esi-isillänsä, jotka kukistivat Roman vallan, olivat he kumminkin
säilyttäneet jommoisenkin osan heidän sivistymättömästä raakuudesta.
Ritarillisuuden tapoja ja periaatteita ei heidän kesken viljelty siihen
hienonnuksen määrään, kuin englannin ja franskan ritareissa, eivätkä he
noudattaneet niitä seurustelemisen sääntöjä, joita näissä molemmissa
kansoissa pidettiin suurimpana sivistyksenä; ja Konradin korvaa ja
mieltä, kun hän istui arkkiherttuan pöydässä, hurmasi sentähden niiden
teutonilaisten äänten melu, jotka kaikilta suunnilta kuuluivat,
ruhtinaallisten pitojen juhlallisuudesta huolimatta. Vierasten puku
näytti hänestä yhtä narrimaiselta, koska useoilla itävallan ylimyksillä
oli pitkä parta ja melkein kaikilla lyhyet, kirjavat takit, leikatut,
koristetut ja reunustetut länsi-Europassa tuntemattomalla tavalla.
Suuri joukko palvelioita, vanhoja ja nuoria, toimittivat teltassa
palvelusta, sekaantuivat välin herrainsa puheeseen, saivat
ruanjäännöksiä, ja söivät niitä seisoen seuran seljän takana. Narreja,
kääpiöitä ja ministrelejä oli siellä mahdotoin määrätä ja ne melusivat
kovemmin ja olivat kärkkäämpiä, kuin mitä paremmin järjestetyissä
seuroissa suvaittiin. Kun he saivat runsaan osansa viinistä, jota
kullekin kaadettiin yltäkyllin, niin heidän vallaton hälinänsä kävi yhä
hurjemmaksi.
Koko ajan ja keskellä tätä huutavaa laumaa, joka paremmin olisi sopinut
saksalaisten markkinakapakkaan kuin hallitsevan ruhtinaan telttaan,
arkkiherttuaa palveltiin turhamaisella tarkkuudella, joka osotti kuinka
arka hän oli sen arvon ylläpitämisestä, jonka hänen ylentämisensä oli
hänelle antanut. Ainoastaan aatelissukuiset hovipojat saivat häntä
polvillaan palvella, hän söi hopealautaselta ja joi Tokay- ja
Reininviinejänsä kultapikarista. Hänen herttuallinen levättinsä oli
kärpännahoilla komeasti reunustettu, hänen kruununsa veti kalleudessa
vertaa kuninkaalliselle kruunulle ja hänen jalkansa, jotka olivat
pistetyt päittensä kanssa ehkä kyynärän pituisiin samettikenkiin,
lepäsivät raskaalla hopiojakkaralla. Mutta miehen luonnetta sopi
osittain ilmaisemaan, että vaikka hän koki osottaa huomaavaisuuttansa
Montserrat'n markiisille, jonka hän kohteliaasti oli asettanut oikealle
puolellensa, hän paljo suuremmalla huomiolla kuunteli
_Spruch-Sprecheriänsä_ s. o. puheliamiestään eli *sananlaskujen
saneliaa*, joka seisoi hänen oikean olkapäänsä takana.
Tuo henkilö oli komeasti puettu levättiin ja takkiin mustasta sametista,
-- viimeksimainittu koristettu useilla kulta- ja hopearahoilla, jotka
olivat siihen kiinnitetyt niiden anteliasten ruhtinasten muistoksi,
jotka ne olivat lahjottaneet ja kädessä hänellä oli lyhyt sauva, johon
myöski useita hopearahoja oli renkailla kiinnitetty ja jota hän
helisteli huomiota saadakseen, kun hän aikoi sanoa jotakin joka hänen
mielestään ansaitsi mainitsemista. Tämän henkilön virka arkkiherttuan
hovissa oli jotain ministrelin ja neuvoksen välillä; hän oli vuorottain
imartelia, runoilia ja kaunopuhelia; ja ne jotka pyrkivät herttuan
ystävyyteen, kokivat tavallisesti saavuttaa _Spruch-Sprecherin_ suosioa.
Estääksensä tämän virkamiehen viisautta kovin väsyttäväksi tulemasta,
oli herttualla toisen olkapäänsä takana hovinarrinsa Jonas Schwanker,
joka miltei piti yhtä kovaa nujakkaa narrilakillaan, kulkusillaan ja
kepakallaan, kuin puheen mies eli sanalaskia helisevällä sauvallaan.
