seurassa, jos niin tahdot. Niin, Konrad de Montserrat, ken ei tuota
papukaijaa tunne? Kavala ja vaihettelevainen, on hän muutteleva
aikeitaan yhtä usein kuin takkinsa reunustusta eikä kukaan voi hänen
pukunsa ulkonaisesta väristä arvata hänen vaatteidensa sisäpuolelta.
Sotilas? Niin, kaunis muoto ratsun seljässä, joka voipi sievästi
hevostaan hypitellä turnauskentällä, missä miekat ovat terästä ja
kärjestä tylsät ja keihäät varustetut puuponsilla rautakärkien asemasta.
Etkö sinä ollut muassani kun kerran sanoin tuolle markiisille: "tässä on
meitä kolme kelpo kristittyä, ja tuolla alangolla ratsastaa noin
kuusikymmentä saracenia; mitähän, jos huviksemme hyökkäisimme heidän
niskaan? Ei ole heitä kuin parikymmentä uskotonta heittiötä jokaista
meitä tosiritaria vastaan!"
"Hyvin muistan markiisin vastauksen", sanoi de Vaux, "että hänen
jäsenensä olivat lihasta eikä raudasta, ja että hän ennen piti ihmisen
sydäntä, kuin petoeläinten, joskin tuo peto olisi itse leijona. Vaan
minä näen kuinka käy -- me lopetamme siihen, mistä alotimme, emmekä saa
toivoa pyhällä haudalla rukoilevamme, ennenkuin taivas suvaitsee antaa
terveyden takaisin kuningas Richardille."
Tästä vakaasta muistutuksesta purskahti Richard sydämelliseen nauruun,
joka oli ensimäinen pitkään aikaan. "Mikä mahtava kappale eikö tuo
omatunto kuitenkin ole", hän sanoi, "kun noin paksupäinen pohjolainen
kuin sinä, sen kautta voipi pakottaa kuninkaansa tunnustamaan oman
mielettömyytensä. Tosi on, että jos eivät luulisi itseään taitaviksi
valtikkaani käyttämään, niin vähän huolisin riisua silkkikoristimet
niiltä leikkikaluilta, jotka yksitellen olet minulle esittänyt. -- Mitä
se minuun koskee, minkälaisissa hempuvaatteissa he pöyhkeilivät, kun
heitä vain ei mainita kilpailioiksi siihen kunniaa tuottavaan
yritykseen, johon minä olen itseni velvottanut? Niin, de Vaux, minä
tunnustan heikkouteni sekä kunnianhimoni häijyyden. Kristittyjen
leirissä on epäilemättä monta oivallisempaa ritaria kuin Englannin
Richard ja viisaasti ja hyvästi tehty olisi antaa ylipäällikön virka
kelvollisimmalle -- mutta", jatkoi sotaisa hallitsia, kohoten ylös
vuoteeltaan ja puistaen lakin päästään, ja hänen silmänsä säihkyivät,
kuten tavallisesti illalla ennen tappelua, "jos joku tuommoinen ritari
istuttaisi ristin lipun Jerusalemin temppelille, kun minun olisi taudin
tähden mahdoton ottaa osaa ruohon jaloon hankkeeseen, niin minä, niin
pian kun pysyisin keihästä koettamaan, vaatisin häntä kaksintaisteloon
elämän ja kuoleman päältä, siksi että hän olisi kunniaani vähentänyt, ja
siepannut pois kilvottelemisteni esineen. -- Vaan hiljaa, kenenkä
sotatorvet tuolta etäältä kuuluu?"
"Luultavasti kuningas Philipin, armollinen herra", sanoi englantilainen.
"Sinä olet kuuro Thomas", sanoi kuningas ja koetti hypähtää ylös; "etkö
kuule tuota räjähystä ja tuota helinää? -- Taivaan tekiä! Turkkilaiset
ovat leirissä -- minä tunnen heidän _leliänsä_[1]".
[1] Mahomettiläisten sotahuuto.
Hän yritti taas nousta sängystä, ja de Vaux'n täytyi käyttää todella
erinomaista voimaansa ja myöskin kutsua kamaripassarit sisäteltasta
avuksi sairasta pitelemään.
"Sinä olet kavala petturi, de Vaux", sanoi julmistunut hallitsia,
uuvuksissaan ja hengästyneenä väistyen ylivoiman edessä ja jääden
sänkyyn makuulleen. "Jos minulla vain olisi voimaa -- ainoastaan niin
paljon voimaa, että voisin pääkallosi särkeä sotanuijallani".
