vasallini", vastasi Richard kärsimättömästi. "Luulenpa ajateltavan, että
minun aikeitani voidaan muuttaa paljaalla hengittelemisellä, niinkuin
poikanulikat puhaltelevat höyheniä sinne tänne. Kirkon rauha! -- Kuka
siitä huolii, jos saan kysyä? Kirkon rauha ristiretkeiliäin seassa
vaatii sotaa saracenejä vastaan, joitten kanssa nämät ruhtinaat ovat
tehneet välirauhan, ja yksi lakkaa toisen kanssa. Etkö sitäpaitsi näe
kuinka jokainen näistä ruhtinaista kokee omia tarkotuksiaan edistää? --
Minäki tahdon omaani edistää, ja se on kunnia. Kunnian tähden olen tänne
tullut, ja kun en sitä voi saracenein suhteen tavottaa, en ainakaan
suvaitse vähintäkään häväistystä tuolta halpamieliseltä herttualta,
joskin häntä olisi auttamassa jokainoa ristiretken armeijan
ruhtinaista".
De Vaux kääntyi mennäkseen kuninkaan käskyä täyttämään, vaikka hän
samassa kohotti olkapäitään, koska hän luonnostaan oli kovin avomielinen
voidakseen salata, että tämä käsky oli hänen vakuutuksiaan vastaan.
Mutta Engaddin erakko astui nyt esiin katsannolla, joka näkyi osottavan,
että hänellä oli korkeampia käskyjä kerrottavina kuin vain maallisen
pohatan. Hänen karvainen nahkapukunsa, hänen harjaamaton ja leikkaamaton
tukkansa ja partansa, nuo laihat, hurjat ja vääntyneet kasvot, ja tuo
miltei mielipuolisuutta ilmaiseva tuli, joka tuikki hänen vahvain
kulmakarvainsa alta, kaikki tosiaan teki hänen jotenki sen kuvan
näköiseksi, minkä olemme saaneet vanhan testamentin tietäjistä, jotka
tuoden luojan käskyjä Juudaan ja Israelin syntisille kuninkaille,
laskeusivat alas kallioiltansa ja luolistansa, joissa he asuivat
täydellisessä yksinäisyydessä, hämmästyttääksensä mailman hirmuvaltiaita
keskellä heidän ylpeyttänsä Jumalallisen Majesteetin ankaria uhkauksia
ilmottamalla, aivan kuin ukkosenpilvestä lennähtävä salama iskee linnain
ja palatsein torneihin ja varustuksiin. Hurjimmassakin vihassansa
Richard kunnioitti kirkkoa ja sen palvelioita, ja vaikka suuttuneena
erakon tunkemisesta hänen telttaan, hän nöyrästi tervehti häntä, samassa
kuitenkin tehden merkin de Vaux'lle kiirehtimään asiallensa.
Mutta erakko esti häntä viittauksella, silmäyksellä ja sanalla astumasta
ainoatakaan askelta tuommoiselle toimitukselle; ja kohottaen
paastoomisista laihtuneen ja kuritusruoskalta haavotetun paljaan
käsivartensa, hän heilutteli sitä niin kovasti, että vuohennahkapeite
solui siitä alas.
"Jumalan ja kaikkein pyhimmän isän, mailman kristillisen kirkon haltian,
nimessä minä kiellän tätä jumalatonta, verenhimoista ja julmaa
taisteluunvaatimusta kahden kristityn ruhtinaan välillä, joitten
hartioilla on se siunattu merkki, minkä alla he ovat toisilleen
veljeyttä vannoneet. Onneton se, joka sen rikkoo! -- Englannin Richard,
peruuta se jumalaton käsky, jonka tälle paronille annoit! Vaara ja
kuolema ovat sinua lähellä! Puukko välähtää kohta laulusi päällä!"
"Vaara ja kuolema ovat Richardin leikkikumppaneita", vastasi kuningas
kopeasti, "ja hän on uhaten kohdannut kovin monta miekkaa, puukkoa
peljätäkseen".
