kulkevan pyhän matkan päätarkotus; vaan se, mitä hän tänä iltana oli
nähnyt, pakotti häntä viivähtämään ja arvelemaan, ennenkuin hän ryhtyi
asiansa suorittamiseen. Emiriltä hän ei paljon tietoja saanut, mutta
niiden pääsisältö oli seuraava: -- sen mukaan, mitä hän oli kuullut, oli
erakko ennen ollut uljas ja voimallinen sotilas, viisas neuvotteluissa
sekä voittoisa tappeluissa, jota jälkimäistä hänestä kyllä saattoi uskoa
sen suuren väkevyyden ja notkeuden tähden, josta emiiri usein oli
näytteitä nähnyt; -- että hän oli Jerusalemiin tullut ei pyhissä
vaeltajana, vaan miehenä, joka elinajakseen aikoi pyhään maahan jäädä.
Vähän myöhemmin sen jälkeen hän oli asettunut keskelle niitä hävityksen
paikkoja missä he nyt olivat hänen tavanneet, kunnioituksen esineenä
latinalaisilla kovista katumusharjotuksistansa ja turkki- ja
arapialaisilla niiden mielenvian merkkien tähden, joita hän osotti ja
joita he pitivät yliluonnollisen voiman vaikuttamana. Heiltä hän oli
saanut nimen Hamako, joka turkin kielessä merkitsee mielipuolta.
Shirkohf itse ei oikein tiennyt, mitä heidän isännästä ajatella. Hän oli
ollut, hän sanoi, viisas mies ja saattoi usein monet tiimat pääksytysten
pitää luentoja siveellisyydestä ja viisaudesta, ilman vähintäkään
nähtävää järjenhämmennystä. Toisin ajoin hän oli hurjapäinen ja
väkivaltainen, vaan ei koskaan ennen hän ollut häntä nähnyt niin
vimmattuna kuin hän tänä päivänä oli näyttänyt olevan. Varsinkin hän
hurjistui, jos hänen uskontoaan herjattiin, ja huhu kertoi muutamista
kuljeksivista arapialaisista, jotka olivat hänen jumalanpalvelusta
pilkanneet ja hänen alttarinsa häväisseet, ja joitten kimppuun hän
sentähden oli karannut sekä lyönyt heidät kuoliaiksi lyhyellä
nuijallaan, jota hän kuljetti muassaan kaikkein muitten aseitten
asemesta. Tämä tapaus oli herättänyt suurta huomiota ja pelko erakon
rautanuijaa yhtä paljon kuin hänen kunnioittamisensa Hamakona kehotti
rosvoavia heimokuntia jättämään hänen asuntoansa ja kappeliansa rauhaan.
Hänen maineensa oli niin laajalle levinnyt, että Saladin oli antanut
erityiset käskyt hänen turvakseen ja suojeluksekseen. Saladin itse ja
muut mahomettiläiset ylimykset olivat monta kertaa käyneet hänen
luonaan, osittain uteliaisuudesta, osittain kuin toivoivat niin
oppineelta mieheltä, kuin kristityltä Hamakolta, saavansa tietoa
tulevaisuuden salatuista tapahtumista. "Hänellä oli", jatkoi saraceni,
"korkea Rashid eli tähtitorni, rakettu taivaantappalten ja etenkin
kiertotähtien tarkastamista varten; joitten liikunnot ja vaikutukset,
niinkuin sekä kristityt että mahomettilaiset uskoivat, määräsivät
maallisten tapausten menoa ja niitä ennustivat".
