valossa helposti tunsi sen siksi, joka tavallisesti kaunisti sen
korkeasukuisen naisen sormea, jota palvelemaan hän oli sitoutunut. Jos
hän vielä olisi merkin luotettavuutta epäillyt, olisi sormuksen sidottu
ruusunpunainen silkkinauhanpalanen häntä vakuuttanut. Tämä oli hänen
armahansa lempiväri, jolle hän useammin kuin kerran oli vienyt voiton
kaikilta muilta väreiltä turnauskentällä ja sotatanterella, kun hän oli
kantanut sitä omain väriensä sijasta.
Sir Kenneth muuttui aivan äänettömäksi, nähdessään tuommoisen merkin
tuommoisissa käsissä.
"Kaiken pyhän kautta, keneltä olet tuon merkin saanut?" sanoi ritari;
"koeta, jos voit, hetkeksi saada häälyvän järkesi tasapainoon ja kerro
minulle, kuka sinun on lähettänyt, ja mikä lähetyksesi oikea tarkotus
on; mutta ajattele sanojasi tarkkaan, sillä tämä ei ole leikin asia".
"Yksinkertainen ja typerä ritari", sanoi kääpiö; "tarvitseeko sinun
tässä asiassa tietää muuta kuin että prinsessa sinua kunnioittaa
käskyillänsä, jotka kuningas saattaa perille? Me emme kauvemmin huoli
sinun kanssasi keskustella, vaan käskemme sinua, tämän sormuksen nimessä
ja voimasta, seuraamaan meitä sen omistajan luokse. Jok'ainoa minuuti,
jonka viivyt, on rikos uskollisuuttasi vastaan".
"Hyvä Nectabanus ajattele tarkkaan", sanoi ritari. -- "Voipiko ladyni
tietää, millä paikalla ja missä palveluksessa minä tänä yönä olen? --
Tietääkö hän että henkeni -- pyh, mitä hengestäni vaan että kunniani
riippuu siitä, että vartioitsen tätä lippua päivänkoittoon asti -- ja
voipiko hän tahtoa että sen luota lähtisin, olkoonpa vaikka hänelle
kunnioitusta osottaakseni? Se on mahdotonta -- prinsessa on suvainnut
laskea leikkiä palveliansa kanssa tuommoisen sanan lähettämällä; ja sitä
tulee minun sitä pikemmin uskoa, koska hän on tuonlaisen sanansaattajan
valinnut".
"No, pysykää uskossanne", sanoi Nectabanus, ja kääntyi pois, ikäänkuin
mennäkseen; "minulle se on sama, olittepa uskollinen tai uskoton tuolle
kuninkaalliselle naiselle -- hyvästi siis!"
"Viivy, viivy -- minä rukoilen sinua, viivy!" sanoi sir Kenneth; "vastaa
vain yhteen kysymykseen: onko se lady, joka sinun lähetti, lähellä tätä
paikkaa?"
"Entä sitte?" sanoi kääpiö; "tuleeko uskollisuuden lukea virstoja ja
neljänneksiä, niinkuin kuriiri parka, jolle vaivastansa maksetaan
kuljetun matkan pituuden jälkeen? Kuitenkin voin sinulle, sinä epäilevä
sielu, ilmottaa että se ihana neito, joka nyt on lähettänyt tuon
sormuksen niin kelvottomalle vasallille, jolla ei ole uskollisuutta eikä
rohkeutta, ei ole etempänä tästä paikasta, kun että joutseni sinne
kantaa".
Ritari katseli sormusta uudestaan ikäänkuin vakuuttaakseen itseänsä,
ettei merkin suhteen mitään mahdollista petosta löytynyt. -- "Sano",
lausui hän kääpiölle, "vaaditaanko läsnä-oloani kauvaksi aikaa?"
"Kauvaksi aikaa!" vastasi Nectabanus epämääräisellä tavallaan; "mitä te
ajalla tarkotatte? Minä en sitä näe -- en sitä tunne -- se on vain
varjontapainen nimitys -- jakso hengenvetoja, jotka kellon lyönti yöllä
määrää, ja päivällä tiimataulua kiertävä varjo. Etkö tiedä että
tosiritarin aika vain on luettava niiden sankaritöitten jälkeen, jotka
hän Jumalan ja lemmittynsä kunniaksi toimittaa?"
