Toinen oli tyhjä, täytetty yhteenkootuilla lehdillä ja peitetty
antilopin nahalla. Niistä eri aseista, jotka olivat sen vieressä ja
hopeaisesta ristiinnaulitun kuvasta, joka huolellisella kunnioituksella
oli päänaluksen kohdalle asetettu, näkyi, että tämä oli ritarin vuode.
Toisella vuoteella makasi sairas, josta sir Kenneth oli puhunut,
ruumiiltansa luja ja karkeakasvoinen mies, ulkonäöstä päättäen jo
keski-iän sivu ennättänyt. Hänen vuoteensa oli valmistettu suuremmalla
huolella kuin hänen isäntänsä ja selvästi näkyi, että sen paremmat
peitteet, tuo väljä ihotakki, jonka ritarit pukivat päällensä
juhlatilassa, ja muut vähäiset koristusvaatteet, olivat sir Kennethin
siihen panemia hänen sairaan palveliansa mukavuudeksi.
Majan ulommaisessa osastossa, jonne englantilaisen silmä kuitenki
kantoi, muuan poikanen, huonosti puettu hirvennahkaisiin kenkiin,
siniseen lakkiin ja nuttuun, jonka entinen koreus oli kovin kulunut,
makasi polvillaan kivihiilillä täytetyn tuliastian edessä, rautapeltillä
painaen rieskakakkuja, jotka silloin, niinkuin nykyäänki, olivat
skotlantilaisen kansan mieliruokaa. Antilopin raaja oli muutamaan majan
pääpylvääseen ripustettu, eikä ollut vaikea nähdä, miten se oli
hankittu; sillä suuri susikoira, muodoltaan ja ulkonäöltään jalompi
niitäkin, jotka Richard kuninkaan tautivuodetta vartioivat, makasi
tuliastian luona katsellen kakkujen leivontaa. Ritarein sisäänastuessa
tuo älykäs eläin ensin päästi matalan ärinän, joka hänen syvästä
rinnastaan kuului kuin etäinen jyrinä. Vaan kun hän näki isäntänsä,
heilutti hän häntäänsä ja laski päänsä alas välttäen kaikkia meluavampia
tervehyksiä, ikäänkuin jos hänen tarkka vaistonsa olisi häntä opettanut
sairaan huoneessa olemaan hiljaa.
Vuoteen vieressä istui nahkoista valmistetulla aluksella se maurilainen
tohtori, josta sir Kenneth oli puhunut, jalat itämaisen tavan mukaan
ristissä allansa. Riittämätön valo majassa ei näyttänyt hänestä muuta
kuin että hänen kasvojensa alapuolta peitti pitkä, musta, rinnalle
valuva parta, että hänellä päässä oli korkea _tolpatsi_ eli
astrahanilaisista lampaannahoista tehty tatarilainen lakki, joka oli
tumma karvaltansa, sekä että hänen väljä kauhtanansa eli turkkilainen
takkinsa myöski oli väriltänsä musta. Kaksi terävää silmää, jotka
loistivat tavattoman kirkkaasti, olivat ainoat juonteet hänen
kasvoissaan, joita saattoi erottaa siinä hämärässä, joka häntä peitti.
Englantilainen lordi seisoi ääneti jonkullaisen nöyrän kunnioituksen
vallassa; sillä niin karkealuontoinen kuin hän oliki, olisi valittamatta
ja nurkumatta lujamielisesti kestetyn puutteen ja köyhyyden näkeminen
aina synnyttänyt Tuomas de Vaux'ssa enemmän arvonantoa kuin
kuninkaallisen vierashuoneen koko komeus, ellei tämä huoneus vain ollut
kuningas Richardin. Hetkeen ei muuta ääntä kuulunut kuin syvään lepoon
vaipuneen sairaan raskas, säännöllinen hengenveto.
