syvyyden niiltä, jotka ovat tuomitut siihen putoamaan".
Hän kulki verkalleen tiehensä, tuon tuostakin kääntyen taaksepäin,
ikäänkuin odotellen, että hartauteen vaipunut ritari kutsuisi häntä
takaisin joko sanoilla taikka merkeillä. Viimein hänen turbanilla
peitetty vartalonsa katosi siihen telttasokkeloon, jota alkoi kukkulan
alta, vaaleana hämärtäen aamukoiton heikossa valossa, joka nyt oli
astunut himmentyneen kuutamon sijaan.
Mutta vaikka lääkäri Adonebekin sanat eivät olleet Kennethiin tehneet
sitä vaikutusta, jota viisas olisi suonut, olivat ne kuitenkin
synnyttäneet skotlantilaisessa halua henkensä säästämiseen, josta hän,
häväistynä kuin hän piti itseään, oli valmis luopumaan, niinkuin
likaisesta puvusta, jota hänen ei kauvemmin sopinut pitää. Nyt juohtui
hänen mieleensä paljon mitä oli tapahtunut hänen itsensä ja erakon sekä
tämän ja Shirkohfin eli Ilderimin kesken, ja kaikki näytti vahvistavan
mitä El Hakim oli kertonut sovintokirjan salaisesta pykälästä.
"Se arvoisa petturi!" huudahti hän itsekseen. "Se harmaapäinen tekopyhä!
Hän puhui uskottomasta miehestä, jonka oikea-uskoinen vaimo kääntäisi.
-- Ja kuka tietää, josko se valapatto ei näyttänyt Edith Plantagenet'n
suloutta tälle Jumalan kiroomalle saracenille, jotta tuo koira näkisi
kelpaisiko hän uskottoman haremiin? Jos minulla taasen olisi tuo uskoton
Ilderim, tai mikä nimensä lienee, kourissani, joilla kerran pitelin
häntä niin lujasti kuin ikänä koira on jänestä pidellyt, niin ainakaan
hän ei koskaan enään lähtisi asialle, joka tuottaisi häpeää kristitylle
kuninkaalle eli jalolle ja siveälle neidolle. Mutta tuntini kutistuvat
äkkiä minuteiksi -- kuitenkin, niin kauan kuin elän ja hengitän, täytyy
jotakin tehdä, ja joutusaan".
Hän viivähti hetken, nakkasi sitte kypärinsä pois, astui kukkulan
rinnettä alas, ja lähti kulkemaan suoraan kohti Richard kuninkaan
telttaa.
Viidestoista luku.
Jo kukko höyhenpuvussaan
Kirkkaast' on kiekunut
Ja ilmottanut kaikille
Ett' päiv' on alkanut.
Kuningas Edward silmän loi
Aurinkoon loistavaan,
Ja kuuli korpin huutavan:
"Nyt verta kohta saan!"
"Niin saat", hän lausui, "taivahan
Mä kautt' oon vannonut,
Ett' Baldwin ystäväinsä kans
Illaks' on surmatut!"
*Chatterton.*
Samana iltana kuin sir Kenneth seisoi vahtipaikallansa, oli Richard, sen
melskeisen tapauksen perästä, joka oli häirinnyt illan rauhaa, asettunut
levolle sillä täydellä luottamuksella, jonka hän sai äärettömästä
rohkeudestansa ja siitä etevyydestä, jota hän tarkotuksensa
saavuttamista varten oli osottanut koko kristityn sotaväen ja sen
päällikköjen läsnäollen, joista moni, kuten hän tiesi, pitivät Itävallan
herttuan häpäisemistä voittona heidän itsensä yli; niin että hänen
ylpeytensä tunsi tyytyväisyyttä siitä, kuin hän yhden vihollisen
kukistamalla oli satoja nöyryyttänyt.
Toinen hallitsia olisi kahdenkertaisiksi enentänyt vartiansa yöksi
tämmöisen tapahtuman jälkeen, ja ainakin pitänyt osan väestään aseissa.