Tämä oli emiiri Shirkohfin ilmotusten pääsisältö, ja se jätti sir
Kennethin kahden vaiheelle siitä, oliko tuo mielipuolisuus syntynyt
satunnaisesta, liiallisesta uskonhartaudesta, taikka jollei kaikkityyni
ollut paljasta teeskentelemistä ja vain siitä seuraavain etujen tähden
tavaksi otettua. Kumminkin uskottomat näyttivät ulottavan
kohteliaisuuttaan häntä kohtaan tavattoman suureen määrään, Mahometin
seuralaisten uskonvimmaan katsoen, joitten keskellä hän eleli, vaikka
heidän uskontonsa julkisena vihollisena. Sir Kenneth ajatteli myöski
että erakko ja saraceni olivat likemmin tuttuja kuin mitä jälkimäisen
sanoista saattoi päättää, eikä häneltä ollut jäänyt huomaamatta, että
edellinen oli jälkimäistä puhutellut toisella nimellä kuin minkä tämä
oli hänelle ilmaissut. Kaikki nämä asianhaarat kehottivat
varovaisuuteen, jollei epäluuloon. Hän päätti tarkkaan pitää isäntäänsä
silmällä eikä liiaksi kiiruhtaa sen tärkeän asian ilmottamisella, joka
hänelle oli uskottu.
"Kuulepas saraceni", hän sanoi; "minusta isäntämme mielikuvitus häälyy
yhtä paljon nimien kuin muitten aineitten suhteen. Sinun nimesi on
Shirkohf ja vastikään hän sinua mainitsi toisella nimellä".
"Kun vielä oleskelin isäni teltassa", vastasi kurdilainen, "oli nimeni
Ilderim, ja moni minua vieläkin niin nimittelee. Sotakentällä ja
sotilasten kesken olen tunnettu Vuoren Leijonaksi, koska hyvä miekkani
on sen minulle hankkinut. -- Vaan, hiljaa! Hamako tulee -- hän käskee
meitä levolle menemään -- minä tunnen hänen tapansa -- kukaan ei saa
häntä nähdä hänen öillisissä hartaudenharjoituksissa".
Erakko astuikin sisään ja pannen kätensä rinnalleen ristiin, kun hän
seisoi heidän edessään, sanoi juhlallisella äänellä: "siunattu olkoon
Hänen nimensä, joka on hiljaisen yön säätänyt seuraamaan toimellisia
päivää, ja levollisen unen virvottamaan väsyneitä raajoja ja vaivattua
henkeä rauhottamaan".
Molemmat soturit vastasivat "amen!" ja nousten pöydästä valmistausivat
menemään vuoteillensa, jotka heidän isäntänsä käden viittauksella heille
osotti, kun hän kummalleki kumarrettuaan lähti huoneesta pois.
Leopartin ritari riisui nyt raskaan rauta-asunsa yltään, jolloin hänen
saracenilainen kumppalinsa ystävällisesti häntä auttoi päästämään solkia
ja hakasia auki, kunnes hänen päälleen vain jäi säämiskänahkainen
ihokas, jota ritarein ja asekantajain oli tapa pitää harniskan alla. Jos
saraceni oli vastustajansa voimaa ihastellut, kun hän oli teräkseen
puettuna, ei hän nyt vähemmin kummastellut hänen jäntevän ja voimattaan
vartalonsa kaunista yhdenmukaisuutta; ja kun ritari puolestaan,
kohteliaisuutta kostaaksensa, auttoi saracenia hänen päällyspukunsa
riisumisessa, että hän voisi maata mukavammin, oli hänen taas vaikea
käsittää kuinka noin hennot jäsenet ja tuo hoikka ruumis saattoivat
sisältää sitä väkevyyttä, jota hän heidän kaksintaistelussa oli
osottanut.
Kumpikin sotilas rukoili, ennenkuin asettui leposijallensa.
Mahomettilainen kääntyi päin _keblaa_, eli sitä kohtaa, jonne kunkin
profetan uskolaisen tulee rukouksensa suunnata, ja jupisi pakanallisia
rukouksiansa, kun sitä vastoin kristitty, vetäytyen ulommaksi uskottoman
saastaisista läheisyydestä, asetti suuren, ristikahvaisen miekkansa
pystyyn ja notkistaen polvensa tämän pelastuksen merkin edessä luki
rukousnauhansa hartaudella, joka yhä yltyi, kun hän muisteli niitä
seutuja, joitten läpi hän oli kulkenut, ja vaaroja, joista hän päivän
kuluessa oli pelastunut. Matkan vaivoista väsyneinä molemmat sotilaat
kohta nukkuivat sikeästi, kumpikin erityisellä vuoteellaan.
