alas, eikä enään ollut erottavaa seinää aseellisen ritarin ja
kokoontuneen naisseuran välillä. Itämaisen yön lämpimyyden tähden oli
kuninkaatar Berengaria ja hänen hovinaisensa puetut enemmän
yksinkertaisesti ja huolettomasti kuin mitä heidän arvonsa ja ylhäisen
miehenpuolisen katselian läsnäolo juuri salli. Tämän muisti kuninkaatar
ja pakeni, kovasti huutaen ja neidot seurassaan, ulos huoneesta erääseen
tuon lavean teltan sivukamariin. Ainoa jälille jäänyt oli Edith, jonka
suru ja mielenliikutus ynnä suuri huoli skotlantilaisesta ritarista,
sekä pikaisen selityksen tarpeellisuus ehkä saivat häntä unhottamaan,
että hänen hivuksensa olivat enemmän hajallaan ja hänen pukunsa vähemmän
huolellinen, kuin tapa korkeasukuisten naisten kesken tähän aikaan
vaati, joka ylimalkain ei kumminkaan ollut siveellisen eli kainostelevin
muinaisuuden ajanjakso. Ohut, väljä hame punaisesta silkkivaatteesta oli
hänen pukunsa pääosa, sekä itämaiset tohvelit, joihin hän hätäisesti oli
paljaat jalkansa pistänyt, ynnä hartioille heitetty, irtanainen huivi.
Päässä hänellä ei ollut muuta peitettä kun minkä hänelle soi nuo paksut,
hajanaiset kiharansa, jotka ylt'ympäri valuivat alas ja puoleksi
peittivät kasvoja, joille siveyden, harmin sekä muut valtavat tunteet
olivat nostattaneet heleän punan.
[Kuva]
Mutta vaikka Edith käsitti tilansa kaikella sillä hienoudenaistilla,
joka on hänen sukupuolensa suurin kaunistus, ei hän kuitenkaan
hetkeäkään näyttänyt ajattelevan, että se, minkä hän oli
häveliäisyydelleen velkaa, olisi verrattava siihen velvollisuuteen,
jonka hänen tuli täyttää ritaria kohtaan, joka hänen tähtensä oli
ereykseen ja vaaraan viekoteltu. Hän veti kyllä huivin vähän lujemmin
kaulaansa ja rinnoillensa, ja asetti joutusaan luotaan lampun, joka
kovin kirkkaasti häntä valaisi; mutta kun sir Kenneth yhä seisoi
liikkumatta samalla paikalla, jossa häntä ensin oli huomattu, niin Edith
pikemmin lähestyi häntä kuin poistui hänestä, huudahtaessaan:
"kiirehtikää vahtipaikallenne, urhokas ritari! Teitä on petetty, kun on
kutsuttu tänne; älkää kyselkö enempää!"
"Minun ei tarvitse kysyä", sanoi ritari, laskeutuen toiselle polvellensa
samalla kunnioituksella, jolla hän olisi heittäytynyt pyhimyksen
alttarin eteen, ja luoden silmänsä laattiaan, jotta hän ei
silmäyksillään enentäisi lemmittynsä hämilläoloa.
"Oletteko kuulleet kaikki?" sanoi kiivaasti Edith. -- "Armollisten
pyhimysten kautta! Miksi sitte viivytte täällä, kun joka minuuti teille
lisää häväistystä?"
"Minä olen luullut, että olen häväisty, ja olen kuullut sen teiltä. Mitä
siitä huolin, kuinka pian rangaistus seuraa? Minulla on vain yksi rukous
teille, ja sitten lähden uskottomain keihästen kesken koettamaan, josko
ei häpeää voida verellä puhtaaksi pestä".
"Älkää tehkö sitäkään", sanoi Edith. "Olkaa viisas -- älkää viipykö
täällä. -- Kaikki voipi vielä käydä hyvin, jos vain kiirehditte".
