Kennethin silmät ja ajatukset yksinomaisesti tuota yhtä novisia, joka
ruususilmikon oli pudottanut. Hänen astuntansa, hänen kasvonsa, hänen
vartalonsa, olivat niin täydellisesti samannäköiset kuin toisten
köörilaulajien, että oli mahdoton hänessä havaita vähintäkään
eriäväisyyttä, ja kuitenkin Kennethin sydän sykki kuni häkistään pyrkivä
lintu, aivan kuin se tunnollisilla kehotuksillaan olisi tahtonut hänelle
vakuuttaa, että tuo vaimonpuoli, joka kulki oikealla puolen novisein
toisessa rivissä, oli hänelle kalliimpi ei ainoastaan kaikkia
läsnäolioita, vaan myös koko naissukupuolta. Rakkauden romantillinen
into, jota ritarillisuuden säännöt elähyttivät ja järjestelivät,
soveltui hyvin yhtä romantillisiin uskonnollisiin tunteisiin, ja melkein
saattoi sanoa, että ne enemmän kiihdyttivät kuin vastustivat toisiansa.
Hehkuvalla mielellä, joka vivahti uskonnolliseen hartauteen, sir
Kenneth, jonka tunteet värähtelivät sydämestä sormenpäihin asti,
sentähden odotti uutta merkkiä sen henkilön läsnäolosta, jota hän
lujasti luuli ensimmäisen antajaksi. Ehkä aika oli aivan lyhyt, jonka
kuluessa juhlasaatto taas suoritti kierroksen kappelin ympäri, se tuntui
ijankaikkisuudelta Kennethille. Vihdoin se neito, jota hän niin
hartaalla huomiolla oli silmällä pitänyt, läheni -- ei ollut mitään
erotusta tämän hunnullaan peitetyn ja toisten välillä, joitten kanssa
hän tasaisin askelin astui; vaan juuri kun hän kolmannen kerran kulki
kumarruksissa olevan ristiretkeiliän ohitse, samalla pieni ja sievä
muotoinen käsi, niin kaunis että se antoi korkeimman käsityksen sen
ruumiin täydellisistä muodoista, johon se kuului, pisti hiukan esiin
harsun linnikon poimuista, ikäänkuin kuutamonsäde kesäisen yön
pilvihattaroista, ja taasen ruususilmikko putosi Leopartin ritarin
jalkain eteen.
Tämä uudistettu merkki ei voinut olla satunnainen -- yhtä vähän kuin
tämän tuskin nähdyn, vaan ihanan naiskätösen yhtäläisyys sen kanssa,
jota hänen huulensa kerran olivat suudelleet ja jonka armaalle
omistajalle ne silloin olivat vannoneet ikuista uskollisuutta, saattoi
olla paljas sattumus. Jos hän olisi useampia todistuksia tarvinnut, niin
kimaltihan tuossa lumivalkoisessa sormessa se verraton rubinisormus,
jonka määrätöntä arvoa Kenneth kuitenki olisi pitänyt halvempana kuin
vähintäkään tuon sormen antamaa merkkiä -- ja vaikka neito oli hunnun
peitteessä, hän kuitenki, josko sattumalta, vai mielisuosiosta, sai
nähdä yhden vallattoman kiharan noista mustista palmikoista, joitten
jokainen hivus oli hänelle satoja kertoja kalliimpi kuin raskaat
kultavitjat. Se oli hänen sydämensä lemmitty. Vaan että hän oli täällä
-- tässä jylhässä, yksinäisessä erämaassa -- pyhäin naisten joukossa,
jotka olivat sydänmaihin ja luoliin paenneet salaisuudessa viettääksensä
näitä kristillisiä kirkonmenoja, joita he eivät julkisesti tohtineet
toimittaa -- että tämä todestaanki oli totta -- se tuntui kovin
mahdottomalta -- sen täytyi olla unennäkö -- mielikuvitteen pettävä
harhaus. Kun nämät mietteet kiertelivät Kennethin mielessä, poistui
juhlakulku samaa tietä jota se oli kappeliin tullut. Nuo nuoret