"Sen mukaan mitä poika, joka häntä hoitaa, on minulle vakuuttanut",
sanoi sir Kenneth, "ei hän kuuteen vuorokauteen ole nukkunut".
"Jalo skotlantilainen", sanoi Tuomas de Vaux tarttuen ritarin käteen,
jota hän puristi suuremmalla sydämellisyydellä, kuin mitä luuli
suullisesti voivansa ilmaista, "majanne tila on parannettava. Teidän
aseenkantajallanne on kovin huono hoito".
Viimeiset sanansa hän lausui tavallisella, kovalla äänellään. Sairas
häirittyi levossansa.
"Hyvä herra", hän sanoi, ikäänkuin unissaan puhuen, "jalo sir Kenneth --
eikö teistä samoin kuin minusta, Clyden vesi maistu kylmältä ja
virvottavalta, kun olemme Palestinan suolaisista lähteistä juoneet?"
"Hän uneksii syntymämaastaan ja on houreissansa onnellinen", kuiskasi
sir Kenneth de Vaux'lle; mutta tuskin oli hän nämä sanat lausunut,
ennenkuin lääkäri, nousten paikaltansa vuoteen vierestä ja varovasti
vuoteelle laskien potilaan käden, jota hän oli pidellyt valtasuonen
tykytystä merkitäksensä, astui molempain ritarein luo ja tarttuen
kumpaistaki käsivarteen sekä viitaten heille olemaan hiljaa, talutti
heitä ulkopuolelle majaa.
"Issa Ben Mariamin nimessä", hän sanoi, "jota me kunnioitamme niinkuin
tekin, vaikka ei samalla sokealla epäuskolla, älkää turmelko sen
siunatun lääkkeen vaikutusta, jonka hän on ottanut. Hänen herättämisestä
tällä hetkellä seuraisi kuolema eli järjen menetys; mutta tulkaa
takaisin sillä tunnilla, jolloin muezzin moskean minaretista kehottaa
iltarukoukseen, ja jos hän siihen asti saa olla häiritsemättä, niin
lupaan teille, että tämä frankilainen sotilas, ilman vahingotta
terveydellensä, on kykenevä lyhykäisesti kanssanne keskustelemaan niistä
asioista, joita te molemmat ja etenkin hänen herransa halunnette häneltä
tiedustella".
Ritarit eivät yrittäneet vastustella näitä mahtisanoja, joitten lausuja
täydellisesti näytti käsittävän tuon itämaisen sananlaskun merkitystä,
että sairashuone on lääkärin kuningaskunta.
Molemmat olivat vaiti ja jäivät seisomaan majan ovelle, sir Kenneth sen
näköisenä, joka odottaa vieraansa hyvästiheittoa -- ja de Vaux,
ikäänkuin hänellä olisi ollut jotain mielessä, joka esti häntä
jäähyväissanaa lausumasta. Koira oli sillä välin seurannut heitä ulos
majasta ja pisti nyt pitkän, karvaisen kuononsa isäntänsä käteen,
ikäänkuin nöyrästi anoen jonkulaista mielihyvän osotetta. Tuskin hän oli
hellän sanan ja vähäisen silityksen muodossa tämän saanut, ennenkuin
hän, kiivaasti haluten ilmottaa kiitollisuuttaan sekä iloaan herransa
koteutumisesta, täyttä laukkaa ja häntä oikoisena rupesi juoksemaan
sinne tänne, edes takaisin, pitkittäin ja poikittain sillä paikalla
niiden hävinneitten hökkelien välissä, josta ylempänä olemme kertoneet,
kuitenkaan yhtäkään kertaa käymättä niiden rajain ulkopuolelle, joihin
asti hän älysi herransa lipun suojeluksen ulottuvan. Vähän aikaa näin
hypeltyänsä koira palasi herransa tykö, ja äkkiä luopuen
ilomielisyydestänsä sekä muuttuen taasen vakaisen näköiseksi näytti
ikäänkuin häpeävän, että mikään oli voinut häntä saada näin isosti
poikkeamaan tyynestä mielenmaltistaan.
