"jos samassa hengenvedossa rohkenet mainita kamelinkuljettajaa Mekasta,
ja --"
Tulinen vihan väristys puistutti emiirin ruumista; vaan se kesti vain
silmänräpäyksen ja hänen rauhallinen vastauksensa oli sekä arvollinen
että järkevä, kun hän sanoi: "älä alenna hänen arvoa jota et tunne;
varsinkin kuin me kunnioitamme uskontosi perustajaa, vaikka hylkäämme
sen opin, minkä papit ovat siitä sommitelleet. Minä tahdon itse ruveta
oppaaksesi erakon luolalle, jota luullakseni ilman minun avutta tuskin
voisit löytää. Ja sillä välin jättäkäämme uskontomme jumalallisuuden
munkkein ja mollain kiisteltäväksi, ja haastelkaamme aineista, jotka
paremmin sopivat nuorille sotilaille -- taisteluista, kauniista
naisista, terävistä miekoista ja kiiltävistä asuista."
Kolmas luku.
Sotilaat nousivat ylös paikalta missä olivat hetken levähystä ja
kohtuullista virvotusta nauttineet, ja auttoivat kohteliaasti toisiaan
satulusten sijalleen sovittamisessa, joista vähäksi aikaa olivat
uskollisia ratsujansa vapauttaneet. Kumpiki näytti tottuneelta tuohon
työhön, joka siihen aikaan oli tarpeellinen ja todella välttämätön osa
ratsumiehen velvollisuuksista. Siinä määrässä kuin erotus
luontokappaleen ja järjellisen ihmisen välillä sen salli, näytti
molemmalla myöski olevan häntä matkustuksilla ja sotaretkillä aina
seuraavan hevosensa luottamus ja rakkaus. Saracenilaisella tämä
ystävällisyys oli seuraus lapsuuden tavoista; sillä Itämaan sotaisten
heimokuntien teltoissa on sotilaan hevosella arvonsa lähinnä jälkeen tai
melkein samalla asteelta kuin vaimo ja perhe; ja europalaiselle
sotilaalle asianhaarat ja itse täytymys tekivät hänen sotaratsunsa
tuskin halvemmaksi kuin aseveljekseksi. Hevoset sentähden mieluisasti
luopuivat syöttöpaikastaan ja vapaudestansa, ja hirnuivat ja korskuivat
iloisesti isännillensä, kun nämät paikoilleen panivat heidän
satulavarustuksiansa pitempää matkustusta ja lisättyä rasitusta varten.
Ja samalla kuin kumpikin sotilas toimitti työtään tai kohteliaasti
toveriaan auttoi, hän tarkalla uteliaisuudella silmäili matkakumppaninsa
asua ja huomautti erittäin, jos se tapa, jolla toinen järjesti
ratsasneuvojansa, häntä kummastutti.
Ennenkuin taasen nousivat ratsuilleen matkaa jatkaaksensa, kristitty
ritari vielä kerran kostutti huuliaan ja kasteli käsiään tuohon
raittiiseen lähteeseen ja sanoi pakanalliselle kumppanilleen: "tekisi
mieleni tietää tämän suloisen lähteen nimeä, jotta sitä säilyttäisin
kiitollisessa muistossa; sillä vesi ei konsanaan ole suloisemmin
sammuttanut kovempaa janoa kuin minä tänään olen saanut kokea".
"Sitä kutsutaan arapian kielellä", vastasi saraceni, "nimellä joka
merkitsee Erämaan Timantti".
"Ja oikein sitä silloin nimitetään", kristitty sanoi: "Minun kotiseutuni
laaksossa löytyy tuhatmäärä lähtehiä; vaan en yhtäkään niistä tule
tästälähin niin hartaasti muistelemaan, kuin tätä yksinäistä lähdettä,
joka tarjoo liriseviä aarteitansa paikalla missä ne eivät ole ainoastaan
suloiset, vaan melkein välttämättömän tarpeelliset."
"Te puhutte totta", saraceni sanoi: "sillä kirous vielä painaa tuota
kuoleman merta, eikä ihminen eikä eläin juo sen aalloista yhtä vähän
kuin tuosta virrasta, joka siihen laskee vetensä jaksamatta sitä
täyttää, niin pitkältä kuin tätä tylyä erämaata kestää".