"Vaara ja kuolema ovat lähellä", vastasi tietäjä, ja alentaen äänensä
matalaksi, ikäänkuin maan alta tulevaksi, hän lisäsi: "ja kuoleman
jälkeen tuomio!"
"Hurskas, pyhä isä", sanoi Richard, "minä kunnioitan sinua ja sinun
pyhyyttäsi --"
"Älä minua kunnioita", keskeytti häntä erakko; "kunnioita kernaammin
halvinta hyönteistä, joka Kuolleen Meren rannoilla matelee ja elää sen
kirotusta limasta. Vaan kunnioita Häntä, jonka käskyjä minä ilmotan --
kunnioita Häntä, jonka haudan olet luvannut pelastaa -- muista valaa,
jolla olet vannonut yksimielisyyttä kannattavasi, äläkä katkaise sitä
liiton ja uskollisuuden hopealankaa, jolla olet sitonut itsesi
ruhtinaallisiin liittolaisiis".
"Hurskas isä", sanoi kuningas, "te, kirkon miehet, rupeatte mielestäni
liika rohkeiksi pyhän virkanne puolesta, jos maallisen miehen on lupa
sanoa näin paljon. Kieltämättä oikeuttanne ottamaan huostaanne
omiatuntojamme, pitäisi teidän mielestäni jättää omaksi huoleksemme
kunniamme suojelemisen".
"Rohkeiksi!" kertoi erakko, "sopiiko minun ruveta rohkeaksi,
kuninkaallinen Richard, joka vain olen kello, totellen soittajan kättä
-- vain tunnoton, vähäpätöinen torvi, ilmottaen sen käskyjä, joka siihen
puhaltaa? -- Katso, polvillani rukoilen sinua armahtamaan kristikuntaa,
Englantia ja itseäsi!"
"Nouse ylös, nouse", sanoi Richard, pakottaen häntä nousemaan; "polvien,
jotka niin usein Jumalan kunniaksi laskeuvat alas, ei sovi kosketella
maata ihmistä kunnioittaakseen. Mikä vaara meitä uhkaa, arvoisa isä?
Taikka milloin Englannin valta kävi niin vähäiseksi, että tuon vasta
herttuaksi lyödyn melskaajan pahastuminen saattaisi vaaraan sitä eli sen
kuninkaan rauhaa?"
"Minä olen kalliotornistani katsellut tähtien taivaallista joukkoa, kun
ne öisillä matkoillaan jakelevat viisautta toisilleen ja tietoa niille
harvoille, jotka heidän kieltänsä ymmärtävät. Elosi asunnossa väijyy
vihollinen, herra kuningas, joka kadehtii sekä onneasi että kunniaasi --
laskulainen Saturnosta, joka uhkaa sinua pikaisella ja verisellä
vaaralla ja joka kohta masentaa sinut ylpeydessäni, ellet nöyryytä
kopeaa tahtoasi velvollisuuden alle".
"Pois, pois! Tuo on pakanallista oppia", sanoi kuningas. "Kristityt
eivät sitä harjota -- ymmärtäväiset ihmiset sitä eivät usko. Vanhus,
sinä höpiset".
"En höpise, Richard", vastasi erakko -- "minä en ole niin onnellinen.
Minä tunnen tilani, ja että hiukka järkeä vielä on minulle suotu ei
omaksi, vaan kirkon ja ristin hyödyksi. Minä olen sokea mies, joka
toisille soittoa pitelen, mutta jolle ei itselleen siitä ole valoa.
Kysele minulta kaikkea, mitä kristikunnnan ja tämän ristiretken hyötyyn
kuuluu, niin olen puhuva sinulle kuin viisain neuvonantaja, jonka
kielellä vielä vakuutus on olostanut. Puhu kanssani omasta kurjasta
olennostani, ja puheeni muuttuu kadotetun mielipuolen soperrukseksi".