Molemmat ritarit katselivat mielihyvällä päältä; sillä sir Kenneth oli
syystä ylpeä jalosta koirastansa ja englantilainen paroni tietysti oli
harras metsästäjä ja pystyi hyvästi arvostelemaan jahtikoiran ansioita.
"Oikein kelpo koira", hän sanoi; "luulenpa, hyvä herra, että kuningas
Richardilla ei ole yhtäkään sen vertaista _alania_, jos hän on yhtä
kestävä kuin sukkela. Mutta suokaa anteeksi -- minä puhun kaikessa
kunniassa ja ystävyydessä -- ettekö ole kuulleet sitä kuulutusta ettei
kukaan, jolla ei ole kreivin arvo, saa pitää jahtikoiria Richard
kuninkaan leirissä ilman kuninkaallisetta luvatta, jota luullakseni ei
teille, sir Kenneth, ole annettu? -- Minä puhun hovitallimestarina".
"Ja minä vastaan teille vapaana, skotlantilaisena ritarina", sanoi sir
Kenneth vakavasti. "Tätä nykyä seuraan Englannin lippua, vaan en voi
muistaa koskaan noudattaneeni sen jahtisääntöjä, enkä myöskään kunnioita
niitä niin paljon, että voisin taipua niitä tottelemaan. Kun torvi
kutsuu taisteluun, on minun jalkani jalustimessa yhtä pian kuin
kenenkään muun -- kun se soipi rynnäkköön, ei keihääni ole tähän saakka
viimeisenä laskettu. Mutta vapaina ja joutilaina hetkinäni ei kuningas
Richardilla ole mikään oikeus estellä minua huvituksissani".
"Kumminkin", sanoi de Vaux, "on tottelemattomuus kuninkaan käskyä
vastaan hulluutta, niin että minä, jolla tässä asiassa on valta, teidän
hyväntahtoisella suostumuksella, tahdon lähettää suojeluskirjan
ystävälleni tässä".
"Paljon kiitoksia", sanoi skotlantilainen kylmästi; "mutta se tuntee
minulle annetun tiluksen rajat, ja niitten sisässä voin itse sitä
suojella. -- Vaan", sanoi hän äkkiä muuttaen äänensä, "tämä on jotenkin
kylmä vastaus hyväntahtoiseen tarjomukseen. Minä kiitän teitä
sydämestäni, mylord. Kuninkaan tallirengit eli jahtimiehet voisivat
joskus tavata Roswalin ja häntä vahingoittaa jollain lailla, jota minä
en olisi hidas kostamaan, ja niin voisi harmia syntyä. Te olette jo
nähneet niin paljon taloudenhoidostani, mylord", -- lisäsi hän hymyten,
"että minun ei tarvitse hävetä tunnustaa, että Roswal on meidän paras
ruokavarain toimittaja, ja minä olen siitä vakuutettu, että
Leijona-Richardimme ei ole sadun leijonan tapainen, joka lähti
metsästämään ja itse piti koko saaliin. Minä en voisi uskoa että hän
köyhältä aatelismieheltä, joka uskollisesti häntä seuraa, kadehtisi
vähäistä jahtihuvitusta ja riistan kappaletta, varsinkin kun on kyllä
vaikea saada muuta ruokaa".
"Totta totisesti, te ajattelette kuninkaasta aivan oikein -- ja
kumminki", sanoi paroni, "on jotain sanoissa metsä ja metsänriista, joka
panee normannilaisten ruhtinastemme päät pyörälle".
"Me olemme nykyään ministreleilta ja pyhissävaeltajilta kuulleet", sanoi
skottilainen, "että lakiheitot talonpoikanne Yorkin ja Nottinghamin
kreivikunnissa ovat kokouneet suuriin joukkoihin, joita johtaa eräs
rohkea joutsimies Robin Hood ja hänen luutnanttinsa Pikku John. Minun
mielestäni olisi parempi, että Richard lieventäisi jahtisääntöjään
Englannissa, kuin että hän koettaisi saada ne voimaan pyhällä maalla."
