tämä puhe, joka ei näkynyt kumpaistakaan huvittavan, sammui vähitellen
ja pitkällinen äänettömyys syntyi, jonka Montserrat'n markiisi katkaisi,
äkkiä pysähtymällä niinkuin se joka on pikaisen päätöksen tehnyt; ja
muutamia hetkiä katseltuaan suurimestarin synkkiin taipumattomiin
kasvoihin, hän viimein puhutteli häntä näin: "Jos olisi soveliasta
teidän urhoollisuudellenne ja hurskaudellenne, korkea-arvoisa sir Giles
Amaury, niin pyytäisin teitä yhden ainoan kerran päältänne riisumaan sen
synkän naamarin, jota te aina pidätte, ja paljain kasvoin juttelemaan
ystävän kanssa".
Temppeliherra hymyili.
"Heleävärisiä maskeja", hän sanoi, "löytyy yhtä hyvin kuin tummia
naamareita, ja ne peittävät luonnollisia kasvoja yhtä täydellisesti kuin
toiset".
"Olkoon niin", sanoi markiisi, kohottaen kätensä leualleen ja laskien
sen alas liikunnolla aivan kuin hän olisi riisunut naamarin kasvoiltaan;
"tuossa on valhepukuni. Ja nyt, mitä arvelette tämän ristiretken
menestymisestä, sikäli kuin se koskee teidän veljeskuntanne etuja?"
"Tuo on peitteen vetäminen minun ajatuksiltani pikemmin kun omainne
ilmaiseminen", sanoi suurimestari; "kuitenki tahdon vastata
vertauksella, jonka muuan pyhimys erämaassa minulle kertoi. Muuan
talonpoika rukoili kerran taivaalta sadetta ja nurkui, kun sitä ei
tullut tarvittaissa. Hänen kärsimättömyyttään rangaistaksensa", erakko
kertoi, "sallei Allah Euphrat-virran tulvata hänen maallensa ja hän
hukkui kaikkine tiluksineen, juuri omain toiveidensa täyttyessä".
"Hyvin sattuvasti sanottu", lausui markiisi Konrad; "minä soisin että
meri olisi niellyt yhdeksänkymmenen osaa näiden länsimaisten ruhtinasten
laivastoista! Se mitä olisi jäljille jäänyt, olisi enemmän hyödyttänyt
Palestinan kristityitä aatelisia ja Jerusalemin latinalaisen
kuningaskunnan surkeoita tähteitä. Oman onnemme nojaan jätettyinä
olisimme ehkä myrskyyn menehtyneet, taikka, kohtuullisesti autettuina
väellä ja rahoilla, saaneet Saladinin kunnioittamaan urhoollisuuttamme
ja suomaan meille rauhaa ja suojelusta huokeoilla ehdoilla. Mutta juuri
sen suuren vaaran tähden, jolla tämä ristiretki on sulttania uhannut,
voimme olla vakuutetut siitä, että jos se menee ohitse, saraceni ei ole
salliva kenenkään meistä omistaa tiluksia eli ruhtinaskuntia
Palestinassa, ja vielä vähemmin hän on salliva, että nämät sotaiset
veljeskunnat, jotka hänelle ovat tuottaneet niin suurin määrin vahinkoa,
jäävät henkiin".
"Niin", sanoi temppeliherra, "mutta nuo rohkeat ristiretkeiliät voivat
onnistua ja jälleen Zionin muureille asettaa ristin".
"Ja mitä se hyödyttää temppeliherrain veljeskuntaa eli Montserrat'n
Konradia?" sanoi markiisi.
"Teitä se voipi hyödyttää", vastasi suurimestari. "Montserrat'n
Konradista voipi tulla Konrad Jerusalemin kuningas".