"Totuuden sanoja, vaikka hulluuden suussa", sanoi ritari. "Ja kutsuuko
lemmittyni minua tosiaan johonki sankarityöhön hänen nimessään ja hänen
tähden? Ja eikö sitä sovi lykätä edes ne muutamat tiimat eteenpäin,
jotka vielä puuttuvat aamunkoittoon?"
"Hän vaatii läsnäoloasi nyt paikalla", vastasi kääpiö, "ja ilman
sitäkään ajanhukkaa, minkä kymmenen hietajyväsen vieriminen tiimalasiin
vaatii. -- Kuule, sinä kylmäverinen ja luuleva ritari, nämä ovat hänen
omat sanansa: "sano hänelle että ne kädet, jotka ruusunkukkasia
pudottavat, voivat laakereitaki tarjota".
Tämä viittaus heidän kohtaukseensa Engaddin kappelissa johti tuhansia
muistelmia sir Kennethin mieleen ja sai häntä varmasti uskomaan että
kääpiö oli tositoimessa. Ruususilmikot, vaikka kuihtuneet, olivat yhä
tallella hänen haarniskansa alla sydämen kohdalla. Hän oli ääneti
mietteissänsä, vaan ei voinut päättää tämän tilaisuuden hylkäämistä --
ainoan, joka ehkä koskaan oli hänelle tarjona suosion saavuttamiseksi
sen silmissä, jota hän piti sydämensä hallitsiattarena. Kääpiö sillä
välin enensi hänen mielenhäiriötänsä, vaatien häntä joko antamaan
sormusta takaisin taikka hetimiten matkalle lähtemään.
"Odota, odota vielä hetki", sanoi ritari ja rupesi itsekseen tuumimaan:
-- "Olenko minä Richard kuninkaan orja ja alamainen, eli vapaa ritari,
joka olen uhrannut itseni ristin palvelukseen? -- Ja ketä olen tänne
keihäälläni ja miekallani tullut kunnioittamaan? Pyhää asiaamme ja
verratonta neitoani".
"Sormus, sormus!" huusi kääpiö kärsimättömästi; "uskoton ja hidasteleva
ritari, anna takaisin sormus, jota olet kelvoton koskemaan tai
katselemaan."
"Hetkinen vain, hetkinen, hyvä Nectabanus", sanoi sir Kenneth, "älä
häiritse mietteitäni. -- Entäs jos saracenit äkkiä leiriimme ryntäsivät?
Seisoisinko silloin tässä kuni Englannin vannonut vasalli
vartioitsemassa ettei sen kuninkaan ylpeys tulisi loukkausta kärsimään;
vai kiiruhtaisinko vallille pyhän ristin puolesta sotimaan? --
Varmaankin vallille; ja Jumalan kunniaa lähinnä on minulle armahan
lemmittyni käskyt. -- Ja kumminkin -- Leijonasydämen määräys -- oma
lupaukseni! Nectabanus, minä rukoilen vielä kerran sinua, sano, saatatko
minua etäälle täältä?"
"Tuolle teltalle vain", vastasi Nectabanus; "ja koska sinun välttämättä
täytyy se tietää, niin kuutamo kirkastaa sitä kullattua palloa, joka sen
kattoa koristaa ja joka on kuninkaallisten lunnaitten arvoinen".
"Minä voin silmänräpäyksessä palata takaisin", sanoi ritari, epätoivon
rohkeudella jättäen seurauksia ajattelematta. "Minä voin sieltä kuulla
koirani haukkumisen, jos kukaan lippua lähenee -- minä tahdon heittäytyä
neitoni jalkain juureen ja pyytää häneltä lupaa saada palata takaisin
vahtipaikalleni. -- Tänne, Roswal!" -- Hän kutsui koiraansa ja nakkasi
päällysviittansa lipunvarren viereen -- "vartioitse tässä äläkä salli
kenenkään lähestyä".
Tuo majesteetillinen koira katsoi herraansa kasvoihin, ikäänkuin
vakaantuakseen että ymmärsi hänen käskyään, ja asettui sitten viitan
viereen korvat höröllään ja pää pystyssä, ikäänkuin hän täydelleen olisi
käsittänyt, mitä virkaa hänen tuli toimittaa.
