yksi Dshemshidin jälkeläisistä, hallitsi Persian valta-istuimella, hän
teki liiton Pimeyden Valtojen kanssa, Istakharin salaisissa holveissa,
jotka alkuhenkien kädet olivat kovaan kallioon hakanneet jo ammoin aikaa
ennen Aatamin syntymistä. Täällä hän jokapäiväisellä ihmisveren
vuodattamisella elätti kahta nälkäistä käärmettä, jotka, runoniekkain
selitysten mukaan, olivat muuttuneet osaksi hänestä itsestään ja joitten
ylläpidoksi hän verona nosti jokapäiväistä ihmisuhria, kunnes hänen
alamaistensa loppunut kärsivällisyys yllytti muutamia heistä tarttumaan
kapinanmiekkaan, -- niitten joukossa väkevä Rautio ja voitollinen
Feridun, jotka viimein syöksivät tyrannin valta-istuimelta ja iäksi
vangitsivat hänen Demavendin vuoren kauheoihin luoliin. Vaan ennenkuin
tämä vapauttaminen oli tapahtunut ja kun verenhimoisen tyrannin
mahtavuus oli ylimmällään, oli rosvoava orjajoukko, jonka hän oli
lähettänyt ihmisiä hankkimaan jokapäiväisiksi uhriksensa, tuonut
Istakharin palatsin holveihin seitsemän sisarta, niin ihmeen ihanata,
että näyttivät seitsemältä paratiisin sulottarelta. Nämä seitsemän
neitoa olivat erään viisaan miehen tyttäriä, jolla ei ollut muita
aarteita kuin nuo kaunottaret ja viisautensa. Viimeinen ei riittänyt
onnettomuutta ennustamaan ja edelliset eivät pystyneet sitä estämään.
Vanhin ei ollut kahdettakymmentä vuottaan täyttänyt ja nuorin oli tuskin
ennättänyt kolmannelletoista; ja he olivat siihen määrään toistensa
näköiset, ettei heitä voinut muusta erottaa kuin pituudesta, joka eneni
aina ijän jälkeen, jotta he olivat niiden asteiden kaltaiset, jotka
saattavat paratiisin porteille. Niin viehättäviä olivat nuo seitsemän
sisarta, kun he seisoivat synkässä holvissa, ilman mitään muuta pukua
kuin valkosilkkiset levättinsä, että heidän sulonsa liikutti
kuolemattomien sydämmiä. Ukkonen jyrisi, maa vapisi, holvin seinä
halkesi ja halkeamasta ilmestyi metsästäjäksi puettu mies, jousi ja
vasamat kädessä, jota kuusi hänen veljestänsä seurasi. He olivat
kookkaita miehiä ja vaikka tumma-ihosia, kuitenkin kauniit katsella;
vaan heidän silmillänsä oli pikemmin kuolleitten kuumotus kuin se valo,
joka eläväin silmäluomien alta loistaa. "Zeineb", sanoi joukon johtaja
-- ja puhuessaan hän tarttui vanhimman sisaren käteen, ja äänensä oli
hellä, hiljainen ja alakuloinen -- "minä olen Cothrob, manalaisen
maailman kuningas ja Dshinnistanin ylin herra. Minä ja veljeni olemme
niitä olentoja, jotka, puhtaasta alkutulesta luotuina, emme edes
Kaikkivaltiaan käskystä huolineet kunniaa osottaa multapaakulle, jota
kutsuttiin Ihmiseksi. Sinä olet ehkä kuullut meitä sanottavan julmiksi,
armahtamattomiksi ja häijyiksi. Se on väärin. Me olemme luonnosta
siivoja ja jalomielisiä; ainoastaan silloin kostonhimoisia kuin meitä
loukataan, ja julmia kuin meitä solvataan. Me olemme niille uskolliset,
jotka meihin luottavat; ja me olemme kuulleet isäsi, viisaan Mithraspin
huudot, hän joka taitavasti palvelee ei ainoastaan Hyvyyden alkuperää,
vaan myöskin sitä jota nimitetään Pahan lähteeksi. Te ja teidän
sisarenne olette kuoleman kynnyksellä; vaan antakaa jokainen meille
hivuksen soreoista palmikoistanne uskollisuuden merkiksi, ja me viemme
teidät täältä monen peninkuorman päähän turvalliseen paikkaan missä
voitte uhitella Zohaukia ja hänen palvelioitansa!" Uhkaavan kuoleman
pelko, sanoo runoilia, on kuni profeeta Aaronin sauva, joka kaikki muut
sauvat nieli, kuin ne kuningas Pharaon edessä käärmeeksi muuttuivat; ja
persialaisen viisaan tyttäret pelkäsivät vähemmän kuin muut haltiain
kosimista. He antoivat ne alamaisuuden merkit, jotka Cothrob oli
vaatinut, ja silmänräpäyksessä sisaret kuljetettiin lumottuun linnaan
Tugrut vuorilla Kurdistanissa eikä kenenkään kuolevaisen silmä heitä sen
kovemmin ole nähnyt. Vaan aikojen kuluessa henkien linnan läheisyydessä
nähtiin seitsemän nuorukaista, jotka kunnostivat itsensä metsästyksessä
ja tappeluissa. He olivat iholtansa tummempia sekä pitempiä, uljaampia
ja rohkeampia kuin toiset Kurdistanin laaksoissa asuvaiset; ja he
ottivat itselleen vaimoja ja tulivat esi-isiksi Kurdilaisten seitsemälle
heimokunnalle, joitten urhoollisuus on tunnettu yli mailman".