kuoripojat, nuo mustat nunnat, katosivat vähitellen yksi toisensa
perästä aukinaisen oven kautta -- viimein tuli hänenkin vuoro, jolta
Kenneth oli nuo kahdet merkit saanut -- vaan ulosastuessaan hän käänti
päätään, aivan vähäisen kyllä, mutta kumminkin huomattavasti sinnepäin,
jossa ritari liikkumatonna kuin kuva, vielä makasi polvillaan. Hän näki
hänen huntunsa vielä kerran liehahtavan -- nyt se katosi -- ja pimeys
laskeusi ritarin sieluun, melkein yhtä synkkä kun se joka kohta sen
jälkeen ympäröi hänen ulkonaiset aistinsa; sillä viimeinen veisaajista
oli tuskin ennättänyt kynnyksen yli, kun ovi pamahti kiini ja samassa
silmänräpäyksessä laulukunnan äänet vaikenivat, kappelin lamput yhtaikaa
sammuivat ja sir Kenneth jäi yksin pilkkopimeään. Vaan Kennethistä
yksinäisyys, pimeys ja hänen kummallisen tilansa epätietoisuus eivät
olleet mitään -- hän ei niitä ajatellut -- ei niistä huolinut -- ei
huolinut mistään muusta maailmassa kuin tuosta katoovasta näystä, joka
äsken oli hänen ohitsensa liihotellut, ja niistä suosion osotuksista,
jotka hän oli saanut. Hän hapuili laattialta niitä ruususilmikoita,
jotka neito oli pudottanut -- likisti niitä vasten huuliansa -- vasten
rintaansa -- nyt vuorotellen, nyt samalla kertaa -- hän suuteli niitä
kylmiä kiviä, joita tyttö, sen mukaan kuin hän saattoi arvata, oli juuri
polkenut -- hän teki kaikkea sitä hulluutta, johon tulinen rakkaus
yllyttää ja oikeuttaa niitä, jotka sen valtaan ovat joutuneet; vaan
tämmöisiä palavan lemmen osotuksia tavataan jokaisessa aikakaudessa.
Omituista ritarillisuuden aikakaudelle oli kuitenki, että ritari
hurjimmassa mielikiihkossaan ei vähintäkään ajatellut seurata eli
vakoilla näin romantillisen rakkauden esinettä; että hän muisteli häntä
ikäänkuin jumalatarta, joka, suvaittuaan hetkeksi nayttäytä nöyrälle
palveliallensa, taasen oli vetäynyt pyhyytensä pimeyteen -- eli kuni
johtotähteä joka jollakin tärkeällä hetkellä heitettyään suosiollisen
säteen, taasen kääriytyi pilvipeitteeseensä. Hänen sydämensä lemmityinen
oli hänestä korkeampi olento, jonka liikkeitä ei saanut tiedustella eikä
tarkastella, vaan joka häntä ilottaisi näöllään, tahi masentaisi
poissa-olollaan, riemastuttaisi hyvyydellään eli saattaisi totuudellansa
epätoivoon, aina oman mielensä mukaan, ja ilman mitään kiusaa tai
muistutusta sankarinsa puolelta, joka vilpittömästi häntä sydämellä ja
miekalla palvellen ei muuta pyytänyt kuin täyttää hänen käskyjänsä ja
omien töittensä loistolla enentää hänen mainettansa.
Tämmöiset olivat ritarillisuuden lait ja rakkauden, joka oli niiden
perusaate. Mutta Kennethin lemmen olivat toiset ja vielä kummallisemmat
asianhaarat tehneet romantilliseksi. Hän ei koskaan ollut edes kuullut
armahansa ääntä, vaikka hän usein ihastuneena oli katsellut hänen
kauneuttansa. Neito kuului seurapiiriin, johon ritarin arvo kyllä salli
hänen lähestyä, vaan ei yhtyä; ja kuinka suurta kunnioitusta hän
nauttikin sotaisesta taidosta ja rohkeudesta, täytyi kuitenkin köyhän
skottilaisen ritarin palvella jumalatartaan miltei yhtä pitkän matkan
päässä, kuin se väli, joka erottaa persialaista jumaloitusta auringosta.