"Minä odotan vain teidän anteeksi-antamusta", sanoi yhä polveaan
notkistama ritari, "siitä liian rohkeasta uskostani, että te olisitte
voineet vaatia ja arvossa pitää vähäisiä palveluksiani".
"Minä annan anteeksi teille -- oi minullahan ei ole anteeksi antamista!
Minä olen ollut välikappaleena, teidän vahingoittamiseen. -- Mutta oi,
rientäkää pois! -- Minä annan anteeksi -- minä annan arvoa teille, se
on, niinkuin jokaiselle urhoolliselle ristiretkeiliälle -- kun vain
menette!"
"Vastaanottakaa ensin tämä kallis, mutta onneton tunnusmerkki", sanoi
ritari, ojentaen sormusta Edithille, joka nyt osotti levottomuuden
merkkejä.
"Oi, ei, ei", hän sanoi ja kieltäytyi sitä ottamasta, "Pitäkää se --
pitäkää se osotteena kunnioituksestani -- mielipahastani, piti minun
sanoa. Oi, menkää jos ei itsenne, niin minun tähden!"
Vaikka Edithin ääni oli sir Kennethille ilmottanut kunnian menetyksen,
piti hän sen melkein korvattuna sen osanoton kautta, minkä neito ilmaisi
hänen kohtalonsa suhteen, ja hän heitti Edithiin pikaisen silmäyksen,
kun hän nousi ylös ja syvästi kumartaen valmistausi lähtemään. Samalla
hetkellä se neitsyeellinen kainouden tunto, jota tähän saakka Edithin
toisten tunnetten voima oli painanut alas, vuorostaan pääsi voittajaksi
ja hän kiiruhti ulos huoneesta, mennessään sammuttaen lampun ja heittäen
sir Kennethin mielestä jälkeensä niin luonnollista kuin hengellistä
pimeyttä.
Häntä täytyy totella, oli ensimäinen selvä ajatus, joka herätti ritaria
hänen unelmistaan, ja hän riensi sille paikalle, mistä oli telttaan
tullut. Telttavaatteen alatse konttaaminen samalla tavoin kuin hän äsken
oli tullut sisään, vaati aikaa ja tarkkuutta, ja hän sentähden raivasi
itsellensä mukavamman tien, veitsellään vaatteeseen aukeaman
leikkaamalla. Kun hän oli taivasalla, valtasivat ristiriitaiset tunteet
häntä siihen määrään, että hän ainoastaan epäselvästi käsitti mitä oli
tapahtunut ja mitä hänen nyt piti tehdä. Hänen täytyi kiihdyttää
toimeliaisuuttaan muistamalla, että lady Edith oli käskenyt hänen
kiirehtiä. Mutta keskellä telttaköysiä ja telttoja hänen juuri nyt
täytyi liikkua varovasti, kunnes hän oli löytänyt sen tien eli kadun,
jolta kääpiö oli häntä saattanut syrjään, etteivät vartiat kuningattaren
teltan edustalla heitä huomaisi, ja hänen täytyi sitäpaitsi kulkea
hitaasti ja hiljaisesti, jotta hän ei lankeamalla eli asepukunsa
kalinalla herättäisi melua. Pilven hattara oli päälle päätteeksi
pimittänyt kuun samassa tuokiossa, kuin hän astui teltasta ulos, ja sir
Kennethin täytyi tätä uutta vastusta kärsiä hetkellä, jolloin hänen
mielenhämmennys ja täysi sydämensä tuskin jättivät hänelle tarpeeksi
sielunvoimaa omain liikuntojansa määräämiseen.
Mutta äkkiä sattui hänen korvaansa ääniä, jotka kerrassaan nostivat
hänen sielunsa täyteen pontevuuteen. Ne tulivat Pyhän Yrjön kukkulalta.