Mutta Leijonasydän lähetti tänä iltana tavallisenki vartiaväkensä pois,
ja käski sotamiehille jakaa viiniä, että he joisivat maljan hänen
uudeksi terveydeksensä ja Pyhän Yrjön lipun kunniaksi; joten
Englantilainen osasto leirissä olisi ollut aivan ilman vartioitta ja
sotaisitta varokeinoitta, elleivät sir Tuomas de Vaux, Salisburyn kreivi
ja muut ylimykset olisi ryhtyneet toimiin järjestyksen ja sotakurin
ylläpitämiseksi juomatoverein kesken.
Saracenilainen lääkäri viipyi kuninkaan luona siitä kuin hän oli
makuulle ruvennut siihen saakka kuin sydänyö oli kulunut, ja antoi
hänelle tällä ajalla kahdesti rohtoja, sittekun hän ensin tarkoin oli
ottanut vaarin täysikuun asemasta taivaalla, jonka vaikutusta hän
selitti lääkkeensä voimalle edullisimmaksi taikka vahingoittavimmaksi.
Vasta kolme tuntia sydänyön jälkeen El Hakim lähti kuninkaan teltasta
siihen, joka oli pystytetty hänelle ja hänen saattoväelleen. Tiellä
sinne hän pistäysi sir Kennethin telttaan tiedustelemaan, kuinka hänen
ensimäinen potilaansa kristityssä leirissä, vanha Strauchan, niinkuin
ritarin asekantajan nimi oli, jaksoi. Kysyessään sir Kennethin itsensä
perään Ei Hakim sai tietää minkälaatuiseen virantoimintaan sir Kenneth
oli määrätty, ja arvattavasti tämä tieto saatti häntä Pyhän Yrjön
kukkulalle, jossa hän löysi etsittynsä siinä surkeassa tilassa, kuin
edellisessä luvussa kerrottiin.
Oli auringon nousun-aika kuin aseellisen miehen hitaat askeleet kuultiin
lähestyvän kuninkaan telttaa, ja ennenkuin de Vaux, joka nukkui herransa
vuoteen vieressä yhtä herkästi kuin koskaan kahlekoira, ennätti enempää
kuin hypähtää ylös ja sanoa: "kuka tulee?" astui Leopartin ritari
telttaan, syvä ja nöyrä synkkyys kuvattuna miehuullisilla kasvoillansa.
"Kuinka uskallatte olla niin rohkea, herra ritari?" sanoi de Vaux
ankarasti, vaikka äänellä, joka kunnioitti hänen herransa unta.
"Malta, de Vaux!" sanoi Richard, samassa heräten; "sir Kenneth tulee
kuin ainakin hyvä sotamies tekemään tiliä vahdistaan -- semmoiselle on
kenralin teltta avoinna aina". -- Hän nousi sitten lepäävästä
asennostaan ja nojautuen kyynäspäälleen loi suuren kirkkaan silmänsä
ritariin. "Puhu, herra skotlantilainen; sinä tulet kertomaan valppaasta,
onnellisesta ja kunniallisesta vahdista, eikö niin? Jo sohina
englantilaisen lipun poimuissa olisi riittänyt sitä varjelemaan, ilman
semmoista ritariakin, kuin minä ihmiset sinua pitävät".
"Jona minua ei enään tulla pitämään", sanoi sir Kenneth. -- "Vahtini ei
ole ollut valpas, onnellinen eikä kunniallinen -- Englannin lippu on
ryöstetty".
"Ja sinä elät sitä kertoaksesi?" sanoi Richard äänellä, jossa ilmautui
pilkallinen epäilys. -- "Pois se, se ei ole mahdollista! Ei näy
naarmuakaan kasvoissasi! Miksi seisot niin äänettömänä? Puhu totuus --
kuningasten kanssa ei ole hyvä laskea leikkiä -- vaan kuitenki tahdon
sinulle antaa anteeksi, jos olet valehdellut".
"Valehdellut, herra kuningas!" vastasi onneton ritari ylpeällä äänellä
ja tulisella silmäyksellä, kirkkaalla ja välähtävällä kuin kipinä
kylmästä piikivestä. "Mutta tätäkin täytyy sietää. -- Minä olen puhunut
totta".