Vaan milloin olisi naisen ylpeys ollut liian suuri ylenkatsoakseen jos
kuinkaki halpa-arvoisen rakastajan innostunutta hartautta? Tuon ylhäisen
ladyn silmä oli seurannut häntä turnauspelissä, hänen korvansa oli
kuullut hänen kiitostansa jokapäiväisistä tappeluista kerrottaissa; ja
vaikka kreivit, herttuat ja lordit kilvan pyysivät hänen suosiotansa, se
liehui, alussa ehkä ehdottomasti eli tietämättäki, köyhän Leopartin
ritarin puoleen, jolla tuskin oli muuta kuin miekka arvonsa
kannattamiseksi. Katsellessaan ja kuunnellessaan, lady näki ja kuuli
tarpeeksi vahvistuakseen siinä mieltymyksessä, joka ensin huomaamatta
oli hänen vallannut. Ritarien persoonallista kauneutta kehuttaissa eivät
siveimmätkään naiset Englannin sotaisessa hovissa epäilleet Kenneth
skotlantilaiselle etusijan antamasta; ja huolimatta niistä suurista
rikkauksista, joita ruhtinaat ja päärit lahjottivat kuleksiville
laulajille eli ministreleille, sattui usein, että puolueeton ja
itsenäinen henki vallotti runoilian ja kannel kaikui sankarin
ylistykseksi, jolla ei ollut konkareita eikä kalliita vaatteuksia antaa
hänelle omistetun kunnian palkinnoksi.
Ne hetket, jolloin hän kuunteli rakastajansa kiitosta, tulivat
vähitellen yhä mieluisemmiksi korkeasukuiselle Edithille, koska ne
olivat vaihetuksena niissä imarruksissa, joihin hänen korvansa oli
kyllästynyt, ja antoivat hänelle aihetta salaisiin miettimisiin, joitten
esineeksi ritari, yleisen ajatuksen mukaan, näytti paremmin ansaitsevan
tulla, kuin ne jotka olivat häntä etevämmät arvossa ja rikkauksissa. Kun
hänen huomionsa alituisesti, vaikka varovasti, kiintyi sir Kennethiin,
vakaantui hän yhä enemmän ja enemmän ritarin persoonallisista tunteista
häntä kohtaan, samoin kuin hän omassa mielessään yhä enemmän varmistui
siitä, että hän Kenneth Skotlantilaisessa näki sen ritarin, jonka
sallimus oli määrännyt onnen vaihteluissa -- ja tulevaisuus näytti
synkältä ja vaaralliselta -- hänen kanssaan jakamaan sitä tulistuttavaa
tunnetta, jonka valtaa aikakauden runoiliat kuvailivat niin yleiseksi,
ja jota sen ajan tavat ja siveyskäsitteet asettivat miltei itse uskonnon
rinnalle.