"Tule nyt, hyvä Nectabanus", sanoi ritari, kiirehditään noudattamaan
niitä käskyjä joita olet tuonut".
"Kiirehtiköön joka tahtoo", sanoi kääpiö äreästi; "sinulla ei ole ollut
kiire tottelemaan kutsumustani, enkä minä voi kulkea yhtä joutusaan kuin
sinä pitkillä säärilläsi -- sinähän et kävele kuin ihminen, vaan
harppaat kuin kamelikurki korvessa".
Ainoastaan kahdella tavalla saattoi Nectabanuksen vastustuksen voittaa,
joka puhuessaan oli käyntinsä hidastuttanut etanan kuluksi. Lahjoomiseen
puuttui sir Kennethiltä varoja -- lepyttämiseen aikaa; hän siis
malttamattomuudessaan sieppasi kääpiön maasta ja kantoi häntä, hänen
pyynnöistään ja pelvostaan huolimatta, kunnes saapuivat likelle sitä
telttaa, joka oli kuningattaren asuinsija. Sitä lähestyessään huomasi
skotlantilainen kuitenki pienen joukon sotamiehiä, jotka istuivat maassa
ja joita välissä seisovat teltat olivat estäneet häntä näkemästä.
Ihmetellen, ettei hänen rauta-asunsa kalina vielä ollut heidän huomiota
herättänyt, ja arvellen että hänen liikuntonsa tässä tilaisuudessa
saattoivat vaatia jonkulaista salaisuutta, laski hän pienen, läähättävän
oppaansa alas hengittämään ja määräämään mitä nyt oli tehtävä,
Nectabanus oli sekä säikähtänyt että vihoissaan; mutta hän oli tuntenut
olleensa yhtä täydellisesti tuon väkevän ritarin vallassa kuin
tarhapöllö kotkan kynsissä, eikä häntä sentähden haluttanut ärsyttää
ritaria mihinkään uuteen voimansa näyttämiseen.
Hän ei siis valittanut siitä kohtelusta, jota oli kärsinyt, vaan
poikkesi telttaryhmän sisään ja saattoi ritaria puheen-alaisen teltan
toiselle puolelle niin että vartiat, jotka näyttivät olevan joko liiaksi
huolettomia taikka liiaksi uneliaita tarkalleen virkaansa toimittamaan,
eivät voineet heitä nähdä. Kääpiö kohotti nyt telttavaatteen alalievettä
ylös ja antoi sir Kennethille merkin konttaamalla käymään sisään. Ritari
epäili -- hänestä tuntui säädyllisyyden rikkomiselta tuontapainen
ominlupinen hiipiminen telttaan, joka epäilemättä oli korkeasukuisten
naisten mukavuudeksi pystytetty, mutta hänen mieleensä muistui ne varmat
merkit, jotka kääpiö oli näyttänyt, ja hän tuli siihen päätökseen, että
hänen ei sopinut vastustaa mielitiettynsä tahtoa.
Hän kyykistyi siis maahan, konttasi telttavaatteen alatse teltan sisään,
ja kuuli kääpiön kuiskaavan ulkopuolelta: "jää sinne siksi kuin sinua
kutsun".
Kolmastoista luku.
Viattomuudesta ja ilosta
Sä puhut! Mutta samall' hetkellä
Kuin Eva omenahan puri, ijäksi
Ne erkanivat. Häijyys iloa
On siitä saakka aina seurannut,
Ens' hetkestä kuin lapsi nauraen
Repivi rikki kukan eli perhosen
Siks' asti kuni kuolinvuoteellaan
Saituri riemuitsee, ett' häviöön
On rikas naapurinsa joutunut.
