"vaan jos tauti olisi minuun tahtonut tarttua, olisin jo aikoja herrani
tautivuoteen ääressä sairastunut".
Tyron piispa punastui, sillä hän oli melkein kokonaan karttanut kipeän
kuninkaan huonetta; ja hän pyysi paronin tietä neuvomaan.
Kun he tulivat tuolle huonolle hökkelille, jossa sir Kenneth asui
sairaan palveliansa kera, sanoi piispa de Vaux'lle: "no, mutta
totisesti, mylord, eivätkö skotlantilaiset ritarit pidä vähemmän huolta
palveliainsa mukavuudesta kun me kodistamme. Tässä on ritari, jota
sanotaan urhoolliseksi sodassa ja pidetään soveliaana käytettäväksi
tärkeissä tehtävissä rauhanaikoina, ja kumminkin hänen asekantajallansa
on huonompi asunto kuin huonoin koirankoppi Englannissa. Mitä arvelette
noista naapureistanne?"
"Että herra silloin kyllin hyvästi hoitaa palveliataan, kun hän ei
hänelle anna kehnompaa asuinsijaa kuin mitä hänellä itsellänsä on",
sanoi de Vaux ja astui majaan.
Piispa seurasi jälissä, kuitenki nähtävällä vastahakoisuudella; sillä
vaikka häneltä ei puuttunut rohkeutta monessa kohdin, niin sitä
kuitenkin hillitsi väkevä ja vilkas oman turvallisuuden tunne. Mutta hän
muisteli, että hänen omin silmin täytyi tutkia arapialaisen lääkärin
mahtia, ja hän astui siis majaan semmoisella komealla ryhdillä, joka
hänen mielestään oli sovelias muukalaisessa herättämään kunnioitusta.
Tuo hengellinen ylimys olikin tosiaan huomiota ja arvoa herättävä
olento. Nuoruudessaan hän oli ollut vallan kaunis ja tahtoi kernaasti
vielä vanhanakin siltä näyttää. Hänen piispallinen pukunsa oli komean
komea, kalliimmilla turkiksilla reunustettu ja peitetty verrattomista
pitseistä tehdyllä kardinalikauluksella. Sormukset hänen sormissaan
olivat hyvän paronitilan arvoiset, ja kaapun päähineessä, joka hänellä
nyt kuumuuden tähden oli aukinaisena ja taaksepäin heitettynä, näkyi
puhtaasta kullasta tehtyjä solkia sen kiinnipitämistä varten. Hänen
pitkä harmahtava partansa valui alas rinnalle. Häntä seurasi kaksi
_acolytiä_ eli kuoripoikaa, joista toinen, itämaiseen tapaan, hankki
hänelle tekosiimestä varjeten häntä palmulehdistä tehdyllä
varjostimella, ja toinen riikinkukon höyhenistä kudotulla viuhkalla
löyhytteli vilvotusta korkea-arvoiselle herralleen.
Kun Tyron piispa astui skotlantilaisen ritarin majaan, oli sen omistaja
poissa, ja maurilainen lääkäri, jota hän oli tullut katsomaan, istui
vielä samassa asemassa, johon de Vaux oli jättänyt hänen pari tuntia
sitten, jalat ristissä lehdistä kudotulla matolla, potilaansa vieressä,
joka näkyi sikeästi nukkuvan ja jonka valtasuonta hän silloin tällöin
koetteli. Piispa jäi hänen eteensä ääneti seisomaan muutamaksi
minuutiksi, ikäänkuin odottaen jotain nöyrää tervehystä, eli ainaki että
saraceni näyttäisi hänen arvokkaasta käytöksestänsä hämmästyneeltä. Vaan
Adonebek El Hakim silmäili häntä vain sivumennen ja kun piispa viimein
häntä tervehti maassa käytetyllä frankin kielellä, vastasi hän siihen
ainoastaan tavallisella itämaisella tervehyksellä: "_Salem aleikum_ --
rauha olkoon teille".
"Oletko sinä lääkäri, uskoton?" sanoi piispa, vähän loukattuna tästä
kylmäkiskoisesta vastaanotosta. "Minä haluaisin sinun kanssasi haastella
siitä taiteesta".