Kummastuksella kuunteli kristitty ritari tuota outoa kertomusta, josta
vielä löytyy jälkiä Kurdistanissa, ja vastasi hetken mietittyään:
"todellakin, saraceni, te olette puhuneet oikein -- syntyperäänne
peljättäköön ja vihattakoon, vaan ylenkatsoa sitä ei voida. Nyt en enää
kummastele jäykkää pysymystänne väärässä uskossa, kun se epäilemättä
kuuluu siihen pirulliseen mielenlaatuun minkä olette perineet
esi-isiltänne, noilta manalaisilta metsästäjiltä, jommoisiksi heitä
olette kuvailleet, ja joka pakottaa enemmän valhetta kuin totuutta
rakastamaan; enkä enää ihmettele, että mielenne kiihtyi ja riemastui, ja
puhkesi ilmi lauluihin ja säveliin, kun lähenitte paikkoja, missä pahat
henget olostavat, sillä siitä täytyi teissä herätä yhtä iloisia
tunteita, kuin muut tuntevat, lähestyessään maallisten esi-isäinsä
kotiseutuja".
"Isäni parran kautta, luulenpa sinun olevan oikeassa", sanoi saraceni
enemmän mielissään kuin harmistuneena siitä avosydämisyydestä, millä
kristitty oli mietteitään lausunut; "sillä vaikka profeeta -- siunattu
olkoon hänen nimensä! -- meihin on kylvänyt paremman uskon siemenen kuin
minkä esi-isämme oppivat Tugrutin lumotuissa linnasaleissa, emme
kuitenkaan, toisten mahomettiläisten tavalla, ole kerkeät kiroomaan
niitä ylhäistä ja mahtavia alkuhenkiä, joista johdamme syntyperämme.
Nämät haltiat, toivomme ja uskomme jälkeen, eivät ole kotonaan
kadotettuja, vaan ovat yhä koettelemuksen tiellä ja voivat vielä saada
rangaistusta taikka palkintoa. Vaan jättäkäämme nämät molloille ja
imameille. Siinä on kyllin, että mitä olemme koranista oppineet, ei
meissä ole kokonaan hävittänyt kunnioitusta näitä henkiä kohtaan ja moni
meistä vielä, esivanhempaimme muinoisen uskon muistoksi, laulelee runoja
semmoista kuin tämä".
Näin sanoen hän alkoi laulaa runoa, jonka kieli ja runomitta olivat
vallan vanhanaikaiset, ja jonka muutamat ovat luulleet sepitetyksi
joiltakuilta Ahrimanin, pahuuden synnyn, palvelioilta.
Nämä värssyt olivat ehkä hilpeä kyhäelmä joltakin puoleksi-valistuneelta
filosofilta, joka tuossa kuvailtussa Ahrimanin jumaluudessa vain
tunnusti siveellisen ja luontoperäisen pahuuden voiton; vaan sir
Kennethin, Leopartin ritarin, mieleen ne tekivät ihan toisen
vaikutuksen; ja laulettuina henkilöltä, joka vastikään kerskailemalla
oli maininnut syntyperäänsä haltioista, ne soivat hänen korvissaan itse
paholaisen ylistysvirreltä. Tuonlaista sadatusta kuullessaan juuri
samassa korvessa, jossa saatana oli saanut kuritusta kärsiä, kun vaati
kunnioitusta, mietti ritari mielessään, josko äkillinen eroaminen
saracenista riittäisi osottamaan hänen inhotustansa, taikka jos ei hänen
ristiretkeiliävalansa pikemmin pakottanut häntä paikalla vaatimaan
pakanata taisteloon ja jättämään uskottoman ruumiin erämaan eläinten
ruuaksi, kun odottamaton ilmestys äkkiä käänsi hänen huomion puoleensa.