*Vanha näytelmä.*
Sir Kenneth jäi muutamaksi minutiksi yksin pimeään. Se oli uusi
viivytys, joka pitentäisi hänen poissaoloaan vahtipaikalta, ja hän
melkein alkoi katua sitä helppoutta, jolla häntä oli houkuteltu. Vaan
takaisinpalaaminen ilman lady Edithiä näkemättä ei nyt voinut tulla
kysymykseen. Hän oli rikkonut sotakurin sääntöjä vastaan ja tahtoi
ainakin nähdä mitä perää niissä toiveissa oli, jotka olivat häntä
vietelleet niin tekemään. Hänen tilansa oli kuitenki huolettava. Hän ei
pimeässä voinut erottaa, minkälaiseen huoneeseen häntä oli saatettu;
lady Edith kuului Englannin kuninkaattaren lähimpäin seuraneitien
joukkoon, ja jos hän tavattaisiin näin varkaan tavalla hiipimästä
kuninkaalliseen telttaan, voisi hän joutua monenlaisten ja vaarallisten
epäluulojen alaiseksi. Näihin ikäviin mietteisiin vaipuneena hän jo
melkein rupesi suomaan, että hän huomaamatta voisi paluuretkelle lähteä,
kun hän kuuli vaimonpuolisia ääniä, jotka nauroivat, kuiskuttelivat ja
pakinoivat lähimäisessä, äänistä päättäen ainoastaan telttavaatteen
kautta hänestä erotetussa, huoneessa. Siinä paloi lamppuja, niinkuin hän
saattoi havaita siitä heikosta valosta, joka levesi hänenki puolelle
esirippua, ja hän erotti useain, vierimäisessä huoneessa joko istuvain
tai liikkuvain ihmisten varjot. Älköön pidettäkö sitä sir Kennethiltä
kainouden puutteena, jos hän tuossa tilassa ollen kuunteli keskustelua,
joka aivan likeltä koski häntä itseään.
"Kutsukaa häntä tänne -- Jumalan tähden kutsukaa häntä tänne!" sanoi
yksi noista näkymättömistä naurajista. "Nectabanus, me nimitämme sinun
lähettilääksi Lappalaisten kuninkaan luo, koska niin erinomaisesti voit
airueen virkaa toimittaa".
Kääpiön kimeä ääni nyt kuului, mutta niin matalasti, että sir Kenneth ei
ymmärtänyt mitä hän sanoi, paitsi että hän kertoi niistä
virvotusaineista, joita vartioille oli hankittu.
"Mutta kuinka nyt pääsemme erilleen tästä hengestä, jonka Nectabanus on
esiin manannut, tyttöseni?"
"Suvaitkaa kuunnella minua, majesteeti", sanoi toinen ääni; "jos älykäs
ja ruhtinaallinen Nectabanus ei ole kovin mustasukkainen verrattoman
ihanan morsiamensa ja keisarinnansa puolesta, niin lähettäkäämme hänen
lausumaan jäähyväiset tuolle häpeämättömälle kuljeksivalle ritarille,
jota noin helposti voipi saada uskomaan, että korkeasukuiset naiset
tarvitsevat hänen julkirohkeaa urhoollisuuttaan".
"Se olisi mielestäni juuri paikallaan", vastasi toinen, "että prinsessa
Genevra kohteliaisuudellaan laskisi sen pois, jonka hänen miehensä
viisaus on tänne viekotellut".
Vihoissaan ja häpeissään siitä mitä oli kuullut, sir Kenneth aikoi
hetimiten millä ehdolla tahansa yrittää päästä ulos teltasta, kun mitä
vielä seurasi esti häntä aikeessansa.
"Niinpä kyllä", sanoi ensimäinen ääni, "vaan ensin meidän orpanamme
Edithin täytyy saada kuulla, kuinka tuo niin suuresti kiitetty veitikka
on käyttänyt itseään, ja meidän täytyy hänelle esittää silminnähtäviä
todisteita siitä että ritari on velvollisuutensa rikkonut. Siitä voipi
hänelle olla hyvä läksy; sillä usko minua, Kalista, minusta on toisinaan
tuntunut, että hän on antanut tämän pohjanmaisen seikkailian saada
enemmän sijaa sydämessään, kuin viisaus voipi sallia".
Yksi toisista äänistä kuului nyt hiljaa lausuvan jotain lady Edithin
ymmärryksestä ja älystä.
"Ymmärrystä, tyttö?" kuului vastaus. -- "Se on vain ylpeyttä ja halu
tulla pidetyksi siveämpänä kuin kukaan meistä. Ei, minä en luovu
eduistani. Te tiedätte hyvin ettei kukaan paremmin kuin lady Edith
kohteliaalla tavalla voi nuhdella jostakin virheestä, jos on sattunut
semmoisen tekemään -- Mutta tässä hän tulee".