"Jos lääkäritaitoa ollenkaan tunnet", vastasi El Hakim, "tulisi sinun
tietää, että lääkärit eivät pidä neuvotteluita ja keskusteluita
potilastensa sairashuoneessa. Kuule", hän lisäsi, kun susikoiran murina
kuului sisimmäisestä huoneesta, "koirakin voipi sinua opettaa, Ulema.
Sen luonnonvaisto käskee sen olla haukkumatta sairaan kuullen. Tule ulos
teltasta", hän sanoi, nousten ylös ja mennen edellä, "jos sinulla on
mitään minulle sanomista".
Vaikka saracenilaisen lääkärin puku oli yksinkertainen ja hänen
ruumiinrakennuksensa hento tuon pitkän pappismiehen ja
jättiläisentapaisen englantilaisen paronin rinnalla, oli hänellä
kumminkin jotain kunnioitusta vaativaa katsannossaan ja käytöksessään,
joka pidätti Tyron pispaa kaunistelematta lausumasta sitä mielipahaa,
minkä hän tunsi tästä peittelemättömästä nuhteesta. Kun he seisoivat
majan ulkopuolella, hän äänetönnä hetken katseli Adonebekiin, ennenkuin
saattoi päättää millä tavoin paraiten uudistaa keskustelua. Hivukset
eivät näkyneet arapialaisen korkean nahkatakin alta, ja se peitti myöski
osan otsasta, joka näytti korkealta ja leveältä, sileältä ja
rypyttömältä, samoin kuin hänen poskensaki, sikäli kuin ne näkyivät
hänen pitkän partansa varjosta. Ennen olemme jo maininneet kuinka
terävät hänen mustat silmänsä olivat.
Hänen ilmeisestä nuoruudestaan kummastuneena pappi viimein ryhtyi
puhumaan, kun toinen ei näyttänyt aikovan vaitioloa häiritä, kysyen
arapialaiselta, kuinka vanha hän oli?
"Tavallisten ihmisten vuosia", sanoi saraceni, "luetaan heidän
ryppyjensä jälkeen; viisasten heidän tutkimustensa jälkeen. Minä en
rohkene ilmottaa itseäni vanhemmaksi, kuin sata hegiran vaihosta[1]".
[1] Tällä hän tarkotti että hänellä oli se tietomäärä, jonka sadassa
vuodessa voipi hankkia.
Gilslannin paroni, joka käsittäen tätä sanojen mukaan luuli saracenin
väittävän, että hän olisi vuosisadan vanha, katsoi epäilevästi pappiin,
joka, vaikka hän paremmin ymmärti El Hakimin tarkotusta, kuitenkin
vastasi hänen silmäykseensä päätä armelevasti puistamalla. Hän rupesi
taasen arvokkaan näköiseksi ja kysyi uudelleen ylpeällä äänellä, mitä
todistuksia lääketaidostansa Adonebek saattoi esiintuoda.
"Teillä on mahtavan Saladinin sana", viisas vastasi, kunnioituksen
merkiksi kohottaen kättä lakkiinsa; "sana, jota ei konsanaan rikottu
ystävää eitä vihollista kohtaan -- mitä, nazareni, voit vaatia enempää?"
"Minä vaadin silminnähtäviä todistuksia taidostasi", sanoi paroni, "ja
ilman niitä et saa Richard kuninkaan vuodetta lähestyä".
"Lääkärin taitavuus", sanoi arapialainen, "näkyy parhaiten sairaan
parantumisesta. Katsokaa tätä sotamiestä, jonka veri on kuivettunut
tuosta kuumeesta, joka on leirinne täyttänyt vaalenneilla luurangoilla
ja jota vastaan nazarenilaisten lääkäreinne taito on ollut kuni
silkkitakki teräspeistä vastaan. Katselkaa hänen sormiansa ja
käsivarsiaan, jotka ovat niin laihtuneet että näyttävät kurjen kynsiltä
ja sääriltä. Kuolema oli tänä aamuna jo pannut merkkinsä häneen; mutta
jos Azrael olisi seisonut hänen vuoteensa toisella puolla, ja minä
toisella, ei hänen sieluansa olisi voitu tempaista hänen ruumiistansa.
Älkää minua pitemmillä kyselmillä häiritkö, vaan vartokaa ratkaisevan
hetken lähenemistä, ja katselkaa hiljaisella kummastuksella ihmeellistä
tapausta".