"Minä en tahdo katkaista yksimielisyyden sidettä ristiretken ruhtinasten
välillä", sanoi Richard tyynemmällä äänellä ja olennolla; "mutta mitä
hyvitystä he voivat minulle antaa siitä häväistyksestä ja vääryydestä,
jota olen kärsinyt?"
"Siihenkin olen valmis ja on minulla asiana tuoda esityksiä
neuvoskunnalta, joka, Franskan Philipiltä pikaisesti kokoon kutsuttuna,
on tässä suhteessa ryhtynyt tarpeellisiin toimiin".
"Merkillistä", sanoi Richard, "että toiset pitävät huolta siitä, miten
Englannin loukattu majesteeti on hyvitettävä!"
"He pyytävät, jos mahdollista, ennättää vaatimustenne edelle", vastasi
erakko. "Yksimielisesti he myöntävät, että Englannin lippu jälleen
pystytettäköön pyhän Yrjön kukkulalle, sekä julistavat kirottavaksi
hylkiöksi sitä rohkeaa pahantekiää, joka lippua on solvaissut, jota
paitsi he määräävät ruhtinaallisen palkinnon pahantekiän ilmiantajalle,
ja jättävät hänen ruumiinsa sutten ja korppien saaliiksi".
"Ja itävaltalainen", sanoi Richard, "jota vastaan on niin tukevat
epäluulot tämän pillatyön alkuunpanemisesta?"
"Eripuraisuutta armeijassa estääksensä", vastasi erakko, "Itävalta
tahtoo suostua kaikkiin syyttömyydennäytteisiin, joita Jerusalemin
patriarkka hänelle määrää".
"Tahtooko hän viattomuuttaan todistaa kaksintaistelulla?" sanoi kuningas
Richard.
"Hänen valansa sitä kieltää", sanoi erakko; "ja sitä paitsi ruhtinasten
neuvoskunta --"
"Ei ole hyväksi nähnyt sallia taistelua saraceneja eikä muita vastaan",
katkaisi Richard hänen puhettaan. "Mutta tästä kyllin, isä -- sinä olet
minulle näyttänyt kuinka hullua on ajaa tätä asiaa sillä tavoin kuin
olen aikonut. Ennen voidaan soihtoa vesilätäkössä sytyttää, kuin saada
säkentä välähtämään kylmäverisestä pelkurista. Itävaltalaisesta ei
mitään kunniaa ole saatavana ja sentähden hänestä kyllin. Minä kuitenki
pakotan häntä väärän valan vannomiseen; minä vaadin
syyttömyydennäytettä. Makeasti saan nauraa kuullessani hänen kömpelöin
sormiensa sähisevän, kun hän tarttuu kuumennettuun rautapalloon! --
Niin, taikka nähdessäni hänen suuren suunsa ammollaan ja kurkkulakinsa
paisuksissa, niin että hän on läkähtymäisillään, kun hän kokee nielaista
siunattua leipää!"
"Vaiti, Richard", sanoi erakko, "oi vaiti, häpeän, ellei ihmisrakkauden
tähden! Kuka voipi ylistää ja kunnioittaa ruhtinaita, jotka solvaavat ja
panettelevat toisiansa? Oi, että olento niin jalo kuin sinä, niin
kerrassaan ruhtinaallinen ajatuksissa ja uljuudessa, niin omiaan
töittensä kautta olemaan kristittyjen kunniana ja, tyynemmillä
hetkillään, neronsa kautta heitä hallitsemaan -- että semmoisella
olennolla pitää olla leijonan kesytön, hillitsemätön hurjuus
yhdistettynä tuon metsien kuninkaan rohkeuden ja arvollisuuden kanssa!"