Joku, joka näytti olevan aikeessa astua huoneeseen, heitti teltan
väliverholle varjon, joka hitaasti liikkui eteenpäin, kunnes se
sekaantui niihin, jotka jo verhoa pimittivät. Vaikka hän huomasi
katkerasti erehtyneensä -- vaikka kuningatar Berengaria -- sillä hän oli
jo arvannut, että se joka puhui korkeimmin ja käskevällä äänellä oli
Richardin puoliso -- häijyydestä eli ainakin kevytmielisyydestä näin
isosti oli häntä loukannut ja häväissyt, oli ritarille kumminkin se
vakuutus niin lohduttavainen, ettei lady Edith ollut osallisena siihen
petokseen, jota häntä vastaan oli harjotettu, ja se kohtaus, joka nyt
oli seuraava, herätti niin suuressa määrässä hänen uteliaisuuttaan, että
hän ei viipymättä kokenut päästä pois, niinkuin viisaasti kyllä ensin
oli päättänyt, vaan päinvastoin hartaasti etsi jotain rakoa eli aukeamaa
vaatteessa, josta hän yhtä hyvin näkisi kuin kuulisi mitä tapahtuisi.
"Varmaankaan", sanoi hän itsekseen, "ei kuninkaatar, joka vain huvikseen
on suvainnut panna kunniani ja ehkä henkeni alttiiksi, voi siitä
pahastua, jos käytän onnen suomaa tilaisuutta saadakseni tietoa hänen
vastaisista aikeistansa".
Näytti kuitenkin siltä kuin Edith olisi odotellut käskyjä
kuninkaattarelta, ja että tämä puolestaan ei ollut halukas puhumaan,
peljäten että hän ei voisi pidättää omaansa eikä hovinaistensa naurua;
sillä sir Kenneth kuuli vain tyrskytystä, ikäänkuin hillitystä naurusta.
"Teidän majesteetinne", sanoi Edith lopuksi, "näyttää olevan hupaisella
tuulella, vaikka mielestäni hiljainen hetki voisi vaatia uneliaisuutta.
Minä olin juuri maata panemaisillani, kun sain teidän majesteetinne
käskyn".
"Minä en kauan tahdo estää teitä makaamasta, orpanani," sanoi
kuninkaatar; "vaikka pelkään että tulette vähemmän levollisesti
lepäämään, kun teille ilmotan, että olette veikkanne menettäneet".
"Teidän majesteetinne muistelee tosiaan kovin kauan leikinlaskua, joka
jo alkaa käydä ikäväksi", vastasi Edith. "Minä en ole lyönyt mitään
veikkaa, vaikka teidän majesteetinne on suvainnut otaksua eli väittää,
että olisin niin tehnyt".
"No mutta eikö maar paholainen, vaellusretkestämme huolimatta, ole
saanut valtaa ylitsenne, jalo orpanaiseni, ja viekotellut teitä
valehtelemaan. Voitteko kieltää, että piditte rubinisormuksenne
kultaista rannerengastani vastaan sen päälle, että tuota Richardin
ritaria, eli miksi häntä nimittänette, ei voitaisi houkutella
vahtipaikaltansa?"
"Teidän majesteetinne on liian korkea minun vastaansanottavaksi", Edith
vastasi; "mutta nämä naiset voivat, jos haluavat, todistaa, että teidän
majesteetinne itse esitti semmoista veikkaa ja veti sormuksen sormestani
juuri minun selittäissäni, etten pitänyt veikkaa tuonlaisesta asiasta
neitseelliselle häveliäisyydelle soveliaana.
"Niin, mutta suokaa anteeksi, lady Edith", sanoi eräs toinen ääni,
"teidän täytyy sentään myöntää, että puhuitte hyvin suurella
luottamuksella tuon ritarin urhollisuudesta".
"Ja sen jos tein, hyväseni", sanoi Edith suuttuneena, "tarvitseeko sinun
sentähden pistää sanasi väliin mairitellaksesi hänen majesteetiansa?
Minä puhuin hänestä vain niinkuin kaikki puhuvat, jotka ovat häntä
taistelutantereella nähneet, eikä minulla ollut enemmän syytä puollustaa
kun sinulla halventaa häntä. Mistä vaimonpuolet leirissä puhelisivat,
ellei sotilaista ja sankaritöistä?"