Nämä molemmat henkilöt laskettelivat vaihetellen totista ja naurettavaa
mielettömyyttä, jolloin heidän herransa, samalla kuin hän itse heitä
kiitteli eli heille nauroi, sen ohessa tarkasti piti silmällä jalon
vieraansa kasvoja, havaitakseen kuinka nämät näytteet itävaltalaisesta
kaunopuheliaisuudesta ja sukkeluudesta vaikuttaisivat niin täydelliseen
ritariin. Vaikea on sanoa josko viisauden tai hulluuden mies enin
huvitti seuraa eli nautti suurinta arvoa ruhtinaallisen herransa luona;
mutta kumpaisenki kokkapuheet näkyivät häntä erinomaisesti miellyttävän.
Väliin he kiistelivät keskenään, kumpika saisi sananvuoron ja
huiskuttelivat kilvan kalisevia kapineitaan kovin arveluttavalla
kiihkolla; mutta ylipäätäin he näyttivät olevan hyvässä sovussa ja niin
tottuneet toistensa leikin säestämiseen, että _Spruch-Sprecher_ usein
alenti itsensä liittämään selityksen narrin sukkeluudelle, tehdäkseen
sen kuuntelioille paremmin ymmärrettäväksi; niin että hänen viisautensa
tuli jonkulaiseksi narrin hulluuden selitykseksi. Ja välin narri
vuoroonsa höystytti puhelian ikäviä lauselmia pistävällä pilkkasanalla.
Minkäkaltaiset Konradin todelliset ajatukset lienevätki olleet, varoi
hän huolellisesti etteivät hänen kasvonsa osottaisi muuta kuin
tytyväisyyttä siihen mitä hän kuuli, ja hän nauroi eli taputti käsiään
yhtä uutterasti kuin arkkiherttua itse _Spruch-Sprecherin_ juhlalliselle
hulluudelle ja narrin lörpöttelevälle sukkeluudelle. Itse teossa hän
tarkasti odotteli milloin toinen taikka toinen heistä sattuisi laskemaan
lauseen, soveliaan sille tarkotukselle, joka hänellä oli mielessä.
Kauan ei viipynyt, ennenkuin Englannin kuningas joutui keskustelun
alaiseksi narrin kautta, joka oli tottunut pitämään _Dickon of the
Broomia_[1] mieluisena ja loppumattomana ilveen aineena. Puheen mies oli
vaiti ja vasta kun Konrad pyysi häneltä selitystä, hän lausui "että
ginsti eli _broom_-kasvi oli nöyryyden vertauskuva, ja että olisi hyvä,
jos ne, jotka sitä käyttivät, muistaisivat sen merkitystä".
[1] _Dickon of the Broom_ on englantilainen käännös Leijonasydämen
normannilaisesta sukunimestä _Richard Plantagenet_; vaan englantilainen
sana _Broom_ merkitsee sekä ginstikasvia (fransk. _genet_) että luutaa,
niin että narri tässä on käyttänyt tavallista sananpartta, jota ei voi
suomentaa.
Viittaus Plantagenet'n mainioon vaakunaan tuli tämän kautta aivan
selväksi, ja Jonas Schwanker muistutti, että "ne jotka ovat itsensä
alentaneet, olivat ylennetyt niin että riitti".
"Arvaa oma osasi, anna arvo toisellenki", vastasi Montserrat'n markiisi;
"jokaisella meillä on ollut osamme näissä otteluissa ja retkissä, ja
mielestäni pitäisi toistenki ruhtinasten saada vähäisen siitä maineesta,
jonka ministrelit ja minnesängerit tuhlaavat Englannin Richardille. Eikö
kellään tuon Iloisen taiteen harjottajlllla ole laulua Itävallan
arkkiherttuan, ruhtinaallisen isäntämme, ylistämiseksi?"
Kolme ministreliä tunkeusi samalla haavaa esiin, kilvan laulaen ja
harpuillansa soittaen. _Spruch-Sprecher_, joka näytti olevan jonkulainen
ceremoniamestari eli juhlamenojen järjestäjä, sai suurilla
ponnistuksilla kahta heistä vaikenemaan ja viimein hankittiin äänivalta
suositulle runoniekalle, joka yläsaksan murteella lauloi tähän tapaan
käännettäviä värsyjä:
Kuka paras johtajaksi
Ristiretken sotureille?
