"Älykäs, jalo Edith Plantagenet? Tahi eikö se ole lemmentuskainen
nainen, joka ei pidä omalla maineellansa väliä, kun rakastetun henki on
kysymyksessä? Kuningas Henrikin sielun kautta! En tiedä, mikä minua
estää käskemästä, että lemmittysi pääkallo otetaan hirsipuusta ja
alituiseksi koristeeksi kiinnitetään luostarikammios ristiinnaulitun
kuvaan!"
"Ja joskin lähetät sen hirsipuusta iäti silmäini eteen asetettavaksi",
sanoi Edith, "tulen aina pitämään sitä kelpo ritarin muistona, jonka
julmasti ja syyttömästi mies murhasi" -- hän hillitsi mielensä -- "mies,
josta vain sanon, että hänen paremmin olisi pitänyt ymmärtää kuinka
ritarillisia töitä palkita. Minun lemmitykseni sinä kutsut häntä?" hän
jatkoi yhä kiihtyen -- "Hän oli tosiaan rakastajani ja erinomaisen
uskollinen; mutta suosion osotusta hän ei minulta koskaan pyytänyt, ei
sanoilla eikä silmillä, vaan tyytyi semmoiseen nöyrään palvelukseen,
jota pyhimyksille omistetaan. Ja sentähden tuon kunnollisen -- tuon
rohkean -- tuon uskollisen täytyy kuolla!"
"Oi, vaiti, vaiti. Jumalan nimessä!" kuiskasi kuninkaatar, "te vain
suututatte häntä yhä enemmän!"
"Siitä en huoli", sanoi Edith, "saastuttamaton neitsyt ei pelkää
raivoavaa leijonaa. Täyttäköön hän pahat aikeensa tätä kelvollista
ritaria vastaan. Edith, jonka edestä hän kuolee, tietää itkeä hänen
muistoansa -- minulle ei kenenkään enään tarvitse puhua valtiollisista
seikoista, tämän heikon käden kautta vahvistetuista. Minä en voinut --
en tahtonut ruveta hänen morsiameksi hänen eläissänsä -- väli keskenämme
oli liian iso. Mutta kuolema yhdistää ylhäisen ja alhaisen; minä olen
tästälähin vainajan morsian".
Kuningas oli antaa hyvin kiivaan vastauksen, kun eräs karmeliitamunkki,
jonka pää ja muu ruumis oli kääritty pitkään raitaisesta, karkeasta
villavaatteesta tehtyyn kaapuun ja päähineeseen, jonkatapaista hänen
veljeskuntansa kantoi, äkkiä astui huoneeseen ja heittäytyen polvillensa
kuninkaan eteen rukoili häntä kaiken pyhän nimessä luopumaan
mestauksesta.
"No, miekan ja valtikan kautta!" sanoi Richard, "koko mailma on
liittynyt yhteen tehdäksensä minun hulluksi! Narrit, vaimonpuolet ja
munkit, astuivat jokaisella askeleella tielleni. Mistä se tulee, että
hän vielä elää?"
"Armollinen herra", sanoi munkki, "minä rukoilin Gilslandin lordia
lykkäämään mestausta siksi kuin olin saanut heittäytyä teidän --"
"Ja hän oli itsepäinen kyllä myöntyäkseen anomukseesi", keskeytti
kuningas; "vaan se on hänen tavallisen omavaltaisuutensa tapaista. Ja
mitä sinulla on sanomista? Puhu perkeleen nimessä!"
"Mylord, se on tärkeä salaisuus, vaan rippi-istuimen pyhyys sitä
peittää; minä en uskalla sitä kertoa edes kuiskaamalla, mutta minä
vannon pyhän veljeskuntamme ja pukuni sekä siunatun Eliaksen,
munkkikuntamme perustajan kautta, hänen, joka siirrettiin toiseen
mailmaan ihmiskunnan tavallisia kuolontuskia tuntematta, että tämä
nuorukainen on minulle ilmottanut salaisuuden, joka, jos uskaltaisin sen
uskoa sinulle, luovuttaisi sinua kokonaan verisestä aikeestasi hänen
suhteen".
"Hurskas isä", sanoi Richard, "että minä kirkkoa kunnioitan, siitä
todistavat ne aseet, joita sen hyväksi kannan. Ilmota minulle se
salaisuus, niin teen, mitä tässä asiassa katson soveliaaksi. Vaan minä
en ole mikään sokea Bayard, joka hypähdän pimiään kahden papillisen
kannuksen petoksesta".