"Se kuuluu joltakin", sanoi markiisi, "mutta heleyttä siinä äänessä ei
ole. -- Gottfried de Bouillon valitsi syystä orjantappurakruunun
vertauskuvakseen. Suurimestari, minä tahdon teille tunnustaa että olen
vähän rakastunut itämaiseen hallitusmuotoon: Puhtaaseen ja
yksinkertaiseen monarkiaan ei pitäisi kuulua muuta kuin kuningas ja
alamaiset. Senlainen on alkuperäinen ja mutkaton valtiorakennus --
paimen ja hänen karjansa. Koko välissä oleva läänitysvallan jono on
keksitty ja mielivaltainen, ja minä kernaammin vakain käsin ja omin päin
heiluttelen köyhän markiisikuntani sauvaa, kuin kuninkaan valtikkaa, jos
minua silloin estelee ja hillitsee jokaisen ylpeän läänitysparonin
tahto, jolla on tiluksia Jerusalemin kuninkaan kädestä. Kuninkaan tulisi
vapaasti saada liikkua, suurimestari, eikä olla rajotettu tältä puolen
ojalla, tuolta puolen aidalla -- täällä läänitysoikeus, tuolla sitä
suojelemassa teräkseen puettu paroni miekka kädessä. Suoraan sanoen,
minä tiedän että Guy de Lusignanin oikeutta valta-istuimeen pidetään
parempana kuin minun, jos Richard paranee ja hänellä on maalissa mitään
sanomista".
"Hyvä", sanoi suurimestari, "sinä olet todella vakuuttanut minua
vilpittömyydestäsi. Moni ehkä ajattelee samoin, mutta harva, paitsi
Montserrat'n Konradi, olisi uskaltanut suoraan tunnustaa, että hän ei
halaja Jerusalemin kuningaskunnan jälleen perustamista, vaan kernaammin
tahtoo päästä jonku sen tähteen isännäksi; aivan kuin ne villit
saarelaiset, jotka eivät huoli lähteä komeaa laivaa aalloista
pelastamaan, kun toivovat raadosta enemmän rikastuvansa".
"Sinä kait et tahdo minua pettää?" sanoi Konrad, terävästi ja
epäilevästi silmäillen häntä. "Ole vakuutettu siitä että kieleni ei
koskaan pane päätäni vaaraan, etteikä käteni jätä molempia
puollustamatta. Nosta kanne minua vastaan, jos tahdot -- minä olen
valmis turnauskentällä puollustamaan itseäni parhainta temppeliherraa
vastaan, joka koskaan on keihästä laskenut".
"Sinä hörähtelet kuitenki vähän liika kiivaasti, niin urhea ratsu
ollaksesi", sanoi suurimestari. "Mutta minä vannon sen pyhän temppelin
kautta, jota veljeskuntamme valalla on sitoutunut puollustamaan,
uskollisena kumppalina keskustellakseni kanssasi".
"Minkä temppelin kautta?" sanoi Montserrat'n markiisi, jonka taipumus
pistopuheisiin usein sai hänen unohtamaan kohteliaisuutensa ja
varovaisuutensa; "vannotte sen temppelin kautta, jonka kuningas Salomo
Zionin kukkuloille rakensi, eli sen vertauskuvannollisen rakennuksen
kautta, jota teidän sanotaan neuvotteluissanne koulujenne holveissa
mainitsevan asiana, joka väkevälle ja kunnioitettavalle
veljeskunnallenne tuottaa lisää mahtavuutta?"
Temppeliherra loi häneen kuolettavan silmäyksen, mutta vastasi tyynesti:
"minkä temppelin kautta vannonenki, ole vakuutettu siitä, herra
markiisi, että valani on pyhä. -- Minä soisin tietäväni, kuinka sitoa
*sinua* yhtä lujalla lupauksella".
"Minä vannon sinulle uskollisuutta", sanoi markiisi nauraen, "sen pienen
kreivikuununi kautta, jonka ennen tämän sodan loppua toivon parempaan
muuttavani. Se tuntuu kylmältä otsallani, sama pieni koriste;
herttuallinen päähine olisi parempi suoja semmoista yöviimaa vastaan
kuin nyt tuulee, ja kuninkaallinen kruunu vielä mukavampi, se kun on
sisustettu kärpännahalla ja sametilla. Sanalla sanoen, meidän etumme
sitovat meitä yhteen; sillä älkää uskoko, herra suurimestari, että, jos
nämät liittoruhtinaat vallottavat Jerusalemin ja sinne asettavat
itsevalitsemansa kuninkaan, he sallisivat teidän veljeskuntanne enemmän
kuin minun köyhän markisaatini säilyttää sitä itsenäisyyttä, kuin meillä
nykyään on. Ei, pyhän neitsyemme kautta! Siinä tapauksessa ylpeät
johanniita-ritarit saisivat taas alkaa laastaria levitellä ja
rutto-ajoksia hoitaa sairashuoneissa; ja te, mahtavat ja kunnioitettavat
temppeliherrat, saisitte palata entiseen halpaan sotilassäätyynne, maata
kolme yhdellä vuoteella ja nousta kaksi yhden hevosen selkään, niinkuin
nykyinen sinettinne vielä osottaa olleen muinaisena kohtuullisena
tapananne".
