Kuules, herra ritari, minän pidän skotlantilaisista: he ovat
miehekkäitä, joskin juroja ja itsepintaisia, ja luullakseni ylimalkain
rehellisiä miehiä, vaikka valtiolliset seikat välin ovat saaneet heitä
viekastelemaan. Minä ansaitsenki heidän hyväntahtoisuutta, sillä olen
vapaatahtoisesti tehnyt sen, jota he eivät minulta olisi asevoimalla
saaneet paremmin kun edeltäjiltänikään -- minä olen antanut heille
takaisin Roxburghin ja Berwickin linnat, jotka olivat Englannin omiksi
lunnaina joutuneet, minä olen entiset rajat asettanut silleen ja vihdoin
olen luopunut vaatimasta niitä kunnioittamisen osotteita Englannin
kruunulle, jotka mielestäni olivat teille väärin pakotetut. Minä olen
kokenut itselleni hankkia uskollisia ja vapaita ystäviä sieltä, missä
edelliset englantilaiset kuninkaat, vain pyysivät kukistaa haluttomia ja
kapinallisia vasalleja".
"Tuon kaiken olette tehneet, herra kuningas", sanoi sir Kenneth
kumartaen, "liittokirjanne kautta kuninkaamme kanssa Canterburyssä.
Sentähden minä ja moni muu arvokkaampi skotlantilainen olemme pakanoita
vastaan teidän lippujenne alla taistelleet, kun muuten Englannissa
olisimme rajamaitanne ryöstäneet. Jos heidän lukunsa nyt on vähäinen,
niin se tulee siitä etteivät he ole henkeään säästäneet".
"Sen myönnän todeksi", kuningas sanoi; "ja niistä ystäväntöistä, jotka
olen maallenne osottanut, vaadin minä teitä muistamaan, että minä
kristityn liittokunnan pääjäsenenä olen oikeutettu tietämään
liittolaisteni hankkeet. Olkaa sentähden hyvä ja kertokaa minulle mitä
minä syystä haluan tietää ja jota varmaan luotettavammin saan kuulla
teiltä kuin muilta".
"Mylord", sanoi skotlantilainen, "näin kehotettuna tahdon puhua
peittelemättä; sillä minä uskon todella että teidän aikeenne retkemme
päätarkotuksen suhteen ovat rehelliset ja vilpittömät; ja sitä en
tosiaan voisi vakuuttaa pyhän liittokunnan muista jäsenistä. Saan siis
teille tiedoksi antaa että asiani oli Engaddin erakon kautta, tuon pyhän
miehen, jota Saladinki kunnioittaa ja suosii, ehdotella --"
"Aselevon pitentämistä, arvaan", keskeytti Richard äkkiä.
"Ei, Sankt Andreaksen kautta, armollinen herra," vastasi skotlantilainen
ritari, "vaan vakinaisen rauhan sopimista ja meidän armeijamme
kotiinlähtöä Palestinasta".
"Sankt Georg!" sanoi Richard aivan kummastuksissaan. -- "Pahaa olen
heistä kyllä ajatellut, mutta en koskaan olisi voinut uneksia, että he
alentaisivat itseään tuommoiseen häpeäntyöhön. Puhukaa, sir Kenneth,
millä aikomuksella antausitte tuohon lähetykseen?"
"Aivan hyvällä aikomuksella, mylord", sanoi Kenneth; "sillä kun olimme
jalon päällikkömme kadottaneet, jonka ainoan johdannassa menestystä
toivoin, en tiennyt ketään, joka hänen jälkeensä olisi meitä voittoon
vienyt, ja pidin asiain näin ollen jo paljasta tappion karttamista
suotavana".
"Ja millä ehdoilla tämä toivottu rauhanpäätös oli tehtävä?" sanoi
Richard, töin tuskin hilliten sitä vihaa, joka tahtoi hänen sydämensä
särkeä.