Hän seisoi hetken mietteisiin vaipuneena, silmät luotuina maahan, ja
jatkoi sitten: "mutta taivas, joka tuntee puutteellisen luontomme,
vastaanottaa vaillinaisen tottelevaisuutemme ja on toistaiseksi
lykännyt, vaikkei pois kääntänyt, uskaliaan elämäsi verisen lopun.
Murha-enkeli on seisahtunut, kuin muinoin Jebusealaisen Araunan riihen
ovella; mutta hänen kädessään on miekka paljastettuna, jonka kautta
ennen pitkää leijonasydäminen Richard on makaava yhtä matalalla kuin
halvin talonpoika".
"Täytyykö sen sitten tapahtua niin pian?" sanoi Richard. "Mutta, käyköön
niin. Olkoon vain elämäni loistosa, joskin lyhyt!"
"Voi, jalo kuningas", sanoi erakko, ja näytti siltä, kuin kyynel
(harvinainen vieras) olisi puhjennut hänen kuivaan, tuijottavaan
silmäänsä -- "lyhyt ja surullinen, täynnä nöyryyttämistä, onnettomuutta
ja vankeutta, on se ajanjakso, joka sinut erottaa vastaasi ammottavasta
haudasta -- haudasta, johon vaivut jälkeistä jättämättä ja kansasi
surematta, jota alituisilla sodillasi olet köyhdyttänyt, vaan jonka
tietoja et ole kartuttanut ja jonka onneksi et ole tehnyt mitään".
"Mutta ilman maineetta, munkki, en hautaani astu, enkä ilman armahani
kyynelittä! Nuo lohdutukset, joita et sinä voi tuntea etkä arvossa
pitää, seuraavat Richardia Manan maille".
"*Minäkö* en tunne, *minäkö* en voi arvossa pitää runoniekan ylistystä
ja vaimon rakkautta!" vastasi erakko äänellä, joka hetkeksi näkyi
vetävän itse Richardin innostukselle vertoja. "Englannin kuningas", hän
jatkoi laihtunutta käsivarttansa ojentaen, "se veri, joka sinun
sinisissä suonissasi virtaa, ei ole jalompaa kuin se, joka hitaasti
minun suonissani vierii. Harvalukuiset ja kylmät kuin nämä pisarat
ovatkin, ovat ne sentään kuninkaallisen Lusignanin, sankarillisen, pyhän
Gottfriedin verta. Minä olen -- se tahtoo sanoa, minä olin, mailmassa
eläessäni -- Alberick Mortemar -- --"
"Jonka sankarityöt", sanoi Richard, "niin usein ovat maineen torvea
täyttäneet! Onko se mahdollista -- onko todellakin niin? Saattoiko
tähti, semmoinen kuin sinä, pudota ritariston taivahalta, kenenkään
tietämättä mihin sen tuli oli sammunut?"
"Hae pudonnutta tähteä", sanoi erakko, "ja sinä löydät vain likaisen
limaläjän, joka ilmojen kautta kiitäessään hetkisen loisti näennäisellä
valolla. Richard, jos uskoisin että verisen peitteen vetämällä kauheasta
kohtalostani voisin taivuttaa ylpeän sielusi kirkon kurituksen alle,
niin melkein rohkeneisin kertoa sinulle kertomuksen, jota tähän saakka
olen sisimpään sieluuni sulkenut, jossa se on sisälmyksiäni raadellut,
niinkuin kettu repi nuoren spartalaisen. -- Kuule siis, Richard, ja se
suru ja epätoivo, mitkä eivät voi hyödyttää sitä kelvotonta jäännöstä
hänestä, joka kerran oli mies, olkoot varottava esimerkki niin jalolle,
ja kumminkin niin rajulle olennolle kuin sinä! Niin -- minä tahdon --
minä *tahdon* repiä auki kauan salatut haavat, joskin sinun edessäsi
juoksuttaisin vereni tyhjiin".