"Veljeskuntamme arvo, etuoikeudet ja rikkaudet varjelevat meitä siitä
alennuksesta, jolla uhkaatte", vastasi temppeliherra kopeasti.
"Ne juuri lankeemuksenne saavat aikaan", sanoi Konrad de Montserrat; "ja
te, kunnioitettava suurmestari, tiedätte yhtä hyvin kun minä, että jos
kristittyin ruhtinasten aikeet onnistuisivat Palestinassa, olisi heidän
ensimäinen politiikitoimensa hävittää teidän veljeskuntanne
itsenäisyyden, joka jo aikoja olisi tapahtunut, ellei pyhä isämme paavi
olisi teitä suojellut ja teidän apuanne olisi Palestinan vallottamiseen
tarvittu. Anna heidän täydellisesti voittaa ja he viskaavat teidät
syrjään niinkuin katkaistun peitsen palaset turnauskentältä nakataan
pois".
"Se voipi kyllä olla totta, mitä nyt puhutte", sanoi temppeliherra
synkästi hymyillen; "mutta minkälaiset toiveemme olisivat, jos
liittolaiset veisivät joukkonsa pois ja jättäisivät Palestinan Saladinin
käsiin?"
"Suuret ja varmat", vastasi Konrad; "Sulttani antaisi meille laajat
maakunnat, jos me hänen varalla pitäisimme kunnossa joukon hyviä
frankilaisia keihäsmiehiä. Egyptissä, Persiassa, satamäärä tämmöisiä
apulaisia, yhdistyen hänen omaan keveään ratsuväkeensä, antaisi
tappelussa voiton peljättävintä vihollista vastaan. Tämä vallanalaisuus
ei voisi kauan kestää -- ehkä tämän toimeliaan sulttanin elinajan --
mutta itämaissa valtakuntia syntyy kuin sieniä. Ajatelkaamme Saladin
kuolleeksi ja meidän joukkomme myötäänsä vahvistetuksi rohkeoilla
onnenhakioilla Europasta; mitä emme voisi toivoa toimittavamme, kun ei
meitä esteleisi nuot hallitsiat, joitten korkea arvo tätä nykyä asettaa
meidät syrjään ja jotka, jos he jäisivät tänne ja onnistuisivat
yrityksessään, kernaasti nöyryyttäisivät meitä ja ijäksi laskisivat
meitä valtansa alle?"
"Te puhutte totta, herra markiisi", sanoi suurimestari, "ja kaiku
sydämessäni vastaa sanoihinne. Meidän tulee kuitenki olla varovaiset;
Franskan Philip on yhtä viekas kun urhokas".
"Niin todella, ja sentähden hän sitä helpommin on luovutettava
hankkeesta, johon hän ajattelematta on antaunut, hetken innostuksesta
eli aatelistensa kehotuksesta. Hän kadehtii luonnollista vihamiestään,
Richard kuningasta, ja halajaa maahansa panemaan kunnianhimoisia
tuumiansa toteen, joitten esineet ovat lähempänä Parisia kuin
Palestinaa. Hän tulee jokaista välttävää syytä käyttämään päästäkseen
taistelutanterelta, jossa hän havaitsee vain kuningaskuntansa voimia
uuvuttavansa".
"Ja Itävallan herttua?" sanoi temppeliherra.
