sankarillisen Richard kuninkaan puolisoa, luettiin aikakautensa
kauniimpain naisten joukkoon. Hänen ruumiinsa oli hento, mutta
verrattoman kaunismuotoinen. Luoja oli hänelle lahjottanut hänen
kotimaassa harvoin tavattavan ihanan ihon, tuuhean, valkean tukan ja
niin erinomaisen lapselliset kasvot että hän näytti monta vuotta
nuoremmalta, kuin hän oikeastaan oli, ehkä hän vielä ei ollutkaan
yhtäkolmatta täyttänyt. Kenties hän tätä nuorellista ulkonäköään
muistellen teeskeli, tai ainakin osotti lapsellista oikullisuutta ja
leikillisyyttä käytöksessään, pitäen sitä ehkä sopivana nuorelle
vastanaineelle naiselle, jonka arvo ja ikä oikeutti häntä muilta
vaatimaan mielijohdettensa ja oikkujensa anteeksiantoa ja unohtamista.
Hän oli luonteeltaan hyvin hyväsydäminen, ja jos hänelle annettiin
tarpeellinen määrä ihmettelemistä ja kunnioitusta, joka hänen mielestään
sai olla jokseenkin suuri, ei voinut kellään olla parempi ja
ystävällisempi mielenlaatu; mutta niinkuin kaikki ylenvaltiaat eli
despotit hän halusi valtaansa laajentaa samassa määrässä, kuin hänelle
vapaatahtoisesti suotiin enemmän mahtia. Väliin, myöskin silloin kun
koko hänen kunnianhimonsa oli tyydytetty, hän suvaitsi tulla kipeäksi
tai joutua pahalle tuulelle; ja lääkärit saivat aivojaan ahdistaa
löytääksensä nimiä olemattomille taudeille, samalla kuin hänen
hovineitinsä ponnistivat mielikuvituksensa voimia uutten leikkien,
uutten päähinetten ja uutten hovijuorujen keksimiseen, sillä tavoin
aikaa kuluttaakseen näitten ikäväin puuskain kestäessä, jolloin heidän
oma tilansa ei juuri ollut kadehittava. Heidän tavallisin apukeinonsa,
tämän taudin karkottamiseksi oli joku kepponen, tai pieni pilanteko
toisillensa, ja takaisin palaavan iloisuutensa hilpeydessä ei tuo hyvä
kuninkaatar, totta puhuen, pitänyt suurta väliä sillä, josko nämät
ajanvietteet olivat oikein sopivia hänen arvolleen, taikka jos se
mielipaha minkä muut näistä ilveistä kärsivät, ei ollut suurempi, kuin
se huvitus, minkä hän itse tunsi. Hän luotti puolisonsa suosioon ja
korkeaan arvoonsa korvataksensa mitä nämät kepposet saattoivat muille
maksaa. Sanalla sanoen, hän leikki ja hyppeli kuin nuori naarasleijona,
joka ei arvaa niiden käpäläin painoa, jotka hän leikkikumppaleinsa
hartioille laskee.
Kuninkaatar Berengaria rakasti innollisesti miestään, mutta pelkäsi
hänen ylpeää ja hillitsemätöntä luontoa, ja koska hän tiesi ei voivansa
hänelle nerossa vertoja vetää, ei hän juuri mielihyvällä nähnyt, että
Richard usein puheli kernaammin Edith Plantagenet'n kuin hänen kanssa,
ainoastansa sentähden että edellisen puhetapa, laajempi käsitysvoima ja
ylemämmät ajatukset ja tunteet häntä enemmän huvittivat kuin hänen
kauniin puolison liverrykset. Berengaria ei tämän tähden vihannut
Edithiä, vielä vähemmin mietti hänelle mitään pahaa; sillä vähäiseen
itserakkauteen katsomatta, oli hänen luonteensa ylipäätään hyvä ja jalo.
Mutta hänen, näissä seikoissa tarkkanäköiset, hovinaiset olivat tähän
aikaan huomanneet, että lady Edithiä tarkottava pistävä kokkapuhe oli
varma keino hänen englantilaisen majesteetinsa alakuloisuuden
poistamiseksi, ja se keksintö oli heiltä säästänyt paljon päänvaivaa.