"Jumalan ja pyhän Yrjön kautta!" sanoi kuningas vimmastuneena, mutta
heti hilliten itsensä. "De Vaux, mene sinne katsomaan! -- Tämä kuume on
sekottanut hänen aivonsa. -- Se ei voi olla mahdollista -- miehen
urhoollisuus on taattu. -- Se ei voi olla mahdollista! Mene pian -- eli
lähetä joku, ellet itse huoli mennä".
Kuninkaan puhetta katkaisi tässä sir Henry Neville, joka hengästyneenä
tuli kertomaan, että lippu oli poissa ja ritari, joka sitä oli
vartioinut, voitettu ja luultavasti tapettu, koska verilätäkkö näkyi
siinä missä lipun riuku makasi katkaistuna.
"Mutta kuka tässä seisoo?" sanoi Neville, kun silmänsä äkkiä sattuivat
sir Kennethiin.
"Petturi", huusi kuningas hypähtäen ylös ja tarttuen sotanuijaansa, joka
aina oli lähellä sänkyä, "petturi, jonka näet kuolevan petturin
kuoleman". -- Ja hän kohotti asetta taaksepäin, ikäänkuin iskeäksensä.
Kalpeana, mutta järkähtämättömänä kuin marmorikuva, seisoi
skotlantilainen hänen edessään paljaalla, suojattomalla päällä, silmät
luotuina maahan ja huulet tuskin liikahtaen, mutta luultavasti rukousta
kuiskaten. Häntä vastapäätä, tarpeeksi kaukana lyödäksensä, seisoi
kuningas Richard, kookas vartalonsa käärittynä *camesciansa* eli väljän
liinakauhtanansa poimuihin, paitsi missä hänen liikuntonsa tuimuus oli
paljastanut oikean käsivarren, olkapään ja osan rintaa, jättäen katsojan
nähtäväksi ruumiinrakennuksen, joka olisi oikeuttanut häntä kantamaan
erään saksalaisen edeltäjänsä nimeä Rautakylki. Hän seisoi hetken
valmiina lyömään -- sitten laskien aseensa alas huudahti: "mutta olihan
sitä verta, Neville olihan verta paikalla. Kuule, skotlantilainen, --
urhoollinen olet ennen ollut, sillä minä olen nähnyt sinun taistelevan
-- sano että lipun puolustukseksi olet kaatanut kaksi noista koirista --
sano vain yhden -- sano vain lyöneesi edestämme yhden ainoan oivan
lyönnin, ja mene sitten leiristä pois henkesi ja hopeasi kanssa".
[Kuva]
"Te olette kutsuneet minua valehteliaksi, herra kuningas", vastasi
skotlantilainen vakaasti; "ja siinä ainakin olette tehneet minulle
väärin. -- Tietäkää siis, että muuta verta ei ole vuodatettu lipun
puolustukseksi, kuin koiraraiskan, joka herraansa uskollisempana
puollusti paikkaa, josta tämä oli luopunut".
"No, Pyhän Yrjön kautta!" sanoi Richard ja kohotti taas käsivartensa;
mutta de Vaux heittäysi kuninkaan ja hänen kostonsa esineen väliin ja
sanoi luonteensa tylyllä suoruudella: "armollinen herrani, se ei saa
tapahtua täällä, eikä omalla kädellänne. Siinä on jo kyllin hulluutta
yhdeksi päiväksi, kun olette uskoneet lippunne skotlantilaisen huostaan
-- enkö sanonut teille, että ne aina ovat olleet viekkaita ja kavalia?"
"Niin teit, de Vaux; sinulla oli oikein, mä myönnän sen", sanoi Richard.
"Minun olisi pitänyt paremmin tuntea häntä, olisi pitänyt muistaa kuinka
tuo kettu Wilhelm petti minut tämän ristiretken suhteen".
"Herra kuningas", sanoi sir Kenneth, "Skotlannin Wilhelm ei ole koskaan
ollut petturi; mutta asianhaarat eivät sallineet hänen tuoda armeijaansa
tänne".
