kysymystä siihen vastaamatta. Hän sentään siihen määrään hämmästyi
Richardin odottamattomasta tulosta, ja se kauhu, jonka kuninkaan tulinen
ja hurja luonne kaikissa vaikutti, käsitti häntä niin väkevästi, että
kysymys kahdesti kerrottiin äänellä, joka näytti vaativan taivasta ja
maata taisteloon, ennenkuin herttua ennätti siksi tointua, että hän
jotenki vakaasti saattoi vastata: "se olin minä, Itävallan Leopold".
"Sitten Itävallan Leopold", vastasi Richard, "heti on näkevä kuinka
paljon arvoa Englannin Richard antaa hänen lipulleen ja
vaatimuksilleen".
Näin sanoen hän tempaisi lipunvarren maasta, taittoi sen palasiksi,
heitti vaatteen maahan ja pani jalkansa sen päälle.
"Näin", sanoi hän, "minä kohtelen Itävallan lippua -- onko teidän
saksalaisessa ritaristossanne ketään, joka tohtii tekoani moittia?"
Hetken äänettömyys syntyi; mutta urhokkaampaa kansaa ei löydy kuin
saksalaiset.
"Minä" ja "minä" ja "minä!" lausui usea ritari herttuan seuralaisista;
ja hän itse yhdisti ääneensä niihin, jotka vastaanottivat Englannin
kuninkaan manuun.
"Mitä arvelemme?" sanoi kreivi Wallenrode, eräs jättiläisentapainen
soturi Unkarin rajalta. "Veljet ja aatelismiehet, tuon miehen jalka
tallaa maamme kunniaa -- pelastakaamme sitä loukkauksesta ja maahan
Englannin ylpeys!"
Näin sanoen hän paljasti miekkansa ja tähtäsi kuninkaaseen lyönnin, joka
olisi voinut tulla turmiolliseksi, ellei skotlantilainen olisi pistänyt
kilpensä väliin ja siten kääntänyt sen maalistansa.
"Minä olen vannonut", sanoi kuningas Richard -- ja hänen äänensä kuului
melskeen yli, joka nyt oli yltynyt kovaksi ja hurjaksi -- "etten koskaan
vaihtaisi iskuja miehen kanssa, jolla on ristinmerkki olkapäällä; elä
sentähden, Wallenrode -- mutta elä, Englannin Richardia muistaaksesi!"
Tämän sanottuaan hän tarttui pitkää, unkarilaista vyötäisiltä kiinni, ja
ilman vertaistaan paininlyönnissä niinkuin muissa sotaisissa
harjotuksissa, paiskasi hänen takaperin semmoisella väkivoimalla kuin
olisi hän viskattu heittomasiinasta, ei ainoastaan katsojien piirin
läpi, vaan kukkulan partaan yli, niin että Wallenrode nurinniskoin
vyöryi jyrkkää rinnettä alas eikä pysähtynyt ennenkuin kukkulan
juurella, johon hän ikäänkuin kuolleena jäi makaamaan, olkapää sijaltaan
väännettynä. Tämä melkein yliluonnollisen voiman näyte ei kehottanut
herttuaa eikä ketään hänen seuralaistansa uudistamaan näin
arveluttavasti alkanutta ottelua. Etäisimpänä seisojat kyllä helistivät
miekkojaan ja huusivat: hakatkaa se saarimaan verikoira kappaleiksi,
mutta likempänä oliat peittivät ehkä pelkonsa teeskennetyllä
kunnioituksella järjestystä kohtaan ja huusivat enimmästi: "rauhaa,
rauhaa! Ristin liiton ja isämme paavin nimessä!"
Nämä ristiriitaiset huudot ilmottivat päälleryntääjäin erimielisyyttä;
sillä välin Richard, jalka vielä arkkiherttuallisen lipun päällä,
katseli ympärilleen silmäyksellä, joka näytti etsivän vihollista ja
jonka alta vihastuneet ylimykset säikähtäneinä väistyivät ikäänkuin
leijonan kohotetun käpälän edestä.
De Vaux ja Leopartin ritari seisoivat hänen kummallaki puolellansa, ja
vaikka he eivät olleet miekkojansa vetäneet, oli selvää että he olivat
valmiit puollustamaan Richardia viimeiseen asti, ja heidän
ruumiinrakennus ja nähtävä voima osotti selvästi, että puollustus olisi
oleva hurja.