Neljäs luku.
Kenneth skotlantilainen ei tiennyt kuinka kauan hänen aistinsa olivat
olleet syvään lepoon vaipuneina, kun hän heräsi siitä että tunsi painon
rinnallaan, joka ensin hänessä synnytti sekavan unennäön taistelusta
voimallisen vastustajan kanssa, vaan viimein sai hänen täydelle
taidolleen. Hän oli juuri kysymäisillään kuka siellä, kun hän silmänsä
avattuaan näki tuiman ja hurjannäköisen erakon seisovan vuoteensa
vieressä, oikealla kädellään painaen hänen rinnalleen ja vasemmassa
pitäen pientä hopeaista lamppua.
"Olkaa hiljaa", sanoi erakko, kun makaava ritari kummastellen katseli
häntä; "minulla on teille jotain sanottavaa, jota tuo uskoton ei saa
kuulla".
Nämät sanat hän lausui franskan kielellä, eikä _lingua francalla_, eli
sillä itämaisten ja europalaisten kielten sekotuksella, jota he tähän
saakka olivat keskensä käyttäneet.
"Nouse ylös", hän jatkoi; "ota viitta yllesi, älä puhu, astu hiljaa ja
seuraa minua".
Sir Kenneth nousi ja otti miekkansa.
"Sitä ei tarvita", sanoi erakko kuiskaten; "me menemme sinne, missä
hengen aseet mahtavat paljon, vaan lihalliset vain ovat kuin ruoto ja
kuihtunut kurpitsa".
Ritari laski miekkansa alas vuoteen viereen entiselle paikalleen ja
lähti seuraamaan salamielistä isäntäänsä ilman muuta asetta kun
väkipuukkonsa, josta hän tässä vaarallisessa maassa ei koskaan luopunut.
Erakko nyt hitaasti kulki eteenpäin ja ritari astui hänen jälessään,
vieläkin epäillen, josko ei tuo musta haahmo, joka tietä osottaen
liikkui hänen edessään, itse teossa ollut sekavan unennäön luoma. Aivan
kuin varjot he siirtyivät ulkomaiseen suojaan, pakanallista emiiriä
häiritsemättä, joka yhä makasi uneen vaipuneena. Ristin edessä
alttarilla paloi ulkohuoneessa toinen lamppu, käsikirja oli avattuna ja
laattialla näkyi katumusvitsa eli hienosta rihmasta ja rautalangasta
punottu ruoska, jonka siimoissa huomasi vasta vuodatetun veren pilkkuja,
-- epäilemätön todistus munkin ankarista katumuksenharjotuksista. Tässä
Theodorik lankesi polvilleen ja viittasi ritarille laskeutumaan hänen
viereensä niille teräville pikku kiville, jotka näyttivät siihen
asetetun ainoastaan tehdäkseen asemaa rukoillessa niin epämukavaksi kuin
suinkin; sitten hän luki useoita katolisen kirkon rukouksia ja veisasi
matalalla, vaan totisimmalla äänellä kolme katumusvirttä. Laulaessaan
hän huokaili, kyynelöi ja nyyhki katkerasti, joka osotti kuinka syvästi
hän tunsi tuota lukemaansa jumalallista runoutta. Skotlantilainen ritari
otti suurella hartaudella osaa näihin toimituksiin, ja hänen ajatukset
isännästään alkoivat sillä välin siihen määrään muuttua, että hän
epäili, jollei hänen tullut häntä pitää pyhimyksenä, hänen
katuvaisuutensa ankaruuden ja hänen rukoustensa innollisuuden tähden; ja
kun he laattialta nousivat pystöön, seisoi hän nöyristyneenä hänen
edessään, niinkuin oppilas kunnioitetun mestarin edessä. Erakko
puolestaan oli muutaman hetken äänettömänä ja ajatuksiinsa vaipuneena.