Parhaan oriin kannustaja,
Pystyin pää ja komein töyhtö.
Tässä puheen mies, helistellen sauvaansa, keskeytti laulajaa vieraille
selittääkseen, mitä he ehkä eivät olleet laulusta älynneet, että heidän
kuninkaallinen isäntänsä oli se mies jota tarkotettiin, ja ääriä myöten
täytetty pikari kulki ympäri seuraa huudettaissa: "*Hoch lebe der Herzog
Leopold!*" Uusi värsy seurasi.
Itävalt' on ensimäinen,
Miksi? Sitä älä kysy --
Kysy sitte miksi kotka
Läheneepi aurinkoa.
"Kotka", sanoi hämäräin lausetten tulkitsia, "on jalon herramme,
arkkiherttuan -- hänen kuninkaallisen Armonsa, piti minun sanoa --
vaakunamerkki, ja kotka kohotteleikse kaikista siivellisistä eläimistä
ylimmäksi ja aurinkoa lähimmäksi".
"Leijona on hypännyt kotkaa korkeammalle", sanoi Konrad huolettomasti.
Arkkiherttua punastui ja käänsi silmänsä puhujaan, samalla kuin
_Spruch-Sprecher_, hetken mietittyään, vastasi: "herra markiisi suokoon
minulle anteeksi -- mutta leijona ei voi lentää kotkaa ylemmäksi, koska
leijonalla ei ole siipiä".
"Paitsi Pyhän Markon leijonalla", säesti narri.
"Se on venetsialaisten lipunkuva", sanoi herttua; "mutta nuo amfibiat,
jotka ovat puolittain ylimyksiä, puolittain kauppiaita, eivät rohjenne
arvonsa puolesta asettua meidän rinnallemme?"
"Ei, minä en puhunut Venetsian leijonista", sanoi Montserrat'n markiisi,
"vaan Englannin kolmesta astuvasta leijonasta, jotka puheen mukaan ennen
olivat leoparteja, mutta nyt ovat kaikin puolin leijoniksi muuttuneet
eivätkä vertaisenaan kärsi petoa, kalaa eli lintua, taikka armas sille
joka tekee vastarintaa".
"Ettehän laske leikkiä, mylord?" sanoi itävaltalainen, joka nyt oli
jotenki liikutettu viinistä, "vai arveletteko Englannin Richardin
vaativan minkäänlaista etusijaa niiden vapaitten hallitsiain edellä,
jotka tällä ristiretkellä ovat olleet hänen vapaatahtoisia
liittolaisiansa?"
"Minä päätän vain asianhaarain mukaan", vastasi Konrad. "Tuolla hänen
lippunsa liehuu yksinänsä keskellä leiriämme, ikäänkuin hän olisi koko
kristityn sotajoukkomme kuningas ja ylipäällikkö".
"Ja tuota te kärsitte niin maltillisesti ja puhutte siitä niin
tyynesti?" sanoi arkkiherttua.
"Niin, mylord", vastasi Konrad, "köyhän Montserrat'n markiisin ei sovi
vastustella vääryyttä, jota niin mahtavat ruhtinaat kuin Franskan Philip
ja Itävallan Leopold nurkumatta kärsivät. Se nöyryys, jonka te
suvaitsette, ei minulle voi olla loukkaus."
Leopold puristi nyrkkinsä ja löi sen kovasti pöytään.
"Minä olen tästä puhunut Philipille", sanoi hän; "minä olen hänelle
usein sanonut, että meidän velvollisuutemme olisi suojella alhaisempia
ruhtinaita tuon saarelaisen röyhkeydeltä -- mutta hän vastaa minulle
aina kylmäkiskoisesti viitaten heidän keskinäiseen väliinsä
läänitysherrana ja vasallina, ja että hän ei tekisi viisaasti, jos tähän
aikaan suoraan rikkoisi heidän sopunsa".
"Mailma tietää että Philip on viisas", sanoi Konrad, "ja on pitänyt
hänen alentuvaisuuttansa valtioviisautena. Omaa käytöstänne te, mylord,
voitte ainoastaan itse selittää; vain en epäile että teillä on tärkeät
syyt, joitten tähden nöyrrytte Englannin yliherruuden alle".