[Kuva]
"Korkea herra", sanoi pyhä mies, heittäen taaksepäin päähineensä ja
kaapun ja jälkimäisen alta paljastaen vuohennahkatakin sekä edellisen
alta ilman-alan kuumuudesta, paastomisista ja ruumiinkurituksista niin
laihtuneet kasvot, että ne enemmän olivat elävän pääkallon kuin
ihmiskasvoin näköiset, "kahdenkymmenen vuoden kuluessa olen suurta
rikosta sovittaakseni kiusannut tätä kurjaa ruumista Engaddin
vuorenrotkoissa. Luuletteko te, että minä, joka olen mailmalle kuollut,
tahtoisin sepittää valheen, saattaakseni oman sieluni vaaraan? Eli
luuletteko, että mies, joka niinkuin minä pyhimmillä valoilla on
sitoutunut vaiti-oloon, jolla ei ole kuin yksi ainoa maallinen toivomus,
että saisi nähdä kristityn Zionimme jälleen perustetuksi -- luuletteko,
että semmoinen mies tahtoisi ilmaista rippi-istuimen salaisuudet? --
Sieluni inhoo yhtä isosti molempaa kauhistusta".
"Vai niin", vastasi kuningas, "sinä olet siis se usein mainittu erakko?
Täytyy myöntää, että olet jotenki niiden henkien kaltainen, jotka
maleksivat karkeoilla kallioilla; mutta Richard ei säikähdä kummituksia
-- ja sitäpaitsi sinä muistaakseni olet sama mies, jonka luokse
kristityt ruhtinaat lähettivät tämän saman pahantekiän sovintotuumain
alottamista varten sulttanin kanssa, kun minä, jonka neuvoa etupäässä
olisi pitänyt kysyä, makasin sairasvuoteella. Sinä ja nuo ruhtinaat
voitte olla siitä vakuutetut, että minä en pane kaulaani
karmeelitamunkin köysivyön juoksu-ansaan. Ja mitä lähettiläänne tulee,
niin hänen täytyy kuolla ja sitä suuremmasta syystä kuin sinä hänen
edestä rukoilet".
"No Jumala sinua armahtakoon, herra kuningas!" sanoi erakko kovasti
liikutettuna; "sinä saat onnettomuuden aikaan, jota vasta soisit
tehneeksi jättämättä, vaikka se olisi maksanut sinulle jäsenen.
Mieletön, sokaistu mies, säästä häntä!"
"Pois, pois", sanoi kuningas, polkien laattiaan; "aurinko on valaissut
Englannin häpeää, ja se on vielä kostamatta. -- Naiset ja pappi
poistukaa, jos ette tahdo kuulla käskyjä, jotka eivät ole teille
mieleen; sillä pyhän Yrjön kautta vannon --"
"Älä vanno!" kuului jonku telttaan vasta astuneen ääni.
"Ah, oppinut ystäväni, Hakim!" sanoi kuningas; "te tulette, toivon ma,
jalomielisyyttämme koettamaan".
"Minä tulen pyytämään, että saisin teitä puhutella -- nyt heti -- ja
hyvin tärkeässä asiassa".
"Nähkää tässä ensin vaimoni, Hakim, ja tervehtiköön hän teissä miehensä
pelastajaa".
"Minun ei sovi", sanoi lääkäri, pannen jonkulaisella itämaisella
kainoudella ja kunnioituksella käsivartensa ristiin ja luoden silmänsä
maahan -- "minun ei sovi katsella hunnutonta kaunotarta kaikessa hänen
ihanuudessaan".
"Mene sitten, Berengaria", sanoi kuningas, "ja mene sinäkin Edith; --
ei, älkää rukouksianne uudistako! Ainoa, minkä voin luvata, on, että
mestaus ei tapahdu ennen puoltapäivää. Mene ja rauhotu rakas Berengaria,
mene. -- Edith", lisäsi hän silmäyksellä, joka hämmästytti hänen
sukulaisensaki rohkeaa mieltä, "mene, jos olet viisas!"
Vaimonpuolet lähtivät eli pikemmin hyökkäsivät teltasta ulos,
ajattelematta sääty-erotusta ja arvojärjestystä, aivan kuin parvi
metsälintuja, joita havukka odottamatta on peljättänyt.