Tässä oli jotain epäjaloa, sillä lady Edithiä pidettiin orpona tyttönä
ja vaikka häntä kutsuttiin Plantagenet'ksi ja Anjoun ihanaksi neidoksi,
ja Richard oli hänelle suonut vain kuninkaallisen perhekunnan jäsenille
kuuluvia etu-oikeuksia, ja toimittanut hänelle niihin vastaavan sijan
hovissaan, tiesivät kuitenkin harvat, eikä kukaan englantilaisessa
hovissa liikkuva olisi rohjennut kuulustella, miten hän oikeastaan oli
Leijonasydämelle sukua. Hän oli Englannin kuulusan leskikuninkaattaren
Eleonoran seurassa Messinassa tullut Richardia vastaan yhtenä niistä
naisista, jotka olivat häitänsä viettävän Berengarian seuraksi määrätyt.
Richard kohteli sukulaistaan suurella kunnioituksella, ja kuninkaatar
teki hänen alituiseksi seuraneidokseen sekä osotti hänelle ylipäänsä
paljon ystävyyttä, sitä vähäistä kateellisuutta lukuunottamatta, josta
olemme maininneet.
Hovinaisilla ei pitkään aikaan ollut muuta muistuttamista Edithiä
vastaan kuin satunnaista moitetta vähemmän onnistuneesta
hiustenkiherryksesta tai sopimattomasta kleningistä; sillä Edithiä ei
pidetty tällaisiin salaisuuksiin suuresti perehtyneenä. Skotlantilaisen
ritarin hiljainen palvelus ei myöskään jäänyt huomaamatta; hänen värejä,
kypärin koristuksia, sankaritöitä, mielilauseita ja merkityskuvia
pidettiin tarkasti silmällä ja tehtiin joskus satunnaisen leikkipuheen
esineiksi. Vaan sitten tuli tuo kuningattaren ja hänen neitojensa
vaellusretki Engaddiin, jolle hän oli lähtenyt kuninkaan parantumiseksi
tehdyn lupauksen johdosta, ja johon Tyron arkkipiispa valtiollisista
syistä häntä kehotti. Tällä matkalla ja tämän pyhän paikan kappelissa,
joka ylhäältä oli yhdistyksessä karmeliitanunnain luostarin ja alhaalta
erakon luolan kanssa, eräs kuninkaattaren naisista huomasi ne salaisen
tuttavuuden merkit, jotka Edith antoi rakastajalleen, eikä hetkeäkään
viipynyt hänen majesteetillensä sitä kertomusta. Kuninkaatar palasi
retkeltään, varustettuna tällä oivalla receptillä ikävyyttä vastaan, ja
seuransa samalla kertaa lisääntyi kahdella kääpiöraukalla, jotka
hallitusistuimeltaan karkotettu Jerusalemin kuninkaatar hänelle oli
lahjottanut, ja jotka olivat niin luvattomia ja hulluja (siis lajissansa
niin eteviä) kuin mikään kuninkaatar saattoi haluta. Berengarian
lapselliseen päähän oli silloin pistänyt koettaa, mitä vaikutusta
tuommoisten kamalain ja eriskummaisten otusten äkillinen ilmestyminen
tekisi ritarin hermoihin, kun hän oli yksin kappelissa; mutta ritarin
levollisuus ja erakon väliintulo oli leikin pilannut. Nyt kuningatar oli
keksinyt uuden, jonka seuraukset näyttivät arveluttavammiksi kääntyvän.
Sir Kennethin poismentyä teltasta tapasivat naiset taas toisensa, ja
kuninkaatar, joka ensin ei suuresti huolinut Edithin katkeroista
nuhteista, vastasi hänelle vain syyttämällä häntä teeskennellystä
kainoudesta ja terävästi pilkkaamalla Leopartin ritarin pukua, kansaa ja
varsinkin köyhyyttä, jolloin hän osotti niin suurta leikillistä, vaan
samalla ivallista häijyyttä, että Edithin vihdoin täytyi siirtää itsensä
ja rauhattomuutensa omaan huoneeseensa. Mutta kun eräs kamarineitsyt,
jonka Edith oli käskenyt käydä tiedustelemassa, aamulla tuli kertomaan,
että lippu oli poissa ja sen vartia kadonnut, kiiruhti hän
kuninkaattaren huoneeseen ja pyysi kiihkeästi häntä nousemaan ylös ja
viipymättä lähtemään kuninkaan telttaan tehollisen välityksensä kautta
tehdäksensä ilveilynsä vaaralliset seuraukset tyhjäksi.