"Minä soisin, että teillä olisi se voima, armollinen herra", sanoi de
Vaux, "ja tahtoisin myöskin asettua sen käyttämiselle sillä tavoin
alttiiksi. Voitto olisi kristikunnalle suuri, jos Thomas Multon olisi
kuollut ja Leijonasydän taasen entisellään".
"Rehellinen, uskollinen palveliani", sanoi Richard ja ojensi kättään,
jota paroni kunnioituksella suuteli, "suo anteeksi herrasi äreyden. Se
on tämä polttava kuume, joka sinua soimaa, eikä suosiollinen herrasi,
Englannin Richard. Mutta mene, sitä pyydän, ja hanki tietoja siitä, ketä
vieraita leiriin on saapunut; sillä nuo äänet eivät ole kristittyä
alkuperää".
De Vaux lähti teltasta asiaa toimittamaan, vaan käski poissa-olonsa
aikana, jonka hän päätti supistaa lyhyeksi, palvelevain kamariherrain ja
hovipoikain pitää kuningasta kahta tarkemmasti silmällä, uhaten heitä
vetää edesvastaukseen kaikesta mitä tapahtui, joka käsky pikemmin lisäsi
kuin vähensi heidän tuskallista pelkoa velvollisuuttaan täyttäessä;
sillä lähinnä hallitsian vihaa pelotti heitä ehkä enin ankaran,
taipumattoman lord Gilslandin suuttuminen.
Seitsemäs luku.
Ei engelsmannit ja skottit viel
Rajall' yhtyneet kertaakaan,
Ettei, kuni satehentulva tiell'
Verivirta ois kastellut maan.
*Otterbournin tappelu.*
Lukuisa joukko Skotlantilaisia sotureita oli ristiretkiläisiin
yhdistynyt ja tietysti asettunut englannin kuninkaan komentoon, koska
he, kuten hänen omat joukotkin, olivat saksalaista ja normannilaista
syntyperää ja puhuivat samaa kieltä, jonka ohessa usealla heistä oli
Englannissaki maatiluksia ja muutamat olivat naimisen ja sukulaisuuden
kautta englantilaisiin perhekuntiin sidotuita. Tähän aikaan ei viha
molempain kansojen välillä ollutkaan niin yltynyt, kun sittemmin Edvard
I:n hallitessa, jonka määrätön kunnianhimo antoi heidän sodalleen
vimmatun, leppymättömän luonteen, kun englantilaiset sotivat Skotlantia
vallottaakseen ja skotlantilaiset taistelivat itsenäisyytensä puolesta
tuolla kovalla, kukistumattomalla järkähtämättömyydellä, joka aina on
heidän kansansa tunnusmerkkinä ollut, käyttäen väkivaltaisimpia keinoja,
kärsien kovimpia vastuksia ja osottaen suurinta uskaliaisuutta. Tähän
saakka oli sotia molempain kansain välillä, vaikka ankaria ja lukuisia,
kumminkin käyty jalomielisen vihollisuuden perusteilla ja niissä oli
nähty noita lievittäviä varjopuolia, joilla kohteliaisuus ja julkisten
vaan vilpittömäin vihollisten kunnioittaminen vähentää sodan kauhuja.
Tämän seurauksena oli, että rauhanaikoina ja erittäinkin milloin
molemmat, kuten nyt, olivat saapuneet sotakentällä yhteisen asian
edestä, joka heidän uskonnon käsitteiden kautta oli kummallekin yhtä
kallis, seikkailioita molemmasta maasta usein soti samassa rivissä,
jolloin heidän kansallinen kilvotuksensa vain yllytti heitä pyrkimään
toistensa edelle taistelussa yhteistä vihollista vastaan.
Richardin suora sotilasluonne, joka ei tehnyt muuta erotusta omiensa ja
Skotlannin Vilhelmin alamaisten välillä, kuin mitä seurasi heidän
käytöksestänsä taistelutantereella, soveltui suuressa määrässä
sovittamaan molempain kansain sotureita. Mutta hänen sairautensa aikana
ja siinä hankalassa tilassa, jossa ristiretkeläiset olivat, alkoi
kansallisviha tulla ilmi niiden erinäisten joukkokuntain välillä, jotka
ristiretkeiliäin armeijaan kuuluivat, ikäänkuin vanhat haavat
ihmisruumiissa aukeavat, kun se joutuu sairauden eli heikkouden tilaan.