"Oh, mitä herttuaan tulee", vastasi Konrad, "niin hänen ylpeytensä ja
turhamaisuutensa saattaa hänen samaan päätökseen, jonka Philip älystä ja
politiikista tekee. Hän pitää itseänsä -- Jumala häntä siinä luulossa
vahvistakoon! -- kiittämättömyydellä kohdeltuna, koska kaikki ihmiset,
yksin hänen omat _minnesängerinsäki_[1], ylistävät kuningas Richardia,
jota hän pelkää ja vihaa ja jonka onnettomuudesta hän iloitsisi,
niinkuin nuo huonosti opetetut pelkurit jahtikoirat, jotka, kun
ensimäinen koira kahlerivistä on suden kanssa ottelussa, ennen takaapäin
tarttuvat häneen kiinni, kuin kiirehtivät hänen avukseen. -- Mutta miksi
tätä sinulle kertoisin, ellen näyttääkseni, että mutkittelematta toivon
tämän liittokunnan hajoavaksi ja maan vapautettavaksi näistä suurista
hallitsioista sotalaumoineen? Ja sinä tiedät hyvin ja olethan omin
silmin nähnyt, kuinka kaikki mahtavat ja arvolliset ruhtinaat, paitsi
yksi ainoa, ovat halukkaat rupeamaan sovintotuumiin sultanin kanssa?"
[1] Niin nimitettiin saksalaisia ministrelejä (runoilioita).
"Sen myönnän", sanoi temppeliherra. "Se olisi sokea, joka ei sitä olisi
huomannut heidän viimeisissä keskusteluissa. Vaan nosta naamarisi vielä
tuumaa ylemmäksi ja selitä minulle todelliset syyt miksi neuvostossa
vaadit, että tuo pohjolainen engelsmanni, taikka skotlantilainen, tai
miksi nimittänette tuota Leopartin ritaria, veisi heidän
rauhan-ehdotuksensa perille?"
"Ne olivat valtioviisaudesta lähteneet", vastasi italialainen. "Jo se
että hän oli syntyään Brittiläinen, riitti vaikuttamaan luottamusta
Saladinissä, joka tiesi hänen palveleman Richardin alla, kun hänen
skotlantilaisuutensa ja eräät muut yksityiset riidansyyt, jotka ovat
tiedossani, tekivät hyvin vähän luultavaksi, että lähettiläämme
palattuaan joutuisi sairaan kuninkaan tykö, joka ei hänen läsnäoloaan
kaipaa".
"Kovin hienosti kudottu politiiki", sanoi suurimestari; "uskokaa minua,
nuo italialaiset hämähäkinverkot eivät konsanaan tule sitomaan tuota
keritsemätöntä saarimaan Simsonia -- kiittäkää Jumalaa, jos voitte häntä
sitoa uusiin, ja kaikkein sitkeimpiin köysiin. Ettekö näe, että tuo
lähettiläs, jonka niin suurella huolella olette valinneet, on tuossa
lääkärissä luoksemme tuonut ne keinot, jotka voivat nostattaa
leijonasydämisen, häränniskaisen englantilaisen jatkamaan
ristiretkihankettansa; ja niin pian kuin hän kerran kykenee ryntäämään
eteenpäin, kuka toisista ruhtinaista uskaltaa panna vastaan? -- Heidän
täytyy häpeän vuoksi häntä seurata, joski yhtä mieluisasti kulkisivat
itse paholaisen lipun alla".
"Ole huoleti", sanoi Montserrat'n Konradi; "ennenkuin tuo lääkäri, ellei
hän ole velho, kerkeää Richardin parantaa, lienee mahdollinen saada
aikaan ilmi riita franskalaisen, taikka ainakin itävaltalaisen ja heidän
liittolaisensa, englannin kuninkaan, välillä, niin että rikkoutuminen on
auttamaton; ja Richard nouskoon vuoteeltansa ehkä omia joukkojaan
komentamaan, mutta ei koskaan enään ainoastaan omalla voimallaan koko
ristiretkeä johdattamaan".
"Sinä olet näppärä joutsimies", sanoi temppeliherra; "mutta Konrad de
Montserrat, joutsesi nuoli ei kanna pilkkuun asti".
Hän vaikeni samassa äkkiä, heitti epäilevän silmäyksen ympärilleen
nähdäkseen jos joku häntä kuunteli, ja tarttuen Konradin käteen, puristi
sitä kovasti, sekä katsoen italialaista terävästi silmiin, kertoi
verkalleen: "Richard, sanoit, nousta vuoteeltaan? -- Konrad, hän ei
ikänä saa siitä nousta!"
Montserrat'n markiisi säpsähti. -- "Mitä? -- puhutteko Englannin
Richardista -- Leijonasydämestä -- kristikunnan sankarista?"