Ilta oli jo tulemaisillaan, vaan hämärä kuitenki vielä salli ritarin
huomata, etteivät he kauvemmin saracenin kanssa kulkeneet yksinään
vuoristossa, vaan että heitä tarkkaan seurasi eräs tavallista pitempi ja
varsin laiha olento, joka hyppeli kallioiden ja pensikkoiden yli niin
vikkelästi, että hän hurjan ja viluisen ulkomuotonsa ohessa ritarin
mieleen johdatti niitä fauneja ja metsänhaltioita, joitten kuvia tämä
oli vanhoissa Roman templeissä nähnyt. Kun skotlantilainen sydämensä
yksinkertaisuudessa ei koskaan hetkeksikään ollut epäillyt, että nämä
muinaisten Romalaisten jumalat olivat olleet todellisia perkeleitä, niin
hän nytkin vakaasti uskoi, että saracenin jumalaton laulu oli kutsunut
jonku manalan hengen esiin.
"Vaan mitä se minuun kuuluu?" sanoi rohkea sir Kenneth itsekseen;
"kukistukoon paholainen palvelioineen!"
Hän ei kuitenkaan pitänyt tarpeellisena samalla tavoin suoraan vaatia
kahta vihollista taisteluun kuin hän arvelematta olisi yhdelle tehnyt.
Hänen kätensä oli tarttunut sotanuijaan ja lähellä oli, että pahaa
aavistamaton saraceni, palkaksi persialaisesta runostaan, olisi saanut
aivonsa maahan lennätetyksi, mitään syytä siihen kuulematta; vaan
skotlantilainen ritari pelastui tekemästä jotain, joka olisi ollut musta
pilkku hänen vaakunakilvessään. Tuo haahmo, jota hän hetken aikaa oli
silmällä pitänyt, oli ensin näyttänyt urkkivan heidän tietänsä
piilotellen itseään kallioiden ja pensaitten taa ja hyvin taitavasti
hyväkseen käyttäen koleikkoa maata, jonka poikki hän hämmästyttävällä
notkeudella kulki. Viimein juuri kuin saraceni hetkeksi vaikeni, tuo
olento joka osotti olevansa pitkä, vuohennahkoihin puettu mies, hypähti
keskelle polkua, tarttui molemmin käsin saracenin suitsiin ja työnnälti
jaloa ratsua niin kovasti taaksepäin, jotta hevonen jaksamatta kärsiä
sitä tapaa, jolla tuo äkillinen ryntäjää painoi pitkävartisia kuolaimia
ja poskivitjoja, jotka itämaiseen tapaan olivat paksuja rautarenkaita,
karkasi pystyyn ja viimein kaatui seljälleen isäntänsä päälle, joka
kuitenki heittäymällä syrjään pelasti itsensä musertumasta.
Nyt päällekarkaaja siirti kouransa hevosen suitsista ratsastajan
kurkkuun, heittäysi poikivan saracenin päälle ja vaikka tämä oli
nuorempi ja ketterämpi, piti häntä allaan, kietoen pitkät käsivartensa
vankinsa ympäri, joka puoleksi naurahtaen puoleksi vihastuneena huusi:
"Hamako -- huppana -- päästä irti -- näin pitkälle ei oikeutes riitä --
päästä irti, eli käytän puukkoani".
"Puukkoasi -- uskoton koira!" sanoi vuohennahkainen olento; "pidä se
luonasi jos voit!" ja samassa hän väänsi aseen saracenin kädestä ja
heilutteli sitä hänen päänsä yli.
"Auta nazareni!" Shirkohf huusi, nyt todella peljästyneenä; "auta,
muutoin Hamako minut murhaa!"
"Murhaa sinut?" vastasi erämaan asukas; "niin, kuoleman kyllä olisit
ansainnut, kun jumalattomina kiitosvirsillä ylistelet, ei väärää
profeetaa ainoastaan, joka on paholaisen edellusmies, maan myöskin itse
pahuuden syntyperää."