Mutta älkäämme salatko totuutta lukioiltamme. Kuinka ylevät Edithin
mielipiteet olivatkin, niinkuin nuorelle, Englannin valta-istuinta
likellä seisovalle neidolle sopi, ja niin tyydytetty kuin hänen
ylpeytensä täytyi olla tuosta äännettömästä, lakkaamattomasta
kunnioituksesta, jonka tuo suosittu ritari hänelle omisti, löytyi
kumminkin hetkiä, jolloin rakastavan ja rakastetun naisen tunteet
nurkuivat niitä rajotuksia vastaan, joilla hänen asemansa sekä hovimenot
häntä ympäröivät, ja jolloin hän miltei moittinut rakastajansa arkuutta,
joka näkyi päättäneen ei näitten rajojen ylitse pyrkiä. Sukuperän ja
arvon etiketti -- käyttääksemme nyky-aikaista puhepartta -- oli hänen
ympäri luonut loihtopiirin, jonka yli sir Kenneth kyllä saattoi kumartua
ja heittää silmänsä, vaan jonka sisään hän yhtä vähän saattoi astua, kun
ilmoihin manattu henki voipi kulkea niiden rajain yli, jotka mahtavan
velhon noitasauva on määrännyt. Vasten tahtoaki tunkeusi se ajatus
neidon mieleen, että hänen itsensä täytyi kulkea tuon säädetyn rajan
ulkopuolelle, vaikkapa vain kauniin jalkansa äärimmäisellä päällä,
antaakseen noin ujolle ja kainostelevalle rakastajalle tilaisuutta niin
vähäisen suosionosotuksen saantiin, kuin hänen kenkänsä rihmojen
suutelemiseen. Hänellä oli mainio esimerkki "Kuninkaan tyttäressä
Unkarista", joka tällä tapaa jalomielisesti rohkaisi "halpasukuista
aseenkantajaa"; ja Edith, vaikka kuninkaallista sukua, ei ollut enemmän
mikään kuninkaan tytär, kuin hänen rakastajansa halpaa säätyä -- kohtalo
ei ollut heidän rakkaudellensa rakentanut niin ylipääsemätöntä estettä.
Kumminkin neidon sydämessä oli jotakin -- tuo kainosteleva ylevyys, joka
kahlehtii itse rakkautta -- joka huolimatta hänen säätynsä etevyydestä,
kielsi häntä ensi askelta astumasta; hienotunteisuushan aina vaatii sitä
rakastajalta. Sitäpaitsi sir Kenneth oli ritari niin kohtelias, niin
jalo, niin täydellinen ja, ainakin hänen mielestään, niin tarkasti
tunteva, mitä hän oli itsellensä ja neidolle velkapää, että, niin
tylyltä ja kylmältä kuin tyttö näyttikin, hänen kunnioitustansa
vastaanottaessaan ikäänkuin jumalankuva, jonka ei arvella tuntevan eikä
huolivan rukoiliansa hartaudesta, hän kuitenkin pelkäsi kovin aikaisin
astua kunnia-istuimeltaan alas, ettei siten alentaisi itseään ihastuneen
rakastajansa silmissä.
Vaan todellisen epäjumalan hurskas palvelia voipi huomata suosion
merkkejä marmorikuvanki kovissa, liikkumattomissa kasvoissa, eikä siis
ole kumma, jos ritari luuli huomaavansa jotain yhtä suosiollisesti
tulkittavaa loistavan rakastettavan Edithin kirkkaissa silmissä, kun
hän, jonka kauneus enemmän esittyi katseen voimassa kuin säännöllisissä
kasvoinjuonteissa ja heijastavassa ihon valkeudessa, loi silmänsä
ritariin.
Niin isosti varovainen kuin neito oli ollutki, oli hän kuitenkin tullut
näyttäneeksi pieniä todistuksia mieltymyksestänsä ritariin; sillä kuinka
tämä muuten heti ja ilman epäyksettä olisi tuntenut tuon kauniin käden,
josta tuskin kaksi sormea näkyi hunnun alta, eli kuinka hän olisi voinut
olla niin täydesti vakuutettu siitä, että kaksi jälekkäin hänen eteensä
pudotettua kukkaa oli aiottu tunnusmerkiksi hänen sydämensä
haltiattarelta? Mutta me emme voi koettaa selittää, minkä vaarinottojen,
minkä salaisten merkkien, silmäysten eli viittausten, tai minkä
rakkauden vapaamuurarisuuden kautta tämä hyvä sopu oli syntynyt Edithin
ja hänen rakastajansa välillä; sillä me olemme ijälliset, ja tuommoisia
vähäisiä hellyydenosotteita, joita nuoremmat silmät helposti hoksaavat,
ei meidän näkövoimamme pysty erottamaan. Siinä kyllin, että semmoinen
sopu oli olemassa kahden hengen välillä, jotka eivät koskaan olleet
puhutellut toisiaan, vaikka sitä Edithin puolelta hillitsi vakuutus
niistä vaaroista ja vaikeuksista, jotka välttämättä seuraisivat kutakin
heidän lempensä edistymistä, ja ritarin puolelta tuhannet epäilykset ja
varomiset, että hän olisi liian paljon arvoa pannut niille vähäisille
neidolta saaduille suosionosotuksille, joita tietysti keskeytti pitkät
loma-ajat näennäistä kylmäkiskoisuutta, kun neito, osittain peljäten
herättää toisten huomaavaisuutta ja siten saattaa rakastajansa vaaraan,
osittain varoen hänen arvossaan alenevansa, jos näyttäisi liian
myöntyväiseltä, katsoi velvollisuudekseen kohdella häntä
välinpitämättömyydellä, aivan kuin hän ei olisi häntä huomannut.