Hänen poskensa vaalenivat ja hänen polvensa vapisivat puhuessa.
Temppeliritari silmäili häntä ja veti rautakasvonsa ylenkatseelliseen
hymyyn.
"Tiedätkö kenen näköinen tällä hetkellä olet, sir Konrad? Et
valtioviisaan ja urhean Montserrat'n markiisin -- et sen, joka tahtoisi
johdattaa ruhtinasten neuvotteluita ja määrätä valtain kohtaloita --
vain oppilaan näköinen, joka äkkiä tavattuaan manauslauseen mestarinsa
loihtukirjassa on kutsunut paholaisen esiin silloin, kuin hän vähimmin
on sitä ajatellut, ja nyt seisoo säikähyksissään ilmitulleen hengen
edessä".
"Minä myönnän", sanoi Konrad, tointuen, "että -- ellei muuta varmaa
keinoa voida keksiä -- sinä olet semmoisen osottanut, joka suorimmasti
saattaa perille. Mutta -- siunattu Maria! -- me joudumme koko Europan
kauhistukseksi jokainoan kirottavaksi, paavista hänen istuimellaan aina
kerjäläisten kirkon ovella saakka, joka ryysyisenä ja spitalitautisena,
viheliäisimmässä tilassa, johon ihminen voipi joutua, on kiittävä
Jumalaa, että hän ei ole Giles Amaury eikä Montserrat'n Konrad".
"Jos asiaa siltä kannalta katsot", sanoi suurimestari samalla
tyyneydellä, jota hän oli koko tämän merkillisen keskustelun aikana
osottanut, "niin ajatellaan, ettei mitään ole välillämme tapahtunut --
että olemme unissa puhuneet -- olemme heränneet ja näky on kadonnut".
"Se ei koskaan voi kadota", vastasi Konrad.
"Herttuallisten kruunujen ja kuninkaallisten diademein uneksiminen
tahtoo toisiaan vähän sitkeästi pitää paikkansa mielikuvituksessa",
lausui suurimestari.
"Hyvä!" sanoi Konrad, "annas kun ensin koetan rikkoa Itävallan ja
Englannin väliä".
He erosivat. -- Konrad jäi samalle paikalle seisomaan ja katseli
hitaasti poiskulkevan temppeliherran liehuvaa valkeaa viittaa, joka
vähitellen katosi itämaan yön pikaisesti laskeutuvaan hämärään. Ylpeä,
kunnianhimoinen, arastelematon ja viekas, ei Montserrat'n markiisi
kuitenkaan luonnosta ollut julma. Hän oli hekumallinen epikurea ja
niinkuin moni, joka tätä oppia saarnaa, juuri itsekkäistä syistä haluton
tekemään kiusaa tai julmuutta näkemään; ja hänellä myöski oli yleinen
oman maineensa kunnioittamisen tunne, joka usein täyttää niitten
parempain perusaatteiden puutteen, joilla hyvää mainetta säilytetään.
"Minä olen", hän sanoi, silmät vielä kiinitettyinä siihen, missä hän oli
nähnyt temppeliherran viitan viimeiseksi liehahtavan, "olen tosiaan
loihtinut esiin itse paholaisen! Ken olisi uskonut, että tuo tyly,
asketinen suurimestari, jonka koko onni tai onnettomuus liittyy hänen
veljeskuntansa kohtaloon, tahtoisi tehdä enemmän sen hyväksi kuin minä
joka vain omaa etuani valvon? Tämän turhamaisen ristiretken lopettaminen
oli tosin tarkotukseni, mutta en rohjennut ajatella sitä sukkelaa
keinoa, jota tuo pelvoton pappi uskalsi ehdotella -- se on sentään
varmin -- kenties vähimmän vaarallisinki".
Tämmöiset olivat markiisin mietteet, kun hänen hiljaista itsekseen
puhumista huuto vähän matkan päästä häiritsi, joka airueen juhlallisella
äänellä julisti: "Muistele pyhää hautaa!"