"Niitä ei minulle uskottu, mylord", vastasi Lepäävän Leopartin ritari.
"Minä jätin ne erakolle sinetillä varustettuina".
"Ja minä te tuota arvoisaa erakkoa pidätte -- narrina, mielipuolena,
petturina eli pyhimyksenä?" sanoi Richard.
"Hänen hulluutensa, sir", vastasi älykäs skotlantilainen, "luulen vain
olevan teeskennellyn, arvon ja suosion saamista varten pakanoilta, sillä
nämä pitävät mielipuolia lahjotettuna taivaallisilla ilmestyksillä.
Ainakin minusta tuntui että hänen hulluutensa tuli nähtäviin vain asiain
niin vaatiessa ja että se ei, kuten tavallinen mielipuolisuus, ollut
huomattava hänen käytöksessään ylimalkain".
"Viisaasti vastattu", sanoi hallitsia, nakkautuen vuoteelleen takaisin,
josta äsken oli puoleksi noussut. "No, entä hänen
katumuksenharjotuksensa?"
"Ne olivat mielestäni aivan totiset ja vilpittömät", jatkoi Kenneth, "ja
omantunnon vaivain tuottamat jonku julman rikoksen tähden, josta hän
näkyy uskovan olevansa ijankaikkiseen kadotukseen tuomittu".
"Entä hänen politiikinsä?" sanoi kuningas.
"Hän epäilee luullakseni Palestinan pelastumista niinkuin omaa
autuuttaan, ellei joku ihmetyö tapahdu -- ainakin sitte kuin Richardin
käsi on laannut sen edestä ponnistelemasta".
"Ja siis on tuo erakko yhtä pelkurimainen politiikissaan, kun nuo
ruhtinasraukat jotka, uskonsa ja ritarisuutensa unhottaen, vain silloin
ovat lujat ja päättäväiset, kun on peräytymisestä kysymys, ja jotka
ennen paetessaan polkisivat kuolevan liittolaisen päälle, kuin kävisivät
yhtä aseellista saraceniä vastaan".
"Suokaa anteeksi, herra kuningas", sanoi skotlantilainen ritari, "vaan
tämä keskustelu saa vain kuumeenne kiihtymään, tuon vihollisen, jolta
kristikunta pelkää enemmän pahaa kuin uskottomain sotalaumoilta".
Kuninkaan kasvot olivat todella käyneet hyvin punaisiksi ja hänen
liikuntonsa tulleet yhä kuumeentapaisemmin kiivaiksi. Nyrkki
puristettuna, käsivarsi ojettuna, silmät iskien tulta, hän näytti olevan
niin ruumiin kuin sielun tuskain oma, vaikka hänen uhkarohkeutensa
kehotti häntä puhetta jatkamaan, ikäänkuin hän olisi molempia
ylönkatsonut.
"Te osaatte imarrella, herra ritari", hän sanoi, "vaan minusta ette
hevillä pääse. Enemmän täytyy minun teiltä saada tietoja kuin mitä tähän
saakka olette kertoneet. Näittekö kuninkaallisen puolisoni Engaddissa?"
"Tietääkseni -- en, mylord", vastasi sir Kenneth nähtävästi hämillään;
sillä hän muisteli sydänyön juhlakulkua kappelissa.
"Minä kysyn teiltä", sanoi kuningas ankarammalla äänellä, "jos te olitte
karmeliitanunnain kappelissa Engaddissa, ja siellä näitte Berengarian,
Englannin kuninkaattaren ja hänen hovineitonsa, jotka ovat sinne
lähteneet vaellusretkelle?"
"Mylord", sanoi sir Kenneth, "minä tahdon puhua totta aivan kuin
rippi-isälleni. Maan-alaisessa kappelissa, johon erakko minua saattoi,
näin vaimonpuolisen köörin osottavan hartauttansa kaikkein pyhimmälle
reliikille; mutta kun en nähnyt heidän kasvojansa, enkä kuullut heidän
ääniänsä, paitsi niissä ylistysvirsissä, joita he lauloivat, en voi
sanoa, josko Englannin kuninkaatar oli seurassa".