Lääkäri otti nyt _astrolabinsa_, eli tähtikiikarinsa, itämaitten
viisaiden ennustuskalun, ja odotettuaan vakavalla tarkkuudella
säntilleen sitä hetkeä, jolloin iltarukouksen aika oli tullut, hän
lankesi polvilleen, kasvot Mekkaan päin käännettyinä, ja luki ne
rukoukset, joilla mahomettiläiset päättävät päivän työt. Piispa ja
englantilainen paroni katselivat sillävälin toinen toistansa
ylenkatsetta ja vihaa ilmaisevin silmin, vaan ei kumpikaan pitänyt
soveliaana häiritä El Hakimia hänen hartaudessaan, kuinka jumalaton se
heistä olikin.
Arapialainen nousi maasta, johon hän oli polviansa notkistanut, ja
käyden majaan, jossa sairas makasi, otti hän pienestä hopeakotelosta
sienen, joka lienee ollut jossain kryytivedessä kasteltu; sillä kun hän
pisti sen nukkuvan sairaan nenän alle, tämä aivasti, heräsi ja katseli
ympärilleen hämmästynein silmin. Hän oli hirvittävän näköinen, kun hän
miltei alastomana nousi istualleen makuusijaltaan; sillä hänen luunsa ja
rustonsa kuultivat nahkan alta niin selvään kuin ei niitä liha koskaan
olisi peittänyt; kasvonsa olivat kaitaisen pitkät ja ryppyiset, mutta
silmänsä jotka ensin levottomasti olivat liikkuneet sinne tänne,
muuttuivat vähitellen rauhallisemmiksi. Hän näkyi huomaavan ylhäisten
vierasten läsnäolon, sillä hän yritti heikosti, kunnioituksensa
osotteeksi, nostaa lakkiaan päästä, pidätetyllä ja nöyrällä äänellä
kysyessään herraansa.
"Tunnetko meitä, palvelia?" sanoi Gilslannin lordi.
"Enpä oikein, mylord", vastasi asekantaja voipuneesti. "Uneni on ollut
pitkä ja näköjä täynnä. Kuitenkin huomaan punaisesta rististä, että
olette ylhäinen englantilainen lordi ja että tuo toinen on pyhä
pappismies, jonka siunausta minä vaivainen syntinen pyydän".
"Se on sinulle suotu -- _Benedictio domini sit vobiscum_", sanoi pappi
tehden ristinmerkin, mutta sairaan sänkyä lähemmäksi menemättä.
"Te näette omin silmin", sanoi arapialainen, "että kuume on asettunut --
hän puhuu rauhallisesti ja täydellä taidolla -- valtasuonensa sykkii
yhtä tasaisesti kuin teidänkin -- koetelkaa itse".
Pappi kieltäytyi tuosta tehtävästä; vaan Gilslannin Tuomas, joka oli
rohkealuontoisempi, tunnusteli suonta ja havaitsi kuumeen todellakin
tauonneeksi.
"Tämä on ihmeen kummaa", pakisi ritari katsoen piispaan; "mies on
totisesti parannettu. Minun täytyy hetimiten saattaa tämä parantaja
Richard kuninkaan telttaan. -- Vai mitä kunnian-arvoisuutenne arvelee?"
"Odottakaa, antakaa minun ensin lopettaa yhden hoidon, ennenkuin toiseen
ryhdyn", sanoi arapialainen. "Minä seuraan teitä, kun olen potilaalleni
antanut vielä annoksen tästä kaikkein pyhimmästä nesteestä".
Näin sanoen hän otti esille pienen hopeapikarin ja täytettyään sen
vedellä sängyn vieressä seisovasta astiasta, veti hän vielä esiin pienen
silkistä ja hopeasta kudotun kukkaron, jonka sisältöä läsnä-oliat eivät
voineet nähdä, ja pistäen sen vedellä täytettyyn pikariin tarkasteli
sitä ääneti jonku viisi minuutia. Katsojista näytti ikäänkuin vesi olisi
kuohahtanut; mutta jos niin olikin, niin se paikalla loppui.
"Ja tuolla yksinkertaisen näköisellä juomalla sinä tahdot koettaa
parantaa kuningasta?" sanoi Tyron piispa.