"*Minä* nöyrtyä!" sanoi Leopold vihastuneena. "Minä, Itävallan
arkkiherttua, niin mahtava jäsen pyhässä romalaisessa valtakunnassa --
*minä* nöyrtyä tuon puolen saaren kuninkaan, tuon normannilaisen
äpärälapsen pojanpojan alle? En Jumalan kautta! Leiri ja koko
kristikunta on näkevä, että minä tiedän oikeutta hankkia itselleni
ettenkä väisty tuumaakaan tuon englantilaisen verikoiran edestä. --
Ylös, vasallini ja palveliani -- ylös, seuratkaa minua! Me tahdomme --
hetkeäkään viipymättä -- istuttaa Itävallan kotkan sinne, missä se on
liehuva yhtä korkealla kuin koskaan kuninkaan tai keisarin lippu on
liehunut".
Näin sanoen hän ryntäsi pöydästä ylös, kulki vierastensa ja vasalleinsa
innokasten ihastushuutojen saattamana teltan ovelle sekä tarttui omaan
lippuunsa, joka oli ulkopuolella pystytetty.
"Ei, herttua", sanoi Konrad, muka asettaaksensa häntä, "se ei olisi
teiltä viisaasti tehty, jos tällä tunnilla nostaisitte leirissä melun ja
ehkä olisi parempi vielä jonku aikaa kärsiä Englannin laitonta
menettelemistä, kuin --"
"Ei tuntia -- ei ainoatakaan minuutia kauvemmin", herttua huusi; ja
kädessä viiri sekä riehuvat vieraat ja vasallit jälessään, hän kiireesti
kulki sille kukkulalle, josta englannin lippu liehui ja tarttui
standaririukuun, ikäänkuin tempaistaksensa sitä ylös maasta.
"Hyvä herrani, rakas herrani", sanoi Jonas Schwanker ja heitti
käsivartensa herttuan ympäri: "varokaa itseänne! -- Leijonalla on
hampaat --"
"Ja kotkalla on kynnet", sanoi herttua hellittämättä kättään
lipunvarresta, mutta epäillen sentään josko nykäistä sitä ylös.
Sananlaskujen-lausujalla oli joskus välihetkiä, jolloin hän oli täydellä
järjellä. Hän kilisteli kovaan sauvallansa ja Leopold kääntyi vanhan
tavan mukaan neuvonantajansa puoleen.
"Kotka on kuningas lintujen kesken ilmassa", sanoi _Spruch-Sprecher_,
"niinkuin leijona on eläinten kuningas maassa -- kummallaki on
valtakuntansa, niin erillänsä kuin Englanti Saksasta, -- jalo kotka,
ällös loukkausta saattako ruhtinaalliselle leijonalle, vaan suo lippunne
rauhassa liehua toistensa rinnalla".
Leopold hellitti kätensä lipunvarresta ja katsoi Konrad de Montserrat'n
perään, vaan ei häntä huomannut; sillä niin pian kuin markiisi näki että
vallattomuus oli tullut toimeen, oli hän joukosta erkaunut, sittekun
ensin kuitenkin oli muutamille puolueettomille henkilöille kokenut
lausua mielipahaansa siitä, että herttua oli valinnut tunnin heti
päivällisten jälkeen kostaakseen vääryyttä, josta hän luuli olevansa
oikeutettu valittamaan. Kun arkkiherttua ei nähnyt vierastaan, jonka
puoleen hän mieluisimmin olisi puheensa kääntänyt, huusi hän ääneen,
että koska hän ei suinkaan tahtonut ristin armeijassa riitaa synnyttää,
hän ainoastaan vaati itsellensä oikeutta tasa-arvoisuuteen Englannin
kuninkaan kanssa, haluamatta, niinkuin kyllä olisi voinut, istuttaa
lippuansa, joka hänellä oli esi-isiltään keisareilta, Anjoun kreiveistä
syntyperäisten englantilaisen kuninkaan lipun sijaan; samassa hän käski
tuoda esiin ja aukaista viini-astian paikalle saapuneitten
kestitsemiseksi, ja nämä tyhjensivät musiikin ja rumpujen soidessa monta
maljaa itävaltalaisen sotaviirin ympärillä.
Tämä vallaton toimitus ei tapahtunut ilman jotenki kovatta melutta, joka
herätti huomiota koko leirissä.
