Jordanin vuorisista sydänmaista Englannin kuninkaan Richardin leiriin,
joka silloin oli sijotettu St. Jean d'Acren ja Askalonin välille, ja
sisälti sen sotavoiman, jolla Leijonasydän oli toivonut tekevänsä
voitollisen retken Jerusalemiin -- hanke joka luultavasti olisi
onnistunut, ellei toisten siihen osaaottavain kristittyjen ruhtinasten
kateus olisi hänen aikeillensa ollut esteenä; sillä heitä loukkasi
englantilaisen hallitsian hillitsemätön ylpeys ja Richardin peittämätön
ylenkatse veljiänsä toisia hallitsioita kohtaan, jotka vaikka arvossa
hänen vertaisiansa, kumminkin uljuudessa, pelkäämättömyydessä ja
sotaisissa avuissa olivat häntä halvemmat. Tuommoinen epäsopu, etenkin
Richardin ja Franskan kuninkaan Philipin välillä, aikaansai riitoja ja
esteitä, jotka lamauttivat kaikkia tuon urhoollisen, vaan
kiivasluontoisen Richardin esittämiä tehollisia toimia, sillä välin kuin
ristinsotilasten rivit yhä harvenivat, ei ainoastaan yksityisten
henkilöiden, vaan kokonaisten joukkojen eroamisen kautta, jotka
läänitysherrainsa komennossa luopuivat taistelusta, jonka eivät
toivoneet voitolla päättyvän.
Niinkuin saattoi odottaa, vaikutti ilmanalakin haitallisesti
pohjoismaiden sotilaisiin, ja sitä suuremmassa määrässä kuin
ristiretkeiliäin irstas elämä, niin sopimaton niille perusaatteille ja
tarkotuksille, jotka olivat heitä pakottaneet aseisiin tarttumaan, teki
heidät huokeaksi saaliiksi polttavan helteen ja kylmän kasteen
vahingollisille vaikutuksille. Siihen alakuloisuuteen, joka oli näitten
tappioiden seurauksena, tuli lisäksi se, jonka vihollisten miekka teki.
Saladin, jonka nimi loistaa ensimäisenä Itämaitten historiassa, oli
omasta onnettomasta kokemuksesta oppinut että hänen keveästi varustetut
joukkonsa eivät suljetussa tappelussa voineet kestää teräkseen
puetettuja frankeja vastaan, sekä samalla tullut huomaamaan ja
pelkäämään vastustajansa Richardin uskaliasta luonnetta. Mutta jos hänen
väkensä useamman kuin yhden kerran joutuivat suureen tappioon, hankki
hänelle hänen sotavoimainsa enemmyys voiton niissä vähemmissä
kahakoissa, joita ristiretkeiliät usein eivät voineet välttää, ja
samassa määrässä kuin hänen päällekarkaajansa armeija hupeni, tulivat
sulttanin toimet tässä pikku sodassa yhä lukuisemmiksi ja rohkeammiksi.
Ristiretkeläisten leiriä kierteli ja melkein piiritti suurilukuiset
joukot keveätä ratsuväkeä, joita helposti kuin ampiaisparvia saattoi
kuoliaaksi kouristaa, kun niihin kerta pääsi käsiksi, vaan jotka olivat
varustetut siivillä, paetakseen väkevämpää voimaa, ja okailla
pistelläkseen. Alituisia otteluita tapahtui etuvahtein luona ja
muonaretkillä, joissa moni kallis henki menetettiin, ilman vastaavaa
hyötyä; transportteja siepattiin ja yhdistyksiä katkaistiin.
Ristiretkeiliäin täytyi hankkia itselleen elatuksensa hengen uhalla, ja
yhtävähän kuin ennenmuinoin voitiin Bethlehemin lähteestä saada sitä
vettä, jota kuningas David, yksi maan entisistä hallitsioista himosi,
yhtä vähän sitä nyt saatiin ilman verenvuodatuksetta.