"Hurja hanke, sir Kenneth", vastasi de Vaux, kohottaen olkapäitään,
ikäänkuin hän olisi tahtonut karttaa vaarallista ja vastenmielistä
ainetta -- "mailma on hullu, sir. -- Vaan minun täytyy nyt lähteä ja
heti palata kuninkaan telttaan. Iltarukouksen aikana tahdon, teidän
luvallanne, taasen tulla luoksenne ja puhella tuon uskottoman tohtorin
kera. Sillä välin ellette pane pahaksenne, lähetän teille jotain
ruokavarastonne parantamiseksi".
"Kiitoksia paljon, sir", virkki sir Kenneth; "mutta se on tarpeetonta.
Roswal on jo pariksi viikoksi varustanut aittani; ja joskin Palestinan
aurinko on terveydelle vahingollinen, on se kuitenki hyvä tuoreen lihan
palvaamiseen".
Molemmat sotilaat erkanivat toisistaan paljon parempina ystävinä kuin
mitä tavatessaan olivat; vaan ennen hyvästijättöään de Vaux tarkasti
kyseli niitä seikkoja, jotka olivat yhteydessä itämaisen lääkärin
lähetyksen kanssa, ja vastaanotti skotlantilaiselta ritarilta ne
luottamuskirjat, jotka tämä oli tuonut Saladinilta kuningas Richardille.
Kahdeksas luku.
Ei armeijat yhteiseks hyväksi
Niin paljon tee kuin kelpo lääkäri.
_Popen Iliadi._
"Tämä on kummallinen juttu, sir Tuomas", sanoi sairas kuningas,
kuultuaan uskollisen Gilslannin paronin kertomuksen; "oletteko siinä
varma, että tuo skotlantilainen on rehellinen ja vilpitön mies?"
"Enpä tiedä sanoa, mylord", vastasi epäluuloihin kerkäs rajalordi. "Minä
asun heitä vähän liiaksi likellä voidakseni suuresti heihin luottaa, kun
aina olen havainnut heidät viekkaiksi ja liehakoitseviksi. Mutta tämä
mies näyttää kunnon mieheltä, oli hän sitte paholainen niin totta kuin
skotlantilainen -- se minun täytyy hänestä omantuntoni päälle myöntää."
"Ja mitä arvelet hänen käytöksestään ritarina, de Vaux?" kuningas kysyi.
"Teidän majesteetinne asia on enemmän kuin minun ottaa vaari ritarein
käytöksestä; ja olen varma siitä, että te olette huomanneet sitä tapaa,
jolla tuo Leopartin Ritari on käyttänyt itseään. Hänellä on hyvä maine".
"Ja täydellä syyllä, Tuomas", sanoi kuningas. "Me olemme itse pitäneet
häntä silmällä. Aikomuksemme onki, kun aina asetumme tappelun
eturintaan, katsella kuinka vasallimme ja palveliamme velvollisuutensa
täyttävät, eikä kuni moni arveleepi, sillä hankkiaksemme katoavaista
kunniaa itsellemme. Me tunnemme, kuinka ihmisten kiitos on turhuus aivan
kuin haihtuva huuru, ja puemme varustuksen päällemme muita tarkotuksia
varten kuin sitä saavuttaaksemme".
De Vaux säpsähti kuullessaan kuninkaan antavan hänen luonteelleen niin
oudon selityksen, ja luuli ensin, että ei mikään vähempi syy kuin
kuoleman lähestyminen olisi voinut saada kuningasta noin halventavilla
sanoilla puhumaan sotaisesta kunniasta, joka muuten oli hänelle
hengentarve. Vaan muistellessaan, että hän oli kohdannut kuninkaan
rippi-isän etuteltassa, oli hän kyllin älykäs lukemaan tätä
itsensä-alentamista tuon arvoisan miehen työksi ja antoi kuninkaan
estelemättä jatkaa.