"Ja ettekö noista vaimonpuolista tunteneet ketään?"
Sir Kenneth seisoi ääneti.
"Minä kysyn teiltä", sanoi kuningas, nojaten kyynäspäälleen, "ritarina
ja ylimyksenä, ja vastauksestanne näen mitä arvoa kummalleki annatte --
tunsitteko, vaan ettekö tunteneet yhtään naista näitten rukoiliain
joukossa?"
"Mylord", sanoi Kenneth, sanoja tavotellen, "minä saatoin kenties
arvata".
"Ja minä saatan ehkä myöskin arvata", sanoi kuningas rypistäen
kulmakarvojaan; "vaan tästä kyllin. Niin leoparti kuin olette, herra
ritari, älkää härnätkö leijonan käpälää. Muistakaa -- kuuhun
rakastuminen olisi vain hulluus; vaan korkean tornin rintavarustuksilta
alas hyppääminen, siten tullaksensa sen piiriin, olisi itsemurhaajan
mielettömyyttä".
Tällä hetkellä kuului ulkohuoneesta liikettä, ja kuningas, äkkiä
muuttaen äänensä tavalliseksi, sanoi: "hyvä -- mene -- kiiruhda de
Vaux'n luokse ja käske hänen tänne arapialaisen tohtorin kanssa. Henkeni
sulttanin rehellisyydestä! Jos hän vain tahtoisi väärästä uskostansa
luopua, niin minä miekallani auttaisin häntä ajamaan noita franskan ja
itävallan hylkyjoukkoja pois hänen valtioistaan, ja pitäisin Palestinaa
yhtä hyvästi hallittuna häneltä, kuin jos sen kuninkaat olisivat itse
taivaan päätöksen mukaan voideltuja".
Leopartin Ritari poistui ja heti senjälkeen kamaripoika ilmotti että
lähetyskunta suuresta neuvostosta pyysi saada Englannin majesteetille
tehdä kunniatervehyksensä.
"He siis vielä tunnustavat minun hengissä olevan", oli hänen
vastauksensa. "Ketä ovat nuo arvoisat lähettiläät?"
"Temppeliherrain Suurimestari ja Montserrat'n markiisi".
"Veljemme Franskan kuningas ei tautivuoteita rakasta", sanoi Richard,
"mutta jos Philip olisi sairastanut, olisin jo aikoja sitten seisonut
hänen tautivuoteensa vieressä. -- Jocelyn, järjestä vuodettani, se on
mullistettu ikäänkuin myrskyinen meri -- anna mulle tuo teräskuvastin --
silittele sukimella tukkaani ja partaani. Ne todellaki näyttävät enemmän
leijonan harjalta kuin kristityn ihmisen hivussuortuvilta -- tuo minulle
vettä".
"Mylord", sanoi palvelia vapisten, "lääkärit sanovat kylmää vettä
vaaralliseksi".
"Hiiteen kaikki lääkärit", huudahti kuningas. "Kun eivät he minua voi
parantaa, niin luuletko että suvaitsen heidän kiusata minua? -- Kas
niin", sanoi hän, päästyään pesupuuhistaan, "laske arvokkaat lähettiläät
sisään; luulenpa heidän nyt tuskin huomaavan, että tauti on tehnyt
Richardin ulkonäöstään huolettomaksi".