Skotlantilaiset ja Englantilaiset, yhtä kateelliset, ylevämieliset ja
loukkauksille arat -- edelliset sitä suuremmassa määrässä, kuin he
olivat köyhempi ja vähempivoimainen kansa -- rupesivat keskinäisillä
kiistoilla täyttämään sitä aikaa, jolloin aselepo esti heitä kääntämästä
yhdistynyttä kostoaan saraceneja vastaan. Niinkuin ennenmuinoin
kilpailevat romalaiset kenraalit, eivät skotlantilaiset tahtoneet
tunnustaa mitään yliherruutta eivätkä heidän eteläiset naapurinsa
myöntää mitään tasa-arvoisuutta. Alati kuultiin molemminpuolisia
syytöksiä ja vastakanteita, ja niin halpa sotamies, kuin hänen
päällikkönsä ja johtajansa, jotka myötäkäymisessä olivat olleet hyviä
kumppaleita, silmäilivät vihaisesti toisiaan vastakäymisessä, juuri kuin
ei yksimielisyys silloin olisi ollut entistä tärkeämpi, niin hyvin
yhteisen asian edistymiseksi, kuin heidän molemminpuoliseksi hyödyksi.
Sama eripuraisuus oli alkanut ilmaantua Englantilaisten ja
Franskalaisten, Italialaisten ja Saksalaisten, vieläpä Tanskalaisten ja
Ruotsalaistenki välillä; mutta kertomuksemme oikeastaan vain tarkottaa
kuvata eripuraisuutta niiden kahden kansan välillä, jotka olivat samalla
saarella syntyneet, ja jotka juuri siitä syystä näyttivät enemmän
ärtyneiltä toisillensa.
Kaikista englantilaisista ylimyksistä, jotka kuningastaan olivat
Palestinaan seuranneet, oli de Vaux enin nurjamielinen skotlantilaisia
vastaan; ne olivat hänen lähimpiä naapureitansa, joitten kanssa hän
elinaikanansa oli joutunut niin yksityisiin kuin yleisiin riitoihin, ja
joita hän oli suuresti vahingoittanut, samoin kuin hän itse puolestaan
oli heiltä kärsinyt paljon. Hänen uskollisuutensa ja rakkautensa
kuninkaaseen oli sen kiinteän hellyyden kaltainen, jota vanha
englantilainen talonkoira herralleen omistaa; se teki hänen
käytöksessään tylyksi ja kopeaksi kaikkia kohtaan, yksin niitäkin,
joitten suhteen hän oli aivan välinpitämätön, sekä kiivaaksi ja
vaaralliseksi jokaiselle jota kohtaan hän kantoi mitään ennakkoluuloa.
De Vaux oli aina kateudella ja mielipahalla huomannut, että hänen
kuninkaansa tätä häijyä, petollista ja villiä heimokuntaa kohtaan, joka
asui toisella puolen pientä virtaa eli korpien ja sydänmaitten halki
vedettyä linjaa, näytti mitään kohteliaisuuden eli suosion osotusta, ja
hän kerrassaan epäili koko ristiretken menestystä, kun siinä oli
sallittu heidänkin kantaa aseita, koska hän sydämensä pohjassa tuskin
piti heitä parempana kuin saracenejä, joita vastaan hänki oli sotaan
lähtenyt. Me voimme myöski lisätä että kun hän itse oli suora,
rehellinen englantilainen, tottumaton niin mieltymystänsä kuin
mielipahaansa salaamaan, niin se imarteleva kohteliaisuus, jonka
skotlantilaiset joko olivat alituisilta liittolaisiltaan fransmanneilta
oppineet, taikka joka oli syntynyt heidän omasta ylpeästä ja varovasta
luonteestaan, hänen mielestään vain viekkaasti peitteli vaarallisimpia
hankkeita heidän naapureitaan vastaan, joista hän tosi englantilaisella
itserakkaudella uskoi, että he suoralla miehuudella eivät voisi mitään
voittoa saada.