"Katso tuohon komeroon, poikani", hän sanoi viitaten cellin perimpään
nurkkaan; "siitä löydät hunnun -- tuo se tänne".
Ritari totteli ja löysi pyydetyn hunnun eräässä seinään hakatussa ja
pajusta kudotulla ovella suljetussa syvennyksessä. Kun hän toi sen
valkean valoon, havaitsi hän, että se oli rikkinäinen ja muutamissa
paikoin tahrattu jollakin mustalla aineella. Erakko katseli sitä
syvällä, vaan hillityllä liikutuksella ja hänen täytyi haikealla
valituksella ilmaista tunteensa, ennenkuin hän saattoi skottilaista
ritaria puhutella.
"Sinä kohta saat nähdä kalliimman aarteen, mitä mailmassa löytyy", sanoi
hän viimein; "oi minua, että silmäni ovat kelvottomat sitä kohti
kohoamaan! Ah, minä olen vain se halpa ja ylönkatsottu merkki, joka
väsyneelle matkamiehelle osotan rauhan ja turvallisuuden satamaa, vaan
jonka itse iäksi täytyy ovien ulkopuolelle jäädä. Turhaan olen paennut
vuorten syvimpiin rotkoihin ja keskelle janoavaa erämaata. Viholliseni
on ennättänyt minut sielläkin -- juuri hän, jota olen kieltänyt, on
seurannut minua varustuksilleni asti".
Hän vaikeni taas hetkeksi ja kääntyen skottilaiseen ritariin sanoi
sitten vakavammalla äänellä: "te tuotte minulle tervehyksen Englannin
Richardilta?"
"Minä olen lähetetty kristittyin ruhtinasten neuvoskunnalta", vastasi
ritari; "koska Englannin kuningas on sairas, ei hänen Majesteetinsa ole
minua käskyillänsä kunnioittanut".
"Teidän merkkinne?" kysyi erakko.
Sir Kennethiä arvelutti -- entiset epäluulot ja ne mielenvian osotteet,
jotka hän erakossa varemmin oli huomannut, johtuivat äkisti hänelle
mieleen; vaan kuinka epäillä miestä, jonka tavat olivat niin pyhät? --
"Tunnussanani", hän viimein sanoi, "on tämä: kuninkaat kerjäävät
kerjäläiseltä".
"Se on oikein", sanoi erakko, kun toinen oli vaiti; "minä tunsin teidät
kyllä; vaan vahtimies paikallaan -- ja minun on tärkeä -- tiedustelee
niin ystävää kuin vihollista".
Hän tämän jälkeen lähti kulkemaan lampullaan, palaten takaisin samaan
huoneeseen josta olivat tulleet. Saraceni makasi vuoteellaan, yhä
sikeässä unessa. Erakko seisahtui hänen viereen ja katsoi alas hänen
päällensä.
"Hän nukkuu pimeydessä, eikä häntä saa herättää", sanoi hän.
Emiirin asento synnytti todella käsityksen syvästä levosta. Toinen
käsivarsi, jonka hän oli heittänyt poikkipuolin ruumistaan, maatessaan
kasvot puoleksi seinään päin kääntyneinä, peitti pitkällä leveällä
hihallaan suuren osan hänen kasvoistaan; vaan korkea otsa oli kuitenkin
näkyvissä. Kasvojen jänteet, jotka hänen valveella ollessaan olivat niin
tavattoman hilpeät, olivat nyt liikkumattomat, ikäänkuin kasvot olisivat
olleet mustaan marmoriin hakatut ja pitkät, silkinhienoiset silmäripset
peittivät hänen läpitunkevia haukansilmiänsä. Aukinainen hervoton käsi,
ja syvä, säännöllinen ja hiljainen hengitys osottivat kaikki
rauhallisinta lepoa. Omituisen ryhmän muodosti makaaja tuossa laattialla
ja nuo kaksi pitkää miestä hänen edessään: erakko karvaisessa
vuohennahkapuvussaan, pitäen lamppua kädessä, ja ritari
ruumiinmukaisessa säämiskätakissaan; edellinen ulkonäössään ilmaisten
asketisen synkkyyden ankaruutta, jälkimäinen huolestuneella
uteliaisuudella selvästi kuvattuna miehuullisissa kasvoissaan.