Kuninkaatar, joka nyt vuorostaan joutui sähkähyksiin, syytti
tavallisuuden mukaan muita omasta ajattelemattomuudestansa, sekä koki
tuhansilla mahdottomilla arveluilla viihdyttää Edithin huolta ja
lepyttää hänen mielipahaansa. Hän oli varma siitä, ettei mikään
onnettomuus ollut tapahtunut -- ritari luultavasti oli makaamassa
yövahtinsa perästä. Ja jos hän, peljäten kuninkaan vihaa, olisi karannut
lipun kanssa, niin se oli vain kappale silkkivaatetta ja hän köyhä
onnenhakia -- taikka jos hän jonku aikaa saisi vankeudessa istua, voisi
kuninkaatar kohta suostuttaa kuningasta antamaan hänelle anteeksi -- ei
tarvittu muuta kuin malttavasti odotella, niin Richardin suuttumus kyllä
haihtuisi.
Hän puheli tällä tavoin sinne tänne, mainiten yhtä mahdottomuutta
toisensa perästä, siten turhaan vakuuttaaksensa niin Edithiä kuin
itseänsä, ettei mikään vahinko voinut syntyä leikinteosta, jota hän nyt
katkerasti katui sydämessänsä. Mutta sillä välin kuin Edith turhaan
yritti hillitä tätä tyhjän puheen virtaa, astui kamariin hovineito,
jonka säikähtäneissä silmissä saattoi lukea kuolemaa ja kauhistusta.
Ensi katseesta hänen kasvoihin Edith oli vaipua lattiaan, jollei
välttämätön täytymys ja hänen ylevä luonteensa olisi hänelle antaneet
voimaa ainaki ulkonaisesti näyttämään tyyneltä.
"Teidän majesteetinne", hän sanoi kuninkaattarelle, "älkää kauvemmin
hukatko aikaa ainoallakaan sanalla, vaan pelastakaa hänen henkensä, jos"
-- lisäsi hän tukehtuvalla äänellä -- "se vielä on pelastettavissa".
"Se on, se on", vastasi lady Kallista. "Minä juuri nyt kuulin, että
ritari on viety kuninkaan luo; vielä ei pelastus ole myöhäinen, vaan" --
jatkoi hän, hyrähtäen katkeraan itkuun, jonka pelko omasta
turvallisuudesta ehkä osaksi vaikutti -- "vähän ajan takaa varmaan, jos
ei mihinkään toimeen ryhdytä".
"Minä lupaan kultaisen kynttiläjalan pyhälle haudalle, hopealippaan
Engaddin pyhälle neitsyelle, tuhannen byzantinin arvoisen
alttarivaatteen Orthezin pyhälle Tuomaalle", sanoi kuninkaatar
hädissänsä.
"Nouskaa ylös, teidän majesteetinne", sanoi Edith, "rukoilkaa
pyhimyksiä, jos haluatte, vaan olkaa itse paras pyhimyksenne".
"Tosiaan, teidän majesteetinne", sanoi pelästynyt hovineito; "lady Edith
on oikeassa. Nouskaa ylös, armollinen rouva, ja kiirehditään kuningas
Richardin telttaan rukoilemaan ritari paran hengen edestä".
"Minä lähden, minä lähden", sanoi kuninkaatar, nousten ylös ja kovasti
vapisten, vaan hänen vaimonpuolensa, yhtä hämmästyksissään kuin hän
itse, eivät pystyneet hänelle tekemään sitä apua, kuin hänen
pukemiseensa välttämättä tarvittiin. Ulkonäöltään tyynenä ja
rauhallisena, vaan kuolon kalpeana, lady Edith omakätisesti auttoi
kuninkatarta ja toimitti yksin koko tuon lukuisan palveliakunnan
tehtävät.