Mutta vaikka de Vaux ajatteli näin halvasti pohjoisista naapureistansa
ja tuskin halvemmin niistä skotlantilaisista, jotka ristinpalvelukseen
olivat antauneet, niin kumminkin kunnioitus kuningasta kohtaan ja tunne
hänen velvollisuudestansa ristiretkeiliänä pidätti häntä mielipiteitään
muulla tavoin näyttämästä, kuin siten että hän niin paljon kuin suinkin
kartti kaikkea kanssakäymistä skotlantilaisten aseveljiensä kanssa ja
yksitotisesti oli vaiti joskus sattuessaan heidän seuraan, sekä
ylenkatseella heitä silmäili, kun he marsseilla eli leirissä kohtasivat
toisiaan. Skotlantilaiset paronit ja ritarit eivät olleet henkilöitä,
jotka kärsivät hänen ynseyttään huomaamatta tai siihen vastaamatta; ja
niin sattui, että he pitivät häntä tiettynä ja tehokkaana vihollisena
kansalle, jota hän oikeastaan vain ei rakastanut ja jossain määrin
halveksi. Tarkat huomiontekiät olivat sitäpaitsi panneet mieleen, että
joskin ei hänellä skotlantilaisia vastaan ollut se raamatun
ihmisrakkaus, joka kärsii kauan ja tuomitsee laupiaasti, hän ei
kuitenkaan millään muotoa ollut sitä vähempiarvoista ja rajotettua
hyvettä vailla, joka lieventää ja kokee poistaa toisten tarpeita.
Gilslandin Tuomas oli rikas ja saattoi siis runsaasti hankkia itselleen
ruokavaroja ja lääkkeitä, ja osa näistä kulki aina salaisia teitä
skotlantilaisten kortteliin, kun hänen tyly avuliaisuutensa toimi sen
perusteen mukaan, että ystäviensä jälkeen ihmisellä ovat vihollisensa
lähinnä, ja kaikki siinä välissä olevat asianhaarat hän jätti syrjään,
pitäen niitä kovin mitättöminä edes ansaitaksensa ajatusta. Tämä selitys
on tarpeen, että lukia voisi täydellisesti käsittää, mitä nyt tulemme
kertomaan.
Thomas de Vaux ei ollut kulkenut monta askelta kuninkaallisesta
teltasta, ennenkuin havaitsi mitä ministrelein taiteeseen ei suinkaan
äkkinäisen englantilaisen hallitsian tarkka korva heti oli hoksannut,
että nimittäin ne soittosäveleet, joita he olivat kuulleet, syntyivät
saracenilaisista pilleistä, torvista ja vaskirummuista; ja sen leveän
telttakadun päässä, joka lähti Richardin teltasta, hän saattoi nähdä
joukon joutilaita sotamiehiä kokoontuneen sen paikan ympäri melkein
keskellä leiriä, josta tuo musiiki kuului; ja suureksi kummakseen hän
niiden monenmuotoisten kypärien seassa, joita eri kansain
ristiretkeläiset kantoivat, myöskin huomasi valkoisia turbaneja ja
pitkiä piikkejä, ilmottaen aseellisten saracenein läsnä-oloa, sekä
useoita rumapäisiä kameleja ja dromedareja, jotka pitkien, epämuotoisten
kaulainsa avulla saattoivat katsella väkijoukon yli.
Kummastuneena ja pahoillaan tuosta odottamattomasta ja oudosta näöstä --
sillä tavallista oli, että vihollisten kanssa kaikki keskustelut
aselevosta ynnä muusta tapahtuivat määrätyllä paikalla leirin
ulkopuolella -- katseli paroni tarkasti ympärilleen jonku perään, joka
voisi tämän arveluttavan seikan syytä tietää.
Ensimmäistä henkilöä, jonka hän näki vastaansa tulevan, piti hän kohta,
hänen ylpeästä, arvollisesta astunnasta päättäen, spanjalaisena eli
skotlantilaisena; ja heti senjälkeen hän lausui itsekseen: "ja
skotlantilainen se onki -- tuo Leopartin ritari. -- Olen nähnyt hänen
sotivan oivallisesti kyllä, ollakseen siitä maasta."
Haluamatta edes sivumennen tehdä hänelle kysymystä, hän juuri aikoi
kulkea sir Kennethin sivu synkällä, jörömäisellä tavallaan, joka
ikäänkuin tahtoi sanoa: "minä tunnen sinun, vaan en tahdo saada mitään
tekemistä kanssasi"; vaan tuo pohjanmaan ritari teki hänen aikeensa
tyhjäksi, kun hän astui suoraan häntä kohti ja kylmällä
kohteliaisuudella tervehtien, sanoi: "mylord de Vaux Gilslannista, minä
haluaisin teitä puhutella."