"Minä olen parantanut kerjäläisen, niinkuin näette", vastasi viisas.
"Ovatko Frangistanin kuninkaat luodut muusta maasta kuin heidän
halvimmat alamaisensa?"
"Saattakaamme hänet heti kuninkaan luo", sanoi Gilslannin paroni. "Hän
on näyttänyt omistavansa sen taidon, joka ehkä voipi kuninkaan parantaa.
Jollei hän sitä täytä, tahdon saattaa hänen tilaan, jossa eivät lääkkeet
häntäkään auta".
Kun he olivat aikeessa lähteä majasta, sairas kohotti äänensä niin
paljon kuin hänen heikkoutensa sen suvaitsi ja huudahti: "korkeanarvoisa
isä, jalo ritari, ja te, hyvä lääkäri, jos haluatte saada minua
nukkumaan ja paranemaan, niin sanokaa armosta minulle, missä rakas
herrani on?"
"Hän on pitkällisellä toimituksella, ystäväni", vastasi pappi --
"kunniaa tuottavalla lähetyksellä, joka häntä pidättää täältä joitakuita
päiviä".
"Ei", sanoi Gilslannin paroni, "miksi miesparkaa pettäisimme? --
Ystäväni, herrasi on palannut leiriin ja kohta saat häntä tavata".
Sairas kohotti kiitollisena käsiään taivasta kohti ja voimatta kauvemmin
vastustaa juoma-annoksen nukuttavaa vaikutusta, vaipui suloiseen uneen.
"Te olette parempi lääkäri kuin minä, sir Tuomas", sanoi pappi;
"rauhottava valhe on sairashuoneessa soveliaampi kuin ikävä totuus".
"Mitä te tarkotatte, korkea-arvoinen herra?" sanoi de Vaux kiivaasti.
"Uskotteko te että minä sanoisin valheen, joskin sillä voisin pelastaa
tusinamäärän samanlaisia henkiä kun tuo?"
"Te sanoitte", pappi vastasi, nähtävästi levottomana, "että asekantajan
herra oli palannut -- hän, tarkotan ma, Leopartin ritari".
"Ja niin hän todella *onki*", sanoi de Vaux. "Minä puhuttelin häntä pari
tuntia sitte. Tämä oppinut tohtori tuli hänen seurassaan".
"Pyhä neitsyt! Miksikä ette hänen takaisintulostaan minulle maininneet?"
sanoi pispa ilmeisesti hämillään.
"Enkö minä sanonut, että Leopartin ritari oli palannut tämän lääkärin
seurassa? Minä luulin sen tehneeni", vastasi de Vaux huolettomasti;
"mutta mitä yhteyttä on hänen palaamisellaan tohtorin taitavuuden eli
hänen majesteetinsa parantamisen kanssa?"
"Paljon, sir Tuomas -- paljon", sanoi pispa puistaen nyrkkiään, polkien
jalkaa maahan ja ikäänkuin vasten tahtoansa osottaen suurinta
malttamattomuutta. "Mutta mihin on tuo ritari nyt saattanut mennä?
Jumala meitä armahtakoon -- tässä on tapahtunut joku onneton ereys!"
"Tuo orja etuhuoneessa", sanoi de Vaux, vähin kummastellen pispan
mielenliikutusta, "voipi luultavasti meille sanoa missä hänen herransa
on".
He kutsuivat nyt pojan luokseen, joka heille melkein ymmärtämättömällä
kielellä vihdoin sai selvitetyksi, että eräs upseeri vähän ennen heidän
tuloaan oli kutsunut ritarin kuninkaan telttaan.
Pispan mielenliikutus yltyi nyt niin suureksi, että de Vaux'kin sen
huomasi, vaikka hän ei ollut mikään tarkka vaarinottaja taikka muuten
luulevainen. Vaan samassa määrässä näytti myös hänen halunsa sitä salata
ja hillitä hänessä yltyvän. Hän heitti hätäisen jäähyvästin de Vaux'lle,
joka kummastellen katseli hänen jälkeensä vähän aikaa, ennenkuin hän
kohotellen olkapäitään lähti saattamaan arapialaista lääkäriä kuningas
Richardin telttaan.