"Hän nukkuu sikeästi", sanoi erakko entisellä matalalla äänellä, ja
kertoi sitten äsken lausutut sanansa, vaikka muuttaen niiden merkityksen
sanallisesta kuvannolliseksi: "hän nukkuu pimeydessä; vaan hänellekin
kerran päivä on koittava. -- Oi, Ilderim! sinun ajatuksesi, kun olet
valveella, ovat vielä yhtä turhamaiset ja sekavat, kuin ne, jotta nyt
hurjasti hyörivät uinahtaneissa aivoissasi; vaan torvi kerran kaikuu ja
unennäkö haihtuu".
Näin sanoen ja viitaten ritarille seuraamaan häntä, erakko astui
alttarin taakse ja painoi vieterille, joka ääntämättä auveten, paljasti
pienen, luolan seinään niin sievästi taitetun rauta-oven, että
ainoastaan tarkin tutkinto saattoi sen huomata. Ennenkuin erakko
kuitenkaan uskalsi ovea kokonaan avata, kaatoi hän vähän öljyä lampusta
saranoille; ja kaitaiset kallioon hakatut portaat tulivat näkyviin, kun
rauta-ovi viimein oli aivan auki.
"Ota tämä huntu", sanoi erakko surullisella äänellä, "ja peitä sillä
silmäni; sillä minä en saata katsella sitä aarretta, jonka heti saat
nähdä, ilman synnittä ja julkeudetta".
Mitään vastaamatta, ritari kiiruusti sitaisi hunnun munkin pään ympäri,
ja viimemainittu alkoi portaita nousta miehen tavalla, jota oli liian
tiehen tottunut valoa tarvitakseen, vaikka hän samalla näytti lamppua
skotlantilaiselle, joka hänen jälessään astui monet asteet noita kapeita
portaita ylös. Viimein he joutuivat pieneen, epämukaiseen holviin, jonka
yhteen nurkkaan rappuset päättyivät ja jonka vastapäisessä nurkassa
toiset portaat näkyivät saattavan yhä ylemmä. Kolmannessa kulmassa oli
götiläinen portti, karkeasti koristettu tavallisilla, yhteen
ryhmitetyillä kolonneilla ja veistoksilla ja varustettu kovasti
raudotetulla puoli-ovella. Tälle ovelle erakko käänsi askeleensa, jotka
näyttivät horjahtelevan, kun hän sitä lähestyi.
"Riisu kengät jaloistasi", sanoi hän kumppalilleen; "sillä paikka, jolla
seisot, on pyhä. Karkota sydämesi sisimmästä pohjasta kaikki maalliset
ja lihalliset ajatukset; sillä niitten muisteleminen tällä paikalla
olisi kuolemansynti."
Ritari pani käskyn mutaan kenkänsä syrjään, ja erakko sillä välin oli
hetken aikaa ääneti ikäänkuin hänen sielunsa olisi hiljaiseen rukoukseen
ollut vaipuneena, ja kun hän taas liikahti, hän käski ritarin kolmesti
kolkuttaa tuolle puoli-ovelle. Hän teki niin. Ovi aukeni itsestään,
ainakaan sir Kenneth ei nähnyt ketään, ja samassa kirkkain valo ja
väkevä, miltei tukahuttava tuoksu ihanimmista haju-aineista virtasi
häntä vastaan. Hän väistyi pari kolme askelta taaksepäin ja hetki kului,
ennenkuin hän tointui tuon pimeästä valkeuteen äkkiä tapahtuneen
muutoksen häikäisevistä ja hurmaavista vaikutuksista.