Voimallisena vastapainona näille vastuksille oli kyllä Richard kuninkaan
järkähtämätön lujamielisyys ja väsymätön toimeliaisuus. Alati ratsunsa
seljässä muutamain parhaimpain ritariensa kanssa, valmiina rientämään
jokaiseen paikkaan, mistä vaara uhkasi, hän usein ei ainoastaan tuonut
odottamattoman avun kristityille, vaan hajottikin uskottomat, vaikka he
olivat aivan varmat voitostaan. Mutta ei Leijonasydämenkään rautaruumis
voinut ilman haitatta kärsiä epäterveellisen ilmanalan vaihetuksia ja
sen ohessa alituisia ruumiin- ja sielunponnistuksia. Hän sairastui
senlaiseen hivuttamaan kuumeeseen, joka Aasiassa liikkuu, ja joutui,
kaikella suurella voimallansa ja vieläki suuremmalla rohkeudellansa,
kykenemättömäksi ensin nousemaan hevosen selkään ja sitten olemaan
niissä sotaneuvotteluissa läsnä, joita ristiretkeiliät aika tavasta
pitivät. Vaikea oli päättää, jos tämä pakollinen joutilaisuus tuli
englantilaiselle hallitsialle enemmän harmittavaksi tai helpommaksi sen
kautta, että ristiretkeiliät päättivät sopia kolmenkymmenen päivän
aselevosta sulttani Saladinin kanssa; jos häntä yhdeltä puolen suututti
se viivästys, minkä tämä aikaansai suuren hankkeen edistymisessä,
lohdutti häntä toiselta puolen vakuutus, että hänen sotakumppaninsa
eivät niittäneet mitään laakereita, hänen toimetonna sairasvuoteella
maatessaan.
Mutta mitä Leijonasydän vähimmin saattoi kärsiä, oli se yleinen
toimettomuus, joka ristiretkeiliäin leirissä alkoi näyttäytyä, niin pian
kuin hänen sairautensa muuttui arveluttavammaksi, ja niistä tiedoista,
jotka hän tykönään olevilta miltei vasten heidän tahtoaan sai, hän
havaitsi, että sotaväen toiveet olivat alenneet samassa määrässä kuin
hänen sairautensa yltyi, ja että välirauhaa täytettiin, ei armeijan
lisäämiseksi, sen masentuneen rohkeuden elähyttämiseksi, sen
vallotushimon kiihdyttämiseksi ja sen valmistamiseksi äkilliseen ja
uskaliaaseen marssiin pyhää kaupunkia vastaan, joka oli sotaretken
maali, vaan heikenneen armeijan leirin vahvistamiseksi
kaivantohaudoilla, paalutuksilla ja muilla linnotuskeinoilla, ikäänkuin
olisi valmistettu itseään sodan uudestaan syttyessä pikemmin torjumaan
mahtavan vihollisen päällekarkausta, kuin asettumaan vallottajan ja
ahdistajan ylpeään asemaan.
Tuo englantilainen kuningas joutui näistä ilmotuksista raivoon, aivan
kuin vangittu leijona, joka häkkinsä rautakalterein välitse näkee
saaliinsa. Luonnosta kiivas ja tuima kulutti häntä hänen oma kiukkunsa.
Hänen palveliansa pelkäsivät häntä ja lääkärit eivät hänen suhteen
uskaltaneet harjottaa sitä valtaa, jota tohtorin välttämättä täytyy
potilaan suhteen käyttää, voidaksensa hänelle olla hyödyksi. Ainoastaan
yksi uskollinen paroni, joka kenties omansa ja hallitsiansa luonteen
yhtämukaisuuden tähden oli häneen luopumattomasti kiintynyt, rohkeni
asettua jalopeuran ja hänen vihansa väliin, ja hillitsi tyynesti, mutta
vakavasti, tuota vaarallista potilasta, johon toimeen ei yksikään muu
olisi uskaltanut ryhtyä, ja johon Thomas de Multon ainoastaan sen tähden
pystyi, että hän piti kuninkaansa henkeä ja kunniaa suuremmassa arvossa
kuin sitä suosioa, jonka hän saattoi menettää, ja sitä vaaraa, johon hän
saattoi joutua, noin vallatonta ja mielipahassaan peljättävää sairaista
hoitaessaan.