Myöski Salisbury läheni nyt väkensä kanssa, piikit ja pertuskat
nostettuna ja joutset jännitettyinä.
Tällä hetkellä saapui Franskan kuningas Philip, pari hoviherraa
seurassansa, kukkulalle tiedustelemaan syytä meteliin, ja ilmaisi
viittauksilla kummastustaan siitä, kun näki Englannin kuninkaan
sairasvuoteelta nousseeksi ja niin uhkaavassa ja loukkaavassa asennossa
heidän yhteistä liittolaistansa Itävallan arkkiherttuaa vastaan. Richard
punastui, että Philip, jonka terävää ymmärrystä hän kunnioitti yhtä
paljon kun inhosi häntä itseään, tapasi hänen kuninkaalle ja
ristiretkeiliälle niin vähän sopivassa asemassa, ja läsnäoliat
huomasivat, että hän ikäänkuin sattumalta nosti jalkansa häväistyn lipun
päältä ja että hänen kiihtyneet kasvonsa muuttuivat kylmän ja
välinpitämättömän näköisiksi. Leopold koki myöski jossaki määrin
rohkaista mieltänsä, vaikka häntä hävetti että Philip oli nähnyt hänen
nöyrästi kärsivän kiivasluontoisen Englannin kuninkaan solvauksia.
Niiden useain kuninkaallisten omaisuutten tähden, joitten johdosta hän
alamaisiltaan oli saanut liikanimen Augustus, voitiin Philipiä kutsua
ristiretki Ulysseeksi, niinkuin Richard kieltämättä oli sen Achilles.
Franskan kuningas oli tarkka, viisas ja varovainen neuvotteluissa,
vakava ja tyyni toiminnassa, ja havaitsi selvään sekä noudatti
järkähtämättä mitä näki valtakuntansa etujen vaativan -- arvokas ja
kuninkaallinen käytännössään, sekä urhoollinen, vaikka enemmän
valtiomies kun soturi. Omasta ehdosta hän ei olisi ristiretkeen yhtynyt,
vaan aikakauden henki oli tarttuvainen ja kirkon miehet sekä hänen
aatelistensa yksimielinen halu pakottivat häntä tähän yritykseen.
Kussakin muussa tilassa taikka rauhallisemmalla aikakaudella hänen
luonteensa varmaan olisi pistänyt enemmän esiin kuin tuon rajupäisen
Leijonasydämen. Mutta ristiretkellä, joka itsessään oli aivan mieletön
hanke, oli terve järki se omaisuus, jolle annettiin vähin arvo, ja sitä
ritarillista rohkeutta, jota aikakausi ja yritys vaativat, pidettiin
häväistynä, jos siihen yhtyi vähinkään varovaisuuden vivahus; niin että
Philipin ansiot, verrattuina hänen ylpeän kilpailiansa ansioihin, olivat
kuin lampun kirkas, mutta pieni valo suuren leimuavan tulisoiton
rinnalla, joka ei hyödytä puoleksikaan niin paljon, mutta kymmenesti
enemmän vaikuttaa silmään. Philip tunsi alemmuutensa yleisessä
mielipiteessä jalo-aatteiselle ruhtinaalle luonnollisella karvaudella,
eikä tarvitse kummastella, jos hän koki sattuvaa tilaisuutta käyttää
asettaakseen oman luonteensa parempaan valoon kuin kilpailiansa.
Nykyinen näytti olevan senlainen tilaisuus, jossa järkevyyden ja
mielenmaltin syystä saattoi odottaa vievän voiton yksipäisyydeltä ja
tuimalta kiivaudelta.
"Mitä tämä sopimaton riita kahden Ristin valantehneen veljeksen, hänen
majesteetinsa, Englannin kuninkaan, ja hänen ruhtinaallisen korkeutensa
herttua Leopoldin välillä merkitsee? Kuinka on mahdollista että ne,
jotta ovat tämän pyhän retken päät ja pylväät --"
"Säästä nuhteitasi, Franska", sanoi Richard, jota harmitti että häntä
tavallansa asetettiin Leopoldin veroiseksi, vaikka hän ei tiennyt kuinka
mielipahaansa ilmottaa -- "tämä herttua, eli ruhtinas, eli pylväs, jos
tahdotte, on ollut häpeämätön ja minä olen häntä kurittanut -- siinä
kaikki. Olipa tuo nyt asia, josta tämmöisen melun nostaa, jos koiraa on
potkaistu".