"Haa!" vastasi englantilainen paroni, "minua? Mutta sanokaa
sanottavanne, kunhan teette sen lyhyeen, sillä minä olen kuninkaan
asialla".
"Se, mitä minulla on teille sanottavaa, koskee vielä enemmän kuningas
Richardia", vastasi sir Kenneth. "Minä tuon toivoakseni terveyden
hänelle myötäni."
Gilslannin lordi tarkasteli skotlantilaista epäilevillä silmillä ja
vastasi: "sinä luullakseni et ole lääkäri, herra skotlantilainen -- yhtä
hyvin uskoisin teidän tuovan Englannin kuninkaalle rikkauksia".
Vaikka harmistuneena siitä tavasta, jolla paroni hänelle vastasi, jatkoi
sir Kenneth tyynesti: "terveys Richardille on kunnia ja rikkaus
kristikunnalle. -- Mutta minulla on kiire; olkaa siis hyvä ja sanokaa,
jos voin saada kuningasta puhutella."
"Ei, sitä ette voi, hyvä herrani," sanoi paroni, "ennenkuin selvemmin
selitätte asianne. Ruhtinasten sairashuoneet eivät, niinkuin teidän
pohjalaiset ravintolat, ole aukinaiset jokaiselle, joka ovelle
kolkuttaa".
"Mylord", sanoi Kenneth, "risti, jota samoin kuin tekin kannan
hartioillani, ja sanottavani tärkeys kehottavat minua tätä nykyä
anteeksi antamaan käytöstä, jota en muutoin kärsisi. Suoraan sanoen siis
minä tuon muassani maurilaisen tohtorin, joka ottaa kuningas Richardia
parantaakseen hänen taudistansa".
"Maurilaisen tohtorin!" sanoi de Vaux; "ja ken tahtoo taata että hän ei
tuo myrkkyä lääkkeitten sijasta?".
"Hänen oma henkensä, mylord -- hänen päänsä, jonka hän takuuksi tarjoo".
"Minä olen tuntenut monta uskaliasta veijaria". sanoi de Vaux, "joka ei
pitänyt henkeänsä suuremmassa arvossa kuin se olikaan, ja olisi
hirsipuuhun hipsuttellut yhtä iloisena kuin jos telottaja olisi ollut
hänen tanssikumppalinsa."
"Mutta niin on kuitenkin asia, mylord", skotlantilainen vastasi:
"Saladin, jota ei kukaan tahtone kieltää jaloksi ja urhoolliseksi
viholliseksi, on tänne lähettänyt tämän lääkärin lukuisella saatto- ja
suojelusjoukolla, joka osottaa kuinka paljon arvoa sultani panee El
Hakemiin, sekä samassa myöskin hedelmiä ja virvotuksia kuninkaan
tarpeeksi ja semmoisen tervehyksen, jonka rehelliset viholliset voivat
vaihtaa, toivoen hänen paranevan kuumeestansa niin että hän paremmin
pystyisi vastaanottamaan sulttania, joka aikoo vieraaksi tulla
paljastettu miekka kädessä ja joku satatuhatta ratsastajaa seurassansa.
Suvaitsisitteko te, joka olette kuninkaan salaneuvoston jäsen, antaa
käskyn, että kamelein kuormat puretaan ja oppinutta tohtoria soveliaalla
tavalla otetaan vastaan?"
"Merkillistä!" sanoi de Vaux, ikäänkuin itsekseen puhuen. -- "Ja kuka
tahtoo Saladinin rehellisyydestä sitoutua vastaamaan tämmöisessä
seikassa, kun petos iäksi pelastaisi hänen voimallisimmasta
vihollisestaan?"
"Minä itse", vastasi sir Kenneth, "menen hänen edestä takuuseen,
hengellä, kunnialla ja tavaralla".
"Kummaa!" lausui de Vaux toistamiseen; "Pohja takuuseen etelämaan --
skottilainen turkkilaisen edestä! -- Saanko luvan kysyä teiltä, herra
ritari, kuinka te tähän seikkaan olette sekaantuneet?"
"Minä olen ollut poissa vaellusretkellä", sanoi sir Kenneth, "ja
matkallani oli minulla sanoma saatettava Engaddin erakolle".