"Kuinka te nyt minua palvelette, tytöt", sanoi kuninkaatar, joka ei
tässäkään tilaisuudessa voinut unhottaa turhamaista arvojärjestystä.
"Annatteko lady Edithin toimittaa virkaanne? -- Näetsen, Edith, he eivät
voi tehdä mit'ikään -- minä en mitenkään ennätä ajoissa tulla puetuksi.
Minä lähetän Tyron arkkipiispan noutamaan ja käytän häntä välittäjänä".
"Ah, ei, ei!" huudahti Edith. -- "Menkää itse, teidän majesteetinne! --
Te olette pahan saaneet aikaan, korjatkaa se nyt myös".
"Minä menen, minä menen", sanoi kuninkaatar, "mutta jos Richard on
suutuksissa, en uskalla hänelle puhua mitään -- hän tappaisi minun!"
"Menkää sentään, teidän majesteetinne", sanoi lady Kalista, joka
parhaiten tunsi kuninkaattaren luonteen; "leijona raivossaan ei voisi
nähdä tuommoista vartaloa ja tuommoisia kasvoja asettumatta kovimmastaki
vihastaan -- vielä vähemmin rakastava ritari, kuin Richard, jolle halvin
sananne on käsky".
"Niinkö luulet Kalista?" sanoi kuninkaatar. "Ah, sinä tiedät vähän --
vaan kuitenkin tahdon mennä. -- Mutta mitäs nyt -- mitä tämä tahtoo
sanoa? Te olette pukeneet minun viheriään, jota väriä hän inhoo. Antakaa
mulle sininen kleninki ja hakekaa esiin ne rubiniset kaulavitjat, jotka
olivat osa Kypron kuninkaan lunnaista; ne ovat joko rautalippaassa tai
jossai muualla".
"Kaikkea tätä, kun ihmisen henki on kysymyksessä!" sanoi Edith
sydäntyneenä; "noin paljon ei kukaan voi kärsiä. Älkää nähkö vaivaa,
teidän majesteetinne, minä lähden itse kuningas Richardin tykö. -- Tämä
asia koskee minua. Minä tahdon tietää josko on luvallinen kohdella
tyttöparkaa, joka on hänelle sukua, niin kunniaa loukkaavalla tavalla,
että hänen nimeänsä väärin käyttämällä urhoollinen ritari houkutellaan
vahtipaikaltaan ja saatetaan henkensä ja kunniansa menettämisen vaaraan
sekä Englannin kunnia tehdään koko kristityn armeijan pilkan esineeksi".
Hämmästyen ja kummastellen Berengaria kuunteli tätä odottamatonta
vihastuksen purkamista. Vaan kun Edith aikoi teltasta lähteä, huudahti
hän, vaikka heikolla äänellä: "pidättäkää häntä, pidättäkää häntä!"
"Teidän täytyy todella jäädä tänne, jalo lady Edith," sanoi Kalista,
hiljaa tarttuen häntä käsivarteen, "ja te, majesteeti, nyt varmaan
lähdette, kauvemmin viivyttelemättä. Jos lady Edith yksin menee
kuninkaan tykö, suuttuu hän kauheasti, eikä hänen vihansa silloin asetu
yhdestä hengestä".
"Minä lähden, minä lähden", sanoi kuninkaatar mukautuen täytymykseen; ja
vastahakoisesti Edith jäi odottamaan hänen valmistumistansa.
Nyt kiirehdittiin niin paljon, kuin Edith saattoi haluta. Kuninkaatar
heitti joutusasti yllensä leveän viitan, joka peitti epäjärjestystä
hänen puvussaan ja riensi leijonasydämisen miehensä teltalle, Edith ja
hovinaiset seurassaan sekä muutamain upseerein ja sotamiesten
saattamana.
Seitsemästoista luku.
Jos joku hivus hänen päässään henki
Ois, josta armoa nyt pyytäisivät
Ystävät, neljä kertaa lukusammat,
Jokainen henki sentään sammuisi,
Kuin tähdet aamulla -- tai kuni lamput,
Jotk' iloa yöllist' on valaisseet,
Sammutetaan, kun vieraat ovat menneet.