"Teidän Franskalainen majesteetinne", sanoi herttua, "minä vetoon teihin
ja jokaiseen itsenäiseen ruhtinaaseen sen suunnattoman häväistyksen
tähden, minkä olen kärsinyt. Tämä Englannin kuningas on temmannut
lippuni maahan -- repinyt sen ja polkenut sen päälle".
"Siksi että hän julkeni sen pystyttää minun lippuni viereen", sanoi
Richard.
"Arvoni, yhtä suuri kun sun, oikeutti minua niin tekemään", vastasi
herttua, jota Philipin läsnäolo rohkaisi.
"Vaadi tuota tasa-arvoisuutta itsellesi", sanoi Richard kuningas, "ja,
Pyhän Yrjön kautta, enkö kohtele sinua samoin kuin tuota ommeltua liinaa
tuossa, joka vain kelpaa kehnoimpaan käytäntöön, mihin liinaa voipi
käyttää".
"Malta mielesi, veli Englannin kuningas", sanoi Philip, "ja minä heti
näytän Itävallalle, että hänellä tässä asiassa on väärin. -- Älä luule,
jalo herttua", hän jatkoi, "että me, ristiretken itsenäiset ruhtinaat,
tunnustamme minkäänlaista alamaisuutta kuninkaallisen Richardin suhteen,
vaikka sallimme Englannin lipun liehua korkeimmalla paikalla
leirissämme. Semmoinen ajatus olisi mahdotoin, koska itse _Oriflammekin_
-- Frankan valtalippu, jonka alla kuningas Richard itse franskalaisten
alusmaittensa puolesta on vain vasalli -- tätä nykyä on alemmalle
asetettu kuin Englannin Leijona. Mutta ristin valantehneinä veljeksinä,
sotaisina pyhissä vaeltajina, jotka kaiken maallisen komeuden ja loiston
olemme hyljänneet, miekoillamme raivataksemme tien pyhälle haudalle,
minä itse ja muut ruhtinaat, kunnioittaen Richardin suurta mainetta ja
jaloja sotatekoja, olemme hänelle jättäneet etuoikeuden, jota emme
muuten, eli muista syistä, olisi sallineet. Minä olen siitä vakuutettu
että teidän kuninkaallinen korkeutenne, tätä mietittyään, on lausuva
mielipahansa siitä että olette lippunne pystyttänyt tälle paikalle, ja
että hänen Englantilainen majesteetinsa on teille antava hyvityksen
siitä loukkauksesta, minkä hän on teille tehnyt".
_Spruch-Sprecher_ ja narri olivat vetäyneet syrjään tarpeellisen matkan
päähän, kun iskuja näytti tulevan kysymykseen, vaan palasivat, kun
sanat, jotka olivat heidän omaa tavaraansa, taasen näyttivät pääsevän
arvoon.
Sananlaskujen lausuja ihastui siihen määrään Philipin taitavasta
puheesta, että hän voiman takaa helisteli sauvaansa, ja unohti niin
täydellisesti kenen seurassa oli, että hän ääneen huusi ei eläissään
itse sanoneensa mitään järkevämpää.
"Voipi olla", kuiskasi Jonas Schwanker; "mutta me saamme maistaa
ruoskaa, jos noin kovaan puhutte".
Herttua vastasi äreästi tahtovansa lykätä riidan ristiretken yleisen
neuvoskunnan ratkaistavaksi -- esitys, jota Philip isosti puollusti,
koska sen kautta häväistys, joka voisi koko kristikunnalle käydä hyvin
vaaralliseksi, tulisi poistetuksi.
Entisessä huolimattomassa asemassa Richard kuunteli Philipiä, kunnes
tämän kaunopuheliaisuus näytti loppuneen, ja lausui sitten ääneen:
"minua nukuttaa -- kuume ei minusta vielä ole luopunut. Veli Franskan
kuningas, sinä tunnet mielenlaatuni, ja että minulla ei koskaan ole
liikanaisia sanoja sanottavina -- tiedä siis kerran kaikista, että
asiaa, joka koskee Englannin kunniaa, en alista paavin, ruhtinaan enkä
neuvoston alle. Tässä lippuni seisoo -- ja jos joku toinen lippu --
niin, vaikkapa itse _Oriflamme_, jota luullakseni äsken mainitsitte --
pystytetään kolmen keihäänvarren päähän siitä, niin kohtelen sitä samoin
kuin tuota häväistyä riepua; enkä muuta hyvitystä tarjoa, kun sen, minkä
nämät jäsen raukkani kelpaavat urhealle vastustajalle turnauskentällä
antamaan -- niin vaikkapa viittä taisteliaa vastaan yhden sijaan".