"Niin", pitkitti Richard, "minä olen todellakin huomannut millä tavoin
tuo ritari velvollisuutensa täyttää. Komentosauvani ei olisi enemmän
arvoinen kun narrin räikkä, jos hän olisi jäänyt minulta huomaamatta --
ja hän olisi jo aikoja saanut suosioamme nauttia, ellen myöskin olisi
havainnut hänen määrätöntä julkeuttansa".
"Armollinen herra", sanoi Gilslannin paroni, nähdessään kuninkaan
punastuvan, "minä pelkään rikkoneeni tahtoanne vastaan, kun tavallansa
olen hänen rikostaan puoltanut".
"Kuinka, de Multon? Sinä?" sanoi kuningas vihaisella kummastuksella
äänessään ja rypistäen kulmakarvojansa. -- "Sinä puoltanut hänen
hävyttömyyttään? -- Se on mahdotonta".
"Teidän majesteetinne suvaitkoon minun muistuttaa, että minä virkani
puolesta voin vapaasukuisille miehille antaa luvan yhden taikka kahden
koiran pitämiseen leirissä, ainoastaan jalon metsästystaiteen
harjottamiseksi; ja sitä paitsi olisi ollut sääli turmella eli pilata
niin oivaa eläintä, kun tuo ritarin koira on".
"Onko hänellä sitte niin kaunis koira?" sanoi kuningas.
"Täydellisin eläin auringon alla", vastasi paroni, joka oli innokas
metsästäjä, "jalointa pohjalaista rotua -- leveärintainen, väkevä
lanteilta, korvaltaan musta, kaileva rinnalta ja sääriltään ei
valkeapilkkuinen, vaan tasaisen harmaja -- väkevä vaikka sonnia
kaatamaan -- sukkela vaikka antilopia saavuttamaan".
Kuningas nauroi hänen innostukselleen. "Hyvä, sinä olet luvannut hänelle
pitää koiraa, ja sen pituinen se. Mutta älä kumminkaan ole kovin auli
lupauksissa näille seikkailiaritareille, jotka eivät kuulu minkään pään
eli ruhtinaan alle -- he ovat hillitsemättömiä ja tuhoavat kaikki
metsänelävät Palestinassa. -- Vaan palatakseni tuohon oppineeseen
pakanaan: sanotko että skotlantilainen tapasi hänen korvessa?"
"Ei, armollinen herra -- skotlantilaisen kertomus kuuluu näin: -- Hän
oli lähetetty vanhan Engaddin erakon luo, josta ihmiset niin paljon
puhuvat --"
"Kuolema ja helvetti!" sanoi Richard, hypähtäen ylös. "Kuka on hänen
lähettänyt, ja mitä varten? Kuka uskalsi lähettää jonku sinne, kun
kuningattaremme oli Engaddin luostarissa, vaellusretkellään meidän
parantumisemme edestä?"
"Ristiretken suuri neuvosto lähetti hänen, mylord", vastasi paroni de
Vaux; "mutta missä asiassa, sitä kielsi hän minulle ilmottamasta. Minä
luulen leirissä tuskin tiedettävänkään, että teidän majesteetinne
puoliso on millään vaellusretkellä. -- Minä puolestani en sitä tiennyt
eivätkä ruhtinaatkaan lie sitä tienneet, sillä kuninkaatar ei ole
vastaanottanut vieraita, sittenkun teidän majesteetinne, taudin
tarttumisen pelvosta, on kieltänyt häntä luoksenne tulemasta".
"Hyvä, minä tahdon asiaa paremmin tutkia. Siis skotlantilainen, tuo
lähettiläs, tapasi erään matkustavan tohtorin Engaddin luolassa -- hä?"