Sir Thomas oli Gilslandin herra Cumberlannissa, ja tällä aikakaudella,
jolloin liikanimet ja arvonimitykset eivät niin kiinteästi liittyneet
henkilöihin kuin nykyään, kutsuivat normannit häntä lord de Vaux'ksi ja
saksilaiset, jotka pitivät kiinni vanhasta kielestään ja ylpeilivät
siitä saksilaisesta verestä, joka juoksi kuulusan soturin suonissa,
nimittivät häntä englannin kielellä Tuomaaksi eli tuttavammin _Thom of
the Gills_, s. o. Kaitaisten Laaksojen herraksi, joista hänen laajat
tiluksensa olivat saaneet hyvin tunnetun nimensä.
Tämä paroni oli ottanut osaa lähes kaikkiin niihin sotiin, joita oli
käyty Englannin ja Skotlannin välillä, ja myöski niihin moninaisiin
sisällisiin riitoihin, jotka siihen aikaan rasittivat viimemainittua
maata, ja oli kaikissa kunnostanut itseään niin hyvin sotaisen taidon
kuin oman urhoollisuuden kautta. Hän oli muissa suhteissa raaka sotilas,
suora ja huolimaton tavoissaan setä hiljaluontoinen, melkeinpä tyly
käytöksessään, eikä, ainakaan siltä kuin päältäpäin näytti, vaatinut
että häntä pidettäisiin valtio- eli hovimiehenä.
Vaan ne, jotta luulivat saattavansa katsella tarkemmin ihmisten
luonteisiin, väittivät kuitenkin, että lord de Vaux oli yhtä viekas ja
kunnianhimoinen, kuin julkea ja rohkea, ja arvelivat, että kun hän
mukaantui kuninkaan omaan suoraan ja pelkäämättömään mielenlaatuun, hän
silloin ainakin jossakin määrin tahtoi saavuttaa hänen suosioansa ja
tyydyttää omaa syvään kätkeytyvää kunnianhimoansa. Mutta kukaan ei
huolinut hänen aikeitaan vastustella, jos hänellä todella semmoisia oli,
kilpailemalla hänen kanssa siinä vaarallisessa tehtävässä, jota
tarttuvaksi sanottua tautia sairastavan potilaan jokapäiväinen
palveleminen tuotti, etenkin kun tämä sairas oli Leijonasydän, jota
tappelusta estetyn sotilaan ja vallanpidosta erotetun kuninkaan raivosa
kärsimättömyys tuskastutti; ja halvat sotamiehet, ainakin
englantilaisessa armeijassa, olivat ylipäätäin siitä ajatuksesta, että
de Vaux hoiti kuningastaan kuin kumppali kumppalinsa, jokapäiväisiin
vaaroihin osaa ottaneitten välillä solmitun sotilasystävyyden koko
rehellisyydellä ja vilpittömällä ujostelemattomuudella.
Muutaman lämpimän syrialaisen päivän iltapuolella Richard makasi
tautivuoteellaan, joka hänen sielulleen oli yhtä inhottava kuin itse
tauti hänen ruumiilleen ilkeä. Hänen kirkkaat siniset silmänsä, jotka
aina säteilivät kummastuttavalla loistolla ja tulella, olivat nyt
kuumeesta ja sielun levottomuudesta tulleet vielä kirkkaammiksi ja
säihkyivät hänen kiharain ja leikkaamattomain, keltaisten hivusten alta
yhtä äkillisesti ja vilkkaasti kuin auringon viimeiset säteet pistävät
esiin lähenevän ukkosenpilven syrjästä, jota se kuitenkin kultaa. Hänen
miehuulliset kasvonsa osottivat selvään turmelevan taudin edistymistä,
ja huolimattomasti hoideltu, ajamaton parta peitti huulia ja leukaa. Kun
hän tuossa heittäysi sinne tänne sängyssään, välin vetäen peittoa
päälleen, välin, hetki sen jälkeen, viskaten sen yltään, ilmaisi hänen
vuoteensa epäjärjestys ja hänen kiivaat liikuntonsa samalla kertaa
kovimpiin rasituksiin tottuneen luonteen pontevuutta ja raivokasta
malttamattomuutta.