Se ratkaiseva hetki oli tullut, jolloin lääkäri taiteensa sääntöjen
mukaan oli sanonut että kuninkaallista potilasta ilman vaaratta
voitaisiin herättää, ja sientä oli sitä varten täytetty; eikä lääkäri
ollut monta vaarinottoa tehnyt, ennenkuin hän Gilslannin paronille
vakuutti, että kuume jo kokonaan oli kadonnut hänen hallitsiastansa ja
että tämän ruumiinrakento oli onneksi niin vankka, ettei tässä edes
tarvittaisi, niinkuin tavallisesti, ottaa uutta annosta tuosta
voimakkaasta lääkkeestä. Richard itse näytti ajattelevan samoin, sillä
noustuaan istualleen ja hierottuaan silmiänsä hän kysyi de Vaux'lta
kuinka paljon rahaa nykyään löytyi kuninkaallisessa rahastossa.
Paroni ei voinut hänelle sitä tarkkaan ilmottaa.
"Sama se", sanoi Richard; "olkoon vähemmän tai enemmän, niin anna kaikki
tälle oppineelle lääkärille, joka toivoakseni jälleen on asettanut minun
ristin palvelukseen. Jos siinä on vähemmän kuin tuhat byzantiniä, niin
pane kalliita kiviä summan täytteeksi".
"Minä en myö sitä viisautta, jonka Allah on minulle lahjottanut",
vastasi arapialainen lääkäri; "ja tiedä, korkea ruhtinas, että se
jumalallinen lääke, jota te olette nauttineet, kadottaisi voimansa minun
kelvottomissa käsissäni, jos vaihtaisin sitä kultaan eli kalliisiin
kiviin".
"Hän kieltää palkintoa ottamasta!" sanoi de Vaux itsekseen. "Se on vielä
erinomaisempaa kuin että hän on vuosisadan vanha".
"Tuomas de Vaux", sanoi Richard, "sinä et tunne muuta rohkeutta kuin
sotilaan, et muuta hyvää avua kuin ritarikunnassa viljeltyjä -- minä
sanon sinulle, että tuo maurilainen itsenäisyydessään kelpaa esikuvaksi
niille, jotka pitävät itseään ritarikunnan ensimäisinä".
"Siina on minulle palkintoa kyllin", vastasi maurilainen, pannen
käsivartensa rinnalleen ristiin ja seisoen samalla nöyrässä ja
arvollisessa asemassa, "että niin suuri kuningas kuin Melek Ric näin
suvaitsee palveliastaan lausua. -- Mutta sallikaa minun nyt pyytää teitä
rupeamaan maata vuoteellenne; sillä vaikka en luule toista annosta
tuosta jumalallisesta juomasta enään tarvittavan, voipi kumminki kovin
aikainen ponnistus vahingoittaa, ennenkuin voimat ovat täydellisesti
palanneet".
"Minun täytynee sinua totella, Hakim", sanoi kuningas; "mutta usko pois,
rintani tuntuu niin vapaaksi siitä riuduttavasta poltosta, joka niin
kauan on sitä korventanut, että olen valmis milloin hyvänsä asettamaan
sitä urhean miehen keihään eteen. -- Mutta kuulkaa! Mitä merkitsevät nuo
huudot ja tuo etäinen soitto leirissä? Mene, Tuomas de Vaux,
kuulustelemaan mitä se mahtanee olla".
"Se on arkkiherttua Leopold", sanoi de Vaux hetken perästä palaten; "hän
kulkee juomaveljestensä kanssa jonkulaisessa juhlasaatossa leirin läpi".
"Se juopunut narri!" huudahti Richard kuningas, "eikö hän telttansa
peitteen alle voi salata inhottavaa viinanhimoansa, koska hänen
välttämättä täytyy koko kristikunnalle paljastaa häpeänsä? -- Mitä
sanotte, herra markiisi?" hän lisäsi, kääntyen Montserrat'n Konradin
puoleen, joka samassa astui telttaan.
"Että suuresti iloitsen, korkea ruhtinas", vastasi markiisi, "kun näen
teidän majesteetinne näin reippaana ja näin paljon paranemaan päin; ja
että se on pitkä puhe jokaiselle, joka on Itävallan herttuan
vieraanvaraisuutta saanut nauttia".
"Mitä! oletteko syöneet päivällistä tuon teutonilaisen juoppolallin
luona?" sanoi kuningas! "ja minkä huvin hän nyt on keksinyt, joka
synnyttää tuommoisen melun? Totta puhuen, sir Konrad, minä olen aina
pitänyt teitä niin etevänä kannunkallistajana, että kummastelen kuinka
seurasta erositte".