He palasivat sitten kuninkaattaren telttaan, jossa antausivat
hyödyttömän surun valtaan ja yhtä hyödyttömäin syytösten tekemiseen.
Edith oli ainoa, joka näkyi halveksivan näitä tuskan tavallisia
lievennyskeinoja. Huokaamatta, kyyneltä vuodattamatta, ainoatakaan
nuhtelevaa sanaa lausumatta hän palveli kuninkaatarta, jonka heikko
sielu ilmaisi suruaan kovain hysteristen tuskain ja tuimain
hypokondrillisten kohtausten kautta, joitten kestäessä Edith ahkerasti
ja hellästikin häntä hoiteli.
"Se on mahdotonta, että hän on voinut tätä ritaria rakastaa", sanoi
Florise Kalistalle, joka oli vanhempi näistä kahdesta hovineidosta. "Me
olemme erehtyneet, hän suree häntä vain niinkuin vierasta, joka hänen
tähtensä on joutunut onnettomuuteen".
"Vaiti, vaiti!" vastasi hänen kokeneempi ja tarkkanäköisempi
kumppalinsa; "hän on Plantagenet'n ylpeää sukua, jotka eivät ikinä
tunnusta, että mikään haava heille tuottaa kipua. Heidän on nähty
sitovan heikompiluontoisten kumppalinsa naarmuja, samalla kuin heidän
verensä omista kuolinhaavoista on juossut tyhjiin. -- Florise! Me olemme
tehneet kauhean pahasti, ja minä puolestani tahtoisin antaa kaikki
kalliit kiveni, jos tuo onneton kujeemme olisi jäänyt tekemättä".
Kahdeksastoista luku.
Tää toimi vaatii tarkkaa tietoa
Jupiteristä sekä Auringosta;
Tähdet on ylpeöitä, täynnä oikkuja,
Eik' ihmiskunnan palvelukseen helppo
Niit' ole houkutella.
*Albumazar.*
Erakko seurasi naisia Richardin teltasta, kuten varjo seuraa päivän
sadetta, kun pilvet kiitävät auringon ohitse. Mutta kynnyksellä hän
kääntyi taaksepäin ja nostaen kätensä kuningasta kohti varottavana, eli
miltei uhkaavalla tavalla, lausui: "onneton se, joka ylenkatsoo kirkon
neuvot ja turvautuu uskottomain jumalattomiin yllytyksiin! Kuningas
Richard, vielä en karista tomua jaloistani enkä lähde leiristäsi --
miekka ei putoa vielä -- mutta se riippuu vain hiuskarvan varassa. Kopea
hallitsia, me tapaamme toisemme vielä".
"Käyköön niin, ylpeä pappi", vastasi Richard; "ylpeämpi
vuohennahkoissaki kuin ruhtinaat purppurassa ja hienossa palttinassa".
Erakko katosi teltasta, ja kuningas jatkoi, arapialaiseen kääntyen:
"viisas Hakim, ovatko itämaan dervishit yhtä rohkeapuheiset
ruhtinastensa edessä?"
"Dervishi", Adonebek vastasi, "on joko viisas tai hullu; keskisuuntaa ei
löydy sille, jolla on khirkhah[1] päällänsä, joka yöt valvoo ja päivät
paastoo. Siitä seuraa että hänellä joko on kyllin älyä soveliaasti
käyttääkseen itseänsä ruhtinasten edessä, taikka että hän ei ole
käytöksestään edesvastauksessa, kun hän ei ole ymmärrystä saanut
ensinkään".
[1] Sananmukaisesti *takkiresu*. Siksi kutsutaan dervishein eli
mahomettiläisten munkkien pukua.
"Minä uskon", sanoi Richard, "että meidän munkit ylipäätään ovat
jälkimäisen luonteen ottaneet omaksensa. Mutta asiaan! Millä tavoin
saatan teille, taitava lääkärini, tehdä palveluksen?"
"Suuri kuningas", sanoi El Hakim ja teki syvän itämaisen kumarruksen,
"salli orjasi sanoa sanan ja kuitenkin elää. Minä tahtoisin muistuttaa
sinulle, että olet velkaa -- ei minulle, heidän halvalle
välikappaleellensa -- vaan niille korkeammille voimille, joitten hyviä
lahjoja minä kuolevaisille jakelen, ihmishengen --"
"Ja arvatakseni sinä tahtoisit saada toisen sijaan, eikö niin?"
keskeytti kuningas.