"Ei niin, armollinen herra; mutta hän luullakseni lähellä tuota paikkaa
kohtasi saracenilalsen emiirin, jonka kanssa hän joutui
kaksintaisteluun, ja kun havaitsi hänen ansaitsevan urhean miehen
seuraa, he yksissä, kuni vaeltavat ritarit ainakin, kulkivat Engaddin
luolaan".
Tässä de Vaux vaikeni, sillä hän ei ollut niitä, jotka yhteen
hengenvetoon voivat puhua pitkät pätkät.
"Ja sielläkö he tapasivat lääkärin?" kysyi kuningas malttamattomasti.
"Ei, armollinen herra", de Vaux vastasi; "mutta saraceni, kuultuaan
teidän majesteetinne kovasta taudista, lupasi että Saladin lähettäisi
oman lääkärinsä teille, monin kerroin ylistettyään hänen suurta
taitoaan; ja hän tuliki tämän johdosta luolalle, jossa ritari häntä
odotti päivän pari. Hänen saattokuntansa on kuin prinssin, vaskitorvilla
ja rummuilla, häntä seuraa palvelioita hevoisin ja jalan, ja hän tuopi
myötänsä Saladinilta luottamuskirjat".
"Onko Giacomo Loredani niitä tarkastanut?"
"Minä näytin ne tulkille, ennenkuin otin ne tänne myötäni, ja tässä on
englanninkielinen käännös niistä".
Richard tarttui pergamenttikääryyn, joka sisälti seuraavan kirjotuksen:
"Allahn ja hänen profeetansa Mahometin siunaus". -- Vieköön piru sen
koiran, sanoi Richard, sylkien ylenkatseellisesti. -- "Saladin,
kuningasten kuningas. Egyptin ja Syrian sulttani, mailman valkeus ja
turva, suurelle Melek Ricille, Englannin Richardille, tervehys. -- Koska
meille on kerrottu, kuinka tauti kovasti rasittaa sinua, kuninkaallista
veljeämme, ja että sinulla luonasi on vain semmoisia nazarenilaisia ja
juutalaisia lääkäreitä, jotka toimivat ilman Allahn ja pyhän profetamme
siunauksetta" -- Kirottu olkoon hänen päänsä! mutisi taas englantilainen
hallitsia -- "niin tässä lähetämme, sinua hoitamaan ja palvelemaan, oman
lääkärimme Adonebel el Hakimin, jonka kasvojen edestä enkeli Azrael[1]
levittää siipensä ja sairashuoneesta pakenee; joka tuntee yrtien ja
kivien voiman, auringon, kuun ja tähtien tien, ja voipi ihmistä pelastaa
kaikesta mikä ei hänen otsalleen ole kirjotettu. Ja tämän teemme,
hartaasti pyytäen sinua kunnioittamaan ja käyttämään hänen taitoansa;
sillä tavoin ei ainoastaan tehdäksemme palveluksen sinun arvollesi ja
urhoollisuudellesi, jotka ovat kaikille Frangistanin kansoille kunnia,
vaan myöski saadaksemme loppuun sen riidan, joka välillämme on, joko
kunniallisella sopimuksella taikka julkisen taistelun kautta aseillamme
sotatanterella; koska yhtä vähän olisi sinun asemallesi ja rohkeudellesi
soveliasta kuolla kuni orja, jonka ajajan kovuus on uuvuttanut, kuin
meidän maineellemme sopivaa, että tämmöinen tauti riistäisi aseittemme
alta näin kelpo vihollisen. Ja sentähden rukoilemme pyhää --"
[1] Kuoleman enkeli.