Tuo temppeliherrain kuuluisa Suurimestari oli pitkä, laiha, sodissa
karaistu mies, veltostuneilla vaan läpitunkevilla silmillä ja otsalla,
johon tuhannet mustat juonet olivat painaneet osan synkkyydestänsä. Sen
kummallisen liittokunnan etupäässä, jolle heidän sääntönsä olivat kaikki
ja he itse eivät mitään -- joka koki valtaansa enentää itse sen
uskonopin varalla, jonka puollustukseksi alkuaan koko veljeskunta oli
perustettu -- jota syytettiin vääräuskoisuudesta ja noituudesta, vaikka
sen jäsenet viraltaan olivat kristittyjä pappeja -- jota epäiltiin
sulttanin salaiseksi liittolaiseksi, vaikka valansa vaati heitä pyhää
temppeliä varjelemaan eli takaisin voittamaan -- oli hän ja koko
veljeskunta arvotus, jonka selitystä useimmat ihmiset kauhistuivat
ajattelemasta. Suurimestari oli valkeaan juhlapukuunsa puettu, ja
kädessä hänellä oli _abacus_ eli se salainen virkasauva, jonka
eriskummallinen muoto oli synnyttänyt monia arveluita ja selityksiä,
että tätä kristittyin ritarein veljeskuntaa yhdisti pakanuuden
inhottavimmat vertauskuvat.
Konrad, Montserrat'n herra, oli ulkonäöltään paljon miellyttävämpi kun
tuo synkkä ja umpimielinen soturipappi, jonka seurassa hän tuli. Hän oli
kaunis mies, keski-ikäinen tai vähän vanhempi kenties, sodissa urhea,
neuvostossa älykäs, lystillinen ja kohtelias huveissa; vaan toiselta
puolen häntä syytettiin löyhämielisyydestä, yksipuolisesta ja
itsekkäästä kunnianhimosta, halusta oman ruhtinaskuntansa laajentamiseen
latinalaisen kuningaskunnan etuja Palestinassa katsomatta, ja salaisista
keskustelemisista Saladinin kanssa oman etunsa hyväksi ja kristittyjen
liittolaistensa vahingoksi.
Kun nämät ylimykset olivat lausuneet tavalliset tervehykset, ja Richard
kuningas kohteliaasti niihin vastannut, alkoi Montserrat'n markiisi
selitellä syitä heidän tulemiseensa. "Heitä oli lähettänyt", hän sanoi,
"ne huolestuneet kuninkaat ja ruhtinaat, jotka kuuluivat ristiretken
neuvoskuntaan, tiedustelemaan heidän jalon liittolaisensa, urhean
Englannin kuninkaan, terveyden laitaa".
"Me tunnemme kuinka suuren arvon neuvoston ruhtinaat panevat
terveydentilaamme", vastasi englantilainen hallitsia; "ja me ymmärrämme
täydelleen kuinka vaikea heille on mahtanut olla neljäntoista päivän
kuluessa tukehuttaa uteliaisuuttaan sen suhteen, epäilemättä pelvosta,
että he enentäisivät pahanvointiamme mitään levottomuutta näyttämättä
taudin päätöksestä".
Kun markiisin kaunopuheliaisuus täten oli katkaistu, ja hän itse oli
käynyt vähän hämilleen tuosta vastauksesta, uudisti hänen
karkeampiluontoinen kumppalinsa puheen, ja ilmotti kuninkaalle niin
kuivasti ja lyhyesti, kuin puhuteltavan korkea arvo suinkin salli, että
he tulivat neuvostosta kristikunnan nimessä pyytämään, "että hän ei
sallisi uskottoman lääkärin, jota sanottiin Saladinilta lähetetyksi,
yritellä mitään parantamispuuhia, ennenkuin neuvoskunta oli ryhtynyt
tarpeellisiin toimiin sen epäluulon poistamiseksi eli vahvistamiseksi,
jota nyt pidettiin tuota tuon henkilön lähetystä vastaan".
"Pyhän ja urhoollisen temppelikunnan herra Suurimestari ja te, jalo
Montserrat'n markiisi", Richard vastasi, "jos suvaitsette lähimmäisessä
huoneessa viipyä, niin tulette kohta näkemään missä arvossa pidämme
niitä helliä nuhteita, joita saamme kuninkaallisilta ja ruhtinaallisilta
liittoveljiltämme tässä pyhässä sodassa".