Kristitty ritari oli tähän saakka hämmästyksestä jähmistyneenä katsellut
tätä ottelua, joka tapahtui ja päättyi niin isosti vastoin kaikkia hänen
arveluitansa. Kuitenkin hän viimein hoksasi, että hänen kunniansa vaati
häntä astumaan kaadetun kumppaninsa hyväksi väliin, ja hän puhutteli
sentähden vuohennahkoihin puettua voittajaa seuraavalla tavalla:
"Kuku lienetki, joko hyvä vai paha, niin tiedä että minä tätä nykyä olen
vannonut ollakseni uskollinen kumppani saracenille, jota allasi pitelet,
ja sentähen kehotan sinua päästämään häntä ylös jaloilleen, taikka minun
täytyy hänen puolesta sinun kanssa taistella".
"Ja sovelias tappelu se olisi", vastasi Hamako, "kun ristiretkeiliä
ryhtyisi ristimättömän koiran puolesta taistelemaan oman pyhän uskonsa
tunnustajan kanssa! Oletko tullut erämaahan Puolikuun puolesta sotimaan
Ristiä vastaan? Kyllä olet kelpo Jumalan sotilas, kun kuuntelet niitä,
jotka veisaavat saatanan ylistystä!"
Näin puhuessaan hän kumminkin nousi ylös, ja antaen myös saraceninin
nousta, jätti tälle takaisin handsharin eli väkipuukon.
"Sinä näet kuinka suureen vaaraan uhkarohkeutesi on sinun saattanut,"
jatkoi vuohennahka nyt kääntyen Shirkohfiin, "ja kuinka heikkoin
välikappalten kautta harjaantunut taitavuutesi ja kiitetty sukkeluutesi
voipi tyhjäksi rauveta, kun taivas niin tahtoo. Varo siis itseäsi, oi
Ilderim; sillä tiedä että, ellei syntymätähdessäsi olisi tuota
välkähystä, joka Jumalalle otolliseen aikaan sinusta lupaa jotain hyvää
ja armollista, emme ennen olisi toisistamme eronneet, kuin olisin
rikkirepinyt sen kurkun, joka äsken lauleli herjauksia".
"Hamako", sanoi saraceni, vähintäkään suuttumusta osottamatta tuosta
kiivaasta puheesta ja vielä kiivaammasta päällekarkauksesta, jota hän
äsken oli saanut kokea, "minä pyydän sinua, hyvä Hamako, vasta
varovaisemmin pysymään oikeusrajojasi rikkomatta; sillä vaikka hyvänä
mahomettiläisenä pidän arvossa niitä, joilta Jumala on tavallisen
ihmisjärjen ottanut pois lahjottaaksensa heille profeetallisen hengen,
en sentään suvaitse kenenkään kättä hevoseni ohjaksissa entä itseni
päällä. Haastele siis halusi mukaan, minulta sinun ei tarvitse mitään
peljätä; vaan kokoa kumminkin kyllin järkeä ymmärtääksesi, että jos
vielä kerran minua kohtaan väkivaltaa käytät, niin hakkaan karvaisen
pääkallosi laihoilta hartioiltasi. Ja sinulle, ystävä Kenneth", hän
lisäsi, hevosensa selkään nousten, "täytyy minun sanoa, että kumppalina
erämaassa kernaammin odotan ystävällisiä töitä kun kauniita sanoja.
Jälkimäisiä olet minulle kyllin antanut; vaan parempi olisi ollut, jos
joutusammin olisit minua auttanut taistelussani tuon Hamakon kanssa,
jota hulluudessaan miltei ollut henkeäni viedä".
"Kunniani kautta", sanoi ritari, "minussa tosiaan on vika -- olin vähän
hidas avuksesi heti joutumaan, vaan tuon päälleryntääjän eriskummallinen
ulkomuoto, kohtauksen äkillisyys -- minusta tuntui ikään kuin hurja,
jumalaton laulusi olisi eteemme manannut jonku haltian -- ja
hämmästykseni oli niin suuri, että pari kolme minuutia kului ennenkuin
saatoin tarttua aseisiini".
"Sinä olet tovin kylmäkiskoinen ja varova ystävä", saraceni sanoi; "ja
jos Hamako olisi ollut hiukkaakaan hullumpi, niin kumppalisi olisi
ikuiseksi häpeäksesi murhattu rinnallasi, ilman että olisit sormeakaan
liikuttanut hänen edestään, vaikka hevosen seljässä ja täydessä asussa
olit vieressä".