"Vaiti, hävitön!" sanoi kuningas; "sinä likaat ruhtinaan nimeä
paljaastaan sitä lausumalla. -- Ja kuitenki, de Vaux", hän lisäsi, "on
merkillistä katsella tuon miehen käytöstä. Pelkuri eli petturi hänen
täytyy olla, ja sitteki hän odotti Richard Plantagenet'n iskua,
ikäänkuin käsivartemme olisi ollut kohotettu laskemaan ritarilyöntiä
hänen hartiallensa. Jos hän olisi näyttänyt vähintäkään peljästyksen
merkkiä -- jos kasvonjuonne olisi värähtänyt tai silmäluomi räjähtänyt,
minä olisin musertanut hänen päänsä niinkuin kristallipikarin. Mutta
minä en voi lyödä, missä en tapaa pelkoa enkä vastustusta".
Hetken äänettömyys seurasi.
"Herra kuningas", sanoi Kenneth -- --
"Haa!" keskeytti häntä Richard, "saitko takaisin kielesi käytännön?
Pyydä taivaalta armoa, minulta ei; sillä sinun kauttasi on Englanti
häväisty, ja vaikka olisit oma ja ainoa veljeni, et voisi rikostasi
anteeksi saada".
"Minä en puhu armoa keltään kuolevaiselta anoakseni", sanoi
skotlantilainen; "teidän majesteetinne mielivallassa on kieltää taikka
suoda minulle kristillisen ripityksen -- jos ihmiset kieltävät, antakoon
Jumala minulle sen synninpäästön, jota muuten hänen kirkoltaan olisin
anonut. Mutta jos kuolen heti taikka puolen tiiman päästä, pyytäisin
teidän majesteetiltanne muutaman hetken kanssapuhetta ilmottaakseni
jotakin, joka likimmästi koskee mainettanne kristittynä kuninkaana".
"Puhu", sanoi kuningas, joka varmaan odotti saavansa kuulla jotain
tunnustusta lipun katoamisesta.
"Sanottavani", sanoi sir Kenneth, "koskee vain Englannin kuningasta eikä
sovi kenenkään muun kuin hänen korvainsa kuultavaksi".
"Menkää sitte pois, hyvät herrat", sanoi kuningas Nevillelle ja de
Vaux'lle.
Edellinen totteli; mutta jälkimäinen ei tahtonut lähteä kuninkaan luota.
"Kun olette sanoneet, että minulla on ollut oikein", väitti de Vaux,
"vaadin myös senlaista kohtelua kuin se, joka on ollut oikeassa, se
tahtoo sanoa, minä tahdon noudattaa omaa tahtoani. Minä en jätä teitä
yksin tuon kavalan skotlantilaisen kanssa".
"Mitä, de Vaux", sanoi Richard suuttuneena ja polki hiljaa jalkaansa
lattiaan, "etkö uskalla jättää meitä kahdenkesken petturin kanssa?"
"Te rypistätte otsaanne ja poljetta jalkaanne turhaan, ruhtinas", sanoi
de Vaux. "Minä en rohkene panna sairasta ja alastonta ihmistä tervettä
ja täysin varustettua miestä vastaan".
"Se on sama", sanoi skotlantilainen ritari; "minä en etsi mitään
tekosyytä aikaa voittaakseni. -- Minä puhun lord Gilslannin läsnäollen.
Hän on rehellinen ja kelpo mies".
"Vain puolen tuntia takaperin", sanoi de Vaux huokauksella, joka samalla
ilmaisi niin surua kuin suuttumusta, "olisin samaa sinusta sanonut!"
"Teidän ympärillä on pettureita, Englannin kuningas", jatkoi sir
Kenneth.
"Voipi kyllä olla niinkuin sanot", vastasi Richard. "Onhan minulla siitä
nähtävä todistus edessäni".