Kun hän astui sisään huoneeseen, mistä tämä valonvirta tulvasi, näki hän
että valo lähti ryhmään asetetuista, puhtaimmalla ja paraimman
hajuisella öljyllä täytetyistä hopealampuista, jotka hopeisista
vitjoista riippuivat alas erään pienen götiläisen kappelin katosta,
joka, samoin kuin suurin osa erakon eriskummaista asunnosta, oli kovaan
kallioon hakattu. Vaan kun kaikissa muissa paikoin, mitkä sir Kenneth
oli nähnyt, kallioon laskettu työ oli ollut koristelemattominta ja
karkeinta laatua, oli sitä vastoin tässä kappelissa taitavimpain
artitehtein kekseliäisyyttä ja taitoja käytetty. Suippukaarenmuotoon
tehtyä kattoa kannatti kummallakin puolella kuusi harvinaisimmalla
taiteellisuudella veistettyä pilaria; ja se tapa, jolla ontevain kaarten
risteykset sievillä koristuksilla toisiinsa yhistyivät, soveltui
rakennustaiteen ja aikakauden hienoimpaan kaunetuntoon. Pylväsriviä
vastaavina oli molemmin puolin kuusi kauniilla veistoksilla koristettua
komeroa, joista kukin sisälti yhden apostolin kuvan.
Kappelin ylä- ja itäpäässä seisoi alttari, ja sen takana kallis,
kullalla runsaasti kirjailtu esirippu persialaisesta silkistä peitti
muuriin tehtyä syvennystä, joka epäilemättä sisälsi jonku erittäin pyhän
kuvan eli jäännöksen, jonka kunniaksi tämä eriskummainen rukouspaikka
oli rakettu. Siinä vakuutuksessa että näin oli asianlaita, ritari astui
kohti alttaria, ja langeten polvilleen sen eteen, kertoi tulisella
innolla rukouksiaan, kun hänen hartautensa sen kautta häirittyi, että
esirippu äkkiä nostettiin, eli oikeammin vedettiin syrjään, hänen
näkemättä kuinka ja keneltä; vaan tällä tavoin paljastetussa komerossa
hän havaitsi hopeasta ja ebenholtsista valmistetun kaapintapaisen
kapineen kaksoisovilla, joka pienennetyssä muodossa kuvasi götiläistä
kirkkoa.
Kun hän kiinteällä uteliaisuudella tuijotti tuota kapinetta kohti,
kimmahtivat kaksoisovet auki, ja näyttivät katsojalle suuren
puukappaleen, josta helotti sanat _Vera Crux_, ja samalla vaimonpuolinen
kööri lauloi _Gloria Patri_. Kun laulu herkeni, sulkeusivat kaapin ovet,
esirippu vedettiin taasen eteen, ja ritari, polvillaan alttarin edessä,
saattoi nyt häiritsemättä jatkaa hartauttaan sen pyhän jäännöksen
kunniaksi, jota juuri oli hänelle näytetty. Hän teki niin, sen henkilön
syvällä tunnolla, joka omin silmin oli nähnyt pelättävän todistuksen
uskontonsa totuudesta, ja melkoinen hetki kului, ennenkuin hän
rukouksensa lopetettua nousi ylös ja katsoi ympärilleen erakon perään,
joka hänen oli tähän pyhään, salaiseen huoneeseen saattanut. Hän
havaitsi hänen, pää vielä huntuun käärittynä, rangaistun koiran tavalla
makaavan kappelin kynnyksellä, jonka yli hän ei näyttänyt rohkeavan
käydä. Hänen asemansa osotti pyhintä kunnioitusta, suurinta katumusta,
niinkuin hänen sisällisten tunnettensa kuorma olisi häntä maahan asti
painanut ja kokonaan musertanut. Skotlantilaisesta tuntui että
ainoastaan syvimmän katumuksen, omantunnonvaivain ja nöyryyttämisen
tunne oli saattanut masentaa noin väkevää ruumista ja noin ylpeää
sielua.