"Kunniasanani kautta, saraceni", sanoi kristitty, "jos tahdot kuulla
suoran tunnustukseni, niin luulin tuota outoa olentoa itse paholaiseksi;
ja kun hän on sukulaisiasi, en voinut tietää mitä salaisia perheseikkoja
teillä saattoi olla toisillenne juteltavia, kun niin ystävällisesti
vyöryitte yksissä tuossa kentällä".
"Pilkkapuheesi ei ole mikään vastaus, veli Kenneth", sanoi saraceni;
"sillä jos vastustajani olisikin ollut itse Pimeyden ruhtinas, sinun
velvollisuutesi kuitenkin olisi sinua käskenyt kumppanisi edestä häntä
vastaan sotimaan. Tiedä myös, että oli tässä Hamakossa mitä saastaista
ja pirullista tahansa, hän enemmän kuuluu sinun sukuusi kuin minun,
koska tämä Hamako juuri on sama erakko, jota olet tullut tapaamaan".
"Tämä!" sanoi sir Kenneth tarkastellen jättiläisentapaista, vaan tuiki
laihtunutta olentoa edessänsä "tämä! -- sinä lasket leikkiä, saraceni --
tämä ei voi olla kunnianarvoisa Theodorik!"
"Kysy häneltä itseltään, ellet uskone minua", vastasi Shirkohf; ja
ennenkuin sanat olivat hänen huuliltaan ennättäneet, todisti erakko itse
itsestään.
"Minä olen Engaddin Theodorik", hän sanoi "olen vaeltaja erämaassa --
minä olen ristin ystävä ja kaikkein uskottomain, heretikkojen ja
perkeleenpalveliain vitsaus. Väistykää, väistykää! -- Kadotusta
Mahometille, Termagauntille ja koko heidän lahkokunnallensa!" -- Näin
sanoen hän karvaisen pukunsa alta vetäisi esiin varstan tapaisen aseen
eli raudotetun ja saranoilla varustetun nuijan, jota hän erinomaisen
taitavasti heilutteli päänsä ympäri.
"Siinä näet pyhimyksesi", saraceni sanoi, nyt ensikerran nauraen sille
määrättömälle kummastukselle millä sir Kenneth tarkasteli Theodorikin
hullumaista käytöstä ja kuunteli hänen sekasortoista höpisemistään. Kun
erakko oli nuijaansa jos johonkin suuntaan heilutellut, nähtävästi aivan
huolimatta koskiko se jommankumman hänen kumppalinsa päähän, antoi hän
viimein näytteen omasta voimastaan ja aseensa kelvollisuudesta iskemällä
ison lähellä olevan kiven pirstaleiksi.
"Tuo on mielipuoli", sanoi sir Kenneth.
"Vaan yhtä hyvä pyhimys siltä", vastasi mahomettiläinen, tuon itämaisen
hyvin tunnetun luulon mukaan, että mielipuolet ovat välittömän
jumalallisen innostuksen alaisia. "Tiedä kristitty, että kun yhdeltä
silmältä näkövoima sammuu, niin toinen tulee terävämmäksi -- kun toinen
käsi on leikattu pois, tulee toinen sitä vahvemmaksi; niinpä kun
järkemme maallisissa aineissa on sekava eli kokonaan puuttuu, tulee
katseemme taivasta kohti tarkemmaksi ja täydellisemmäksi."
Tässä saracenin ääni sortui erakon ääneen, joka vimmatulla,
messuntapaisella nuotilla rupesi huutelemaan: "minä olen Engaddin
Theodorik -- olen erämaan kekäle -- olen uskottomain vitsaus. Leijona ja
Leoparti tulevat kumppanikseni ja lähtevät komerooni suojaa etsimään;
vaan kili ei heidän kynsiään pelkää. -- Minä olen kekäle ja tulisoitto
-- Kyrie Eleison!"
Laulunsa lopetettua, hän kiireesti juoksi kappaleen eteen päin ja
hypähti senjälkeen kolme kertaa tavalla, joka voimistelu-akatemiassa
olisi ansainnut suurta kiitosta, vaan niin vähän sopi hänen
erakkomaisuudellensa, että skotlantilainen ritari joutui aivan kummiinsa
ja hämilleen.