Hän kuuli ensin yhden ainoan kovan, vihaisen ja hurjan haukunnan, jota
paikalla seurasi kimeä kiljaus. Metsäkaurista ei Roswalin ääni koskaan
vilkkaammin hypähyttänyt, kuin sir Kennethiä tämä arvaten kuolinhuuto
hänen jalolta koiraltansa, jota ei tavallinen vahinko olisi saanut
älähtämäänkään. Hän riensi kiireen kautta telttakadulle ja sille
päästyään alkoi, raskaasta asustansa huolimatta, juosta kukkulaa kohti
niin nopeaan, että harvat aseettomatkaan ihmiset olisivat voineet häntä
seurata, ja kun hän ei vähentänyt vauhtiansa kunnaan juurellekaan
jouduttuaan, seisoi hän muutamassa minuutissa kukkulanhuipun pienellä
tasaisella tantereella.
Kuu pilkisti samassa pilven raosta ja näytti hänelle, että Englannin
lippu oli kadonnut, ja että riuku, josta se oli liehunut, taitettuna
makasi maassa, ja sen vieressä hänen uskollinen koiransa, nähtävästi
kuoleman tuskassa.
Neljästoista luku.
Kunniani aarre, kerätty
Vanhuuden varaks', on siis kadonnut?
Ja maineen virta aivan kuivunut?
Niin on -- ja avojaloin poikanen
Nyt poimii kiviä sen pohjasta.
*Don Sebastian.*
Hetken oltuaan tuskallisten mielenliikutusten vallassa, jotka ensin
hurmasivat ja melkein pyörryttivät häntä, oli sir Kennethin ensimäinen
ajatus katsella ympärilleen niiden perään, jotka olivat tehneet tämän
väkivallan Englannin lipulle, mutta hän ei voinut heistä havaita
vähintäkään jälkeä. Hänen toinen ajatuksensa -- joka ehkä muutamia
ihmisiä voipi kummastuttaa, vain niitä ei, jotka koirassa ovat löytäneet
luotettavan ystävän oli tarkastella, missä tilassa hänen uskollinen
Roswalinsa oli, joka näkyi saaneen kuoloniskun sitä velvollisuutta
täyttäessään, jota hänen herransa oli viekoteltu laiminlyömään. Hän
hyväili kuolevaa eläintä, joka uskollisena viimeiseen hetkeen saakka
näkyi unhottavan oman kipunsa, kun ilokseen sai herraansa nähdä, ja yhä
heilutteli häntäänsä sekä nuoleskeli hänen kättänsä silloinki, kun
tukehutettu valitus osotti, että sir Kenneth vain lisäsi sen tuskia
yrittäessään haavasta vetää pois siihen jäänyttä peitsen eli
heittokeihään kärkeä; mutta heti senjälkeen se enensi heikkoja
liehakoimisiansa ikäänkuin peljäten isäntäänsä pahastuttaneensa sen
kautta, että ilmaisi niitä tuskia, joita hänen huolenpitonsa sille
saatti. Kuolevan eläimen ystävyyden-osotukset olivat katkera lisäys
siihen häpeän ja epätoivon tunteeseen, joka sir Kennethiä masenti.
Hänestä tuntui ikäänkuin hän olisi menettänyt ainoan ystävänsä juuri
samalla hetkellä kuin kaikkein muitten viha ja ylönkatse häntä kohtasi.
Ritarin mieli murtui tuskallisen surun alle ja hän itki ja valitti
ääneen.
Kun hän näin antausi surunsa valtaan, kuuli hän kirkkaan ja juhlallisen
äänen, joka aivan lähellä häntä lausui seuraavat sanat kristittyin ja
saracenein kesken käytetyllä _lingua francalla_:
"Vastoinkäyminen on kuin aamu- ja iltasade -- kylmä, rasittava ja
vastenmielinen ihmisille ja eläimille, se kuitenkin kasvattaa kukan ja
hedelmän, dadelin, ruusun ja kranati-omenan".