Kuningas Richard, johonka Alberick Mortemarin elämäkertomus oli syvästi
vaikuttanut hänen nuoruudessaan, silloin kuin hänen isänsä saleissa
kaikui ministrelein legendat pyhästä maasta, kuunteli kunnioituksella
kertomusta, joka, vaikka lauserakennuksen puolesta epäselvä ja
vaillinainen, kuitenkin tarpeeksi selitti syyn siihen hulluuteen, jonka
valtaan tämä eriskummallinen ja onneton olento aina ajottain joutui.
"Minun ei tarvitse sulle kertoa", hän sanoi, että olin jaloa sukua,
rikas, uljas asetöissä, viisas neuvotteluissa. Näin olin; mutta kun
Palestinan jaloimmat naiset kilvan sitelivät tukkakiehkuroita kypäriäni
varten, oli sydämeni kiintynyt -- järkähtämättömästi ja hellästi
kiintynyt halpasäätyiseen tyttöön. Hänen isänsä, vanha ristin sotilas,
havaitsi rakkautemme, ja ajatellessaan meidän kahden välillä olevaa
sääty-erotusta, hän ei nähnyt muuta neuvoa tyttärensä kunnian
suojelemiseksi, kuin luostarin siimestä. Minä palasin pitkältä
sotaretkeltä, myötäni tuoden laakereita ja saalista, nähdäkseni onneni
ijäti kadonneeksi! Minäkin pakenin luostariin ja saatana, joka minun oli
saaliikseen valinnut, puhalsi sydämeeni puuskan hengellistä ylpeyttä,
joka vain saattoi olla kotoisin hänen pirullisesta valtakunnastansa.
Minä olin noussut yhtä suureen arvoon kirkon, kuin ennen valtion
palveluksessa, olin, muka, viisas, itsekylläinen, erehtymätön! -- Minä
olin kirkolliskokousten neuvonantaja ja pappisylimysten ohjenuora;
kuinka minä olisin voinut horjahtaa? -- miksi minä pelkäisin kiusausta?
Voi poloinen! Minä jouduin rippi-isäksi muutamaan nunnaluostariin, ja
sisarten joukossa siellä löysin kauan rakastettuni -- kauan kadotettuni.
Säästä minua laajemmasta tunnustuksesta! Langennut nunna, joka
itsemurhalla rankaisi rikoksensa, lepää levollisesti Engaddin holveissa,
ja hänen haudallansa huokaa, valittaa ja karjuu olento, jolla on vain
sen verran järkeä jäljellä, kuin hän tarvitsee surkeutensa suuruutta
täydellisesti käsittääksensä!"
"Onneton mies!" sanoi Richard. "En kauvemmin kummastele kurjuuttasi.
Kuinka vältit rangaistusta, jonka kirkkolait säätävät rikoksestasi?"
"Kysy häneltä, joka vielä juopi mailman katkeraa sappea", sanoi erakko,
"ja hän on puhuva elämästä, joka säästettiin erityisten avujen ja
ylhäisen sukuperän tähden. Mutta, Richard, minä sanon sulle, että Luoja
on minua varjellut kohottaakseen minua valoksi ja tulitorniksi, jonka
tuhka kuitenki on heitettävä Tophetiin[1], kun kerta maallinen kehäni on
palanut. Kuihtunut ja kutistunut kuin tämä ruumis onkin, elähyttää sitä
sentään kaksi sielua: yksi toimelias, viisas ja terävä Jerusalemin
kirkon asian edistämiseksi, toinen kurja, hyljätty ja epäilevä, horjuen
hulluuden ja viheliäisyyden vaiheilla, kelvollinen ainoastaan omaa
surkeuttansa suremaan ja pyhiä jäännöksiä vartioimaan, joihin minun
olisi suurin synti edes silmiäni nostaa. Älä minua säälittele! Syntiä
olisi sääliä näin kadotettua -- älä säälittele minua, mutta käytä
esimerkkiäni hyödyksesi. Kaikista kristityistä ruhtinaista sinä seisot
korkeimmalla ja sentähden vaarallisimmalla huipulla. Sydämesi on ylpeä,
elämäsi hekumallinen, kätesi verinen, Sysää luotasi nämät synnit, jotka
ovat sinulle kuin tyttäriä -- vaikka ne ovat vanhalle Aatamille rakkaat,
niin aja sydämestäsi nämät syöjättäret -- ylpeytesi, irstaisuutesi,
verenhimosi!"