"Jalo lady Edith", sanoi eräs kolmas ääni, "ei koskaan voi Kalistalle ja
minulle antaa anteeksi, että me teidän majesteetillenne kerroimme,
kuinka hän pudotti kaksi ruususilmikkoa kappelin laattialle".
"Jos teidän majesteetillänne", sanoi Edith äänellä, joka sir Kennethistä
tuntui kunnioittavasti nuhtelevalta, "ei ole muita käskyjä minulle
antaa, kuin hänen hovineitojensa pistosanojen kuuntelemista, niin
pyytäisin saada lähteä pois".
"Hiljaa, Florise", sanoi kuninkaatar, "älä meidän siivoutemme tähden
unehuta erotusta sinun ja ylhäisen sukulaisenne välillä. -- Mutta te,
paras orpanani", jatkoi hän jälleen leikillisellä äänellä, "kuinka te,
joka olette niin hyväsydäminen, voitte olla meille raukoille suomatta
muutaman hetken iloa, kun niin monta päivää nykyään olemme viettäneet
itkussa ja hammasten kiristyksessä?"
"Iloitkaatte, niin paljon kuin haluatte, armollinen rouva", sanoi Edith,
"mutta kernaammin olisin koko ikäni nauramatta kuin --"
Hän vaikeni, nähtävästi kunnioituksesta; mutta sir Kenneth saattoi
kuulla, että hän oli kovassa mielenliikutuksessa.
"Anna anteeksi", sanoi Berengaria, joka oli ajattelematon, vaan
hyvänluontoinen prinsessa Navarran suvusta; "mutta mitä pahaa sitten
oikeastaan olemme tehneet? Nuori ritari on viekoteltu tänne -- on vallan
luopunut -- eli luovutettu vartiapaikaltaan, jota ei kukaan hänen poissa
ollessa häiritse, erään kauniin neitosen tähden; sillä ritarin kunniaksi
täytyy tunnustaa, että Nectabanuksen viisaus ei voinut häntä houkutella
tänne kenenkään muun kuin teidän nimessä, kultaseni".
"Laupias luoja! Te laskette kai leikkiä?" sanoi Edith äänellä, joka
ilmaisi paljon suurempaa säikähystä, kuin hän ensin oli osottanut -- "te
ette voi tuolla tavoin puhua loukkaamatta sitä kunnioitusta, jonka
olette velkapää antamaan itsellenne ja minulle, teidän miehenne
sukulaiselle! -- Sanokaa vain että kaikki oli leikkiä, armollinen rouva,
ja suokaa mulle anteeksi että hetkeksikään saatoin uskoa sitä todeksi!"
"Lady Edith", sanoi kuninkaatar pahoillansa, "suree sormustaan, jonka
olemme häneltä voittaneet. -- Me tahdomme antaa tunnusmerkin teille
takaisin, kaunis orpana, mutta teidän myös tulee puolestanne sallia
meille vähäinen voittoriemu sen viisauden ylitse, jota usein on eteemme
levitetty ikäänkuin sotajoukolla lippua".
"Voittoriemu!" huudahti Edith harmistuneena, "voittoriemu! -- Sen riemun
täytyy jäädä uskottoman puolelle, kun he saavat kuulla että Englannin
kuningatar voipi tehdä miehensä sukulaisen ja hänen maineensa
kevytmielisen leikinteon esineeksi".
"Te olette vihoissanne, kaunis orpana, lempisormuksenne menettämisestä",
sanoi kuninkaatar. "No, koska ette mielisuosiolla tahdo veikkaanne
maksaa, niin luovumme oikeudestamme; se oli teidän nimenne ja tämä
merkki, jotka houkuttivat hänen tänne, ja me emme huoli syötistä kun
kala on saatu".
"Teidän majesteetinne", sanoi Edith kärsimättömästi, "te tiedätte hyvin,
ettette voi haluta minulta mitään, joka ei heti tulisi omaksenne. Mutta
kernaammin antaisin korillisen rubineja, kuin että nimeäni ja sormustani
käytettäisiin viekottelemaan urhoollista miestä rikokseen, joka hänelle
ehkä tuottaa häpeää ja rangaistusta".