Sir Kenneth kääntyi puhujaan ja havaitsi arapialaisen lääkärin, joka
huomaamatta oli lähestynyt ja jalat ristissä istunut vähän hänen taakse
sekä juhlallisen vakavalla, vaan sen ohessa säälivällä äänellä lausui
niitä siveellisiä lohdutuksiansa, joilla korani ja sen tulkitsiat häntä
varustivat; sillä itämaalla ei viisautena pidetä viisaan oman
kekseliäisyyden osottamista, vaan hyvää muistia sekä "sen mitä on
kirjotettu" sattuvaa käyttämistä ja tapahtumiin sovittamista.
Häpeissään siitä että häntä oli tavattu vaimontapaisessa surun
näyttämisessä, pyhkäisi sir Kenneth harmistuneena kyyneleensä ja alkoi
uudestaan hoidella kuolevaa lemmikkiänsä.
"Runoilia on sanonut", jatkoi arapialainen, ritarin poiskäännetyistä
kasvoista ja tylystä käytöksestä huolimatta: "härkä peltoa ja kameli
erämaata varten. Eikö lääkärin käsi olisi soveliaampi kuin sotilaan
parantamaan haavoja, vaikka hän on vähemmän taitava niitä tekemään?"
"Tätä potilasta, Hakim, ei taitosi enään pysty auttamaan", sanoi sir
Kenneth, "ja sitäpaitsi hän lakisi jälkeen on saastainen eläin".
"Missä Allah on suvainnut antaa henkeä sekä nautinnon ja tuskan tuntoa",
sanoi lääkäri, "olisi syntistä ylpeyttä, jos viisas, jota hän on
valistanut, kieltäisi elämää pitentämästä tai tuskaa lievittämästä.
Viisaalle on köyhän palvelian, koiraraukan tai voitollisen kuninkaan
parantaminen jotenki saman-arvoisia tapahtumia. Salli minun tutkia tätä
sairasta eläintä".
Sir Kenneth antoi ääneti suostumuksensa ja lääkäri tutki ja koetteli
Roswalin haavaa yhtä tarkasti ja huolellisesti, kuin jos hänellä olisi
ollut ihmisolento hoidettavana. Hän otti sitte konekotelon esiin ja
nipistimiä taitavasti käyttämällä vetäisi keihäänkärjen haavasta sekä
tyrehytti verenjuoksun siteillä ja muilla neuvoilla, jolloin eläin koko
ajan tyynesti kärsi hänen menettelyänsä ikäänkuin se olisi käsittänyt
hänen hyvää tarkotustansa.
"Eläin voipi tulla terveeksi", sanoi El Hakim sir Kennethille, "jos
sallitte minun viedä hänen telttaani ja hoitaa häntä niin tarkasti, kuin
hänen jalo rotunsa ansaitsee. Sillä tietäkää, että palvelianne Adonebek
ei ole vähemmän taitava jaloin hevosten ja hyväin koirain sukuperän ja
omaisuuden havaitsemisessa, kuin niiden tautien hoitamisessa, jotka
ihmiskuntaa vaivaavat".
"Ottakaa hänet mukaanne", sanoi ritari. "Minä lahjotan hänen mielelläni
teille, jos hän paranee. Minä olen teille velkaa palkinnon siitä, että
olette hoitaneet asekantajaani, eikä minulla ole mitään muuta
tarjottavaa. Ja mitä itseeni tulee, en koskaan enään puhalla torveen
enkä kutsu koiraa".
Arapialainen ei tähän vastannut mitään, vaan taputti käsiään, joka
merkki heti kutsui esiin kaksi mustaa orjaa. Hän antoi heille käskynsä
arapian kielellä ja sai heiltä vastauksen: "kuulla on totella", jonka
jälkeen he nostivat koiran käsivarsillensa ja kantoivat hänen pois ilman
varsinaista tenäntekoa hänen puoleltaan; sillä vaikka hänen silmänsä
kääntyivat herraansa kohti, oli hän kumminkin kovin heikko
vastustelemisiin.
"Hyvästi nyt, Roswal", sanoi sir Kenneth, "jää hyvästi sinä ainoa ja
viimeinen ystäväni! -- Sinä olet kovin jalo niin halvan ihmisen
omistettavaksi kuin minä minun tästä lähin tulee itseäni pitää. Minä
haluaisin", hän orjain mentyä jatkoi, "että niin kuolemaisillaan kuin
hän on, voisin kohtaloa vaihtaa tuon jalon eläimen kanssa".