De Vaux, joka sill'aikaa oli siirtynyt kuninkaan taakse, koetti
silmäniskuilla ja viittauksilla selittää markiisille, että hän ei
mainitsisi Richardille mitään siitä mitä ulkona tapahtui. Mutta Konrad
ei käsittänyt taikka ei ollut käsittävinänsä paronin merkkiä.
"Mitä herttua nyt toimittaa", hän sanoi, "ei ole suuresta arvosta
kenellekään, ja vähimmin hänelle itselleen, koska hän luultavasti ei
tiedä mitä tekee -- vaikka tosiaan se on leikki, johon en haluaisi ottaa
osaa, kun hän repii alas Englannin lipun Pyhän Yrjön kukkulalta, tuolla
leirin keskustalla, ja pystyttää omansa sijaan".
"Mitä sinä sanot?" sanoi kuningas äänellä, joka olisi voinut kuolleen
herättää eloon.
"Teidän majesteetinne", sanoi markiisi, "ei pidä suuttua, jos hullu
tekee hulluutensa mukaan --"
"Ällää puhuko enempää", sanoi Richard, hypäten vuoteeltansa ja pukien
vaatteet yllensä ihmeellisellä nopeudella -- "älkää puhuko enempää,
herra markiisi! -- De Multon, minä kiellän sinua sanomasta mulle
sanaakaan -- se joka hengittää tavunkaan suustaan, ei ole Richard
Plantagenet'n ystävä. -- Hakim, ole vaiti!"
Tällä välin kuningas kiireesti oli pukenut päällensä ja viimeisen sanan
lausuttuaan hän sieppasi miekkansa teltan pylväspuusta ja riensi
teltasta ulos ilman muita aseita ja käskemättä ketään seuraamaan. Konrad
kohotti kätensä, ikäänkuin kummastuksissaan ja kääntyi de Vaux'hon,
häntä puhutellakseen, mutta sir Tuomas kulki kursailematta hänen sivu ja
kutsuen luokseen erään kuninkaan tallirengin, sanoi hänelle lyhyesti:
"kiirehdi lord Salisburyn kortteereihin ja käske hänen kutsua väkensä
kokoon sekä heti seurata minua Pyhän Yrjön kukkulalle. Sano hänelle,
että kuninkaan kuume on verestä siirtynyt aivoihin".
Säikähtänyt tallirenki, joka ei oikein ollut kuullut ja vielä vähemmin
käsittänyt mitä de Vaux niin hätäisesti lausui, kiiruhti toisten
kuninkaallisten palveliain kera lähellä asuvain aatelismiesten
teltoille, ja levitti äkkiä koko englantilaiseen sotaväkeen yhtä yleisen
häiriön, kuin syy siihen oli epäselvä. Sotamiehet, äkkiä herätettyinä
päivällislevosta, jota kuuma ilmanala oli totuttanut heitä pitämään
virvottavana nautintona, kyselivät uteliaasti toisiltaan tämän melskeen
syytä ja vastausta vartoamatta täyttivät omilla mielikuvitteilla
puuttuvia tietoja. Muutamat kertoivat että saracenilaiset olivat
rynnänneet leiriin, toiset että kuningasta oli yritetty murhata, vielä
toiset että hän edellisenä yönä oli kuumeeseen kuollut, ja moni väitti
että Itävallan herttua oli hänen surmannut. Ritarit ja upseerit, jotka
tämän häiriön todellisen alkuperän suhteen olivat yhtä ymmällä kuin
sotamiehet, koettivat vain saada väkensä aseisiin ja järjestykseen,
jotta ei heidän malttamattomuus matkaansaisi jotakin suurta
onnettomuutta ristin armeijassa. Englantilaiset torvet kaikuivat kovaan,
kimeästi ja lakkaamatta. Hätähuuto "joutset ja keihäät -- joutset ja
keihäät!" kaikui kortteerista kortteeriin, aina uudestaan huudettuna, ja
soturit siihen vastasivat joutuin kokoontumalla ja nostaen tuon
kansallisen sotahuudon "Pyhä Yrjö iloisen Englannin edestä!"