*Vanha näytelmä.*
Kun kuninkaatar Berengaria tuli Richardin teltan ulkonaiseen osastoon,
kielsivät siinä vahtia pitävät kamariherrat -- tosin nöyrimmällä ja
enimmän kunnioittavalla tavalla -- mutta kielsivät kumminkin häntä
sisään pääsemästä. Hän saattoi sisään kuulla kuninkaan äänen, joka
jyrkästi käski upseerein estää heitä sisäänpääsemästä.
"Te näette", sanoi kuninkaatar, kääntyen Edithiin, ikäänkuin ei muita
välityskeinoja enään olisi löytynyt, "minä tiesin sen -- kuningas ei ota
meitä vastaan".
Samassa kuultiin Richardin puhuvan jollekulle sisäpuolella olevalle:
"tee tehtäväs näppärästi, mies, sillä sen kautta osotat armeliaisuuttas;
kymmenen byzantinia, jos yhdellä ainoalla iskulla lopetat hänen. Ja
kuule vielä, katala: katso tarkkaan jos hänen poskensa vaalenee eli
silmänsä vilkaisee; ota vaari vähimmästäki värähyksestä hänen
kasvoissaan, eli silmäluomien räpähyksestä -- minä kernaasti tahdon
tietää, miten urhoolliset sielut kohtaavat kuolemata".
"Jos hän vapisematta näkee miekanteräni kohotetuksi, niin hän on
ensimäinen, joka koskaan on sitä tehnyt", vastasi käreä, matala ääni,
jonka luonnollista kovuutta erinomaisen kunnioittamisen tunne näytti
lieventäneen.
Edith ei kauvemmin voinut olla vaiti. "Jos teidän Armonne", sanoi hän
kuninkaattarelle, "ei hanki sisäänpääsyä itsellensä, niin minä hankin
sen teille; taikka jos ei teidän majesteetillenne, niin ainakin
itselleni. -- Kamariherrat, kuninkaatar vaatii saada tavata kuningas
Richardia -- vaimo puhutella miestään".
"Jalo neito", vastasi upseeri, laskien alas virkasauvansa, "minua
pahottaa kieltäminen, mutta kuningas keskustelee asioista, jotka
koskevat elämää ja kuolemaa".
"Ja me haluamme myöski puhutella häntä asioista, jotka koskevat elämää
ja kuolemaa", sanoi Edith. -- "Minä aukaisen teidän Armollenne tien". Ja
työntäen yhdellä kädellä virkamiehen syrjään, hän toisella tarttui
esirippuun.
"Minä en rohkene vastustaa hänen majesteetinsa tahtoa", sanoi
kamariherra, väistyen kauniin anojan kiivauden edestä, ja kun hän jätti
tien auki, piti kuninkaatar itseänsä velkapäänä astumaan Richardin
huoneeseen.
Kuningas makasi vuoteellaan, ja vähän matkan päässä, ikäänkuin odottaen
kuninkaan lopullisia käskyjä, seisoi mies, jonka ammattia ei ollut
vaikea arvata. Hän oli puettu punaiseen villanuttuun, jonka hihat tuskin
ulottuivat hartioiden yli, niin että käsivarret olivat paljaat
puolitiehen olkaluuta, ja sen yllä hänellä, kun hän, niinkuin nyt, oli
hirvittävän virkansa toiminnassa, oli hihaton takki eli kaapu, melkein
kuin sota-airueilla, karvatusta härännahasta, joka edestä päin oli
tahrattu monella suurella tummanpunaisella pilkulla. Nuttu ja kaapu sen
päällä ulottuivat polviin asti ja sukat eli säärystimet olivat samaa
nahkalajia kuin kaapu. Karkea kakilakki peitti kasvojen ylipuolen,
jotka, niinkuin tarhapöllön, näkyivät kernaasti päivänvaloa karttavan,
ja niiden alapuolta varjosti vankka, punainen parta, joka yhtyi
samankarvaiseen harjaksentapaiseen tukkaan. Ne kasvonjuonteet, jotka
saattoi nähdä, olivat tylyt ja ihmisiä vihaavat. Mies oli ruumiiltansa
lyhyt, mutta vankasti rakettu, niska kuin härällä, tavattoman leveät
hartiot, suunnattoman pitkät ja väkevät käsivarret, paksu jäntterä
vartalo ja tukevat, kampurat sääret. Tämä hirvittävä virkamies nojausi
miekkaa vastaan, jolla oli puolen viidettä jalan pitkä terä ja jonka
kyynärän pituinen kahva, minkä ympärille vastapainoksi tuolle
mahdottomalle terälle oli lyöty plyijyrengas, ylettyi kappaleen hänen
päänsä yli, kun hän leväytti käsivarttaan kahvan kiskolla, Richardin
viimeisiä käskyjä vartoessaan.