"Niin on kirjotettu", sanoi arapialainen, vaikka tämä puhe ei ollut
hänelle pidetty, "että kaikki eläimet ovat luodut ihmisen palvelukseksi;
ja mailman herra puhuu ajattelematta, kun hän kärsimättömyydessään
tahtoo halvimman olennon orjuuteen vaihtaa toivonsa tässä ja
tulevaisessa elämässä".
"Koira, joka velvollisuutensa täyttämisessä kuolee", sanoi ritari
vakaisesti, "on parempi kun ihminen, joka on sen laiminlyönyt. Jätä
minut yksin, Hakim. Sinulla on tällä puolen ihmetöitä ihmeellisin tieto,
mitä ihmisellä koskaan on ollut, mutta sielun haavoihin ei taitosi
riitä".
"Riittää, jos sairas tahtoo kipunsa selittää ja lääkärin hoitoon
antautua", sanoi Adonebek El Hakim.
"Tiedä sitten", sanoi sir Kenneth, "koska olet niin itsepintainen, että
eilen illalla Englannin lippu liehui tältä kukkulalta -- Minä olin sen
valittu vartia -- aamu kohta koittaa -- tuossa makaa taitettu lippuriuku
-- lippu itse on poissa -- ja minä istun tässä, elävänä ihmisenä".
"Kuinka?", sanoi El Hakim ja katseli häntä tarkemmin, "asusi on
vahinkoutumatta -- veren pilkkua ei näy aseillasi ja maine ylistää sinua
mieheksi, joka ei juuri näin palaa taistelusta. Sinua on houkuteltu
paikaltasi -- niin, sinua on houkutellut joku noista punaposkisista
mustasilmäisistä sulottarista, joille te nazarenit pikemmin, omistatte
Allalle tulevan kunnioituksen, kuin lemmen, jota synnittä voi antaa
multapaakuille, niinkuin me itse. Niin varmaan on käynyt, sillä niin on
mies aina langennut, sulttani Aatamin ajasta saakka".
"Ja niin jos olisi, lääkäri", sanoi sir Kenneth kolkosti; "mitä apua
siihen?"
"Tieto on taidon äiti", sanoi El Hakim, "niinkuin urhoollisuus korvaa
voiman puutteen. -- Kuule minua. Ihminen ei ole puu, juurtunut yhteen
paikkaan -- eikä hän myöskään ole luotu kolkon kallion rinteissä
riippumaan kiinni, kuin hengellä tuskin varustettu kuoriainen. Oma
kristillinen raamattusi käskee sinua yhdestä kaupungista pakenemaan
toiseen, kun sinua vainotaan; ja me mahomettiläiset tiedämme myöski,
että Mahomet Allahn profeeta löysi turvapaikan ja suosittelioita
Medinassa, kun hän oli pyhästä Mekan kaupungista karkotettu".
"Ja mitä tuo kaikki minuun koskee?" sanoi skotlantilainen.
"Paljon", vastasi lääkäri. "Viisaskin pakenee myrskyä, jota hän ei voi
hillitä. Pakene siis kiiruusti Richardin vihan edestä Saladinin
voitollisten lippujen suojaan".
"Minun pitäisi todellakin", sanoi sir Kenneth ivallisesti, "salata
häpeäni uskottomain pakanain leirissä, jossa itse tuo sana on
tuntematon. Mutta eikö olisi paras minun vielä täydellisemmin ottaa
heidän kurjuuteen osaa? Etkö neuvoissasi käy niin pitkälle, että
kehottaisit minua pukemaan turbania päälleni? Mielestäni tuntuu, että
vain uskontoni hylkääminen puuttuu häväistykseni täydentämiseksi".