"No", kuiskasi narri kumppanilleen, "tuopa totisesti oli niin täyttä
hulluutta, kuin jos itse olisin sen lausunut -- mutta kuitenki luulen,
että voisi löytyä tämän suhteen vielä suurempi narri kuin Richard".
"Ja kuka se olisi?" kysyi viisauden mies.
"Philip", sanoi ilveillä, "eli kuninkaallinen herttuamme, jos jompikumpi
vastaanottaisi manuun. -- Vaan oi, kaikkein viisain _Spruch-Sprecher_,
kuinka oivallisia kuninkaita eikö sinusta ja minusta olisi tullut, kun
nämät, joiden päähän kruunut ovat sattuneet, osaavat sananlaskian ja
narrin virkaa leikitellä ihan yhtä hyvin kuin me".
Silla välin kuin nämät armolliset henkilöt hiljaisuudessa harjottelivat
itseään ammateissansa, vastasi Philip tyyneydellä Richardin loukkaavaan
uhkaan. -- "Minä en ole tullut tänne", hän sanoi, "uutta eripuraisuutta
virittämään, vasten sitä valaa, jonka olemme vannoneet ja sitä pyhää
asiaa, johon olemme antauneet. Minä eroan Englantilaisesta veljestäni,
niinkuin veljesten tulee, ja ainoa kiista Englannin Leijonain ja
Franskan Liljain välillä on oleva, kumpi lippu kannetaan syvimmällle
uskottomain riveihin".
"Siihen kauppaan minä suostun, kuninkaallinen veljeni", sanoi Richard,
ojentaen kätensä kaikella sillä avosydämisyydellä, joka oli hänen
kiivaalle, mutta jalomieliselle luonteellensa oma; "ja suotakoon meille
pian tilaisuus tähän hauskaan ja veljelliseen kilpaan".
"Antakaa tuon jalon herttuan myöski ottaa tämän onnellisen hetken
ystävyyteen osaa", sanoi Philip, ja herttua lähestyi puoleksi arkana,
puoleksi taipuvana jonkinlaiseen sovintoon.
"Minä en piittaa mielettömistä enkä heidän hulluudesta", sanoi Richard
huolimattomasti; ja arkkiherttua kääntyi selin häneen ja meni tiehensä.
Richard katsoi hänen jälkeen, kun hän poistui.
"Löytyy kiiltomadon talvinen rohkeus", hän sanoi, "joka ainoastaan
pimeässä näkyy. Minä en saa jättää tätä lippua yöksi ilman valtiaita;
päivällä sitä Leijonain silmäys yksin suojelee. Gilslannin Tuomas, minä
uskon lipun sinun haltuus -- pidä huolta Englannin kunniasta".
"Sen menestys on minulle vielä kalliimpi", sanoi de Vaux, "ja Richardin
hengestä riippuu Englannin onni -- minun täytyy saattaa teidän
majesteetinne takaisin telttaanne ja viipymättä".
"Sinä olet karkea ja käskeväinen hoitaja, de Vaux", sanoi kuningas
hymyillen ja jatkoi puhettaan, kääntyen sir Kennethin puoleen: "urhea
skotlantilainen, minä olen sinulle palkinnon velkaa ja tahdon sen
runsain määrin maksaa. Tuossa on Englannin lippu! Varjele sitä kuin
noviisi asepukuaan yöllä ennenkuin hän ritariksi lyödään. Älä ulkone
siitä kolmen keihäänvarren päähän ja suojele sitä ruumiillasi
häväistyksestä ja vahingosta. Otatko tämän tehtävän vastaan?"
"Kernaasti", sanoi Kenneth; "ja päälläni vastaan sen täytännöstä. Minä
vain lähden asepukuni päälleni ottamaan ja palajan tänne heti".