Saraceni näytti erakkoa paremmin ymmärtävän. "Te näette", hän sanoi,
"että hän odottaa meitä seuraamaan häntä celliinsä, ja se onkin ainoa
suojapaikka, minkä yöksi voimme saada. Te olette Leoparti, kilpenne
kuvan mukaan -- minä olen Leijona, nimeni johdosta -- ja kilillä hän,
viitaten vuohennahkaiseen pukuunsa, tarkottaa itseänsä. Meidän kuitenkin
täytyy häntä pitää näkymissä; sillä hän on nopea kuin dromedari".
Se ei tosiaan ollutkaan mikään helppo asia, vaikka arvoisa opas aina
väliin pysähtyi ja viittoi heille kädellään, ikäänkuin kehottaakseen
heitä kulkemaan eteenpäin; sillä perehtynyt kun hän oli kaikkiin erämaan
mutkallisiin syvänteisiin ja soliin, ja lahjotettuna erinomaisella
ketteryydellä, jota ehkä hänen sekava mielentilansa piti alituisessa
harjotuksessa, hän vei ritareita vuorenrotkojen läpi ja pitkin polkuja,
joilla keveästi asustettu saracenikin oppineella arapialaisella
ratsullaan oli suuressa vaarassa, ja joilla rautaan puettu europalainen
ja hänen raskaasti kuormitettu hevosensa olivat niin arveluttavassa
pulassa, jotta ratsastaja mielellään olisi sen vaihtanut yleisen
tappelun vaaroihin. Hän siis suuresti ilostui nähdessään viimein tämän
hurjan ratsastamisen perästä heidän pyhän oppaansa seisovan erään luolan
aukolla, suuri tuli-soitto kädessä, joka oli kastettu maapihkaan ja joka
levitti loimoavan valon sekä kovan tulikiven hajun.
Tästä tukehuttavasta höyrystä peljästymättä, ritari nakkausi alas
hevoseltaan ja meni luolan sisustaan, joka ei juuri näyttänyt erityistä
mukavuutta tarjoavan. Se oli jaettu kahteen osaan, joista etumaisessa
oli kivi-alttari ja ruovoista tehty ristiinnaulitun kuva: Tämä oli
erakon kappeli. Yhdelle syrjälle tässä ulkopuolisessa luolassa ritari,
vaikka vähän arvelemalla, koska ympärillä olevat esineet hänessä
herättivät hurskasta kunnioitusta, sitoi hevosensa kiini, ja valmisti
sille yösijan, saracenin esimerkin mukaan, joka kertoi, että tämä oli
talon tapa. Erakko sillaikaa järjesteli sisempää suojaa vieraitansa
varten, jotka kohta kävivätkin sinne. Etumaisen luolan perällä pieni,
höyläämättömistä laudoista tehdyllä ovella suljettu aukko saattoi erakon
makuukammioon, joka näytti mukavammalta. Laattian oli isännän työ saanut
karkean sileäksi ja sen päälle oli siroteltu valkeaa hiekkaa, jota hän
joka päivä kasteli muutaman pienen lähteen vedellä, joka kumpusi esiin
yhdestä kallion nurkasta, virkistäen tässä tukalassa ilman-alassa yhtä
paljon korvaa kuin makua. Kaisloista kudotut matot olivat asetetut
seinäin vierustalle; seinät olivat kuten laattiakin karkeasti tasotetut
ja erilaisia kasveja ja kukkia oli niihin ripustettu yltympäriinsä.
Kaksi vahasoittoa, jotka erakko sytytti, antoivat tälle viileytensä ja
hyvän hajunsa kautta miellyttävälle paikalle ilahuttavan ulkonäön.