"Älä herjaa, nazareni", sanoi lääkäri vakavasti, "Saladin ei profeetan
lakiin käännä muita kuin niitä, joissa sen oppi vaikuttaa vakuutusta.
Avaa silmäsi valkeudelle, ja suuri sulttani, jonka anteliaisuus on yhtä
määrätön kuin hänen valtansa, lahjottaa sinulle ehkä kuningaskunnan;
pysy sokaistuna, jos tahdot, ja vaikka olet olento, jonka elämä tästä
lähin on ikuiseen kurjuuteen tuomittu, tekee Saladin sentään sinun
rikkaaksi ja onnelliseksi sinä elinaikana, joka sinulle on tässä
mailmassa suotu. Vaan älä pelkää, että turbani kääritään pääsi ympäri,
eli se tapahdu omasta vapaasta tahdostasi".
"Ennen sitte suon", ritari sanoi, "että kuoleman kouristamat kasvoni
mustuvat taivaan alla, niinkuin luultavasti tekevät, ennenkuin
huomispäivän aurinko on alennut".
"Et kumminkaan tee viisaasti, nazareni", lausui El Hakim, "kun hylkäät
tämän hyvän tarjoukseni, sillä minulla on Saladinin luona hiukka valtaa,
ja minä voin sinulle hankkia ylhäisen sijan hänen suosiossa. Katso,
poikani -- tämä ristiretki, joksi te mieletöntä yritystänne kutsutte, on
kuin suuri _dromondi_[1], joka merellä hajoaa kappaleiksi. Sinä olet
itse tuolle mahtavalle sulttanille tuonut aselevon esityksiä täällä
kokoontuneilta kuninkailta ja ruhtinailta, mutta et kentiesi tiedä oman
lähetyksesi koko sisältöä".
[1] Sen aikuiset suurimmat laivat nimitettiin Dromondeiksi eli
Dromedareiksi.
"Minä en sitä tiedä, enkä haluakaan tietää", vastasi ritari
malttamattomasti. "Mitä se minua hyödyttää, että vastikään olen ollut
kuningasten ja ruhtinasten airut, kun ennen iltaa olen hirteen
ripustettu häväisty raato?"
"Niin, vaan minä puhun, jotta ei kohtalosi tulisi tuommoiseksi", sanoi
lääkäri. "Saladinia imarrellaan joka taholta; tämän häntä vastaan
solmitun liittokunnan ruhtinaat ovat hänelle tehneet semmoisia sovinnon-
ja rauhantarjouksia, joihin toisissa oloissa hän olisi pitänyt
kunniallensa sopivana suostua. Toiset ovat omasta puolestaan salaisesti
tarjoutuneet erottamaan sotajoukkojansa frangistanin kuningasten
leiristä ja myöskin lainaamaan aseitansa profeetan lipun
puollustamiseksi. Mutta Saladin ei tahdo hyväkseen täyttää niin
itsekästä ja petollista luopumista. Kuningasten kuningas tahtoo vain
sopia Leijonakuninkaan kanssa. Saladin ei tee rauhaa kenenkään muun kuin
Melek Ricin kanssa, ja hänen kanssa hän tahtoo keskustella kuin ruhtinas
taikka taistella sankarina. Richardille hän vapaa-ehtoisesti suopi
etuja, joihin koko Europan miekat eivät olisi voineet häntä peljättää
taikka pakottaa suostumaan. Hän sallii vapaan vaelluksen Jerusalemiin ja
kaikkiin paikkoihin, joissa nazarenit tahtovat hartauttansa harjottaa;
niin hän on valmis siihen määrään saakka jakamaan valtakuntansa veljensä
Richardin kanssa että hän myöntää kristittyin sotajoukkojen majottamista
kuuteen Palestinan vankimpaan kaupunkiin sekä itse Jerusalemiin, ja
jättää ne Richardin upseerein suoranaiseen komentoon sekä antaa
Richardille Jerusalemin suojeliakuninkaan nimityksen. Lisäksi vielä,
kuinka kummalliselta ja mahdottomalta se teistä näyttäneekin, niin
tietäkää, ritari -- sillä teidän kunnianne päälle voin ilmottaa tuon
miltei uskomattoman salaisuuden -- tietäkää että Saladin tahtoo tätä
onnellista liittoa Frangistanin ja Aasian urhoollisimpain ja jaloimpain
välillä järkähtämättömästi vahvistaa sen kautta; että hän
kuninkaalliseksi puolisokseen ylentää kristityn neitosen, joka on
kuningas Richardin likeinen sukulainen ja tunnetaan nimellä Edith
Plantagenet[1]".