Tämä kenties ikävä puheenpito, joka kuitenki on kertomuksellemme ollut
tarpeellinen, selittäköön rakastajain välillä huomattavaa sopusointua,
jos niin jyrkkää sanaa saamme käyttää, kun Edithin odottamaton
ilmestyminen kappeliin niin väkevästi vaikutti ritarin tunteisiin.
Viides luku.
Telttoihimme haltiat
Turhaan päästä kokevat.
Termagaunt ja Astaroth
Käskystämme poistukoot.
_Warton._
Syvin hiljaisuus, synkin pimeys vallitsivat enemmän kuin tunnin aikaa
kappelissa, jonne jätimme Leopartin ritarin vielä polvilleen,
vuorotellen kiittäen Jumalaa ja sydämensä lemmittyä siitä suosiosta,
joka oli hänen osaksi tullut. Hänen oma kohtalonsa, oma
turvallisuutensa, joka harvoin häntä isosti huoletti, ei nyt ollut
hietajyväsen veroinen hänen aatoksissaan. Hän oli lady Edithin
lähisyydessä, oli saanut todisteita hänen mieltymyksestänsä, hän oli
paikalla, joka oli pyhitetty kunnioitettavimmalle pyhälle jäännökselle.
Kristitty sotilas ja innollinen rakastaja ei voinut peljätä mitään, ei
ajatella mitään paitsi velvollisuuttaan Jumalaa ja lemmittyänsä kohtaan.
Kun sanottu aika oli kulunut, kajahti holvitetussa kappelissa kimeä
vihellys, sellainen kuin se jolla metsästäjä kutsuu havukkaansa
takaisin. Se oli paikalle jotenki sopimaton ääni ja kehotti sir
Kennethiä olemaan varuillansa. Hän hypähti pystöön kumarruksistansa ja
tarttui kädellänsä puukkoon. Kitisevä ääni ikäänkuin vääntimestä ja
kehristä alkoi nyt kuulua ja ylöspäin aukosta lattiassa kohoava valo
osotti, että lasku-ovi oli nostettu ylös tai laskettu. Heti senjälkeen
pitkä, kuivettunut käsivarsi, osaksi paljas, osaksi peitetty punaisesta
silkistä tehtyyn hijaan, kohosi ylös aukosta, pidellen lamppua niin
ylähällä kuin mahdollista, ja se ruumis, johon käsivarsi kuului, nousi
askel askeleelta kappelin lattian tasalle. Näin ilmi tuleva olento
osotti olevansa ilkeännäköinen kääpiö, summattoman suurella päällä,
päässä lakki, kummallisesti koristettu kolmella riikinkukon höyhenellä,
ja yllänsä punainen silkkipuku, jonka komeus teki hänen rumuutensa vielä
enemmän silmiinpistäväksi. Hänellä oli sitäpaitsi kultarenkaat
kalvosissa ja käsivarsissa sekä vyötäisillään valkea silkkihuivi, johon
oli pistetty kultakahvainen tikari. Vasemmassa kädessä tämä
eriskummainen olento piti jonkunlaista luutaa. Päästyään kokonaan
aukosta ylös, hän seisahtui ja ikäänkuin tarkemmin näytelläkseen
itseänsä, lasti verkalleen lampun kasvojensa tasalta alaspäin, jälekkäin
valaisten hurjannäköistä muotoansa ja kuvattomia, vaan jänteviä
jäseniään. Vaikka epäsuhtainen ruumiiltaan, ei hän niin rujokas ollut,
että se olisi osottanut mitään voiman taikka notkeuden puutetta. Kun sir
Kenneth katsoa tuijotti tätä iljettävää otusta kohti, muistui hänen
mieleensä tavalliset kansantarut gnomeista eli haltioista, jotka asuvat
maanloukeroissa; ja niin isosti tämä kuvatos vastasi niihin käsityksiin,
mitä hänellä heidän ulkonäöstä oli, että siihen inhotukseen, jolla hän
katseli häntä, sekaantui, jos ei juuri pelko, niin ainakin senlaatuinen
kammo, minkä rohkeinkin välttämättä tuntee yliluonnollisen olennon
läsnäollessa.