"Pettureita, joista teille on enemmän vahinkoa kuin sadan lipun
menettämisestä tasapäässä tappelussa. La--la--" sir Kenneth änkötteli,
mutta jatkoi viimein hiljaisella äänellä, "lady Edith -- --"
"Haa!" sanoi kuningas, äkkiä ojentaen itsensä ylpeän tarkkaavaan
asentoon sekä terävästi kiinnittäen silmänsä luultuun pahantekiään.
"Mitä hänestä? -- Mitä hänestä -- mitä hänellä on tämän seikan kanssa
tekemistä?"
"Mylord", sanoi skotlantilainen, "salatuuma on hankkeessa, joka
tarkottaa alentaa teidän kuninkaallista sukuanne toimittamalla lady
Edithiä saracemlaisen sulttanin vaimoksi ja sen kautta ostaa
kristikunnan kovin kunniattoman rauhan Englannille aivan häpeällisen
naimisen kautta".
Tämä tiedon-anto teki ihan vastaisen vaikutuksen, kuin mitä sir Kenneth
oli odottanut. Richard Plantagenet oli niitä, jotka, Jagon lailla
puhuaksemme, eivät olisi suostuneet Jumalaa palvelemaan, kun paholainen
heitä siihen pyysi; neuvot ja sanomat usein vaikuttivat häneen vähemmin
niitten oikean merkityksen jälkeen, kuin sen mukaan minlaisen vivahuksen
ne saivat niitä kertovain henkilöitten luonteesta ja luulluista
tarkotuksista. Hänen sukulaisensa nimi muistutti häntä valitettavasti
siitä, mitä hän oli pitänyt suurimpana uhkarohkeutena Leopartin
ritarissa, kun tällä vielä oli korkea sija ritariston
arvojärjestyksessä, mutta mikä hänen nykyisessä tilassaan näytti
kiivaalle hallitsialle loukkauksena, joka oikeutti häntä kiihtymään
hurjimpaan raivoon.
"Vaiti", huusi hän "julkea konna! Taivaan kautta, enkö anna nykäistä
kielen suustasi tulisilla pihdeillä, kun uskallat mainita jalon
kristityn neitosen nimeä! Tiedä, kelvoton petturi, että jo ennen olen
huomannut kuinka korkealle olet juljennut silmäsi kohottaa, ja minä
suvaitsin sitä, vaikka se oli kovin suuri rohkeus, silloinki kuin olit
viekotellut meitä -- sillä sinussa on kaikki paljasta kavaluutta --
tunnustamaan sinua jonkumääräisen arvon ja maineen ansainneeksi. Vaan
että sinä huulilla, jotka oman häpeäsi ilmottaminen on saastuttanut --
että sinä nyt uskallat jaloa orpanaamme mainita henkilönä, jonka kohtalo
on sinulle kallis tai huolenpitoasi vaativa, se on suurin röyhkeys. Mitä
se sinuun koskee, jos hän naipi kristityn taikka saracenin? -- Mitä se
sinuun koskee, jos leirissä, missä ruhtinaat päivällä ovat pelkureita,
öisin varkaita, missä urhokkaat ritarit muuttuvat kelvottomiksi
kavaltajiksi ja pettureiksi -- mitä se sinuun taikka muihin koskee,
sanon ma, jos minä suvaitsisin lankoudeilla siten yhdistyä rehellisen ja
urhoollisen Saladinin kanssa?"
"Vähän tosin minuun, jolle koko mailma kohta on sama kuin ei mitään",
vastasi sir Kenneth rohkeasti, "mutta jos makaisin kidutuspenkilläkin,
sanoisin sinulle että se, mitä olen lausunut, suuressa määrässä koskee
sinun omaatuntoasi ja sinun mainettasi. Minä sanon sinulle, herra
kuningas, että jos ajatuksissasikaan arvelet naittaa sukulaistasi, lady
Edithiä --"
"Älä mainitse häntä äläkä hetkeäkään muistele häntä", sanoi kuningas
uudestaan kouristaen sotanuijaansa, niin että hänen väkevän käsivartensa
jänteet paisuivat, ikäänkuin tammen väliä kiertävä muratikasvin köynnös.