[1] Raamatun nimitys helvetille.
"Hän raivoo!" sanoi Richard ja kääntyi erakosta de Vaux'hon päin,
ikäänkuin vähän tuskissaan soimausten kuulemisesta, joita hän ei voinut
rangaista. Sitten hän tyynesti ja vähän ylönkatseellisesti lausui
erakolle: "arvoisa isä, sinä olet hankkinut koko parven tyttäriä
miehelle, joka vain muutamia kuukausia on naimisissa ollut; mutta koska
minun tulee ne talostani ajaa, niin täytyy minun hellänä isänä toimittaa
heille sopivat aviomiehet. Minä jätän siis ylpeyteni kirkon jaloille
kaniikeille, irstaisuuteni, kuten sanoit, sinun veljeskuntasi munkeille
-- ja verenhimoni temppeliritareille".
"Oi, sinä terässydän, sinä rautakoura!" sanoi erakko, "johon neuvot ja
varottavat esimerkit ovat yhtä pystymättömät! -- Kumminkin sinua vielä
vähän aikaa armahdetaan siinä tapauksessa, että käännät itsesi ja teet
mikä on Herralle otollista. -- Mitä minuun tulee, täytyy minun palata
paikalleni. -- Kyrie eleison! -- Minä olen se, jonka kautta jumalallisen
armon säteet tulvaavat, niinkuin tulilasi kokoo auringon säteet toisiin
esineisiin, kunnes ne syttyvät palamaan, vaikka tulilasi itse pysyy
kylmänä. Kyrie eleison! Köyhiä täytyy kutsua, sillä rikkaat ovat
pidoista kieltäyneet -- Kyrie eleison!"
Näin sanoen hän kovasti huudellen hyökäsi teltasta ulos.
"Hullu pappi!" sanoi Richard, jonka mielestä erakon hurjat huudot osaksi
olivat poistaneet sen vaikutuksen, minkä hänen elämäkertansa ja kovat
onnettomuudet olivat tehneet. "Kiirehdi hänen jälkeensä, de Vaux, ja
katso, ettei mitään vahinkoa hänelle tapahdu; sillä vaikka olemme
ristiretkeiliöitä, on silmänkääntäjällä suurempi arvo sotilastemme
seassa kuin papilla eli pyhimyksellä, ja he voisivat kenties jotenkin
häntä loukata".
Ritari totteli ja Richard antausi niiden mietteiden valtaan, jotka
munkin merkillinen ennustus oli synnyttänyt. -- "Kuolla aikaisin --
jälkeistä jättämättä -- kenenkään surematta? -- Kova tuomio, ja hyvä,
ettei sitä ole pystyvämpi tuomari lausunut. Kumminkin saracenit, jotka
ovat perehtyneet mystillisiin tieteisiin, usein väittävät, että Hän,
jonka silmissä viisaan äly on vain hulluus, laskee viisautta ja
ennustusvoimaa mielipuolenki näennäiseen hulluuteen. Tuon erakon
sanotaan myöski saattavan tähdistä lukea -- taito, jota yleisesti
harjotetaan tässä maassa, missä taivaallinen sotajoukko ennen muinoin
oli epäjumaloitsemisen esineenä. Minun olisi pitänyt häneltä tiedustella
lippuni katoamista; sillä itse pyhä thisbeläinen, hänen veljeskuntansa
perustaja, ei olisi voinut näyttää hurjemmin innostuneelta, eli puhua
enemmän profeetallista kieltä kuin hän. Mitäs nyt, de Vaux, mitä uutta
hullusta papista?"