Markiisi ja suurimestari poistuivat tämän johdosta; vaan he eivät
ennättäneet etuteltassa oleskella monta minuutia, ennenkuin itämainen
lääkäri sinne saapui Gilslannin paronin ja Kenneth Skotlantilaisen
seurassa. Paroni kuitenkin tuli toista kahta vähän myöhemmin sisään,
jääden kenties joitakuita käskyjä ulkopuolella oleville vartioille
antamaan.
Kun arapilainen lääkäri astui telttaan, hän itämaiseen tapaan tervehti
markiisia ja suurimestaria, joitten arvollisuus oli huomattava heidän
sekä ulkonäöstään että ryhdistään. Suurimestari vastasi tervehykseen
ylenkatseellisen tylysti, markiisi sillä alentuvaisella
kohteliaisuudella, jota hän tavallisesti käytti kaikkia kohtaan,
kuuluivat he mihin arvoluokkaan tahi kansakuntaan tahansa. Hetken
äänettömyys syntyi; sillä skotlantilainen ritari, joka odotti de Vaux'n
tuloa, ei rohjennut omin luvin astua kuninkaalliseen telttaan, ja tällä
ajalla suurimestari karkeasti kysyi mahomettiläiseltä: "pakana,
rohkenetko taitoasi käyttää parantaaksesi voideltua kuningasta
kristityssä armeijassa?"
"Allahn aurinko", viisas vastasi, "paistaa niin hyvin nazarenin kuin
mahomettiläisen päälle eikä hänen palveliansa uskalla tehdä mitään
erotusta heidän välillä, kun häntä kutsutaan lääketaitonsa
harjottamiseen".
"Uskoton Hakim", sanoi suurimestari, "eli miten sinua mainitaan,
pimeyden kastamaton orja, tiedätkö, että tulet villien hevosten välillä
revittäväksi, jos Richard kuningas sinun hoitosi alaisena kuolee?"
"Se olisi kova tuomio", vastasi lääkäri, "siihen katsoen, että minä vain
voin maallisia välikappaleita käyttää, ja että päätös on kirjotettu
valon kirjaan".
"Ei, kunnioitettu ja urhokas suurimestari", sanoi Montserrat'n markiisi,
"muistakaa, että tämä viisas tohtori ei tunne kristittyjä lakejamme,
jotka ovat Jumalan pelvossa ja hänen valittuinsa vakuudeksi säädetyt. --
Tiedä sentähden arvoisa tohtori, jonka taitoa me emme epäile, että sinun
olisi paras astua pyhän liittokuntamme loistavan neuvoston eteen, siinä
selittämään ja kertomaan niille viisaille ja oppineille tohtoreille,
joita he nimittävät, sitä tapaa ja niitä lääkkeitä, joita tuon ylhäisen
sairaan suhteen aiotte käyttää, niin te karttaisitte kaikkea vaaraa,
johon muuten luultavasti joudutte, jos omalla uhallanne ajattelematta
ryhdytte näin tärkeään toimeen".
"Hyvät herrat", sanoi El Hakim, "minä ymmärrän teitä täydellisesti.
Mutta tieteellä on sankarinsa samoin kuin teidän sotataidollakin, niin,
onpa välin marttyransa yhtä hyvin kun uskonnolla. Minä olen saanut
herrani sulttani Saladinin käskyn parantaa tämä nazarenilainen kuningas
ja profeetan siunauksella olen hänen käskyänsä totteleva. Ellen onnistu,
niin teillä on miekat, jotka janoavat oikea-uskoisten verta, ja minä
jätän ruumiini niille alttiiksi. Vaan en tahdo ympärileikkaamattoman
kanssa kiistellä niiden lääkkeiden voimasta, joista profeetan armon
kautta olen tiedon saanut, ja minä pyydän ettette mitenkään viivyttele
minua tehtävässäni".