"Ettekö voi sitä minulle ilmottaa, sir Kenneth, ja niin ikään tuon pyhän
miehen vastausta?"
"Se ei käy laatuun, mylord", vastasi skotlantilainen.
"Minä olen jäsen Englannin salaneuvostossa", sanoi englantilainen
ylävästi.
"Jonka maan alamainen minä en ole", sanoi Kenneth. "Vaikka kyllä olen
tässä sodassa vapaehtoisesti asettunut Englannin kuninkaan lipun alle,
niin kuningasten, ruhtinasten ja siunatun ristin armeijan korkeimpain
päällikköjen yhteinen neuvosto minun lähetti, ja heille ainoastaan teen
lähetyksestäni tilin".
"Haa, niinkö arvelet?" sanoi kopea paroni. "Vaan tiedä sitten, sinä,
joka lienet kuninkaitten ja ruhtinasten lähettiläs, ettei kukaan lääkäri
saa lähestyä Englannin Richardin tautivuodetta ilman Gilslannin Tuomaan
suostumuksetta; ja he varokoot itseään, jotka mielivät sinne pyrkiä
ilman sitä".
Hän kääntyi ylpeästi pois, kun skotlantilainen astui häntä vielä
likemmäksi ja asettuen suoraan hänen tiellensä, tyynellä äänellä, jossa
kuitenkin värähti vissi määrä ylpeyttä, kysyi jos Gilslannin lordi piti
häntä aatelismiehenä ja hyvänä ritarina.
"Kaikki skotlantilaiset ovat syntyperänsä puolesta aatelismiehiä",
vastasi de Vaux hiukan ivallisesti, vaan havaiten oman vääryytensä, ja
huomattuaan kuinka veri nousi Kennethille kasvoihin, hän lisäsi: "että
te olette hyvä ritari, olisi ainakin sen synti kieltää, joka on nähnyt
teidän hyvin ja urhokkaasti toimittavan velvollisuutenne".
"No hyvä", sanoi skotlantilainen ritari, viimeisen myönnytyksen
suoruudesta hyvillänsä, "minä vannon teille, Thomas Gilslannista, että,
niin totta kuin olen rehellinen skotlantilainen, jota pidän yhtä suurena
etuoikeutena kun vanhaa aatelisuuttani, ja niin totta kun olen lyöty
ritari ja tänne tullut saavuttamaan kunniaa ja mainetta tässä elämässä
ja syntieni sovitusta tulevaisessa niin totta, ja sen siunatun ristin
kautta, jota kannan, minä vakuutan teille, että ainoastaan tarkotan
Richard Leijonasydämen parasta, kun pyydän hänen antaumaan
mahomettiläisen lääkärin hoidettavaksi".
Tämä juhlallinen vakuutus teki vaikutuksen englantilaiseen, joka
suuremmalla suopeudella, kuin hän tähän saakka oli osottanut, virkki:
"olkoon -- jota en itse puolestani epäile -- herra Leopartin Ritari,
että itse olet varma asiasta, niin sano, teenkö oikein, jos maassa,
missä myrkytystaito on yhtä yleinen kuin keittotaide, annan tuon
tuntemattoman lääkärin käyttää rohtojaan sairasta kohtaan, jonka henki
on kristikunnalle niin kallis?"
"Mylord," skotlantilainen vastasi, "tähän voin ainoastaan vastata, että
asekantajani, ainoa seuralaisistani, jonka sota ja taudit ovat minulle
jälelle jättäneet, nyt on kovasti sairastanut samaa kuumetta, joka
urhoollisen Richard kuninkaan persoonassa on halvannut pyhän yrityksemme
etevimmän jäsenen. Tämä lääkäri, tämä El Hakim, on vain tuntikausi
taapäin antanut hänelle lääkkeitään ja nyt hän jo on vaipunut
virkistyttävään uneen. Että hän voipi parantaa tätä tautia, joka on niin
vaarallinen, sitä en epäile; ja että hän tahtoo sitä tehdä, luulen siitä
näkyvän, että kuninkaallinen sulttani, joka on niin vilpitön ja
rehellinen, kuin sokaistu uskoton voipi olla, on hänen lähettänyt; ja
muutoin minusta tuntuu, että varmuus palkinnosta, jos hän onnistuu, ja
rangaistuksesta, jos hän tahallansa jää onnistumatta, on täydellinen
takuu yrityksen mahdollisesta menestymisestä".