"Kutsutteko häntä hulluksi, korkea ruhtinas?" vastasi de Vaux. "Minusta
hän pikemmin on korvesta ilmestyvän pyhän Johannes Kastajan kaltainen.
Hän on noussut muutamalle heittokoneelle ja saarnaa sieltä sotilaille,
niin kuin ei kukaan Pietari Erakon ajoista asti ole saarnannut. Koko
leirin on hänen huutonsa saattanut jalkeelle ja väkeä tunkee
tuhansittain hänen ympärillään. Silloin tällöin hän katkaisee saarnansa
pää-aineen ja puhuttelee erityisiä kansakuntia heidän omalla kielellään,
esitellen semmoisia syitä, jotka parhaiten pystyvät heitä rohkaisemaan
kestäväisyyteen heidän aikeessaan Palestinan pelastukseksi".
"Taivaan valon kautta, jalo erakko!", sanoi Richard kuningas. "Mutta
mitä muuta saattaisi Gottfriedin verestä lähteä? Hän epäilee
autuudestansa, siksi että hän ennen aikanaan on elänyt _par amours_! --
Minä pakotan paavia lähettämään hänelle täydellisen synninpäästön,
vaikkapa hänen _belle amie_ olisi ollut abbedissa".
Samassa ilmotettiin Tyron arkkipiispan, joka pyysi päästä kuninkaan
puheille kutsuaksensa häntä, jos hänen terveytensä sitä sallisi,
salaiseen neuvotteluun ristiretken päällikköjen kesken ja selittääksensä
hänelle niitä sota- ja valtiollisia seikkoja, jotka olivat tapahtuneet
hänen sairautensa aikana.
Yhdeksästoista luku
Pitääkö voiton miekka tuppehen
Jo pistää? Mainehikas matkamme
Eteenpäin joko pitää hyljättämän?
Asumme, Herran templiss' valalla
Pyhäll' otettu, onko riisuttava?
Tää vala onko tyhjiin sortuva.
Kuin lupaus, jonka lapsenhoitaja
Huvikseen huutokurkullensa antaa?
*Ristiretki. Murhenäytelmä.*
Tyron arkkipiispa oli hyvin valittu lähettiläs ilmottamaan Richardille
sanomia, joita leijonasydäminen kuningas ei olisi malttanut keltään
toiselta kuulla ilman hujimpaan vimmaan joutumatta. Vaan tämänki
älykkään ja kunnian-arvoisen pappisylimyksen oli vaikea saada häntä
kuulemaan tietoja, jotka kerrassaan hävittävät kaikki hänen toiveensa
pyhän haudan takaisinsaamisesta asevoimalla ja sen suuren kunnian
saavuttamisesta, minkä kristikunta yksimielisesti oli valmis hänelle
ristin sankarina antamaan.
Mutta arkkipiispan kertomuksesta näkyi, että Saladin kokoili sadan
heimokuntansa kaikki voimat ja että europalaiset ruhtinaat, jotka
monesta syystä olivat kyllästyneet päivä päivältä yhä arveluttavammaksi
käyneeseen sotaan, olivat päättäneet luopua yrityksestä. Heitä vahvisti
tässä päätöksessä Franskan Philip, joka runsaasti lausuen
kunnioitustansa ja vakuuttaen, että ensin tahtoi nähdä veljensä
Englannin kuninkaan parantuneena, oli ilmottanut aikovansa palata
Europaan. Hänen kruununvasallinsa, Champagnen kreivi, oli tehnyt saman
päätöksen, eikä tarvinnut kummastella, jos Itävallan Leopold, jota
Richard niin kipeästi oli loukannut, mielellänsä käytti tilaisuutta
luopuaksensa hankkeesta, jonka johtajana hänen kopea riitaveljensä
tulisi pidettäväksi. Useat muut ilmottivat samankaltaisen aikomuksensa;
niin että oli selvää, että Englannin kuningas, jos hän päättäisi olla
toisia seuraamatta, ei voinut odottaa muuta apua, kuin mitä saisi niiltä
harvoilta vapaa-ehtoisilta, jotka näin ahtaissa oloissa voivat liittyä
Englannin armeijaan, sekä epäluotettavaa kannatusta Montserrat'n
Konradilta ja temppeli- ja johanniita-ritareilta, jotka, vaikka heidän
veljeyslupauksensa käskivät heitä taistelemaan saracenejä vastaan,
kuitenki kateellisesti näkivät europalaisen kuninkaan lopettavan
Palestiinan vallotuksen, missä he, lyhytnäköistä ja itsekästä politiikaa
noudattaen, aikoivat perustaa vapaita ruhtinaskuntia itseänsä varten.