"Kuka viivykkeistä puhuu?" sanoi paroni de Vaux, joka äkkiä astui
telttaan; "meillä on niitä ollut jo liikoihin asti. Terve teille, mylord
de Montserrat, ja teillekin, uljas suurimestari. Vaan minun täytyy heti
saattaa tämä oppinut lääkäri herrani vuoteelle".
"Mylord", sanoi markiisi normannin franskalla eli _ouien_ kielellä,
niinkuin sitä siihen aikaan kutsuttiin, "tiedättekö että ristiretken
kuninkaallinen ja ruhtinaallinen neuvoskunta on meidät lähettänyt
varottamaan siitä uhkarohkeudesta, että uskottoman itämaisen lääkärin
sallitaan puoskaroija niin mahtavan henkilön, kuin herranne, Richard
kuninkaan, terveyden kanssa".
"Jalo herra markiisi", vastasi englantilainen jyrkästi, "pitkiä puheita
en osaa pitää, enkä niitä ole halukas kuulemaankaan -- sitä paitsi olen
paljon kerkeämpi uskomaan mitä silmäni ovat nähneet, kuin mitä korvani
kuulleet. Minä olen vakuutettu siitä että tämä pakana voipi parantaa
kuningas Richardin taudin, ja minä uskon ja toivon että hän tahtoo tehdä
parastaan. Aika on kallis. Jos Mahomet -- jonka Jumala kirotkoon! --
seisoisi teltan ulkopuolella niin hyvillä aikomuksilla kun tällä
Adonebek El Hakimilla on, niin olisi mielestäni synti viivyttää häntä
minuutiakaan. -- Sentähden jääkää hyvästi, hyvät herrat".
"Niin, mutta kuningas on itse käskenyt meidän olla läsnä, kun tuo
lääkäri kykyään koettaa", vastusteli Konrad de Montserrat.
Paroni kuiskasi kamaripojalle, arvaten tiedustellakseen josko markiisi
puhui totta, ja vastasi sitten: "hyvät herrat, jos pysytte hiljaisina,
niin käykää kernaasti kanssamme sisään; mutta jos sanoilla eli
liikunnoilla keskeytätte tätä taitavaa lääkäriä hänen toimessaan, niin
ilmotan teille, että korkeasta armostanne huolimatta, väkisin laitan
teidät Richardin teltasta ulos; sillä tietäkää, minä olen tuon miehen
lääkkeiden voimasta niin vakuutettu, että jos Richard itse kieltäytyy
niitä nauttimasta, niin luulenpa, Lanercostin rouvamme kautta, että
rohkenisin häntä siihen vasten hänen tahtoansa pakottaa. -- Astukaa
päälle, El Hakim".
Viimeiset sanat lausuttiin frankin kielellä ja lääkäri totteli niitä
heti. Suurimestari katseli äkeästi tuota jäykkää sotilasta; mutta
markiisin kanssa silmäyksiä vaihdeltuaan, silittyivät rypyt hänen
otsassaan ja molemmat seurasivat de Vaux'ta ja arapialaista sisimmäiseen
telttaan, jossa Richard makasi ja odotteli heitä sillä
malttamattomuudella, jolla sairas kuuntelee lääkärinsä askeleita. Sir
Kenneth, jonka läsnäolo ei näyttänyt olevan vaadittu eikä kielletty,
arveli niiden asianhaarain johdosta, joihin hän oli joutunut, olevansa
oikeutettu seuraamaan näitä ylhäisiä henkilöitä; mutta tuntien heikomman
valtansa ja arvonsa hän pysyi syrjässä koko seuraavan tapauksen aikana.