Hänen vuoteensa vieressä seisoi Thomas de Vaux, joka kasvojensa,
käytöksensä ja ryhtinsä puolesta oli täydellisin vastakohta sairaalle
kuninkaalle. Hänen kasvunsa oli melkein jättiläisen tapainen, ja hänen
hivuksiansa olisi paksuudessa voinut verrata Simsonin tukkaan, vaikka
vasta sitte kuin israelilaisen sankarin suortuvat olivat saaneet
philistealaisnaisen saksia maistaa; sillä de Vaux piti lyhyeksi
leikattua tukkaa, että se mahtuisi kypärin alle. Hänen suurten
pähkinänkarvaisten silmäinsä loisto muistutti syksyisen aamun
kirkkaudesta, ja niiden tyyneys häirittyi ainoastaan hetkeksi, kun
Richard näytti kovin kiivaita rauhattomuuden ja kärsimättömyyden
merkkejä. Hänen kasvonsa, vaikka suuremmoiset niinkuin hänen
ruumiinsakin, olivat ehkä olleet kauniit, ennenkuin arvet niitä
epämuodostivat; ylähuulta peitti normannilaiseen tapaan paksut viikset,
jotka olivat niin pitkät ja tuuheat, että yhtyivät tukkaan, joka,
niinkuin partakin, oli mustanruskea ja harmahtava. Hänen ruumiinsa
näytti olevan sitä laatua, joka parhaiten kestää vaivoja ja
vahingollista ilmanalaa; sillä hän oli hoikka vyötäisiltä, rinta oli
leveä ja korkea, käsivarret pitkät ja sääret vankat. Enempään kuin
kolmen vuorokauteen hän ei ollut riisunut olkapäissä ristillä
koristettua költeriansä, ja vain nauttinut hetken lepoa, jota hallitsian
hoitaja voipi itselleen harvinaisesti anastaa. Hän muutti harvoin
asentoansa, paitsi antaessaan Richardille virvotusaineita ja rohtoja,
joita ei kukaan vähemmin suosituista hoviherroista olisi voinut
houkutella malttamatonta kuningasta ottamaan, ja jotain liikuttavaa oli
tuossa hellässä, ehkä kömpelössä tavassa, jolla hän näitä askareitansa
toimitti, jotka olivat niin sopimattomia hänen rohkealle ja
sotilaantapaiselle käytökselleen.
Teltalla, jossa nämä henkilöt olivat, oli, aikakauden tapojen ja
Richardin persoonallisen luonteen mukaan, enemmän sotaisa, kuin uhkea ja
kuninkaallinen ulkonäkö. Monenlaisia hyökkäys- ja puollustusaseita,
joista muutamat olivat eriskummaista ja vastakeksittyä tekoa, makasi
ympäri teltan lattiaa tai oli ripustettu niihin tankoihin, jotka sitä
kannattivat. Metsästysretkillä tapettujen petoeläinten nahkoja oli
levitetty lattialle tai ripustettu teltan seinille, ja tuommoisista
jahdin voittomerkeistä tehdyllä läjällä makasi kolme _alania_, niinkuin
niitä silloin kutsuttiin, eli susikoiraa, kaikkein suurinta lajia ja
lumivalkoisia. Heidän päänsä joihin kynsi ja hammas oli piirtänyt monet
arvet, osottivat heidän osallisuuttansa siihen voittovuoteeseen, jolla
he lepäsivät, ja heidän silmänsä, jotka he silloin tällöin haukoteltuaan
eli jäseniään oiottuaan loivat Richardin sänkyyn, ilmaisivat suurinta
kummastusta ja mielipahaa tästä tavattomasta joutilaisuudesta, jota
heidänkin täytyi sietää. Tämä kaikki oli vain sotilaan ja metsästäjän
tunnusmerkkejä; mutta pienellä pöydällä aivan sängyn vieressä oli
kolmikulmainen teräksinen kilpi kolmella juoksevalla leijonalla,
semmoisen vaakunan tämä ritarillinen hallitsia ensin valitsi, ja tämän
kilven edessä oli se kultainen diademi, melkein herttuallisen kruunun
kaltainen, paitsi että se edestäpäin oli korkeampi kuin takaa, joka
purppurasamettisen ja kullalla kirjailtun tiaran (lakin) kanssa, tähän
aikaan oli englantilaisen majesteetin merkkikuva. Sen vieressä, ja
ikäänkuin valmiina suojelemaan kuninkaallista vertauskuvaa, makasi
mahtava sotanuija, joka jok'ainoalle toiselle kädelle, kun
Leijonansydämen, olisi ollut kovin raskas.