Hälinä levesi lähimpään leirin kortteeriin ja sotilaita kaikista niistä
eri kansoista, joita leirissä löytyi -- ja ehkä kullakin kristityllä
kansalla oli siinä edustajansa -- tarttui aseisiinsa ja kokoontuivat sen
yleisen hämmennyksen johdosta, jonka syytä ei kukaan tuntenut. Onni oli
näin uhkaavassa tilassa, että lord Salisbury, joka muutamain harvain,
ensin valmistuneitten ratsastajain kera kiirehti de Vaux'n käskyä
täyttämään, määräsi että muu englantilainen sotaväki järjestettäisiin ja
pidettäisiin aseissa valmiina Richardin avuksi rientämään, jos tarve
niin vaati, mutta täydessä tappelu-asennossa ja säännöllisillä
päälliköillään, eikä sillä hätäisellä kiiruulla, jonka sotilasten oma
into ja pelko kuninkaan turvallisuuden puolesta ehkä olisi heissä
synnyttänyt.
Vähintäkään huolimatta hänen ympärillään yhä enenevästä pauhusta ja
huudoista, kulki Richard sillä välin, vaatteet suurimmassa
epäjärjestyksessä ja miekka kainalossa, niin pikaisesti kuin suinkin
eteenpäin kohti Pyhän Yrjön kukkulaa, seuralaisina ainoastaan de Vaux ja
pari hovipalveliaa.
Hän oli vielä nopeampi kuin se meteli, jonka hänen oma kiivautensa oli
saanut aikaan, ja hän kulki niitten kortteerein sivu, joissa hänen omat
komeat joukkonsa Normandiasta, Poitou'sta, Gascognesta ja Anjou'sta
olivat majotetut, ennenkuin häiriö oli sinne ehtinyt, vaikka saksalaisia
pitoja seuraava hälinä oli houkutellut monta soturia ylös kuuntelemaan.
Skotlantilaisten pienellä joukolla oli myöskin leirinsä lähiseudussa
eikä melske ollut heitä häirinnyt. Mutta Leopartin ritari huomasi
kumminki kuninkaan ja hänen kiiruunsa ja arvaten että vaara uhkasi sekä
kiirehtien siitä osalliseksi joutumaan, sieppasi kilpensä ja miekkansa
ja yhtyi de Vaux'hon, joka töin tuskin jaksoi pysyä malttamattoman ja
vihastuneen herransa perässä. Siihen uteliaaseen silmäykseen, jonka
skotlantilainen heitti de Vaux'hon, vastasi tämä leveitä olkapäitään
kohottamalla ja molemmat senjälkeen seurasivat rinnatusten Richardin
jälkiä.
Kuningas oli kohta Pyhän Yrjön kukkulan juurella, jonka rinteitä ja
huippua ympäröi ja täytti osittain arkkiherttuan saattojoukko, joka
riemuhuudoilla vietti tekoa, mitä se piti kansalliskunnian
puollustuksena; osittain katsojia eri kansoista, joita nurjamielisyys
englantilaisia kohtaan eli pelkkä uteliaisuus oli houkutellut katsomaan
tuon erinomaisen kohtauksen päätöstä. Richard tunkeusi tämän levottoman
väkijoukon läpi kuten suuri laiva täysissä purjeissa, joka eteenpäin
kulkiessaan halkaisee vyöryvät aallot, huolimatta siitä, että ne heti
yhtyvät ja pauhaavat sen perässä.
Kukkulan huipulla oli pieni tasainen tanner, johon molemmat kilpailevat
liput olivat pystytetyt; arkkiherttuan ystävät ja saattojoukko oli vielä
niiden ympärillä. Keskellä seuraa seisoi Leopold itse, katsellen hyvillä
mielin sitä aimotyötä, minkä oli tehnyt, ja kuunnellen niitä
ylistyshuutoja, joita hänen liittolaisensa runsaasti hänelle tuhlasivat.
Kun hänen tydytetty itserakkautensa paraikaa riemuitsi tästä voitosta,
ryntäsi Richard keskelle joukkoa, tosin ainoastaan kaksi miestä
seurassaan, mutta vastustamaton voima omassa mielettömässä vimmassansa.
"Kuka on uskaltanut", hän sanoi äänellä, sentapaisella, joka
maanjäristystä ennustaa, ja laski kätensä itävaltalaisten sotaviiriin,
"kuka on uskaltanut asettaa tämän kelvottoman repaleen Englannin lipun
viereen?"
[Kuva: Richard Leijonasydän Pyhän Yrjön kukkulalla.]