"Pidä, pidä", sanoi Richard, "en tahdo kuulla enempää hänen koirastaan
profeetasta! Minä tulen kipeäksi kun ajattelen, että tuo urhea ja
arvokas sulttani voipi uskoa kuolleen koiran päälle. -- Niin, minä
tahdon puhutella hänen lääkäriään. Minä tahdon uskoa itseni tuolle
Hakimille -- tahdon vastata ylevän sulttanin jalomielisyyteen -- minä
tahdon kohdata häntä sillä sotatantereella, jonka hän niin sopivasti
esittää, ja hänellä ei tule olemaan syytä moittia Englannin Richardia
kiittämättömäksi. Minä lyön hänet sotanuijallani maahan -- minä käännän
hänen pyhän kirkon uskontoon semmoisilla iskuilla, joita hän harvoin
lienee tuntenut -- hän on tunnustava ja peruuttava erehyksensä oivan
miekankahvani ristin edessä, ja minä kastan hänen sotatantereella omasta
kypäristäni, jos tuo puhdistava vesi olisiki meidän molempain verellä
sekotettu. Joudu, de Multon. Miksi viivyttelet niin suotuisaa loppua?
Tuo heti Hakim tänne".
"Mylord", sanoi paroni, joka ehkä pelkäsi tämän liikanaisen luottamuksen
olevan kuumeenhourion vaikuttama -- "muistakaa, että sulttani on pakana
ja että te olette hänen voimallisin vihollinen --"
"Juuri sentähden hän vielä suuremmassa määrässä on velvotettu minua
tässä asiassa palvelemaan, jotta ei kehno kuume saako kahden tämmöisen
kuninkaan riitaa ratkaista. Minä sanon sinulle, hän rakastaa minua
niinkuin minä rakastan häntä -- niinkuin jalot vastustajat aina
rakastavat toisiaan -- kunniani kautta, eikö olisi synti epäillä hänen
rehellisyyttään".
"Kuitenkin mylord, olisi ehkä paras vartoa hänen rohtojensa vaikutusta
skotlantilaiseen asekantajaan", sanoi Gilslannin lordi; "minun oma
henkeni riippuu siitä, sillä ansaitsisinpa kuolla kuin koira, jos tässä
tapauksessa kovan kiirutta pitäisin ja siten saattaisin ehkä koko
kristikunnan onnen haaksirikkoon".
"En koskaan ennen ole kuullut sinun kuolemaa kammoksuvan", sanoi Richard
nuhtelevasti.
"Ja enkä sitä nytkään tekisi, armollinen herra", vastasi jäykkä paroni,
"ellei se koskisi teidän henkeä, niin hyvin kuin minunki".
"No, luuleva ihminen", sanoi Richard, "mene sitte katsomaan lääkkeen
vaikutusta. Minä miltei soisin, että se joko parantaisi taikka
kerrassaan kuolettaisi minun; sillä jo olen kyllästynyt eläinruttoon
sairastuneen sonnin tavalla tässä makaamaan kuoleman kielissä, kun
tuolla rummut pärisevät, hevoset hirnuvat ja torvet soivat".
"Juo", sanoi lääkäri sairaalle, "nuku ja herää tervennä".
Paroni lähti nyt kiiruusti pois, vaan päätti kuitenki matkallaan
puhutella jotakuta hengellistä miestä, koska hänen omaatuntoansa vaivasi
se ajatus, että pakana tulisi hoitamaan hänen isäntäänsä.
Tyron arkkipiispa oli ensimäinen, jolle hän nämä arvelemisensa ilmaisi,
koska hän tiesi tämän vaikutusvoiman Richardiin, joka rakasti ja piti
suuressa arvossa tuota nerokasta pappismiestä. Piispa kuulteli de Vaux'n
arveluita sillä tarkkaavaisuudella, joka on romalaiskatoliselle
papistolle omituista. Hän kohteli de Vaux'n uskonnollisia epäilyksiä
niin huolettomasti kuin suinkin säädyllisyys maallikkoa kohtaan hänelle
salli.