Teltan ulkonaisessa osastossa oleskeli kaksi upseeria kuninkaan
henkivartioväestä, alakuloisina ja rauhattomina herransa
terveydentilasta, eikä vähemmin omasta puolestaan, jos hän kuolisi.
Heidän synkkä pelonalaisuus vaikutti myöskin vahtimiehiin teltan
ulkopuolella, jotka kuljeskelivat edestakaisin äänettöminä ja
huolestuneen näköisinä, eli seisoivat liikkumattomina,
tapparakeihäisiinsä eli hilporeihinsa nojaten, pikemmin aseellisten
voittomerkkien kuin eläväin sotilasten kaltaisina.
"Sinulla ei siis ole parempia uutisia minulle ulkoa kerrottavia, sir
Thomas?" sanoi kuningas pitkän ja ikävän vaiti-olon jälkeen, jota oli
kestänyt tuossa kuumeentapaisessa levottomuudessa. "Ritarimme kaikki
vaimonpuoliksi muuttuneina ja naisemme tekopyhiksi, eikä rahtuakaan
miehuullisuutta ja ritarillisuutta virkistämään leiriä, johonka kuuluu
koko Europan ritariston valioväki -- Haa!"
"Välirauha, mylord", sanoi de Vaux yhtä kärsivällisesti, kuin hän jo
kaksikymmentä kertaa oli saman selityksen tehnyt -- "välirauha estää
meitä miehen tointa osottamasta, ja mitä naisväkeen tulee, niin minä,
kuten teidän majesteetinne hyvin tietää, olen huono seuramies ja vaihdan
ani harvoin teräksen ja puhvelikölterin kultaan ja samettiin -- mutta
sen tiedän, että etevimmät kaunottaremme ovat seuranneet hänen
majesteettiansa kuningatarta ja prinsessaa vaellusretkelle Engaddin
luostariin sen lupauksen täyttämiseksi, jonka he ovat tehneet teidän
korkeutenne pelastamiseksi tästä sairaudestanne".
"Ja onko mielestäsi oikein", sanoi Richard kiivaasti ja
malttamattomasti, "että kuninkaalliset rouvat ja neidot antautuvat
vaaran alttiiksi lähtemällä seutuihin, joissa ne uskottomat koirat,
jotka maakuntaa saastuttavat, yhtä vähän tietävät rehellisyydestä
lähimmäisiä kohtaan, kuin uskosta Jumalaan?"
"Mutta Mylord", sanoi de Vaux, "onhan heillä Saladinin sana, johon
voivat luottaa".
"Se on totta!" vastasi Richard, "ja minä tein pakanalliselle sulttanille
väärin -- minä jään hänelle siitä hyvityksen velkaan. -- Suokoon Jumala,
että voisin ruumiillani hänelle sitä tarjota molempain armeijain välissä
-- kristitty ja pakanallinen mailma katsojina!"
Tätä sanoessaan, Richard pisti sängystä esiin olkapäähän asti paljaan
käsivartensa, ja vaivaloisesti vuoteellansa kohoten puisteli puristettua
nyrkkiään, ikäänkuin se olisi kouristanut miekkaa eli sotanuijaa ja
heilutellut sitä sulttanin kalliilla kivillä koristetun turbanin ylitse.
Jonkinlaisella vähäisellä väkivoimalla, jota Richard tuskin olisi
toisilta kärsinyt, de Vaux sairaanhoitajavirkansa puolesta pakotti
kuninkaallista herraansa taasen asettumaan alas vuoteelleen ja peitteli
hänen jänteviä käsivarsia, kaulaa ja olkapäitä samalla huolella, jota
äiti osottaa ärtyiselle lapselleen.
"Sinä olet tyly, vaikka hyväntahtoinen sairaanhoitaja, de Vaux", sanoi
kuningas katkeralla naurulla, väistyen sen voiman edestä, jota ei voinut
vastustaa. "Mielestäni huntu sopisi sinun ykstotisille kasvoillesi yhtä
hyvin, kun hilkka kaunistaisi minua. Meistä tulisi sitten lapsi ja
imettäjä, joilla tyttöjä peljättää".