Kun he astuivat hänen huoneeseensa, huudahti Rikhard heti paikalla:
"Ohoo! tässäpä tulee kaunis joukko katsomaan Richardin hyppäystä alas
pimeyteen. -- Jalot liittolaiseni, minä tervehdän teitä koko kootun
liittokuntamme edustajina; Richard on taasen oleva keskuudessanne, kuten
ennenkin, eli saatte kantaa hänen jäännöksensä hautaan. -- De Vaux,
josko hän elää taikka kuolee, voit olla ruhtinaasi kiitollisuudesta
varma. -- Täällä on joku vielä -- mutta tämä kuume on silmäni
heikontanut mitä, tuo rohkea skotlantilainen, joka tahtoo kiivetä
taivaaseen ilman tikapuitta? -- Hänkin on tervetullut. -- Kas niin,
herra Hakim, toimeen, toimeen".
Tohtori, joka jo oli kuninkaan taudin oireita tiedustelut, tutki nyt
kauan aikaa ja suurella tarkkuudella sairaan valtasuonta, jolloin
ymparilläseisojat olivat ääneti, hartaassa odotuksessa. Viisas täytti
sitten pikarin lähdevedellä ja pisti siihen sen pienen punaisen
kukkaron, jonka hän, samoin kuin ennen, otti povestaan. Kun hän näytti
arvelevan, että vesi oli tarpeeksi valmistettu, hän aikoi sitä tarjota
kuninkaalle; vain tämä keskeytti häntä, sanoen: "odota silmänräpäys! --
Sinä olet minun valtasuontani koetellut -- annas kun minä nyt sormeni
painan sinun suontasi vastaan. -- Hyvänä ritarina minäki hieman
tiedettäsi tajuan".
Arapialainen tarjosi oitis kätensä, ja hänen pitkät, hoikat, mustat
sormensa peittyivät ja katosivat hetkeksi Richardin suureen käteen.
"Hänen verensä virtaa tyveneesti kuin lapsen", sanoi kuningas; "niin ei
sen suoni syki, joka ruhtinaita myrkyttää. De Vaux, josko elämme tai
kuolemme, niin toimita tämä Hakim, kunnioitettuna ja täydessä turvassa,
täältä pois. Ystäväni, vie meiltä terveisiä jalolle Saladinille. Jos
kuolen, en epäile hänen rehellisyyttään -- jos jään elämään, niin tulen
häntä kiittämään, niinkuin sotilasta sopii".
Hän nousi tämän jälkeen vuoteelleen istumaan, otti käteensä pikarin ja
kääntyi markiisin ja suurimestarin puoleen: "muistakaa mitä sanon, ja
kuninkaalliset veljeni vastatkoot maljaani Cyperin viinissä: katoomaton
kunnia ensimäiselle ristiretkeiliälle, joka keihäällä eli miekalla
Jerusalemin portille kolkuttaa; ja häpeä ja ikuinen kunniattomuus
jokaiselle, joka siitä aurasta kääntyy, johon hän kerran on tarttunut".
Hän tyhjensi pikarin pohjaan asti, jätti sen takaisin arapialaiselle ja
vaipui, ikäänkuin uuvuksissa, alas vuoteensa patjoille, jotka olivat
hänelle varustetut. Äänettömällä, vaan käskevällä viittauksella lääkäri
nyt kehotti kaikkia lähtemään teltasta pois; hän itse ainoastaan jäi
sisään sekä de Vaux, joka ei millään ehdolla suostunut menemään. Huone
siis muista tuli tyhjäksi.
Kymmenes luku.
Salaisen kirjan teille avaan nyt,
Ja harmiksenne asioista luen
Vaarallista, kauhistuttavista.