Englantilainen kuunteli häntä silmät maahan luotuina, ikäänkuin olisi
epäillyt, mutta kernaasti halunnut tulla vakuutetuksi. Viimein hän
katsoi ylös ja sanoi: "voinko saada nähdä sairasta asekantajaanne, sir?"
Skotlantilaista ritaria näytti kysymys arveluttavan; hän punastui, vaan
vastasi vihdoin: "kernaasti, mylord Gilsland; mutta kun näette
koristelemattoman asuntoni, tulee teidän muistaa, että skotlannin
ritarit ja aatelismiehet eivät syö niin herkullisesti, makaa niin
pehmeästi, eivätkä huoli asua niin komeasti, kuin heidän eteläiset
naapurinsa. Asuntoni on *köyhä*, mylord Gilsland", hän lisäsi ylpeällä
painolla tuolle sanalle, lähtiessään vähän vastahakoisesti näyttämään
tietä kortteriinsa.
Mitä ennakkoluuloja de Vaux'lla olikin uuden tuttavansa kansaa kohtaan,
ja vaikka emme tahdo kieltää että ne suureksi osaksi johtuivat heidän
sananlaskuksi tulleesta köyhyydestä, oli hän kuitenkin kovin
jalomielinen nauttiakseen nöyryyttämisestä, jota uljas mies ei voinut
olla tuntematta, kuin hänen täytyi paljastaa puutteita, joita hänen
ylpeytensä kernaasti olisi salannut.
"Häpeä sille ristin soturille", hän sanoi, "joka ajattelisi maallista
loistoa eli ylellistä mukavuutta, rientäessään pyhän kaupungin
pelastukseksi. Kuinka paha meidän lieneeki, niin kumminkin meidän on
parempi olla kuin kaikkein niiden marttyrain ja pyhimysten, jotka ennen
meitä ovat näillä paikoilla vaeltaneet ja nyt pitelevät kultaisia
lamppuja ja ijäti vihannoita palmuja käsissänsä".
Tämä oli kuvannollisin puhe, minkä Gilslannin Tuomas koskaan tiettiin
lausuneen, varsinki kun se ehkä -- joten joskus sattuu -- ei täydelleen
ilmaissut hänen omia mielipiteitään, koska hän jossakin määrin rakasti
herkullista ja mukavaa elämää. Sillä välin he olivat joutuneet siihen
osaan leiriä, johon Leopartin Ritari oli asettunut.
Ulkonäöstä päättäen ei täällä rikottu niitä kohtuuden sääntöjä vastaan,
joita lord Gilslannin ajatuksen mukaan ristiretkeiliäin tuli noudattaa.
Paikka, johon ristiretkeläisillä leirin rakentamassa tavallisten
mittojen mukaan olisi voinut mahtua kolmekymmentä telttaa, oli osaksi
tyhjä -- koska ritari jonkulaisesta ylpeydestä oli vaatinut niin paljon
tilaa kuin hänen alkuperäinen saattokuntansa olisi tarvinnut -- osaksi
muutamain mitättömien hökkelein vallassa, jotta olivat hätäisesti
oksista kyhätyt ja palmulehdillä peitetyt. Nämä majat näyttivät
autioilta ja useat aivan tappioon joutuneilta. Keskimäistä, joka muka
oli päällikön teltta, kaunisti halkokärkinen viiri keihään päässä, josta
sen pitkät liuskat rippuvat liikkumattomina alaspäin, ikäänkuin
aasialaisen auringon paahtavista säteistä kuihtuneina. Mutta ei
hovipoikia, ei asekantajia, ei edes yksinäistä vahtimiestä nähty tätä
aatelisvallan ja ritarillisen arvon kuvaa vartioimassa. Ellei sen oma
arvo sitä suojellut loukkauksista, niin muuta vartioitsiaa sillä ei
ollut.
Sir Kenneth katseli surumielin ympärilleen, vaan astui tunteitaan
tukehuttaen majaan, viitaten Gilslannin paronille tulemaan perästä. Tämä
loi myöski ympärilleen tarkan silmäyksen, joka osotti sääliä ja hiukka
ylenkatsettakin, jolle sääli lienee yhtä paljon sukua, kuin sen sanotaan
rakkaudelle olevan. Sitten laski hän alas korkean kypärikoristeensa ja
astui matalaan majaan, jonka hänen kookas vartalonsa miltei kokonaan
täytti.