[1] Tämä ehdotus kuulunee ehkä niin mahdottomalta ja suunnattomalta,
että lienee tarpeellista selittää, että semmoinen todella tehtiin.
Historioitsiat ilmottavat kuitenkin ehdotetuksi morsioksi Neapolin
leskikuninkaatarta, Richardin sisarta, ja sulhoksi Saladinin veljeä. He
eivät näy tunteneen, että Edith Plantagenet'ä oli olemassa. Katso
_Mill's History of the Crusades_. Vol. II, pag. 61.
"Haa! Mitä sanot?" huudahti sir Kenneth, joka välinpitämätönnä ja
tunnottomana oli kuunnellut El Hakimin puheen edellistä osaa, vaan johon
nyt viimeinen lauselma kovasti koski, aivan kuin äkkiä kiihotetun hermon
vapistus synnyttää kivuntunteen halvatussakin. Hän alensi kuitenkin
äänensä, suurella ponnistuksella hilliten vihastustaan, jonka hän peitti
ylenkatseellisen epäilemisen alle, ja jatkoi vielä keskustelua
saadakseen niin paljon tietoja kuin mahdollista siitä, mitä hän piti
salahankkeena sen kunniaa ja onnellisuutta vastaan, jota hän ei vähemmän
rakastanut siksi, että tämä rakkaus kaikesta päättäen oli yhdellä kertaa
hävittänyt hänen oman onnensa ja kunniansa. -- "Ja kuka kristitty",
sanoi hän jotenkin tyynesti, "antaisi vahvistuksensa niin luonnottomaan
yhdistykseen kuin kristityn neitosen ja uskottoman saracenin välillä?"
"Sinä olet vain ymmärtämätön, sokaistu nazareni", sanoi El Hakim. "Etkö
näe, kuinka mahomettiläiset prinssit Espaniassa myötäänsä naivat
jalosukuisia nazarenilaisia neitosia, ilman minkäänlaista pahennusta
herättämättä maurilaisissa tahi kristityissä? Ja sulttani on, täydellä
luottamuksellaan Richardin sukuun, antava englantilaiselle neidolle
samat vapaudet, kuin teidän frankilaiset tavat naisille suovat. Hän
sallii hänelle vapaan uskonharjotuksen -- koska ylimalkain on yhentekevä
mitä uskontoa naiset tunnustavat -- ja hän antaa hänelle semmoisen arvon
ja aseman kaikkein Zenanansa vaimonpuolten suhteen, että hän kaikin
puolin on oleva hänen ainoa, hallitseva kuninkaattarensa".
"Kuinka!" sanoi sir Kenneth, "rohkenetteko uskoa, mahomettilainen, että
kuningas Richard sallisi sukulaisensa, korkeasukuisen ja siveän
prinsessan tulla, parhaassa tapauksessa, ylimmäiseksi portoksi
uskottoman haremiin? Tiedä, Hakim, että alhaisin vapaa, kristitty
aatelismies pitäisi tuommoista loistavaa häpeää kovin halpana
lapsellensa".