"Lääkärit", hän sanoi, "samoin kuin heidän käyttämät rohtonsa ovat
meille usein tarpeeseen, jos edelliset syntynsä ja tapansa puolesta
ovatki huonoimpia olentoja, niinkuin jälkimäisiä usein valmistetaan
halvimmista aineista. Ihminen", hän lisäsi, "käyttäköön hädässään
pakanain ja uskottomain apua, ja sillä luulolla voipi olla hyvä
perustus, että yksi niistä syistä, jonka tähden Jumala on sallinut
heidän jäädä mailmaan, on se, että he olisivat todellisten kristittyin
hyödyksi. Sentähden teemmekin lain mukaan pakanallisia vankeja
orjiksemme. -- Lisäksi", jatkoi pappi, "ei ole ensinkään epäilemisen
alaista, että ensimäiset kristityt käyttivät kääntymättömäin pakanain
palveluksia. Niin matrosit sillä laivalla, jolla pyhä apostoli Paavali
matkusti Alexandriasta Italiaan, epäilemättä olivat pakanoita, ja
kuitenki, mitä siunattu pyhimys sanoi, kun heidän apuansa tarvittiin? --
"_Nisi hi in navi manserint, vos salvi fieri non potestis_ -- Jos nämät
miehet eivät jää laivaan, ette voi pelastetuiksi tulla!" -- Sitä paitsi
juutalaiset, jos asiaa tarkastaa kristityltä kannalta, yhtähyvin ovat
uskottomia kuin mahomettilaiset; mutta meillä on leirissä harva lääkäri,
joka ei ole juutalainen, ja kumminkin niitä käytämme arvelematta ja
pahennuksetta. Sentähden mahomettiläisiä käytettätöön samalla tavoin --
_quod erat demonstrandum_."
Tämä selitys poisti kokonaan kaikki Tuomas de Vaux'n arvelemiset, jonka
vakuutukseen varsinki nuo latinaiset lainalauseet vaikuttivat, joista
hän ei ymmärtänyt sanaakaan.
Mutta piispa ei lausunut ajatustansa niin sujuvasti, kun hän rupesi
miettimään sitä mahdollisuutta, että saracenin käytöksessä joku petos
saattoi olla salattuna, ja tässä hän ei päässyt niin pikaiseen
päätökseen. Paroni näytti hänelle luottamuskirjat. Hän luki ne kerran,
luki uudestaan, ja vertaili käännöstä alkuperäiseen kirjotukseen.
"Se on kelpo tavalla valmistettu herkkupala Richard kuninkaan
kurkkulaelle", hän sanoi, "enkä voi niitä epäilyksiäni tukehuttaa, joita
pidän viekasta saracenilaista kohtaan. He ovat varsin taitavia myrkkyjen
seottamisessa, ja tietävät niitä niin tarkoin määritellä että ne vain
hitaasti vaikuttavat sairaaseen, jolla välin pahantekiä saattaa päästä
pakoon. He osaavat vaatteeseen ja nahkaan, niin, jopa paperiin ja
pergamenttiinki hieroa hienointa myrkkyä. -- Pyhä neitsyemme minua
armahtakoon! -- Ja minä, vaikka tiedän tuon, pidän tätä luottamuskirjaa
näin likellä kasvojani! -- Ottakaa se, sir Tuomas, ottakaa se
joutusaan!"
Hän oikasi samassa käsivartensa suoraksi ja antoi kiireesti paronille
paperin. "Mutta tulkaa, mylord de Vaux", hän jatkoi, "lähdetään sairaan
asekantajan telttaan, jossa saamme nähdä, jos tuolla Hakimilla tosiaan
on se lääketaito, josta hän kerskaa, ennenkuin rupeamme miettimään,
josko uskallamme sallia hänen käyttää taitoansa kuningas Richardin
suhteen. -- Vaan seis! Antakaa minun ensin ottaa sienirasiani, sillä
nämät taudit ovat tarttuvaisia. Minä neuvoisin teitä, mylord, käyttämään
kuivattua rosmarinia etikalla kastettua. Minäkin lääkäritaitoa hieman
tunnen".