Kehotusta kerrottiin vahtipaikalta toiseen, sillä vartiain velvollisuus
oli aina väliin nostaa tuo huuto, jotta ristiretkeiliät yhäti
muistaisivat sitä tarkotusta, joka heidät oli miekkaan saanut. Mutta
vaikka Konrad oli jo tuohon tapaan tutustunut ja aina ennen pitänyt
tuota varotushuutoa aivan tavallisena, niin se nyt kuitenki tuli niin
jyrkkään ristiriitaan hänen omalle ajatusjuoksulleen, että se hänestä
tuntui taivaan ääneltä, varottaen häntä siitä rikoksesta, jota hänen
sielunsa mietti. Hän katseli säikähtäneenä ympärilleen, ikäänkuin hän,
kuten muinaisajan patriarkka, vaikka aivan erilaatuisesta syystä, olisi
odottanut näkevänsä oinaan pensikossa -- sen uhrin sijaisena, jota hänen
kumppalinsa oli ehdottanut tarjottavaksi, ei Korkeimmalle Olennolle,
vain heidän oman kunnianhimonsa Molochille. Hänen katsellessaan
sattuivat hänen silmänsä Englannin lipun leveöihin poimuihin, jotka
raskaasti liehuivat vienossa iltatuulessa. Se oli pystytetty melkein
leirin keskustaan ihmisten luomalle kummulle, jonka ehkä joku entinen
hebrealainen ruhtinas eli soturi oli valinnut viimeisen lepokammionsa
muistomerkiksi. Jos niin, oli sen nimi nyt unhottunut ja ristiretkeiliät
olivat kastaneet sen Pyhän Yrjön kukkulaksi, koska tältä korkealta
paikalta Englannin viiri näkyi yli koko leirin ja vallan kuvana väikkyi
niiden monien ruhtinaallisten ja kuninkaallistenki viirien yli, joita
nähtiin alemmilla paikoilla.
Vilkas äly, niinkuin Konradin, saapi mielijohteita silmänräpäyksessä.
Yksi ainoa katse viiriin näytti poistavan sen epätietoisuuden, jossa hän
tähän saakka oli ollut. Hän kulki telttaansa joutuisilla, vakavilla
askelilla, miehen tavalla, joka on keksinyt tuuman, minkä hän lujasti
aikoo panna toimeen, laski luotaan sen melkein ruhtinaallisen
hovijoukon, joka hänen tuloaan oli odottamassa, ja asettuen maata arveli
hiljaa itsekseen, että olisi parempi ensin koettaa siivompia keinoja,
ennenkuin ryhdyttiin hurjimpiin.
"Huomenna", sanoi hän, "istun Itävallan arkkiherttuan pöydässä, --
silloin saamme nähdä, mitä aiettemme onnistumiseksi voimme tehdä,
ennenkuin lähdemme tuon temppeliherran kamalia tuumia hyväksymään".
Yhdestoista luku.
Se varmaa pohjolassa on:
Jos nero, miehuus, rikkaus, syntyperä,
Isosti palkitahan tarvittaissa.
Niin kateus aina seuraa ansiota,
Kuin koira seuraa metsän otusta
Ja viimeksi sen kaataa.
_Sir David Lindsay._
Leopold, Itävallan arkkiherttua, oli ensimäinen tämän ihanan maan
hallitsia, jolle ruhtinaallinen arvo oli suotu. Läheltä sukua keisari
Henrik Ankaran kanssa hän oli korotettu herttuaksi Roman valtakunnassa
ja hallitsi hänen allansa kauniimpia maakuntia, joita Tonava juottaa.
Hänen nimensä on historiassa häväisty petollisen väkivallanteon tähden,
joka perustui juuri näihin tapauksiin pyhällä maalla, eikä kuitenkaan
voida hänen alkuperäisen luonteensa syyksi lukea sitä ilkityötä, että
hän vangitsi Richardin, kun tämä Palestinasta palaten valhepuvussa ja
ilman saattoväettä tulli Leopoldin maitten halki. Hän oli pikemmin
heikko ja turhamainen kuin kunnianhimoinen ja julma ruhtinas. Hänen
sielunvoimansa olivat hänen ruumiillisten omaisuuttensa kaltaiset. Hän
oli pitkä, väkevä ja kaunis, hänen kasvoissaan puna ja valkea jyrkästi
vaihtuivat toisiinsa, ja hänellä oli pitkät, liehuvat, vaaleat hivukset.