Kääpiö vihelsi uudestaan ja kutsui niin aukosta esiin kumppalin, joka
rumuudessa veti hänelle vertoja. Tämä toinen henkilö nousi ylös samalla
tapaa kuin ensimäinen; vaan se oli vaimonpuolinen käsivarsi, joka nyt
lamppua kohotti siitä maanalaisesta holvista, josta nämät ilmiöt
ylenivät, ja vaimonpuoli, ruumiinrakennuksen ja ulkomuodon suhteen aivan
edellisen kaltainen, joka hitaasti kohosi laattian alta. Hänenki
pukimensa oli punaisesta kullalla kirjaillusta silkkivaatteesta,
eriskummaisesti leikkailtu ja laskettu, niinkuin hän olisi kuulunut
johonkin ilveiliä- eli silmänkääntäjäjoukkoon, ja yhtä huolellisesti
kuin edeltätuliansa valaisi hänkin kasvojaan ja koko ruumistaan, jonka
inhottavaisuus ei näyttänyt vähemmältä kuin miehen. Vaan kaiken tämän
kamalan ulkonäön ohessa löytyi kuitenkin molempain kasvoissa jotain,
joka suurimmassa määrässä ilmaisi sukkelaa ja terävää ymmärrystä. Tämä
tuli heidän kirkkaista silmistään, jotka syvistä kuopistaan mustain,
tuuheain kulmakarvain alta säihkyivät erinomaisella loistolla, joka,
samoin kuin kiilto sammakon silmässä, jossakin määrin näkyi korvaavan
heidän kasvojensa ja vartaloittensa kauheaa rumuutta.
Sir Kenneth seisoi ikäänkuin lumottuna sillä välin, kuin tämä armas
parikunta, vieritysten kulkien ympäri kappelia, näytti palveliain tavoin
askaroivan sen laasemisessa; mutta kun he vain käyttivät toista kättä,
ei lattialla ollut suurta hyötyä heidän työstään, jota he toimittivat
kaikenlaisilla heidän eriskummalliselle ulkomuodolle täydellisesti
sopivilla ilveillä ja tempuilla. Kun he toimituksessaan lähenivät
ritaria, he herkesivät luutiaan käyttämästä ja asettuen aivan sir
Kennethin eteen, näyttivät taas verkalleen lampuilla päällensä,
ikäänkuin salliaksensa hänen tarkasti tutkia heidän läheltä katsoessa ei
suinkaan kauniimpia kasvojansa ja havaita sitä erinomaista vilkkautta ja
voimaa, jolla heidän mustat, säihkyvät silmänsä heijastivat lampun
valoa. He näyttivät senjälkeen molemmilla lampuilla ritarin päälle, ja
tarkkaan häntä silmäiltyään, kääntyivät toisiansa kohti ja purskahtivat
naurunhohotukseen, joka kajahti hänen korvissaan. Tämä ääni oli niin
kamala, että väristys puistutti sir Kennethiä ja hän pyysi heitä Jumalan
nimessä sanomaan hänelle, ketä he olivat, jotka noin hulluilla
käytöksillä ja jumalattomilla huudoilla häväisivät tätä pyhää paikkaa.