"Semmoinen on nöyrä pyyntöni suurelle Melek Ric'ille", sanoi Hakim.
"Juuri tuon urhean ritarin hengen, joka on tuomittu kuolemaan, ja vain
samasta rikoksesta, jonka myöski teki sulttani Aatami, liikanimellä
Abulbeschar eli kaikkein ihmisten isä".
"Ja sinun, Hakim, joka olet viisas mies, pitäisi muistaa että Aatami
sentähden kuoli", sanoi kuningas jotensakin ankarasti, ja alkoi sitten
kiivastuneena kulkea ahtaassa teltassa edestakaisin, puhellen
itseksensä: "No Jumala nähköön -- minä tiesin mitä hän tahtoi jo samassa
silmänräpäyksessä kuin hän astui telttaan! Tässä on vähäpätöinen
ihmishenki oikeasti tuomittu sammutettavaksi, ja minulla, kuninkaalla ja
soturilla, jonka käskystä tuhansia on kuoliaaksi lyöty ja joka omalla
kädellä olen tappanut satoja, ei ole mitään valtaa sen yli, vaikka
vaakunani, perheeni ja oman kuninkaattareni kunniaa tuo pahantekiä on
häväissyt. Pyhän Yrjön nimessä, tuolle minun täytyy nauraa! -- Pyhän
Ludvigin kautta, se johtaa mieleeni Blondelin satua lumotusta linnasta,
jonne eräs ritari pyrki, mutta johon pääsemästä häntä jälekkäin esti
monenmuotoisimmat haahmot ja olennot, mitkä kaikki vastustivat hänen
aikomustaan. Niin pian kuin yksi poistui tuli toinen esiin! Puoliso --
orpana -- erakko -- Hakim -- jokainen astuu taistelutantereelle, niin
pian kuin toinen on kaatunut! Saakeli, tässähän yksinäinen ritari saa
otella koko turnauskentän joukkoa vastaan -- hah! hah! hah!" -- Ja
Richard nauroi kohti kurkkuaan; sillä hän oli todellakin alkanut joutua
toiselle mielelle, koska hänen vihansa tavallisesti oli liian pikainen
kestääkseen kauan.
Lääkäri sillä välin katseli häntä kummastusta ja ylönkatsettaki
osottavilla kasvoilla; sillä itämaalaiset eivät suvaitse noita äkillisiä
mielen muutoksia ja pitävät ääneen nauramista useimmissa tapauksissa
miehen arvoa alentavana ja ainoastaan vaimonpuolille ja lapsille
soveliaana. Viimein hän puhutteli kuningasta, kun havaitsi hänen
rauhottuneen.
"Kuolemantuomio ei olisi lausuttava hymyilevin huulin. -- Anna
palveliasi toivoa että olet hänelle lahjottanut tuon miehen hengen".
"Ota tuhannen vangin vapaus sijaan", sanoi Richard; "vie takaisin niin
monta kansalaistasi heidän teltoillensa ja puheillensa, ja minä heti
annan käskyn siitä. Tuon miehen henki ei voi olla sinulle miksikään
hyödyksi ja se on jo menetetty".
"Kaikkein meidän henki on menetetty", sanoi El Hakim, kohottaen kättänsä
lakkiin. "Mutta suuri saamamies on laupias eikä vaadi maksoa kovin
ankarasti eikä ennen aikaa".
"Et voi minulle näyttää", sanoi Richard, "että sinulla on mitään
erityistä syytä, minkä tähden astut minun ja oikeuden väliin, jota
kruunattuna kuninkaana olen vannonut valvovani".
"Sinä olet vannonut olevasi armelias yhtä hyvin kuin oikeutta tekeväsi",
sanoi El Hakim; "mutta, suuri kuningas, se minkä perään sinä pyrit, on
vain oman tahtosi täyttäminen. Ja mitä siihen tärkeään syyhyn tulee,
jonka vuoksi tämän anomukseni teen, niin tiedä että monen ihmisen henki
riippuu sen myöntämisestä".
"Selvitä sanojasi", sanoi Richard; "vaan älä usko voivasi minua pettää
valheellisilla tekosyillä".
"Olkoon se kaukana palveliastasi", sanoi Adonebek. "Tiedä siis, että se
lääke, jota sinun, herra kuningas, niinkuin useain muitten, tulee
kiittää parantumisesta, on talismani, tehty kiertotähtien ollessa
semmoisessa asemassa, jolloin jumalalliset voimat ovat suotuisimmat.