Mutta koko hänen ryhdissään ja käytöksessään oli jotain kömpelömäistä,
joka näytti osottavan että hänen ruumistansa ei elähyttänyt tarpeeksi
suuri sielunvoima liikkeelle pannakseen tämmöistä läjää, ja samoin aina
näytti siltä, kuin hänen erittäin kalliit vaatteensa eivät olisi hänelle
sopineet. Ruhtinaaksi hän näytti liian vähän harjaantuneen omaan
arvoonsa, ja kun hän usein ei tiennyt kuinka käyttäytä asiain niin
vaatiessa osottaaksensa mahtavuuttaan, arveli hän toisinaan itseänsä
velkapääksi sopimattomalla kovuudella ja kiivailla lauseilla takaisin
voittamaan sitä kunnioitusta, jonka hän helposti ja kauniisti olisi
suuremmalla mielenmaltilla riidan alussa säilyttänyt.
Nämät viat ja puutteet eivät ainoastaan olleet muitten huomattavat, vaan
arkkiherttua itse ei väliin voinut olla tuskakseen tuntematta, että hän
ei täydellisesti pystynyt kannattamaan ja ylläpitämään sitä korkeaa
arvoa, jonka hän oli saavuttanut; ja tuohon yhtyi se voimallinen ja
joskus perustettu epäluulo, että muut häntä samasta syystä halveksivat.
Kun hän varsin ruhtinaallisella saattojoukolla ensin yhtyi
ristiretkeiliäin armeijaan, oli hän suuresti halunnut päästä Richardin
tuttavuuteen ja ystävyyteen ja siihen määrään kokenut saavuttaa hänen
kunnioitustansa, että Englannin kuninkaan ainakin politiikasta olisi
pitänyt hänelle osottaa kohteliaisuutta. Mutta vaikka herttua ei ollut
pelkuri, oli hän kumminki niin paljon Leijonasydämen jälissä siinä
hehkuvassa innossa, joka lähenee vaaraa ikäänkuin morsianta, että
kuningas aivan pian alkoi häntä ylenkatsoa. Sitä paitsi Richard, joka
niinkuin normannit ylimalkaan eli kohtuullisesti, halveksi saksalaisen
taipumusta pöydän nautintoihin ja varsinki juopumukseen. Näistä ja
useista yksityisistä syistä ei viipynyt kauan aikaa, ennenkuin Englannin
kuningas alkoi Itävallan herttuaa kohdella epäkunnioituksella, jota hän
ei ensinkään huolinut salata eikä lieventää, ja jonka epäluuloinen
Leopold sentähden pian huomasi ja katkeralla vihalla palkitsi.
Eripuraisuutta heidän välillään kiihdytti salaisilla ja viekkailla
juonillaan Franskan Philippi, yksi aikakautensa viisaimpia hallitsioita,
joka, peljäten Richardin kiivasta ja pöyhkeää luonnetta, pitäen häntä
luonnollisena kilpailianansa ja sitä paitsi tuntien itseänsä loukatuksi
siitä käskevästä tavasta, jolla Richard, mannermaalla omistamiensa
maakuntain puolesta ollen Franskan vasalli, kohteli läänitysherraansa,
koki vahvistaa omaa ja heikontaa Richardin puoluetta yhdistämällä
ristiretken ala-arvoisempia ruhtinaita vastustamaan mitä hän nimitti
Englannin kuninkaan anastamisvallaksi. Semmoiset olivat Itävallan
arkkiherttuan valtiolliset aatteet ja perusteet, kun Montserrat'n Konrad
päätti käyttää hänen kateuttaan englantilaista kuningasta kohtaan
ristiretkeiliäin liiton hajottamiseksi eli heikontamiseksi.
Hän valitsi päivällisajan käyntiänsä varten ja tekosyynä oli
arkkiherttualle lahjottaa erästä harvinaista lajia Cyperinviiniä, joka
juuri oli sattunut hänelle saaliiksi, ja keskustella sen ansioista
unkarin ja rheinin viinien rinnalla. Tämä kohteliaisuus tietysti
palkittiin kutsuilla herttuan pöytään ja kaikkia keinoja koetettiin
saadakseen sitä hallitsevan ruhtinaan arvon mukaiseksi. Italialaisen
hieno aisti kuitenkin huomasi enemmän tuhlaavaa ylellisyyttä kuin
somuutta ja komeutta niiden ruokalajien paljoudessa, joilla pöytä oli
katettu.