"Minä olen kääpiö Nectabanus", sanoi rujukuvainen mies äänellä, joka
soveltui hänen vartaloonsa ja joka enemmän muistutti yölepakon huudosta
kuin päivillä kuuluvaa ääntä.
"Ja minä olen Genevra, hänen rouvansa ja lemmikkinsä", vastasi
vaimonpuoli kimeällä ja sentähden vielä hirveimmällä äänellä, kun hänen
kumppalinsa.
"Mitä te täällä teette?" kysyi ritari uudestaan, tuskin vieläkään
vakuutettuna siitä, että edessään näki ihmisolennoita.
"Minä", vastasi mies suurella teeskennetyllä juhlallisuudella ja
arvolla, "olen kahdestoista Imami -- minä olen Mahomet Mohadi,
oikeauskoisten johdattaja ja edelläkäviä. Minua ja seuruettani varten
seisoo satamäärä hevosia satuloittuna pyhässä kaupungissa, ja sama määrä
pelastuksen kaupungissa. Minä olen se jonka tulee todistaa, ja tämä
vaimonpuoli on yksi sulottareistani".
"Sinä valehtelet!" keskeytti nainen vielä kimeämmällä äänellä, kun hänen
oli; "minä en ole sulottariasi, ja sinä et ole mikään uskoton heittiö
kuin tuo Mahomet, josta puhut. Kirous hänen arkkunsa yli! -- Minä sanon
sinulle, sinä Issaskarin aasi, että sinä olet Arthur, Britannian
kuningas; jonka velhottaret salaa veivät Avalonin taistelutantereelta,
ja minä olen se kauneudestaan kuuluisa Genevra".
"Vaan totta puhuaksemme, jalo herra", sanoi mies, "olemme onnettomia,
ruhtinaallisia henkilöitä, jotka Jerusalemin kuninkaan Guyn suojeluksen
alaisina elimme, kunnes uskottomat ilkiöt ajoivat hänen pois omasta
pesästään -- taivahan salamat heidät kuluttakoot!"
"Hiljaa!" käski ääni sieltä päin mistä ritari oli tullut sisään,
"hiljaa, mielettömät, ja pois täältä! Tehtävänne on loppunut."
Kääpiöt tuskin ennättivät tämän käskyn kuulla, ennenkuin he toisilleen
sipisivät ymmärtämättömällä kähisevällä kielellä, ja yhtäkkiä
sammuttivat lamppunsa sekä jättivät ritarin syvään pimeyteen, jota kohta
seurasi sen sopivin kumppali, täydellinen hiljaisuus, niin pian kuin
poismeniäin askelten ääni oli herjennyt kuulumasta.
Ritari tunsi hoivan mielessään noitten onnettomain olentojen mentyä.
Heidän puheesta, käytöksestä ja ulkonäöstä hänen täytyi päättää, että he
kuuluivat niihin viheliäisiin ihmisolentoihin, joita rumuus ja
heikkojärkisyys tuomitsivat joutilaisiksi lisäkaluiksi
aatelisperheisiin, missä heidän muotonsa ja hulluutensa olivat
huvituksen aineena koko talonväelle. Skottilaista ritaria, joka ei
missään suhteessa ollut aikakauden käsitteistä ja tavoista korkeammalle
kohonnut, olisi näitten ihmisparkain maskeradi kussaki muussa tilassa
ehkä hyvinki huvittanut, vaan nyt heidän höpinänsä ja hullut liikkeensä
häiritsivät hänen syviä, hurskaita mietteitänsä, niin että hän todella
ilostui heidän poismenostansa.