"Ei mainita -- ei muistella häntä!" vastasi sir Kenneth, jonka
itsehalvennuksesta sortuneet hengenvoimat tämän kiistan kautta alkoivat
saada entisen jäntevyytensä takaisin, "pyhän ristin kautta, johon panen
toivoni, hänen nimensä on oleva viimeinen sana suussani, hänen kuvansa
viimeinen ajatus sielussani. Käytä kehuttua voimaasi tätä paljasta
päätäni vastaan ja koeta, voitko aikomustani estää".
"Hän tekee minun hulluksi!" sanoi Richard, jota pahantekiän pelkäämätön
lujamielisyys vasten hänen tahtoaan alkoi saattaa horjuvaksi
päätöksessään.
Ennenkuin Gilslannin Tuomas ennätti vastata, kuului ulkoa hälinä ja
kuninkaattaren tuloa ilmotettiin teltan etumaisesta osastosta.
"Pidätä häntä -- pidätä häntä, Neville", sanoi kuningas; "tämä ei ole
mikään näky vaimonpuolia varten. -- Hyi, että olen antanut viheliäisen
petturin näin vihastuttaa itseäni! Vie hänet pois, de Vaux", kuiskasi
hän, "telttamme takaoven kautta -- vartioitse häntä tarkasti ja vastaa
hengelläsi hänen säilyttämisestä. Ja kuule, hänen täytyy heti kuolla,
anna hänen sentähden puhutella rippi-isää, me emme tahdo kuolettaa
sielua ja ruumista. -- Ja odota -- kuule -- me emme tahdo häntä häväistä
-- hän saa kuolla kuin ritari, vyö ja kannustimet päällään: sillä jos
hänen petoksensa on musta kuin helvetti, niin hän rohkeudessa vetää itse
paholaiselle vertaa".
De Vaux, joka arvaten oli hyvillään siitä, että tämä kohtaus päättyi
ilman Richardin alentamatta itseänsä siihen epäkuninkaalliseen työhön,
että omalla kädellä olisi tappanut vankia, joka ei tehnyt vastarintaa,
kiiruhti salaisen oven kautta viemään sir Kennethiä toiseen telttaan,
jossa häneltä riisuttiin aseet ja hän suuremmaksi varmuudeksi pantiin
kahleisiin. Tarkalla ja surullisella huomaavaisuudella de Vaux katseli
päältä, kun telottajan apulaiset, joitten haltuun sir Kenneth nyt
jätettiin, ryhtyivät näihin ankariin varokeinoihin.
Kuin ne olivat lopetetut, sanoi hän juhlallisesti onnettomalle rikoksen
tekiälle: "kuningas Richardin tahto on, että kuolette ilman arvon
alennuksetta, ilman ruumiinne silpomista ja vaakunanne häpäisemistä, ja
että telottajan miekka on erottava pään ruumiista".
"Se on laupiasta", sanoi ritari matalalla ja miltei nöyrällä äänellä,
ikäänkuin odottamattoman armon saanut; "perheeltäni säästyy siten pahin
osa kertomuksesta. Oi, isäni, isäni!"
Tämä puoliääneen lausuttu huudahus ei jäänyt tylyn, mutta hyväluontoisen
englantilaisen huomaamatta, ja hän siveli suuren kätensä seljällä
karkeita kasvojaan, ennenkuin saattoi puhettansa jatkaa.
"Vielä on Richard kuninkaan tahto", sanoi hän vihdoin, "että saatte
puhutella jotakuta pyhää miestä, ja tielläni tänne tapasin erään
karmeliitamunkin, joka voipi teitä valmistaa matkallenne. Hän odottaa
ulkona, kunnes olette siinä mielentilassa, että voitte häntä
vastaanottaa".
"Tapahtukoon se heti", sanoi ritari. "Tässäkin Richard on lempeä. En ole
koskaan ollut enemmän valmis puhuttelemaan hurskasta isää, kuin juuri
nyt; sillä elämä ja minä olemme jättäneet jäähyväiset toisillemme, aivan
kuin kaksi matkamiestä jotka ovat joutuneet tienhaaraan, missä heidän
matkansa eroavat".