Minä olen vain sen vaikutusten halpa jakelia. Minä pistän lääkkeen
vesipikariin, varron sopivaa aikaa sen antamiseksi potilaalle ja juoman
voima tekee parannuksen".
"Varsin oivallinen ja erittäin mukava lääke tuo", sanoi kuningas, "ja
kun sitä voidaan kuljettaa lääkärin kukkarossa, säästyisi sen kautta se
kamelein karavani, joka muutoin tarvitaan rohtojen ja lääkkeiden
kuljetukseksi. Minua kummastuttaa että mitään muuta koskaan käytetään".
"On kirjotettu", jatkoi Hakim järkähtämättömällä vakavuudella, "älä
hevosta rääkkää, joka sinun on tappelusta tuonut. Tiedä että tuonlaisia
talismaneja kyllä voidaan tehdä, mutta harvat ovat ne oppineet, jotka
rohkenivat sen voimaa käyttää. Tarkkaa kohtuullisuutta, vaivoja,
rasituksia, paastoamista ja kidutuksia täytyy sen viisaan kärsiä, joka
käyttää tätä lääketapaa. Ja jos hän huolimattomuudesta valmistuksissaan,
mukavuuden halusta taikka taipumuksesta hekumallisiin himoihin, ei
kunkin kuukauden kuluessa paranna ainakin kaksitoista henkeä, kadottaa
taikakalu jumalaisen voimansa, ja niin hyvin lääkäri kuin viimeksi
parannettu sairas ovat äkillisen onnettomuuden omat, eivätkä elä vuotta
umpeen. Minä tarvitsen vielä yhden hengen saadakseni määrän täyteen".
"Mene ulos leiriin, veikkoni El Hakim, niin olet löytävä monta", sanoi
kuningas, "äläkä koettele telottajaltani ryöstää *hänen* potilaitansa;
niin mainion lääkärin kuin sinun ei sovi sekaantua toisen ammattiin. --
Sitäpaitsi en käsitä, kuinka pahantekiän vapauttaminen hyvin ansaitusta
kuolemasta voipi enentää kummallisten parannuskeinojesi lukua".
"Sitten kun saatat selittää, miten annos kylmää vettä on voinut sinun
parantaa, kun kalliimmat lääkkeet eivät ole vaikuttaneet niin mitään",
sanoi El Hakim, "niin voit haastella toisista salaisuuksista, jotka ovat
yhteydessä tämän kanssa. Mitä minuun tulee, en nykyään pysty tuohon
suureen toimintaan, koska tänäpänä olen saastaista eläintä kosketellut.
Älä siis kysele tarkemmin, olkoon sinulle siinä kyllin, että minun
pyynnöstäni, säästäessäsi tämän miehen hengen, pelastat itsesi, suuri
kuningas, sekä palveliasi suuren vaaran surmasta".
"Kuules, Adonebek", vastasi kuningas, "minulla ei ole mitään sitä
vastaan, että lääkärit käärivät lauseensa hämärään ja sanovat tähdistä
saavansa viisautensa, mutta kun käskette Richard Plantagenet'n varoa
vahingon tuloa jonkun pahan enteen eli tekemättä jätetyn tempun tähden,
ette puhu typerälle saksilaiselle eikä yksinkertaiselle akalle, joka
sentähden luopuu aikeestaan, että jänes juoksee tien poikki, eli korppi
huutaa taikka kissa aivastaa".
"Minä en voi teitä estää sanojani epäilemästä", sanoi Adonebek; "mutta
myöntäköön kuitenki herrani ja kuninkaani, että totuus sijaitsee hänen
palveliansa kielellä. Voipiko hän oikeana pitää, että hän koko mailmalta
ja jokaiselta onnettomalta, joka tästedes kärsii niitä tuskia, mitkä
vastikään pitelivät häntä tällä vuoteella, ryöstää tämän varsin
tehokkaan talismanin siunauksen, kernaammin kuin suopi anteeksi
viheliäiselle pahantekiälle? Muista, herra kuningas, että jos voitkin
tuhansia tappaa, et voi ainoatakaan parantaa. Kuninkailla on saatanan
kiusaamisvoima; viisailla Allahn parantamismahti. Varo ettet estä
ihmiskuntaa osalliseksi tulemasta siitä hyvästä, jota et itse voi saada
aikaan. Sinä voit kaulan katkaista, vaan et pakottavaa hammasta
parantaa".