"Me olemme aikoinamme miehiä peljättäneet, armollinen herra", de Vaux
sanoi, "ja toivoaksemme elämme siihen päivään, jolloin taasen saamme
heitä peljättää. Mitä kuumeenpuuska merkitsee, jottemme sitä voisi
kärsiä, kohta taas siitä päästäksemme?"
"Kuumeenpuuska!" huusi Richard kiivaasti. "Niin, voit täydellä syyllä
sanoa, että minulla on kuumeenpuuska; vaan kuinka on toisten
kristittyjen ruhtinasten laita -- Franskan Philipin -- tuon tylsän
Itävaltalaisen -- Montserrat'n herran -- Johannitain -- Temppeliherrain
-- mikä näitä kaikkia vaivaa? -- Minä tahdon sen sulle selittää: se on
halvaus -- kuolemanhorros -- tauti, jota heiltä viepi puhe- ja työvoiman
-- ruumiinmato, jota on sydänjuuria myöten syönyt, mitä on jaloa,
ritarillista ja hyvänavuista heissä -- joka on saattanut heitä rikkomaan
jalointa lupausta, johon ritari koskaan on valalla sitoutunut -- saanut
heitä halveksimaan kunniaansa ja unohtamaan Jumalaansa!"
"Jumalan tähden, armollinen herra", sanoi de Vaux, "älkää noin
kiivastuko! -- Lauseitanne voidaan kuulla teltan ulkopuolella, jossa
tuommoinen puhe jo yleisesti liikkuu sotamiesten kesken ja vain tuottaa
eripuraisuutta ja riitaa kristillisessä armeijassa. Muistakaa, että
teidän tautinne pilaa pääjänteen heidän yrityksessään. Ennen voitaisiin
viskinkonetta käyttää ilman vääntimiä ja vipusinta, kuin kristitty
sotaväki mitään toimittaa ilman kuningas Richarditta".
"Sinä minua imartelet, de Vaux", sanoi Richard; eikä kiitokselle aivan
tunnotonna laski hän päänsä päänalaiselle vakavammin yrittäen levätä,
kuin mitä hän tähän saakka oli koettanut. Mutta Thomas de Vaux ei ollut
mikään hovimies; ne sanat, jotka hän oli lausunut, olivat itsestänsä
nousseet hänen huulillensa, eikä hän ymmärtänyt jatkaa miellyttävää
ainetta, siten pitkittääksensä sen synnyttämää tyynempää mielentilaa.
Hän oli siis vaiti, kunnes kuningas, taas joutuen surullisiin
mietteisiinsä, katkerasti hänelle lausui: "Jumal'avita, tuo puhe voipi
olla soveliasta sairaan viihdyttämiseksi; mutta saako liittokunta
kuninkaita, joukko ylimyksiä ja koko Europan ritaristo menettää
rohkeutensa yhden ainoan miehen sairauden tähden, jos tämä mies
sattuukin olemaan Englannin kuningas? Miksikä Richardin sairastuminen
eli hänen kuolemansa estäisi kolmenkymmenentuhannen miehen marssia,
jotka ovat yhtä urhoollisia kuin hän? Kun hirvi, joka lauman etukynnessä
kulkee, ammutaan, ei lauma hajoa hänen kaaduttuaan; kun haukka on
iskenyt ensimäiseen kurkeen, asettuupi toinen heistä kulkujoukon eteen.
-- Miksi päälliköt eivät kokoonnu toista valitsemaan, jolle voisivat
sotavoiman ylipäällikkyyden uskoa?"
"Niin tosiaan, ja teidän majesteetinne luvalla", sanoi de Vaux, "olen
kuullut neuvotteluita pidetyn kuninkaallisten päällikköjen kesken
tuollaisessa tarkotuksessa".
"Haa!" huudahti Richard, jonka kateus heräsi kääntäen hänen
mielenkiihotuksensa toiselle suunnalle; -- "ovatko liittolaiseni minun
unhottaneet, ennenkuin olen viimeisen voitelun saanut? Luulevatko he
minua jo kuolleeksi? -- Mutta ei, ei -- he ovat oikeassa -- ja kenen he
valitsevat kristityn sotaväen päälliköksi?"