"Se on hyvä", sanoi de Vaux pitkään ja juhlallisesti; "sillä mieltäni
pahottaa käskyjeni loppu-osan kertominen. Kuningas Richardin tahto on
että valmistautte pikaiseen kuolemaan".
"Jumalan ja kuninkaan tahto tapahtukoon", vastasi ritari
kärsivällisesti. "Minä en väitä tuomiota vääräksi enkä pyydä
toimeenpanemisen viivyttämistä".
De Vaux alkoi lähteä teltasta, mutta hyvin hitaasti; hän pysähtyi ovella
ja kääntyi katsomaan skotlantilaista, jonka kasvoista kaikki maalliset
ajatukset näyttivät poistuneen, ikäänkuin hän olisi valmistellut itseään
syvään hartauteen. Tanakan englantilaisen paronin tunteet eivät olleet
juuri vilkkainta laatua, mutta tällä kertaa kuitenki tavaton
sääliväisyyden tunne hänen valtasi. Hän palasi joutusasti sen
ruokokimpun luo, jolla vanki istui, tarttui hänen kahlehittuun käteensä
ja sanoi niin lempeästi, kuin hänen karkea äänensä salli: "sir Kenneth,
sinä olet nuori, sinulla on isä. Minun Ralphini, jonka jätin Irthingin
rannoille pienellä Galloway-oriillaan ratsastamaan, tulee kerran sinun
ijälliseksi -- ja Jumala suokoon että näkisin hänen nuoruutensa lupaavan
yhtä paljon kuin sinun, jos viimeksi kuluneen yön jätän lukematta! --
Eikö mitään voida tehdä eli puhua sinun hyväksesi?"
"Ei mitään!" kuului surullinen vastaus. "Minä olen luopunut vahdistani,
lippu, joka minulle uskottiin, on kadotettu. Kun telottaja ja
mestauspölkky ovat valmiit, on myöski pää valmis ruumiista eroamaan".
"No, Jumala olkoon sinulle armollinen!" sanoi de Vaux. "Kuitenkin soisin
että itse olisin ruvennut tuohon vahtiin, vaikka se olisi maksanut
parhaan hevoseni. Tässä on joku salaisuus, nuorukainen, jonka
yksinkertainen mies hoksaa löytyväksi, vaikka hän ei voi sitä erottaa.
-- Pelkuri? mitäs vielä! Ei pelkuri koskaan ole taistellut, niin kuin
olen nähnyt sinun tekevän. -- Petturi? Minä en voi käsittää, että
petturit niin tyynesti voisivat petokseensa kuolla. Sinua on
vahtipaikaltasi viekoteltu jonku sievästi keksityn ansan -- jonku
hyvästi mietityn juonen kautta; hätääntyneen tytön huuto on korvaasi
sattunut, taikka jonku iloisen kaunottaren katse viehättänyt silmäsi.
Älä siitä punastu; jokaista meitä omat tuommoiset houkutukset saattaneet
harhateille. Kas niin, minä pyydän sinua, kevennä omaatuntoasi minulle
äläkä papille. -- Richard on armelias, kun hänen vihansa on asettunut.
Eikö sinulla ole mitään uskomista minulle?"
Onneton ritari käänsi kasvonsa pois hyväntahtoisesta soturista ja
lausui: "ei mitään".
De Vaux, joka nyt oli koettanut kaikki houkutuskeinonsa, nousi ylös, ja
lähti teltasta, käsivarret ristissä ja mieli synkempänä, kuin mitä asia
hänestä ansaitsi -- milteipä suuttuneena itselleen, että niin
vähäpätöinen asia, kun yhden skotlantilaisen kuolema, niin kovasti oli
häneen koskenut.
"Mutta", sanoi hän itsekseen, "vaikka nuo kömpelöt lurjukset ovat
vihollisiamme Cumberlannissa, täytyy heitä Palestinassa pitää melkein
veljeksinä".
Kuudestoista luku.
Ei pitkälle oo armahas
Älystä kehutusta,
Ja sukkeluutensakin on
Vain vaimon laverrusta.
*Laulu.*