Richard, joka naisten äkkiä astuessa sisään makasi kasvot ovea kohti
käännettyinä ja nojautui kyynäspäälle hirmuisen käskyläisensä kanssa
puhuessaan, heittäysi kiivaasti, ikäänkuin pahoillansa ja kummastellen,
toiselle kyljelle, kääntäen selkänsä kuninkaattarelle ja hänen
saattoväelleen, sekä kääri ympärillensä peitteen, joka hänen omasta
käskystä, tai pikemmin kenties hoviherrojen imartelevasta toimesta, oli
tehty kahdesta suuresta leijonannahasta, jotka Beneziassa olivat niin
ihmeteltävän taitavasti muokatut, että tuntuivat pehmeämmiltä kuin
hirvennahka.
Berengaria tiesi vallan hyvin -- ja kuka nainen ei sitä tiedä? -- mitä
hänen piti tehdä voitolle päästäksensä. Heitettyään pikaisen,
salaamatonta kauhua ilmaisevan silmäyksen miehensä hirmuiseen
neuvottelukumppaliin, hän riensi Richardin vuoteelle, lankesi
polvilleen, viskasi viitan hartioiltaan ja paljasti ihanat, pitkät,
kullankarvaiset palmikkonsa, jolloin hänen kasvonsa loistivat aivan kuin
pilvestä esiin pilkottava aurinko, kuitenki vaalealla otsallaan osottaen
jälkiä siitä, että niiden kirkkautta joku oli himmentänyt. Hän tarttui
kuninkaan oikeaan käteen, jolla hän oli käärinyt peiton ympärilleen, ja
vetäen sitä vähitellen luokseen, huolimatta kuninkaan heikosta
vastustelemisesta, anasti niin sen käsivarren, joka oli kristikunnan
tuki ja pakanain pelko, ja kietoen sen ympärille pienet, soreat
kätösensä painoi otsansa sitä vastaan ja suuteli sitä.
"Mitä tämä merkitsee, Berengaria?" sanoi Richard, kääntämättä päätään,
mutta jättäen käden hänen haltuun.
"Käske pois tuo mies -- hänen katsantonsa tappaa minun!" sipisi
Berengaria.
"Pois täältä, heittiö!" sanoi Richard asentoansa muuttamatta. "Mitä sinä
odottelet? Sopiiko sinun katsella näitä naisia?"
"Teidän majesteetinne käsky pään suhteen?" sanoi mies.
"Ulos, koira!" vastasi Richard. -- "Kristillinen hautaus!"
Mies katosi, sittekun hän ihmettelevällä hymyllä, joka oli vielä
ilkeämpi kuin hänen tavallinen ihmisiä vihaava katsantonsa, oli
heittänyt silmäyksen tuohon kauniiseen kuninkaattareen
järjestämättömällä puvullaan ja luonnollisella suloisuudellaan.
"No, mitä sinä nyt tahdot, hupakko tyttö?" sanoi Richard, hitaasti ja
puolittain vastahakoisesti kääntyen päin kuninkaallista anojaa.
Mutta luonnotonta olisi ollut, jos mikään mies, ja varsinki Richard,
joka lähinnä kunniaa piti kauneutta suurimmassa arvossa, ilman
liikutusta olisi voinut nähdä niin ihanaa olentoa kuin Berengariaa
säikähyksissään taikka kylmäkiskoisesti voinut tuntea hänen huulia ja
otsaa likistettyinä kättänsä vastaan, joka kastui hänen kyynelistänsä.