"Tämä on kovin hävitöntä", sanoi Richard kuningas, alkaen suuttua
samassa määrässä kuin Hakim muutti äänensä korkeammaksi ja miltei
käskeväksi. "Me olemme ottaneet sinun lääkäriksemme, eikä neuvon
antajaksi eli rippi-isäksemme".
"Ja näinkö mainioin Frangistanin ruhtinas palkitsee hyväntekoa hänen
omaa kuninkaallista henkeänsä vastaan?" sanoi El Hakim, oikaisten
ruumiinsa pystyksi ja käskeväiseksi entisestä nöyrästä ja kumartuneesta
asemastansa, jossa hän tähän asti oli kuningasta puhutellut. "Tiedä
sitte", hän sanoi, "että minä syytän sinua, Melek Ric, kiittämättömäksi
ja epäjaloksi, jokaisessa Europan ja Aasian hovissa mahomettiläisten ja
nazarenein, ritarein ja naisten edessä -- kaikkialla, missä kanteleet
soivat ja miekat välkkyy -- kaikkialla, missä kunnia on rakastettu ja
epäkunnia inhottu -- jokaisessa mailman nurkassa; ja nekin maat -- jos
semmoisia löytyy -- mihin ei mainees vielä ole ennättänyt, tulevat
häpeäsi tuntemaan!"
"Sopiiko sinun noin puhua minulle, uskoton konna?", huusi Richard
syösten vimmastuneena häntä vastaan. "Oletko elämiseen kyllästynyt?"
"Lyö!" sanoi El Hakim. "Oma tekosi silloin sinua todistaa
kelvottomammaksi, kun minun sanani voivat tehdä, vaikkapa niillä
jokaisella olisi ampiaisen pistin".
Richard kääntyi äkisti hänestä pois, pani käsivartensa ristiin, kulki
niinkuin ennen telttaa edestakaisin, ja huudahti sitte: "kiittämätön ja
epäjalo! Miksi ei yhtä hyvin pelkuri eli pakana? Hakim! Sinä olet
palkintosi valinnut ja vaikka kernaammin olisin suonut, että olisit
vaatinut kruununi kalliit kivet, en kumminkaan kuninkaana voi sitä
sinulta kieltää. Ota siis tuo skotlantilainen huostaasi -- telottaja
jättää hänen sinulle, kun näytät tämän käskyn".
Kiireesti hän piirsi pari riviä, ja antoi ne lääkärille. "Käytä häntä
orjanasi, tee hänen kanssaan mitä mielit, mutta varokoon hän koskaan
Richardin silmäin eteen tulemasta. Kuules, ystäväni, sinä olet viisas:
hän on ollut liika rohkea niiden kesken, joitten suloisille silmäyksille
ja heikolle käsitysvoimalle me uskomme kunniamme, niinkuin te,
itämaalaiset, säilytätte aarteitanne arkuissa, jotka ovat tehdyt
hopealangasta, yhtä hienosta ja kestämättömästä, kuin hämähäkinverkko".
"Palveliasi tajuaa kuninkaan sanat", sanoi viisas, joka heti muutti
äänensä yhtä nöyräksi, kuin millä hän oli keskustelun alkanut. "Kun
kallisarvoinen matto on liattu, viittaa houkka tahraan, vaan viisas
peittää sen kauhtanallaan. -- Minä olen kuullut herrani käskyn, ja
kuulla on totella".
"Se on hyvä", sanoi kuningas; "jos hänen henkensä on hänelle rakas,
älköön hän koskaan näyttäkö itseään edessäni. -- Voinko missään muussa
olla sinulle hyödyksi?"
"Kuninkaan armo on täyttänyt maljani ääriin saakka", sanoi viisas.
"Niin, se on ollut niin runsas kuin lähde, joka puhkesi ilmi, kun Moussa
Ben Amram löi sauvallaan kallioon".
"Niin", sanoi kuningas hymyillen, "mutta vaadittiinki, kuten korvessa,
kova kolkutus kallioon, ennenkuin se aarteensa ilmi antoi. Soisin
tietäväni jotain, mikä sinua huvittaisi ja minkä voisin sinulle antaa
yhtä helposti kuin luonnollinen lähde vesiään viertelee".