"Ah, pelkäättekö uskollisen ritarinne henkeä?" sanoi kuninkaatar. "Te
luulette valtaamme kovin vähäiseksi, kaunis orpana, kun arvelette, että
leikinteko meidän puolelta voisi kenenkään hengen menettää. Oi, lady
Edith, muillakin on vaikutusta soturein rautarintoihin yhtä hyvin kuin
teillä -- itse leijonan sydän on lihasta, eikä kivestä; ja uskokaa
minua, minulla on kyllin valtaa Richardin yli pelastaakseni tuota
ritaria, jonka kohtalo niin isosti lady Edithiä huolettaa, siitä
rangaistuksesta jonka alaiseksi kuninkaan käskyjen rikkominen voisi
häntä saattaa".
"Siunatun ristin kautta, armollisin rouva", sanoi Edith, ja tuskin
kerrottavilla tunteilla sir Kenneth kuuli hänen lankeavan kuningattaren
jalkain juureen -- "pyhän neitsyen ja jokaisen kalenterin pyhimyksen
nimessä, ajatelkaa mitä teette! Te ette tunne kuningas Richardia -- te
olette vaan vähän aikaa olleet hänen kanssa naimisissa -- yhtä hyvin
voisi hengähyksenne pakottaa länsituulta väistymään, kun se rajuimmasti
ärjyy, kuin sananne voisivat suostuttaa kuninkaallista sukulaistani
heittämään sotalakien rikkomista rankaisematta. Oi, Jumalan tähden,
lähettäkää pois tuo ritari, jos todella olette hänen tänne houkutelleet!
Minä melkein olisin valmis häpeäkseni sanomaan, että olen kutsunut hänen
tänne, jos vain tietäisin hänen palanneen sinne, johon velvollisuus
häntä vaatii".
"Nouse ylös, orpana, nouse ylös", sanoi Berengaria kuningatar, "ja ole
varma siitä, että kaikki käypi paremmin kuin luulet. Nouse ylös, rakas
Edith. Minä olen pahoillani siitä, että olen leikkini esineenä pitänyt
henkilöä, jonka onni on sinulle niin kallis. Oi, älä vääntele käsiäsi --
minä tahdon uskoa, ettet sinä hänestä huoli ollenkaan -- tahdon uskoa
mitä vain haluat, kernaammin kuin nähdä sinua noin epätoivon vallassa.
-- Minä lupaan ottaa koko asiasta vastatakseni Richardin edessä
suojellakseni kaunista pohjalaista ystävätäsi -- tuttavaasi, piti mun
sanoman, koska et tunnusta häntä ystäväksesi. Oi, älä katsele niin
nuhtelevaisesti minuun! Laitetaan Nectabanus heti saattamaan tuota lipun
ritaria vahtipaikalleen; ja itse tahdomme joskus kunnoittaa häntä
suosionosotuksella, korvaukseksi siitä, että hän näin on saanut olla
tyhjää toimittamassa. Hän on luultavasti piilossa jossakin läheisessä
teltassa".
"Liljoista sidotun kruununi ja varsin hyvästä kaislasta tehdyn
valtikkani kautta", sanoi Nectabanus, "teidän majesteetinne erehtyy --
hän on lähempänä kuin luulettekaan -- hän on piilossa tuon esiripun
takana!"
"Ja on kuullut jokainoan sanan, minkä olemme puhuneet!" huudahti
kuninkaatar, nyt vuorostaan hämmästyen ja suuttuen. "Ulos, verraton
ilkiö ja houkka!"
Kun hän oli nämät sanat sanonut, juoksi Nectabanus ulos teltasta niin
kimeästi parkaisten, että oli epätietoista, josko Berengaria oli
rajottanut nuhteensa sanoihin, tai jos hän oli lisännyt tuntuvamman
osotuksen mielipahastaan.
"Mitäs nyt tehdään?" kuninkaatar kuiskasi Edithille ilmeisessä
hädässään.
"Mitä *täytyy* tehdä", sanoi Edith vakavasti. "Meidän täytyy puhutella
tätä aatelismiestä ja antautua hänen jalomielisyyden turviin". -- Näin
sanoen hän rupesi kiiruusti irrottamaan vaatetta, joka yhdellä puolella
peitti ovea eli aukeamaa.
"Jumalan tähden, anna olla -- muista", sanoi kuninkaatar, "huonettani --
pukuamme -- yön aikaa -- kunniaani!"