Franskan ja Englannin kuninkaat sanoivat sitte juhlalliset jäähyväiset
toisillensa, ulkonaisella kohteliaisuudella peittäen niitä syitä
pahastumiseen, joita heillä oli toisiaan vastaan -- Richardilla Philipiä
vastaan tämän, hänen mielestään, kärkkäästä välityksestä riidassa
itävaltalaisen kanssa, ja Philipillä Richardia vastaan siitä
epäkunnioittavasta tavasta, jolla tämä hänen välittämisensä otti
vastaan. Ne, jotka meteli oli tänne houkuttanut, hajosivat nyt eri
haaroille ja heittivät riidanalaisen kummun samaan yksinäisyyteen, joka
siinä oli vallinnut, kunnes itävaltalaisen pöyhkeilevä vallattomuus oli
sen häirinnyt. Päivän tapahtumia arvosteltiin jokaisen puolueellisuuden
mukaan; ja kun englantilaiset syyttivät itävaltalaisia riidan
alkuunpanemisesta, yhtyivät muut kansat pitämään Richardin kopeutta ja
vallanhimoa pääsyynä.
"Näetkö", sanoi Montserrat'n markiisi temppeliherrain suurimestarille,
"että hienot juonet ovat tehokkaammat kuin väkivalta. Minä olen
hellittänyt ne siteet, jotka liittivät toisiinsa nämät valtikat ja
keihäät -- kohta saat nähdä niiden kaatuvan hajalle".
"Tuumaasi olisin kehunut hyväksi", sanoi temppeliherra, "jos noitten
kylmäveristen itävaltalaisten joukossa olisi löytynyt ainoakaan mies
tarpeeksi rohkea miekallansa leikatakseen poikki ne siteet, joista
puhut. Solmua, joka on aukaistu, voidaan taasen solmita kiini, vaan ei
sitä köyttä, joka on hakattu kappaleiksi".
Kahdestoista luku.
Se vaimo on, mi miehet viettelee.
_Gay._
Ritarillisuuden aikakautena vaarallinen vartiapaikka eli uskalias yritys
usein määrättiin palkinnoksi urhoolliselle sotilaalle hänen edellisistä
töistään, ikäänkuin jyrkkää vuorta noustessa jokainen päällepäästy
kallio vain kohottaa kiipeäjää yhä vaarallisemmille paikoille.
Oli sydänyö, ja ylähällä taivaalla kuu kirkkaasti kumotti, kun Kenneth
skotlantilainen seisoi Pyhän Yrjön kukkulalla Englannin lipun vieressä,
yksinäisenä vartiana, siihen asetettuna suojelemaan tämän kansakunnan
merkkikuvaa niiltä loukkauksilta, joita sille ehkä mietti joku niistä
tuhansista, joita Richardin kopeus oli tehnyt hänen vihollisikseen.
Ylevät aatteet liikkuivat toinen toisensa perästä ritarin mielessä.
Hänestä tuntui kuin olisi hän päässyt tuon ritarillisen hallitsian
armoihin, joka tähän saakka ei ollut näyttänyt häntä huomanneen niiden
urhoollisten miesten joukossa, jotka hänen maineensa oli koonnut hänen
ympärillensä, ja sir Kenneth ei isosti siitä huolinut, että tämä
kuninkaallisen suosion osote asetti hänen näin vaaralliseen virkaan.
Hänen kunnianhimoisen ja ylhäälle pyrkivän rakkautensa innollisuus
kiihdytti hänen sotaista mielialaa. Kuinka toivoton tuo rakkaus melkein
kaikissa mahdollisissa tapauksissa olikin, olivat kuitenki viimeiset
tapahtumat johonkin määrin vähentäneet matkaa Edithin ja hänen välillä.
Se, jota Richard oli kunnioittanut lippunsa vartioimisella, ei enään
ollut mikään halpa onnen onkija, vaan prinsessan huomiota ansaitseva,
vaikka hän kyllä yhtä vähän kuin ennen oli hänen vertaisensa. Hänen
viimeinen hetkensä ei nyt jäisi tuntemattomaksi ja arvottomaksi. Jos
häntä ahdistettaisiin ja tapettaisiin tällä paikalla, joka oli hänelle
määrätty, niin kuolemansa -- ja hän päätti tehdä sen kunnialliseksi --
ansaitsisi Leijonasydämen kiitoksen ja vaatisi häntä kostoon, sekä
vaikuttaisi murhetta ja ehkäpä kyyneliäkin englantilaisen hovin
korkeasukuisissa kaunottareissa. Hänen ei enään tarvinnut peljätä, että
hän kenenkään murehtimatta ja itkemättä kuolisi houkan kuolemaa.