"Sallikaa minun kosketella tuota voitollista kättä", sanoi viisas,
"merkiksi, että Adonebek El Hakim, jos hän tästä lähtien pyytäisi
jonkulaista suosionosotusta Englannin Richardilta, on siihen
oikeutettu".
"Sinulla on käsi ja hansikka sen päälle, mies", vastasi Richard; "vaikka
kernaammin velkani suorittaisin toisella tavalla, kuin että potilastesi
lukumäärän täyttämiseksi vaadit minua ansaitusta rangaistuksesta
vapauttamaan niitä, joita oikeuden jälkeen olen siihen tuominnut".
"Pitentykööt päivänne monenkertaisesti", vastasi El Hakim lähtien
teltasta tavallisella syvällä kumarruksellaan.
Kuningas Richard katsoi hänen jälkeensä kun hän oli mennyt, ikäänkuin ei
aivan tyytyväisenä siihen mitä oli tapahtunut.
"Merkillinen itsepäisyys tuossa El Hakimissa", sanoi hän, "ja kumma
sattumus, joka pelastaa tuon julkean skotlantilaisen rangaistuksesta,
minkä hän niin runsain määrin on ansainnut. Kuitenkin, hän eläköön! On
siten yksi urhokas mies lisää mailmassa. -- Mutta nyt ajatelkaamme
itävaltalaista. -- Halloo! Onko Gilslannin parooni siellä ulkopuolella?"
Tämän kysymyksen johdosta näkyi Tuomas de Vaux'n kookas vartalo
varjostavan sisäänpääsöaukkoa, ja hänen jäljessänsä hiipi, kuin
kummitus, ilmottamatta, mutta estelemättä Engaddin erakon julma,
vuohennahkaturkkiin kääritty haahmo sisään.
Huomaamatta hänen läsnäoloaan, sanoi Richard korkealla äänellä
paronille: "sir Tuomas de Vaux, Lanercostin ja Gilslannin herra, mene
heti torvensoittajan sekä sanansaattajan kanssa *hänen* teltalle, jota
kutsutaan Itävallan arkkiherttuaksi, ja varro aikaa, jolloin hänen
ritarinsa ja vasallinsa ovat lukuisimmasti koossa hänen ympärillään joka
luultavasti tapahtuu tällä hetkellä, sillä tuo germanilainen metsäsika
einehtii, ennenkuin on ollut kuulemassa messua -- mene sitten sisään
hänen luoksensa niin vähällä kunnioituksella kuin voit ja syytä häntä
julkisesti Englannin Richardin puolesta, että hän mennä yönä
omakätisesti taikka toisten kautta on varastanut Englannin lipun sen
riu'usta. Lausu hänelle sentähden sen tahtomme että hän, tunti
sanomansaamisen jälkeen, kaikella kunnialla tuokoon takaisin sanotun
lipun, jolloin hänen itsensä sekä hänen ylhäisimpäin paroneinsa tulee
olla paljain päin ja ilman minkäänlaisia arvonmerkkejä; ja että hän sitä
paitsi sen toiselle puolen istuttaa itävaltalaisen lipun ylösalas
käännettynä, koska se on varkaudella ja konnantöillä tahrattu, ja
toiselle puolen keihään kantamaan sitä veristä päätä, joka lähinnä on
neuvonut taikka auttanut häntä tässä ilkeässä häväistystyössä. -- Ja
sano hänelle, että kun tämä vaatimuksemme on tarkoin täytetty, tahdomme
me ristiretkivalamme tähden ja pyhän maan hyödyksi, suoda hänelle hänen
muut rikoksensa anteeksi".
"Mutta jos Itävallan arkkiherttua kieltää ollenkaan osaa ottaneensa
tähän konnantyöhön ja siitä tietäneensä?" sanoi Tuomas de Vaux.
"Sano hänelle silloin", vastasi kuningas, "että tahdomme sen todistaa
hänen ruumiinsa päälle, niin, joskin häntä kaksi hänen urhoollisinta
soturiaan olisi auttamassa. Ritarillisesti me sen tahdomme todistaa,
hevosella eli jalkaisin, korvessa eli turnauskentällä -- ajan, paikan ja
aseet, kaiken sen jätämme hänen omaan valtaansa".
"Ajatelkaa Jumalan ja kirkon rauhaa, armollinen herra", sanoi Gilslannin
paroni, "jota tähän pyhään ristiretkeen osaaottavat ruhtinaat ovat
vannoneet".