"Arvo ja etevyys vaativat tätä virkaa Franskan kuninkaalle", sanoi de
Vaux.
"Niin kyllä", vastasi Richard, "Franskan ja Navarran Philip -- Denis
Montjoye -- hänen kristillisin majesteetinsa! Kas siinä sanoja, jotka
kelpaa! Minua vaan pelottaa yksi seikka: että hän erehtyy sanojen _en
arrièren_ (takaisin) ja _en avantin_ (eteenpäin) merkityksestä ja viepi
meidät takaisin Pariisiin, sen sijaan kun pitäisi Jerusalemin lähestyä.
Hänen valtioviisas päänsä on tähän aikaan saanut selväksi, että on
edullisempi sortaa omia vasallejaan ja ryöstellä liittolaisiaan, kun
sotia turkkilaisten kanssa pyhän haudan omistamisesta".
"He voisivat valita Itävallan arkkiherttuan", sanoi de Vaux.
"Mitä! Senkö tähden että hän on yhtä suuri ja paksu kuin sinä, Thomas,
ja melkein yhtä pökkelöpäinen, vaikka hänellä ei ole sinun pelottomuutta
vaarassa eikä huolimattomuutta loukkausista? Minä sanon sulle, että
itävaltalaisella ei ole koko lihaköntässään enemmän miehuutta, kuin
suuttuneella ampiaisella tai vihastuneella varpusella. Älä hänestä puhu!
-- Hän ritarien johdattajana voitollisiin sankaritöihin! -- Anna hänelle
pullo reininviiniä likaisten palkkasoturein ja keihäsniekkain parissa
juotavaksi".
"No sitte meillä on temppeliritarein suurimestari", pitkitti paroni,
hyvillään siitä kun saattoi pitää herransa huomiota kiintyneenä muihin
aineisiin kuin hänen tautiinsa, joskin tuo tapahtui ruhtinasten ja
mahtajain hyvän nimen ja maineen uhalla -- "niin temppeliritarein
suurimestari", hän jatkoi, "pelkäämätön, taitava, urhoollinen sodassa ja
viisas neuvotteluissa -- jolla ei ole omia valtioita, mitkä estäisivät
häntä yrittämästä pyhää maata vallottaa -- mitä teidän majesteetinne
sanoo suurimestarista kristityn armeijan päänä?"
"Haa, Beau-Seant[1]!" vastasi kuningas. "Oh, veli Giles Amaurytä vastaan
ei voi muistuttaa mitään -- hän ymmärtää järjestää sotarinnan ja
taistella eturivissä, kun tappelu alkaa. Mutta sano, sir Thomas, olisiko
oikein ottaa pyhä maa Saladin pakanalta, jolla niin suuressa määrässä on
kaikki ne avut, jotka voivat kastamattomaa miestä kunnostaa, ja antaa se
Giles Amaurylle, joka on pahempi pakana kuin hän, -- on
epäjumalanpalvelia -- paholaisen jumaloitsia -- velho -- joka harjottaa
ilkempiä, luonnottomimpia rikoksia kauhistuksen ja pimeyden luolissa ja
piilopaikoissa?"
[1] Beau-Seant oli temppeliherrain ritarikunnan lipun nimitys.
"No pyhän Johanneksen Jerusalemilaisen veljeskunnan suurimestarilla on
kai maine, jota ei vääräuskoisuus eikä velhous häväise", sanoi Thomas de
Vaux.
"Mutta eikö hän ole ilkeä saituri?" sanoi Richard kiivaasti; "eikö
hänestä pidetä sitä kauheaa epäluuloa, että hän uskottomille on myönyt
ne edut, joita nämä eivät koskaan olisi väkisin voineet saada? Älä häntä
mainitsekaan! Parempi on jättää armeija kauppatavarana venetialaisille
laivureille ja lombardilaisille kulkukauppiaille, kuin uskoa se
Johannitain suurimestarille".
"No, sitte tahdon vielä uskaltaa vain yhden arvelun", sanoi paroni de
Vaux. -- "Mitä teidän majesteetinne pitää urheasta Montserrat'n
markiisista, joka on niin viisas, niin pulska, niin uljas sotilas?"