Hän lähestyi erakkoa ikäänkuin häntä puhutellakseen; vaan tämä aavisti
hänen aikomuksensa ja jupisi, pään ympäri kierretyn hunnun tähden
tukehutetulla äänellä, joka kuului ikäänkuin käärinliinoihinsa
hankitusta ruumiista tullen: "odota, odota onnellinen sinä, joka saat
katsoa -- näky ei vielä ole kaikki". Näin sanoen hän nousi ylös,
peräytyi kynnykseltä, jolla hän tähän saakka oli maannut pitkänään, ja
sulki kappelin oven, joka, heleästi kaikuvalla vieterillä sisäpuolelta
mennen lukkoon, niin tarkasti liittyi muuhun kallioon, johon kappeli oli
hakattu, että Kenneth tuskin huomasi missä aukeama oli ollut. Hän oli
nyt yksin tuossa valaistussa kappelissa, joka sisälsi sen kuvan jota hän
äskettäin oli palvellut, ilman muita aseita kuin puukkonsa tai muita
seuralaisia kuin hurskaat ajatuksensa ja pelkäämätön rohkeutensa.
Epätietoisena siitä, mitä nyt tulisi tapahtumaan, vaan päättäen odottaa
tapausten menoa, käveli sir Kenneth edestakaisin yksinäisessä kappelissa
kukon ensimäiseen laulamaan asti. Tällä hiljaisella hetkellä, jolloin yö
ja aamu toisiinsa sulaavat, kuuli hän, mutta mistä päin, sitä hän ei
voinut erottaa, senlaisen pienen hopeakellon äänen, jota soitetaan
ehtoollisleipää kohotettaissa messun menoissa eli uhrissa, kuten sitä
kutsutaan. Aika ja paikka tekivät tämän soiton kammottavan
juhlalliseksi, ja kuinka urhea ritari olikin, vetäytyi hän kumminkin
kappelin etäisimpään, alttaria vastapäiseen nurkkaan, saadakseen
häiritsemättä pitää tämän odottamattoman ilmotusmerkin seurauksia
silmällä.
Kauan ei aikaa kulunut, ennenkuin silkkinen esirippu uudelleen vedettiin
syrjään ja tuo pyhä kaapi taasen näkyi hänelle. Kun hän kunnioituksella
lankesi polvilleen, kuuli hän vaimonpuolisen köörin laulavan
_Laudes_-virttä eli katolisen kirkon varhaisinta jumalanpalvelusta.
Ritari kohta huomasi, että laulajien äänet eivät kauvemmin kuuluneet
etäältä yhdestä kohti, vaan lähenivät kappelia ja tulivat yhä
kovemmiksi, kun ovi, joka suljettuna oli yhtä näkymätön kuin se, josta
hän itse oli tullut sisään, aukeni holvin toisessa päässä ja antoi
köörin sävelten vapaammin tulvailla kappelin suippukaarten alatse.
Tuskallisen pelon vallassa ritari loi silmänsä aukkoon päin, ja yhä
edelleen pysyen polvillaan siinä hartaassa asemassa, jonka paikka ja
tilaisuus vaativat, odotti näitten valmistusten päätöstä. Juhlakulku
näytti nyt olevan tulossa ovesta sisään. Ensin neljä kaunista poikaa,
joitten paljaat käsivarret, kaulat ja sääret osottivat itämaisen ihon
vaskiväriä ja jyrkästi erkanivat heidän lumivalkoisesta kauhtanasta,
astui parittain kappeliin. Ensimäinen pari kantoi suitsutusastioita,
joita he edestakaisin heiluttelivat, siten yhä enentäen niitä hyviä
hajuja, joista kappeli jo oli täytetty. Toinen pari nakkeli kukkaisia.