Vähitellen Richard käänsi miehuulliset kasvonsa häntä kohtaan
sulavimmalla katseella mitä hänen häikäisevästä loistosta niin usein
sädehtivät suuret, tummansiniset silmät saattoivat ilmaista. Silitellen
hänen sievää päätänsä ja pistäen suuret sormensa hänen kauniisiin,
hajanaisiin hivuksiinsa hän kohotti ylös ja suuteli hellästi niitä
enkelin kasvoja, jotka näyttivät haluavan peittyä hänen käteensä. Hänen
vahva vartalonsa, leveä, jalo otsansa ja majesteetilliset katseensa, tuo
paljas käsivarsi ja hartia, leijonannahat, joissa hän lepäsi, ja ihana
hento vaimonpuolinen olento, joka notkisti polviaan hänen edessänsä,
olisivat kelvanneet malliksi esittämään sovintoa riidan jälleen
Herkuleen ja hänen vaimonsa Dejaniran välillä.
"Vielä kerran kysyn, mitä lemmityiseni hakee ritarinsa teltassa tällä
aikuisella, oudolla tunnilla?"
"Anteeksi antoa, armollisin herrani", sanoi kuninkaatar, jota pelko taas
alkoi vallata ja tehdä välittäjä-virkaansa kelpaamattomaksi.
"Anteeksi antoa? Mistä?" sanoi kuningas.
"Ensin siitä kuin näin liian rohkeasti ja ajattelematta olen astunut
sisään --"
Hän vaikeni.
"*Sinä* liian rohkeasti! -- yhtä hyvin aurinko voisi anoa anteeksi
siitä, että sen säteet tunkevat jonkun kurjan vangin rautakallerein
läpitse. Mutta minulla oli askareita, joita ei sinun sopinut kuulla,
Berengaria kulta, ja sitä paitsi pelkäsin, että kalliille terveydellesi
olisi vaarallinen tulla tänne, jossa tauti nykyään on raivonnut",
"Mutta sinä nyt voit hyvin?" sanoi kuninkaatar, lykäten varsinaisen
asiansa ilmottamista niin myöhäiseen kuin suinkin.
"Kyllin hyvin, voidakseni astua keihäskentälle sitä uhkarohkeaa urosta
vastaan, joka kieltäisi tunnustamasta sinua kristikunnan kauniimmaksi
naiseksi".
"Sitte et minulta kiellä vähäistä suosionosotusta -- yhtä vain -- yhtä
ainoaa ihmishenkeä?"
"Haa! Mistä puhut?" sanoi kuningas otsaansa rypistäen.
"Tuo onneton skotlantilainen ritari --", alkoi kuninkaatar.
"Älkää hänestä puhuko, _madame_", sanoi Richard jyrkästi, "hän kuolee --
hänen tuomionsa on päätetty".
"Mutta kuninkaallinen herrani ja puolisoni, tässähän vain on lippu, joka
on kadotettu -- Berengaria antaa sinulle uuden, hänen omakätisesti
neulomansa, ja niin kalliin, kuin koskaan on nähty tuulessa liehuvan.
Jokainen helmi, joka minulla on, on sen koristamiseksi käytettävä, ja
jokaisesta helmestä vuodatan kiitollisuuden kyyneleen jalomielisen
ritarini muistoksi".
"Sinä et tiedä mitä puhut", keskeytti häntä kuningas vihastuneena.
"Helmiä! Voivatko kaikki itämaan helmet poistaa häväistystä Englannin
lippua vastaan? Voivatko kaikki kyyneleet, mitta naisen silmä koskaan on
vuodattanut, pestä Richardin maineesta tahraa? -- Menkää, _madame_, ja
oppikaa paremmin tietämään paikkanne, aikanne ja vaikutusalanne. Tätä
nykyä meillä on toimia, joihin te ette voi puuttua".
"Sinä kuulet, Edith", kuninkaatar kuiskasi, "me vain suututamme häntä".