Yhdeksäs luku.
Ei lääkärillä tuoll' oo vertaistaan;
Kun kuume, rutto, hänen havaitsevat,
Ne jäsenistä kiusatuista rientää.
_Anonymus._
Gilslannin paroni kulki hitailla askelilla ja huolestuneilla kasvoilla
kuninkaallista telttaa kohti. Hän epäili suuresti omaa kykyään muualla
kuin taistelutanterella, ja kun hän tiesi ymmärryksensä ei olevan kovin
terävää laatua, hän tavallisesti tyytyi kummastelemaan asioita, joita
vilkkaammalla mielenkuvituksella lahjotettu ihminen olisi koettanut
selittää ja käsittää eli ainaki tehnyt tutkistelemisen esineeksi. Mutta
aivan merkillistä oli hänestäkin, että pispan huomio niin kerrassaan oli
kääntynyt tuosta ihmeellisestä lääkityksestä ja niistä toiveista
Richardin parantumisen suhteen, joita se herätti, ja että siihen saattoi
olla syynä hänen mielestään niin vähäpätöinen asia kuin köyhän
skotlantilaisen matkat edestakaisin -- skotlantilainen ritari oli
nimittäin Tuomas Gilslannilaisen mielestä halvin ja ylenkatsottavin
kaikista aatelisista; ja vaikka hän tavallisesti väliäpitämättä katseli
tapausten menoa, koki hänen sielunsa tavattomilla ponnistuksilla nyt
arvata tämän asian oikeaa laitaa.
Viimein johtui hänelle mieleen, että kaikki tyyni mahtoi olla
liittolaisten leirissä tehty salatuuma Richard kuningasta vastaan, ja
että luultavaa oli, että pispa, jota muutamat pitivät viekkaana eikä
erittäin tunnollisena, saattoi olla yksi osamiehistä siihen. Tosi oli,
että hänen mielestään ei toista ihmistä ollut niin täydellistä kuin
hänen herransa; sillä Richard oli ritariston kaunistus ja kristittyin
johtajien päällikkö, ja noudatti kaikin puolin pyhän kirkon käskyjä;
eikä de Vaux'n käsitteet täydellisyydestä vaatineet enempää. Lisäksi hän
tiesi että hänen herransa aina oli syyttömästi suurten omaisuuttensa
osottamisesta saanut niittää yhtähyvin vihaa ja moitetta kuin kunniaa ja
uskollisuutta, sekä että itse leirissä ja niitten ruhtinasten joukossa,
jotka valalla olivat ristiretkeen sitouneet, löytyi monta, jotka
kernaasti olisivat heittäneet kaikki toivot voitosta saracenein suhteen,
jos olisivat voineet kukistaa tai edes nöyryyttää Englannin Richardia.
"Sentähden", arveli paroni itsekseen, "ei ole ollenkaan mahdotonta, että
tämä El Hakim sillä parannuskeinollaan, jota hän on käyttänyt
skotlantilaista asekantajaa kohtaan, ainoastaan tarkottaa koirankuria,
johon Leopartin ritari on myöntynyt ja johon Tyron piispalla, niin pappi
kuin hän lieneeki, myöski voipi olla osa".
Tämä arvelu ei kuitenkaan tahtonut hyvästi sopia yhteen sen
levottomuuden kanssa, jota piispa oli osottanut kuullessaan, että ritari
vastoin hänen luuloansa äkkiä oli palannut ristiretkeiliäin leiriin.
Mutta de Vaux noudatti ainoastaan yleisiä ennakkoluulojaan, jotka
hänelle antoivat sen varman vakuutuksen, että viekas italialainen pappi,
epäluotettava skotlantilainen ja saraceniläinen lääkäri oli joukko
aineita, joista kaikkea mahollista pahaa, vaan ei suinkaan mitään hyvää
ollut saatavana. Hän päätti kuitenki suoraan esittää epäilyksensä
kuninkaalle, jonka älyä hän melkein piti yhtä suuressa arvossa kuin
hänen urhoollisuuttaan.