Sir Kennethillä oli hyvä aika miettiä näitä ja tämänkaltaisia, sen
kummallisen ritarillisuuden hengen synnyttämiä yleviä mietteitä, joka
mahdottomimmissakin ja enimmän haaveksimissa muodoissaan oli vapaa
kaikesta itsekkäisyyden kuonasta -- jalomielinen ja innostunut ja ehkä
vain siinä moitittava, että se vaati töitä ja tarkotuksia, jotka eivät
sovellu ihmisen heikkouden ja puutteellisuuden kans yhteen. Koko luonto
hänen ympärillä oli vaalean kuutaman eli syvän siimeksen vallassa.
Pitkät telttarivit, jotka välkkyivät kuun valossa eli peittyivät
siimekseen, olivat hiljaiset ja äänettömät kuin kadut autiossa
kaupungissa. Lipunvarren vieressä lepäsi jo ennen mainittu suuri
susikoira, Kennethin ainoa vahtikumppani, jonka valppauden hän toivoi
hyvissä ajoin hänelle ilmottavan vihollisen askelten lähestymistä. Tuo
jalo eläin näkyi käsittävän heidän vartioimisensa tarkotuksen, sillä hän
katseli silloin tällöin ylös lipun leveöihin, raskaisiin laskuihin, ja
kun vartiain vahtihuudot kuuluivat leirin kaukaisista varustuslinjoista,
vastasi koira niihin yhdellä ainoalla kajahtavalla haukunnalla,
ikäänkuin osottaakseen, että hänkin oli valppaana paikallansa. Tuo
tuostaki hän painoi komean päänsä alas ja heilutteli häntäänsä, kun
hänen herransa kulki edestakaisin hänen sivutsensa; ja kun ritari
äänetönnä ja mietteisiinsä vaipuneena jäi seisomaan keihästänsä vasten
nojaten ja taivasta tähystellen, rohkeni hänen uskollinen kumppalinsa
joskus, puhuaksemme romaninkieltä, "häiritä hänen ajatuksiaan" ja
herättää häntä unelmistaan pistämällä suuren, karvaisen kuononsa ritarin
rautahansikkaalla peitettyyn käteen saadakseen häneltä hätäisen
hyväilyksen.
Näin kului kaksi tiimaa ritarin vahdista ilman mitään merkillisempää
tapahtumaa. Viimein tuo uljas susikoira äkkiä rupesi vimmatusti
haukkumaan ja näytti aikovan syöstä eteenpäin missä siimes oli pimein,
vaan odotti kuitenki ikäänkuin kahlehdittuna isäntänsä käskyä.
"Werda, kuka siellä?" sanoi sir Kenneth, joka huomasi jotain hiipivän
kukkulan varjossa olevaa rinnettä pitkin.
"Merlinin ja Maugin nimessä", vastasi käreä, ilkeä ääni, "sitokaa kiinni
tuo nelijalkainen paholaisenne siellä, taikka en tule luoksenne".
"Ja ken sinä olet, joka vahtipaikkaani tahdot lähestyä?" sanoi sir
Kenneth, tähdäten silmänsä niin tarkkaan kuin suinki muutamaan
esineeseen, jonka hän juuri saattoi huomata kunnaan juurella, vaan jonka
muotoa hän ei voinut erottaa. "Varo itseäs -- minä olen täällä hengen ja
kuoleman kaupalla".
"Pidä kiini pitkähampaista saatanaa", sanoi ääni, "taikka minä lumon
hänen nuolella käsijoutsestani".
Samassa kuului napsahus ikäänkuin jousta jännitettäissä.
"Laske joutses jänteestä ja käy esiin kuutamanvaloon", sanoi
skotlantilainen, "taikka Pyhän Andreaksen kautta, naulaan sinun maahan,
olit sitten mikä eli kuka tahansa!"
Näin sanoessaan hän tarttui pitkää keihästänsä keskeltä kiinni, ja
iskien silmänsä tuohon esineeseen, joka näytti liikkuvan, puisteli
asetta, ikäänkuin viskataksensa sitä kädestänsä -- tapa, jolla keihästä
toisinaan, vaikka harvoin, käytettiin, kun heitto-asetta tarvittiin.