"Olkoon niin", sanoi Edith astuen esiin. "Korkea ruhtinas, minä, teidän
köyhä sukulaisenne, vetoon pikemmin teidän oikeudentuntoon kuin
armahtavaisuuteen; ja oikeutta huutaville täytyy kuninkaan korvain olla
avoinna kaikin ajoin, kaikin paikoin ja kaikissa tiloissa".
"Ah, orpanamme Edith!" sanoi Richard nousten vuoteellansa istumaan,
pitkä aamutakki ympärillänsä. "Hän haastelee aina kuninkaallisesti, ja
kuninkaallisesti hänelle vastaan, jollei hän ano jotain, joka on hänelle
taikka minulle sopimatonta".
Edithin kauneus oli enemmän hengellistä ja vähemmän hekumallista laatua
kuin kuninkaattaren; mutta levottomuus ja malttamattomuus olivat
tuottaneet hänen kasvoillensa punan, jota ne toisinaan olivat vailla, ja
voimakkaasti arvollisen katsannon, niin että Richard itse hetkeksi
vaikeni, vaikka, ulkonäöstä päättäen, hän kernaasti olisi tahtonut
katkaista hänen puhettaan.
"Ruhtinas", hän sanoi, "se urhoollinen ritari, jonka veren aiotte
vuodattaa, on toisinaan tehnyt kristikunnalle suuria palveluksia. Hän on
laiminlyönyt velvollisuutensa sentähden, että hän on langennut ansaan,
jonka kevytmielisyys ja ajattelemattomuus olivat hänelle virittäneet.
Sanoma, joka hänelle saatettiin erään henkilön nimessä -- miksi en sitä
mainitseisi? -- se oli minun omassani -- houkutti häntä hetkeksi
luopumaan vahtipaikaltansa. Ja kuka ritari kristityssä leirissä eikö
olisi tehnyt itsensä syypääksi samaan rikokseen tytön käskystä, jolla,
vaikka hän on muista omaisuuksista köyhä, kuitenki on Plantagenet'n
verta suonissaan?"
"Te olette siis puhutelleet häntä, orpana?" vastasi kuningas, purren
huulta vihaansa hillitäkseen.
"Olen, armollinen herra", vastasi Edith, "Tässä ei ole aika selittää
miksi. Minä en ole tänne tullut itseäni puollustamaan enkä muita
syyttämään".
"Ja missä soitte hänelle tämän osotteen suosiostanne?"
"Hänen majesteetinsa kuninkaattaren teltassa".
"Kuninkaallisen puolisomme teltassa?" sanoi Richard, "No, Jumalan, pyhän
Yrjön ja kaikkein muitten pyhimysten nimessä, jotka taivaan
kristallilaattiaa polkevat, tämä on rohkeata! Minä olen huomannut, vaan
antanut anteeksi, että tuo häpeämätön soturi on ihastellut henkilöä,
joka on niin paljon korkeammalla häntä, enkä ole kateellisesti katsonut,
että sukuuni kuuluva neito ylhäisestä piiristään on vaikuttanut häneen
samalla tavalla kuin aurinko alhaalla makaavaan mailmaan. -- Mutta
taivaan ja maan kautta! Että sinä yöllä häntä kohtaisit itse
kuninkaallisen puolisomme teltassa ja uskaltaisi tätä mainita
anteeksi-antoa ansaitsevana syynä hänen tottelemattomuuteen ja
valapattoisuuteen! Isäni sielun kautta, Edith, tätä saat elinaikasi
luostarissa katua!"
"Armollinen herra", sanoi Edith, "valtanne sallii teidän käyttää
itseänne hirmuvaltiaana. Minun kunniani, herra kuningas, on yhtä puhdas
kuin teidän, ja kuninkaatar voipi sen todistaa, jos niin hyväksi näkee.
Vaan minä jo sanoin, etten ole tänne tullut itseäni puollustamaan tai
muita syyttämään. Minä vain pyydän teiltä, että henkilölle, joka
hairahtui väkevän kiusauksen johdosta, osotatte sitä armahtavaisuutta,
jota teidän itsenne, herra kuningas, kerran täytyy korkeamman oikeuden
edessä pyytää kenties vähemmän anteeksi annettavista rikoksista".