Näitä seurasi tarkassa ja juhlallisessa järjestyksessä ne vaimonpuolet,
jotka kuuluivat kööriin; kuusi, jotka, heidän mustista messukasukoista
ja mustista hunnuista valkoisten vaatteidensa päällä päättäen, olivat
vihityitä nunnia Karmeliitain sisaruskunnasta, ja yhtä monta joitten
valkeat viitat ilmaisi heitä noviseiksi eli luostarin satunnaisiksi
asukkaiksi, jotka eivät vielä olleet lupauksen kautta luostari-elämään
sitoutuneet. Edellisillä oli suuret rukousnauhat käsissä, kun sitä
vastoin heitä seuraavat nuoremmat ja notkeammat naiset kantoivat
punaisista ja valkoisista ruusuista sidotuita seppeleitä. He astuivat
juhlasaatossa ympäri kappelia, eivätkä ollenkaan näyttäneet huomaavan
Kennethiä, vaikka kulkivat häntä niin liki, että heidän helmuksensa
milteivät häneen koskeneet; ja kun he lauluansa jatkoivat, ei ritari
epäillyt olevansa yhdessä noista luostareista, joissa jalot kristityt
neidot ennen muinoin julkisesti olivat pyhittäneet itsensä
kirkonpalvelukseen. Suurin osa niistä oli hävitetty, sittekun
mahomettiläiset olivat vallottaneet Palestinan, vaan useat, jotka
lahjomisilla olivat itselleen hankkineet voittajain suosiollisuuden,
taikka sääliväisyydestä eli ylenkatseesta sen saaneet, vielä
hiljaisuudessa toimittivat niitä kirkonmenoja, joihin heidän lupauksensa
heitä velvotti. Vaan vaikka Kenneth tiesi asianlaidan olevan näin, niin
kumminkin paikan ja tiiman juhlallisuus, näiden pyhäin neitsyeiden
äkkiarvaamaton ilmestyminen, ja se aaveen kaltainen tapa, jolla he
kulkivat hänen sivu, vaikuttivat niin valtavasti hänen
mielikuvitukseensa, että hän tuskin jaksoi käsittää, että tuo kaunis
juhlasaatto, jonka hän näki, oli tämän maailman ihmisistä syntynyt; niin
suuressa määrin tuo kööri näytti yliluonnollisilta olennoilta, jotka
kantoivat ylistystänsä koko ihmiskunnan palveltavalle esineelle.
[Kuva: Leopartin ritari nunnain jumalanpalveluksen aikana]
Tämä oli ritarin ensi aatos, kun saatto kulki hänen sivutsensa,
liikkumatta enemmän kuin mitä häthätää vaadittiin eteenpäin pääsemistä
varten, niin että he, siinä himmeässä valossa, jonka lamput levittivät
huonetta pimittävien suitsutussavupilvien läpi, pikemmin näkyivät
liukuvan kuin kävelevän eteenpäin.
Vaan kun he toisen kerran kappelia kiertäessään kulkivat sen paikan
ohitse, jossa hän oli polvillaan, taittoi yksi noista valkoviittaisista
neitosista, hänen sivutsensa siirtyessään, ruususilmikon siitä
seppeleestä, jota hän kantoi, ja pudotti sen, ehkä tietämättä,
sormistaan sir Kennethin jalkain eteen. Ritari säpsähti ikäänkuin puukon
pistoksesta; sillä kun mieli kovin kiihkeästi jotakin tuntee taikka
vartoo, virittää vähäpätöisin, arvaamaton tapaus sen sytytyslangan
tuleen, jonka mielikuvitus jo on laskenut. Mutta hän hillitsi
liikutuksensa, ajatellen kuinka helposti tuonlainen turhanpäiväinen
seikka oli voinut tapahtua, ja että ainoastaan laulajien liikkumisen
yksitoikkoisuus teki tämän tapahtuman ollenkaan huomattavaksi.