Sillä välin oli Tuomas de Vaux'n arveluille varsin vastaisia asioita
tapahtunut. Hän oli tuskin kuninkaan teltasta lähtenyt, ennenkuin
Richard, niin hyvin kuumeen synnyttämästä, kuin oman luonteensa
malttamattomuudesta, alkoi hänen poissaoloansa pitkäksyä ja hartaasti
odottaa hänen takaisintuloaan. Hän oli kyllin kokenut yrittääksensä
viihdyttää mielikiihkoansa, joka isosti enensi hänen ruumiillista
kipuansa. Palvelioita hän kiusaksi asti pyysi hankkimaan hänelle
huvitusta ja papin rukouskirjaa, oppineen romania ja hänen enin
suosittunsa ministrelin soittoa käytettiin turhaan. Viimein, pari tuntia
auringonlaskun edellä ja siis paljo varemmin kuin hän taisi toivoa
minkäänlaista luotettavaa tietoa maurilaisen eli arapialaisen
parantamistavan vaikutuksesta, hän lähetti, kuten jo olemme kuulleet,
käskyn Leopartin ritarille hetimiten tulemaan hänen luokseen, toivoen
lievittävänsä kärsimättömyyttään sir Kennethiltä saamalla tarkemman
kertomuksen niistä syistä, joitten tähden hän oli leiristä ollut poissa
ja niistä asianhaaroista, joissa hän oli mainion tohtorin kanssa tullut
yhteen.
Näin kutsuttu skotlantilainen ritari astui kuninkaan eteen tämmöiseen
kunniaan tottuneen miehen tavalla. Englannin kuningas tunsi häntä tuskin
näöltäkään, vaikka hän, yhtä paljon arvoaan kannattaakseen kuin
palvellakseen sydämensä salaista hallitsiatarta, ei ollut koskaan ollut
poissa niistä tiloista, jolloin englannin anteliaisuus ja
vieraanvaraisuus avasi kuninkaan hovin kaikille, joilla oli
ritarikunnassa vissi arvo. Kuningas katseli terävästi hänen vuoteellensa
lähestyvää sir Kennethiä, kun tämä hetkeksi notkisti polveaan, sitten
nousi seisoalleen ja seisoi hänen edessään kunnioittavassa, vaan ei
kuitenkaan orjallisessa tai nöyristyneessä asemassa, niinkuin upseerille
päällikkönsä edessä sopi.
"Nimesi", sanoi kuningas, "on Kenneth, Leopartin ritari -- Kenen kädestä
olet ritariarvosi saanut?"
"Skotlannin kuninkaan, Vilhelm Leijonan, miekka sen minulle antoi",
vastasi skottilainen.
"Ase", sanoi kuningas, "hyvin pystyvä sitä kunniaa antamaan, eikä se ole
laskettukaan ansaitsemattomille hartioille. Me olemme nähneet sinun
ritarillisesti ja urhokkaasti käyttävän itseäsi tappelun tuoksinassa,
missä tarve on ollut suurin; etkä nyt vasta olisit saanut kuulla että
ansiosi tunnemme, ellei rohkeutesi toisissa suhteissa olisi ollut niin
suuri, että palveluksesi eivät voineet suurempaa palkkiota saada kuin
rikostesi anteeksiantamisen. Vai mitä arvelet -- hä?"
Kenneth yritti vastaamaan, mutta hänen oli mahdoton puhua selvästi;
sillä tieto hänen kovin korkealle pyrkivästä lemmestänsä ja se terävä
kotkansilmäys, jolla Leijonasydän näytti tunkevan hänen sisimpään
sieluunsa, vaikuttivat kumpikin hänessä hämmästystä.
"Ja kuitenkin", sanoi kuningas, "vaikka sotilasten tulisi käskyjä
totella ja vasallein kunnioittaa läänitysherrojansa, niin voisimme
urhealle ritarille suoda suurempaaki loukkausta anteeksi kuin koiran
pitämistä, vaikka se on rikos meidän nimenomaista julkista kuulutusta
vastaan".
Richard piti silmäänsä tarkasti skotlantilaiseen kiintyneenä, katseli,
ja katsellessaan huomaamatta hymyili havaitessaan sen helpotuksen, jonka
tämä hänen yleiselle syytökselleen annettu käännös ritarissa vaikutti.