_Shakspeare._
Montserrat'n markiisi ja temppeliritarein suurimestari seisahtuivat
ulkopuolelle kuninkaallista telttaa, missä tämä omituinen toimitus oli
tapahtunut, ja näkivät vahvan joukon keihäsniekkoja ja joutsimiehiä
marssitetun ulos muodostamaan saartokehää teltan ympärille ja pitämään
loitolla kaikkea, joka voisi nukkuvaa hallitsiaa häiritä. Sotamiehillä
oli se alakuloinen, hiljainen ja synkkä katsanto, jolla he
hautaussaatossa laahaavat aseitansa, ja he astuivat niin varovasti että
ei voinut kuulla kilven helähtämistä eikä miekkain kalinaa, vaikka niin
monta miestä täydessä varusteessa liikkui ympäri telttaa. He laskivat
aseensa alas syvällä kunnioituksella, ylimysten kulkiessa heidän
riviensä läpitse, mutta pysyivät yhtä äänettöminä.
"Mikä muutos eikö ole noissa saarimaan koirissa tapahtunut", sanoi
suurimestari Konradille, kun he Richardin vartiain ohitse olivat
kulkeneet. "Mikä hälinä ja melu eikö aina ollut tuon teltan edustalla!
Nuo lihavat soturit eivät tienneet muuta tehdä, kuin rautakankia
heitellä, lyödä pallia, painia, renkuttaa loilujansa, helistellä
lasejaan ja tyhjennellä pullojansa, ikäänkuin he olisivat viettäneet
pitoja maalla ja heidän keskenänsä olisi ollut juhlariuku eikä
kuninkaallinen lippu".
"Englannin talonkoirat ovat uskollista rotua", sanoi Konrad, "ja heidän
isäntänsä, kuningas, on saavuttanut heidän suosionsa kun hän aina,
milloin häntä vain on haluttanut, on ollut valmis painimaan, rähisemään
ja mässäämään heidän kanssa kilvan".
"Hän on oikkuja ihan täynnä", sanoi suurimestari. "Huomasitteko millä
sanoilla hän joi maljamme, sen sijaan että olisi rukouksen lukenut tuota
armopikaria tyhjentäessään?"
"Se olisi kyllä armopikari ollut, ja vieläpä hyvästi valmistettu", sanoi
markiisi, "jos Saladin olisi minkään toisen turkkilaisen kaltainen, joka
turbania on pitänyt tai muezzinin käskystä Mekkaanpäin kääntynyt. Mutta
hän on olevinaan vilpitön, kunniallinen ja jalomielinen -- ikäänkuin
kastamattoman koiran niinkuin hänen sopisi harjottaa kristityn ritarin
avuja! Puhutaan, että hän on kääntynyt Richardin puoleen ja pyytänyt
päästä ritarikunnan jäseneksi".
"Sankt Bernhard!" huudahti suurimestari, "sitte meidän olisi aika, sir
Konrad, riisua vyömme ja kannuksemme, hävittää vaakunamerkkimme ja
nakata kypärimme kauas päältämme, jos kristikunnan korkein arvonsäätös
annettaisiin ristimättömälle turkkilaisella, joka ei ole markan
arvoinen".
"Te määräätte sulttanille halvan hinnan", markiisi vastasi; "vaan vaikka
hän on jotenki kaunis mies, olen orjamarkkinoilla nähnyt parempia
pakanoita myötävän neljään markkaan".
He olivat nyt lähellä hevosiansa, jotka seisoivat vähän matkan päässä
kuninkaallisesta teltasta pöyhistellen keskellä niitä koreoita
tallimestareita ja hovipoikia, jotka niitä hoitivat, kun Konrad, hetken
vaitiolon perästä, ehdotteli että he nauttisivat iltatuulen viileyttä ja
lähettäisivät hevoset ja saattojoukon pois, sekä jalkaisin astuisivat
kortteereihinsa kristityn leirin laajain linjain halki. Suurimestari
suostui, ja he niin muodoin lähtivät yksissä kävelemään, karttaen,
ikäänkuin keskinäisestä päätöksestä, tiheämpään asuttua osaa
telttakaupungista, ja kulkien sitä leveää kävelypuistoa, joka oli
telttain ja ulkovarustuksien välillä, jossa he saattoivat puhella
häiritsemättä ja muitten, paitsi sivukuljettavain vahtein, näkemättä.