Pitkiä näytöksiä ei tarvittu Richardin vakuuttamiseksi siitä, mimmoinen
hänen asemansa tosiaan oli, ja kun ensimäinen hurja vihanvimma oli
asettunut, istui hän tyynesti alas ja kuunteli synkillä katseilla, pää
alaspäin laskettuna ja käsivarret ristissä, niitä syitä, joita
arkkipiispa mainitsi osottaaksensa, kuinka mahdotonta hänen olisi
yksinään ristiretkeä jatkaa, sittekun hänen asekumppalinsa olivat hänen
hyljänneet. Niin, Richard ei edes keskeyttänyt pappia, kun tämä
varovilla sanoilla rohkeni viitata siihen, että kuninkaan oma kiivaus
oli yksi pääsyy ruhtinasten penseyteen koko retken suhteen.
"_Connfiteor_", vastasi Richard alakuloisena ja melkein surullisesti
hymyillen; "minä tunnustan, arvoisa isä, että minun muutamassa suhteessa
tulisi veisata _mea culpa_. Mutta eikö se ole kovaa, että pikaisuuteni
on niin ankarasti rangaistava, että parin vihastumisen tähden olen
tuomittava näkemään näin runsaan, kunniaa Jumalan ja ritariston edessä
kasvavan viljan leikkaamatonna lakastuvan silmäini alla? -- Vaan se ei
saa lakastua. Vallottajan sielun kautta, minä istutan ristin Jerusalemin
torneille, taikka on se Richardin haudalle istutettava!"
"Sinä voisit sen tehdä", sanoi pappi, "ainoatakaan nolppua kristittyä
verta enään tässä sodassa vuodattamatta".
"Ah, te puhutte ystävällisestä sovinnosta, herra pappi -- mutta silloin
noiden uskottomain koirien verenki täytyy herjetä juoksemasta", sanoi
Richard.
"Siinä on kyllin kunniaa", vastasi arkkipispa, "kun Saladiniä
asevoimalla ja sillä pelvolla, jonka teidän maineenne on hänessä
vaikuttanut, on pakotettu semmoisiin ehtoihin, jotka samalla haavaa
jättävät meille pyhän haudan, aukaisevat Palestiinan
pyhissä-vaeltajille, valvovat heidän turvallisuuttaan lujilla linnoilla
ja, mikä on kaikkein tärkeintä, turvaavat pyhän kaupungin
loukkaamattomuutta antamalla Englannin Richardille Jerusalemin
suojeluskuninkaan nimen".
"Mitä!" sanoi Richard ja hänen silmänsä säihkyivät tulisesti -- "minä,
minä pyhän kaupungin suojeluskuningas! Itse voitto, ja tämä on voitto,
ei voisi tuottaa enempää -- tuskin niin paljoa, jos haluttomilla ja
eripuraisilla voimilla saatu. -- Vaan Saladin kait kuitenki tahtoo
valtaansa säilyttää pyhällä maalla?"
"Niin, myötähallitsiana ja liittolaisena", vastasi pappi, "mahtavalle
Richardille hänen sukulaiselleen, jos tämä naimisen kautta hänelle
sallitaan".