"Luvallanne sanoen, mylord", sanoi skotlantilainen, "teidän
majesteetinne täytyy tässä suhteessa olla armias meille köyhille
Skotlannin aatelismiehille. Me olemme kaukana kotimaasta, meillä on
huonot tulot emmekä voi niin suuresti elellä kuin teidän rikkaat
aateliset, joille lombardilaiset lainaa. Saracenit saavat iskujamme sitä
kovemmin tuntea, jos meillä silloin tällöin on pala kuivaa lihaa
kaalistemme ja rieskakakkujemme lisäksi".
"Minulta nyt ei tarvitse lupaa kysyä", sanoi Richard, "koska Tuomas de
Vaux, joka, niinkuin kaikki muutkin palveliani, tekee miten mieleensä
sattuu, jo on sinulle antanut luvan metsästää koiralla ja havukalla".
"Suokaa anteeksi, koiralla vain", sanoi skotlantilainen; "mutta jos
teidän majesteetinne soisi minulle tuon jälkimäisenki oikeuden, ja
uskoisi havukan käteeni, niin toivoisin kuninkaalliselle pöydällenne
saattavani hankkia jonkun harvinaisen vesilinnun".
"Pelkäänpä", sanoi kuningas, "että jos sinulla vain olisi haukkaa, niin
tuskin lupaa vartoisitkaan. Minä tiedän varsin hyvin ulkomailla
sanottavan, että me Anjoun suvusta rankaisemme metsästyssääntöjemme
rikkomista yhtä ankarasti kun maan kavaltamista. Mutta urheoille ja
mainioille miehille voimme kumpaisiakin rikoksia suoda anteeksi. -- Vain
kyllin tästä. Minä tahdon teiltä tietää, herra ritari, miksi ja kenen
käskystä te nykyisin matkustitte Kuolleen meren ja Engaddin erämaahan?"
"Pyhän ristiretken ruhtinaallisen neuvoston käskystä", vastasi ritari.
"Ja kuinka kukaan tohti tuonlaista käskyä antaa, kun minä -- joka en
liene vähä-arvoisin neuvoston jäsenistä -- olin tuosta tietämättä?"
"Minun asiani, teidän korkeutenne", sanoi skotlantilainen, "ei ollut
tuonlaisia erityisseikkoja tutkia. Minä olen ristin sotilas, joka kyllä
tätä nykyä palvelen teidän korkea-arvoisuutenne lipun alla ja siitä
kunniasta olen ylpeä -- vaan joka kuitenkin olen päälleni pukenut tuon
pyhän merkin kristikunnan oikeutten ja pyhän haudan vallottamisen tähden
ja olen sen kautta velvollinen vastaansanomatta tottelemaan niitten
ruhtinasten ja johtajain käskyjä, jotka siunattua yritystä ohjaamassa
ovat. Koko kristikunnan kanssa minun täytyy valittaa, että teidän
majesteetinne pahoinvointi estää teitä, joskin niinkuin toivon vain
vähäksi aikaa, ottamasta osaa niihin neuvotteluihin, joissa teillä on
niin mahtava ääni; mutta sotilaana minun täytyy totella niitä, joilla on
laillinen oikeus käskeä, muuten vain huonoa esimerkkiä saattaisin
kristittyin leiriin".
"Sinulla on oikein", Richard kuningas sanoi, "ja moite ei kohtaa sinua
vaan niitä, joitten kanssa luulen pääseväni täyteen tilintekoon, kunhan
taivas katsoo hyväksi nostaa minut tältä kipujen ja kykenemättömyyden
kirotulta vuoteelta. Mikä oli matkasi tarkotus?"
"Teidän korkeutenne luvalla", vastasi sir Kenneth, "olisi mielestäni
oikeampi tehdä tuo kysymys niille, jotka minun lähettivät ja jotka
voivat lähetykseni syyt selittää; sitävastoin minä vain voin kertoa sen
ulkopuolista muotoa ja tarkotusta".
"Älä mutkittele edessäni, herra skotlantilainen, jos henkesi on sinulle
kallis", sanoi herkästi suuttuva hallitsia.
"Henkeni, mylord", vastasi ritari vakaasti, "sen heitin ma taakseni
kaluna, josta ei enää olisi suuresti huolimista sinä hetkenä kun
sitousin tähän yritykseen, jossa enemmän pidin silmällä kuolemattoman
sieluni hyvää, kuin kuolevan ruumiini etua".