Mutta sir Kenneth häpesi tuota aiettaan ja laski aseensa maahan, kun
siimeksestä kuutamon valoon kämpi esiin, aivan kuin näytteliä
teaterissa, pieni kuivettunut ruikale, jonka hän, hänen kummallisesta
puvustaan ja rujoudestaan, jo jonku matkan päästä tunsi toiseksi niistä
kääpiöistä, jotka hän oli Engaddin kappelissa nähnyt. Kun hänen
mieleensä samalla joutui tuon merkillisen yön toiset ja aivan erilaiset
näyt, antoi hän koirallensa merkin, jonka tämän heti älysi, sillä se
vetäysi lipun luokse ja laskeusi sen viereen maata matalasti murahtaen.
Kun tuo pieni kuvaton ihmisolento varmaan havaitsi, että tämä peljättävä
vihollinen ei häntä hätyyttäisi, astui hän läähöttäen rinnettä ylös,
jonka työn hänen lyhyet säärensä tekivät vaivaloiseksi, ja päästyään
kummun huipulle, siirti vasempaan käteensä pienen joutsensa, joka vain
oli semmoinen leikkikalu millä lapset siihen aikaan ammuskelivat pikku
kintuista, ja asettuen majesteetilliseen asentoon ojensi armollisesti
Kennethille oikean kätensä ikäänkuin suudeltavaksi. Vain kuin
suutelemista ei tapahtunut, hän kysyi tuimalla äänellä: "sotilas, miksi
et Nectabanukselle osota sitä kunnioitusta, joka hänelle kuuluu? Vai
onko mahdollista, että olisit hänen unhottanut?"
"Suuri Nectabanus", vastasi ritari lepyttääksensä otuksen vihaa, "se
olisi vaikeaa jokaiselle, joka kerran on sinun nähnyt. Suo kumminki
anteeksi että minä, sotamiehenä vahtipaikallani ja keihäs kädessä, en
voi päästää ketään, niin väkevää kuin sinä, niin likelle itseäni että
hän voisi aseeni ryöstää. Olkoon sinulle siinä kyllin, että kunnioitan
arvoasi ja nöyryytän itseäni edessäsi niin paljon kuin vahtimies minun
asemassani voipi".
"Minä tyydyn siihen", sanoi Nectabanus, "kun vain nyt heti seuraat minua
hänen luokse, joka minun on lähettänyt sinua kutsumaan".
"Korkea herra", vastasi ritari, "tässäkään en voi tahtoasi noudattaa,
sillä minulla on käsky viipyä tämän lipun tykönä aina aamukoittoon asti
-- niin että pyydän sinua tämänki puolesta minulle anteeksi suomaan".
Niin sanoen hän taas rupesi kävelemään kummun huipulla; vaan kääpiö ei
sallinut hänen niin helposti päästä kynsistään.
"Kuulkaa, herra ritari", hän sanoi asettuen sir Kennethin tielle, "te
joko tottelette minua, niinkuin velvollisuutenne vaatii, taikka minä
käsken teitä sen henkilön nimessä, jonka ihanuus voisi alas maahan
kutsua ilman siivelliset hengettäret ja jonka ylhäisyys voisi hallita
noita kuolemattomia olennoita, kun ne kerran olisivat laskeuneet".
Hurja, uskomaton arvelu syntyi ritarin mielessä, vaan hän tukehutti sen.
Se oli mahdotonta, hän ajatteli, että hänen sydämensä lemmitty olisi
hänelle lähettänyt sellaisen sanan senlaatuisella sanansaattajalla --
vaan hänen äänensä kuitenkin värähti, kun hän sanoi: "kas niin
Nectabanus! Sanopa suorastaan ja totuuden miehenä, josko se ylhäinen
nainen, josta kerrot, on kukaan muu kuin se sulotar, jonka avulla näin
sinun laasevan kappelia Engaddissa?"
"Mitä, hävitön ritari", kääpiö vastasi, "luuletko että meidän oman
kuninkaallisen hellyytemme esine, hän, joka on korkeutemme osamies ja
vertaisemme kauneudessa, alentaisi itseänsä kutsumaan luokseen semmoista
palveliaa, kuin sinä? Ei, kuinka isosti lienetki kunnioitettu, et vielä
ole ansainnut kuninkaatar Genevran, Arthurin armahan morsiamen,
huomiota, jonka arvo-istuimella ruhtinaatkin ovat vain kääpiön näköisiä.
Mutta katso tähän, ja sikäli kuin tätä merkkiä tunnustat taikka olet
tunnustamatta oikeaksi, niin tottele tai kieltäy tottelemasta sen
käskyjä, joka on suvainnut niitä sinulle antaa".