"Sinä erehdyt", sanoi Hakim. "Franskan Philip sekä Champagnen Henrik, ja
muut Richardin etevimmät liittolaiset ovat kummastelematta kuunnelleet
ehdotusta ja luvanneet voimiensa mukaan edistää naimiskauppaa, joka
tekisi lopun näistä tuhoavista sodista; ja Tyron viisas arkkipiispa on
luvannut esittää asian Richardille täydellisesti luottaen tuuman
onnistumiseen. Sulttanin varovaisuus on tähän saakka pitänyt esitystä
salassa toisilta, niinkuin Montserrat'n markiisilta ja
temppelimestarilta, koska hän tietää että heidän menestyksensä ehtona on
Richardin kuolema eli onnettomuus, vaan ei hänen elämänsä ja kunniansa.
-- Ylös sentähden ja hevosen selkään, herra ritari. Minä annan sulle
kirjeen, joka on saattava sinut sulttanin suosioon, äläkä luule, että
hylkäät maasi eli sen edut ja uskonnon, koska molempain hallitsiain
pyrinnöt kohta tulevat käymään yhteen. Neuvosi tulevat Saladinille
olemaan hyvin tervetulleet, sillä sinä voit hänelle antaa paljon tietoja
kristittyjen naimisista, heidän vaimojensa kohtelemisesta ja muista
heidän laeistaan ja tavoistaan, jota kaikkea tuommoisen liiton johdosta
hänen on hyvin tärkeä tietää. Sulttanin oikea käsi pitelee itämaitten
aarteita ja on anteliaisuuden lähde. Taikka jos niin haluat, niin
Saladin, jouduttuaan Englannin liittolaiseksi, helposti voipi
Richardilta sinulle hankkia ei ainoastaan anteeksiantamusta ja entiseen
arvoon asettamista, vaan myös toimittaa sinulle ylhäisen päällikköviran
niissä joukoissa, jotka Englannin sotaväestä voivat jäädä tänne
Richardin ja Saladinin yhteistä hallitusta Palestinassa ylläpitämään.
Ylös siis ja hevosen selkään -- tasainen tie on edessäsi".
"Hakim", sanoi skotlantilainen ritari, "sinä olet rauhan mies -- sinä
olet myöskin pelastanut Englannin Richardin hengen ja sen lisäksi vielä
oman kurjan asekantajani, Strauchanin. Sentähden olen loppuun asti
kuunnellut puhetta, jonka, jos sitä joku toinen mahomettiläinen paitsi
sinä olisi pitänyt, minä olisin katkaissut puukon pistoksella!
Palkinnoksi hyvyydestäsi neuvon sinun pitämään huolta että se saraceni,
joka Richardille tulee ehdottelemaan naimiskauppaa Plantagenet'n ja
teidän kirotun sukukuntanne välillä, panee päähänsä kypärin, joka kestää
samanlaista sotakirveen iskua, kuin se, joka särki Akkon portin. Varmaan
häntä muussa tapauksessa ei sinunkaan taitosi voi auttaa".
"Sinä siis pysyt jäykässä päätöksessä olla saracenein sotajoukkoon
pakenematta? Muista sentään että jäät tänne varman turmion omaksi; ja
sinun lakisi kirjat, yhtä hyvin kuin meidän, kieltävät ihmistä
murtaumasta oman henkensä pyhyyteen".
"Jumala siitä varjelkoon!" sanoi skotlantilainen, tehden ristinmerkin;
"mutta meitä on myös kielletty pakenemasta rangaistusta, jonka
rikoksemme sietävät. Ja koska ajatuksesi, Hakim, uskollisuudesta ovat
niin halvat, alan katua, että annoin sinulle oivan koirani; sillä jos se
jääpi henkiin, se saapi herran, joka ei sen arvoa älyä".
"Lahja, jota kadutaan, on jo pyydetty takaisin", sanoi El Hakim; "mutta
meitä lääkäreitä vala estää luotamme lähettämästä sairasta, ennenkuin
hän on terveeksi tehty. Jos koira paranee, on se vielä kerran tuleva
omaksenne".
"Kyllin tuosta, Hakim", sir Kenneth vastasi; "ihmiset eivät kernaasti
haastele koirista ja havukoista, kun vain tunti erottaa heitä
kuolemasta. Jättäkää minut yksin muistelemaan syntejäni ja taivahan
armoa anomaan".