Yhdessä huoneen nurkassa näkyi muutamia työkaluja, toisessa oli komero
karkeasti veistetylle pyhän neitsyen kuvalle. Pöytä ja kaksi tuolia
ilmaisivat Itämaisista talouskaluista erkanevan muotonsa kautta, että
olivat erakon omaa käsi-alaa. Pöydälle oli Theodorik tuonut ei
ainoastaan ruoko- ja palkokasveja, vaan myöskin kuivattua lihaa, jotka
hän toimeliaasti järjesteli siihen tapaan, että se herättäisi hänen
vierastensa ruokahalua. Tämä kohteliaisuudentapaisuus, vaikka äänetön ja
ainoastaan ruumiin liikunnoilla osotettu, oli sir Kennethistä aivan
mahdoton sovittaa yhteen hänen entisen hurjan ja väkivaltaisen
menettelemisensä kanssa. Erakon käytös oli nyt muuttunut vakaiseksi, ja
nähtävästi ainoastaan uskonnollisen nöyryyden tunne esti hänen
kasvojansa, jotka alituisesta paastoamisesta olivat kovin laihtuneet,
näyttämästä yleviltä ja jaloilta. Hän polki cellinsä permantoa miehen
tavalla, joka on syntynyt ihmisiä hallitsemaan, vaan on vallastaan
luopunut ruvetakseen taivahan palveliaksi. Sittenkin on myönnettävä,
että hänen suunnatoin suuruutensa, hänen leikkaamattomain hivustensa ja
partansa pituus sekä hänen syväkuoppaisen ja tuiman silmänsä tuli
paremmin sopivat sotilaalle kuin eräkkäälle.
Itse saracenikin näytti jollakin kunnioituksella katselevan paikan
isäntää, kun tämä näitä askareitaan toimitteli, ja hän kuiskasi hiljaa
sir Kennethille: "Hamako on nyt paremmalla tuulellansa, vaan hän ei
rupea puhumaan ennenkuin olemme atrioineet -- tämmöisen lupauksen hän on
tehnyt".
Sanaa virkkamatta Theodorik siis viittasi skotlantilaiselle istumaan
alas toiselle matalalle tuolille, samalla kuin Shirkohf kansansa tavan
mukaan asettui mattoläjälle. Erakko kohotti nyt molemmat kätensä,
ikäänkuin siunatakseen niitä virvotusaineita jotka hän oli asettanut
vierastensa eteen, ja nämä ryhtyivät syömään yhtä äänettöminä kuin hän
itse. Saracenille tämä yksivakaisuus oli luonnollinen, ja kristitty
noudatti hänen hiljaisuuttaan, mielessään ajatellen tilansa omituisuutta
ja kuinka isosti eriäväinen se kaino, totinen ja miellyttävä
toimeliaisuus, jolla Theodorik nyt täytti isännyyden velvollisuutta, oli
niistä hulluista, raivokkaista liikenteistä, niistä kimeöistä huudoista
ja väkivaltaisista töistä, joita hän osotti, kun he ensin hänen
kohtasivat.
Kun heidän atriansa oli päättynyt, korjasi erakko, joka ei itse ollut
palaakaan maistanut, ruuantähteet pöydältä, ja pannen saracenin eteen
sorbetkruukun osotti skotlantilaiselle viinipulloa.
"Juokaat, lapseni", hän sanoi -- nämät oli ensimäiset sanat, mitkä hän
oli lausunut -- "Jumalan antimia tulee nauttia, kun Antajaa
muistellaan".
Tämän sanottuaan hän meni etumaisten luolaan, arvattavasti rukouksen
pitoon, jättäen vieraansa kahdenkesken sisempään suojaan; jolloin sir
Kenneth useoilla kyselmillä koki tiedustella mitä Shirkohf heidän
isännästänsä tiesi. Paljas uteliaisuus ei kehottanut häntä näihin
kyselemisiin. Niin vaikea kuin oli sovittaa munkin ensimäistä loukkaavaa
menetystä hänen nykyiseen nöyrään ja hiljaiseen käytökseensä, vielä
mahdottomammalta näytti sen yhdistäminen siihen suureen kunnioitukseen,
jota, sir Kennethin tiedon mukaan, erakko nautti kristityn mailman
valistuneimmilta pappismiehiltä. Theodorik, Engaddin erakko, oli tässä
omaisuudessaan vaihellut kirjeitä paavien ja kirkolliskokouksien kanssa
ja kirjeensä, täynnä kaunopuheellista innostusta, olivat kuvailleet sitä
sortoa, jota latinalaiset kristityt uskottomilta kärsivät Pyhällä
maalla, tuskin heikommilla väreillä, kuin mitä Erakko Pietari käytti
Clermontin konsiliossa, ensimäistä ristiretkeä saarnatessaan. Näin
kunnioitettavassa ja isosti kunnioitetussa henkilössä tavatessaan
mielipuolen fakirin hullut käytöstavat joutui kristitty ritari kahden
vaiheelle, josko hänen pitäisi hänelle ilmottaa eräitä tärkeitä asioita,
joita muutamat ristiretken pääjohtajat olivat hänelle uskoneet.