Muutama hetki senjälkeen aukeni hitaasti se ovi, jonka kautta hän oli
tullut, ja kun se jäi raolleen, huomasi hän heikon, kynnykselle
asetetusta lampusta lähtevän valon. Sen himmeässä liehahtelevassa
loistossa hän erotti mustan haamun, joka oli kyyryllänsä oven
ulkopuolella, ja kun ritari kävi likemmäksi, tunsi hän tuossa haahmossa
erakon, maaten pitkänään samassa nöyrässä asemassa, jossa hän viimein
oli hänen nähnyt ja jossa hän epäilemättä oli pysynyt koko sinä aikana,
kuin hänen vieraansa oli ollut kappelissa.
"Kaikki on ohitse", sanoi erakko, kuullessaan ritarin lähestyvän, "ja
suurimman syntisen maan päällä, sekä sen, joka saa pitää itseänsä
onnellisimpana ja enin kunnioitettuna koko ihmiskunnassa, täytyy nyt
tästä huoneesta lähteä. Ota lamppu ja taluta minua portaita alas; sillä
en saa silmiäni aukaista valolle, ennenkuin olen kaukana tästä pyhästä
paikasta".
Skottilainen ritari totteli ääneti; sillä hänen näkemisistään syntynyt
juhlallinen, miltei riemastunut tunne oli tukeuttanut itse
uteliaisuuden; ja jotenkin tarkasti hän talutti erakkoa niiden monien
salakäytävien ja porrasten kautta, joita he noustessaan olivat
kulkeneet, kunnes he viimein saapuivat erakon luolan ulkohuoneeseen.
"Kuolemaan tuomittu pahantekiä on taasen vankeuskomerossaan, säästetty
yhdestä surkeasta päivästä toiseen, kunnes hänen hirmuinen tuomarinsa
vihdoin käskee panna hänen hyvin ansaitun tuomionsa täytäntöön".
Nämät sanat sanoessaan erakko riisui hunnun pois, joka oli ollut hänen
päänsä ympäri kääritty, ja katseli sitä syvällä hillityllä huokauksella;
ja niin pian kuin hän oli sen pannut takaisin siihen piilopaikkaan,
josta hän sen skotlantilaisella oli otattanut, sanoi hän kiivaasti ja
ankarasti seuraajalleen: "pois, pois -- levolle, levolle! Nukkukaa te --
te saatte nukkua -- minä en saata enkä saa".
Kunnioittaen sitä syvää mielenliikutusta, jolla tämä lausuttiin, meni
ritari sisempään huoneeseen; vaan kuin hän mennessään silmäili
taaksepäin, näki hän erakon hurjalla kiireellä riisuvan karvaisen
takkinsa yltään ja paljastavan hartiansa, ja ennenkuin hän ennätti
sulkea sen hataran oven, joka erotti luolan molemmat osastot, kuuli hän
ruoskan lyömiä ja katumusharjottajan voivotuksia sen kovan kurituksen
tähden, jota hän itselleen saattoi. Kylmä väristys puistutti ritaria,
kun hän mietiskeli, että mahtoi olla törkeä synti ja kovat
omantunnonvaivat, joita näin ankara kuritus nähtävästi ei voineet
poispyyhkiä eli lievittää. Hän luki hartaasti rukouksensa, heittäysi
kovalle vuoteelleen, silmäili hätäisesti yhä nukkuvaa mahomettilaista ja
vaipui, päivän ja yön vaihtelevista kohtauksista uupuneena,
rauhallisesti ja levollisesti kuin lapsi uneen. Aamulla noustuaan hän
erakon kera piti useita neuvotteluita tarkoista asioista, jotka
pakottivat häntä luolassa viipymään vielä kaksi päivää, joina hän oli
niin tarkka hartautensa harjotuksissa, kuin pyhissävaeltajan tulee olla;
vaan hänelle ei enään suotu tilaisuutta pääsemään kappeliin, jossa hän
oli nähnyt niin kummallista seikkoja.
Kuudes luku.
Uus' näkymö -- ja torvet kaikukoon,
Kun jalopeura luolast' ajetaan!
*Vanha näytelmä.*