He nousivat hevosilleen ja jatkoivat kulkuansa santaisen aavikon poikki.
Sydänpäivän helle oli jo ohitse ja vieno tuulenpuuska lievitti hieman
erämaan kauheutta, vaikka myötänsä tuoden hienoa hietaa, joka ei
saracenia isosti rasittanut, vaan niin kovin kiusasi hänen raskaasti
varustettua kumppaniansa, jotta hän satulaansa ripusti rautakypärinsä ja
vaihtoi sen keveään ratsulakkiin, jota aikakauden kielellä kutsuttiin
_mortier_, sen yhtäläisyyden tähden mikä sillä oli tavallisen morttelin
eli huuhmaren kanssa. Hetken he ratsastivat äänettöminä toistensa
sivulla, jolloin saraceni hoiti velvollisuuttansa matkan johtajana ja
oppaana, tarkasti tähdystellen ja tuntomerkikseen ottaen muutamia
etäisiä kallioita eräällä vuoriharjulla, jota he vähitellen lähenivät.
Vähäksi aikaa hän näkyi kokonaan kiinnittäneen ajatuksensa tuohon
toimeen ikäänkuin luotsi, joka ohjaa laivaa vaarallisen kulkupaikan
läpi; vaan he olivat tuskin puoli (engl.) peninkulmaa kulkeneet, niin
hän näkyi matkan suunnasta varmistuneen ja haluavan ruveta haastelemaan
suuremmalla avomielisyydellä kuin hänen kansakunnallensa on tavallista.
"Te olette", hän sanoi, "minulta kysyneet äänettömän lähteen nimeä, joka
kyllä näennäisesti, vaan ei todellisesti ole elävä kappale. Sallikaa
minun kysyä sen kumppalin nimeä, jota tänään olen kohdannut sekä
vaarassa että levossa, ja jonka nimeä en voi ajatella tuntemattomaksi
edes täällä Palestinan erämaissa".
"Se ei vielä ansaitse mainita", sanoi kristitty. "Tiedä kumminkin, että
Ristin sotilaitten kesken minua nimitetään Kenneth -- Lepäävän Leopartin
ritari; kotimaassani minulla on muita arvonimiä, vaan ne kuuluisivat
karkeoilta itämaalaisen korvaan. Urhea saraceni, sallikaa minun kysyä
mikä arapian heimokunnista vaatii sukuanne omaksensa ja millä nimellä
teidät tunnetaan?"
"Sir Kenneth", sanoi mahomettilainen, "minua ilahuttaa kun nimenne on
semmoinen, että huuleni helposti sen voivat ääntää. Mitä minuun tulee,
en ole arapialainen, vaikka johdan syntyperäni yhtä villistä ja
sodanhimoisesta suvusta. Tiedä herra Leopartin ritari, että olen
Shirkohf, Vuoren Leijona, ja että Kurdistan, josta olen syntyisin, ei
pidä yhtäkään perhekuntaa jalompana kuin Seldshukein".
"Olen kuullut", kristitty vastasi, "että teidän suuri sulttaninne lukee
sukuperänsä samasta lähteestä?"
"Ylistetty olkoon profeeta, joka on vuorillemme osottanut sen kunnian,
että niitten helmasta lähetti hänen, jonka sana on voitto", vastasi
pakana. "Egyptin ja Syrian kuninkaan edessä olen ainoastaan mato, vaan
kuitenkin nimeni omassa maassani jotaki merkitsee. -- Muukalainen,
kuinka suurella miehistöllä lähdit tähän sotaan?"
"Totta puhuen", Sir Kenneth sanoi, "ystävien ja sukulaisten avulla
jaksoin töin tuskin saada matkaan kymmenen hyvää keihästä, ja lisäksi
noin viisikymmentä joutsimiestä, passarit siihen luettuina. Muutamat
ovat onnettomasta lipustani luopuneet -- muutamat taistelussa kaatuneet
-- useat tauteihin kuolleet -- ja yksi uskollinen asekantaja, jonka
hengen pelastukseksi nyt olen tällä pyhällä matkalla, on sairasvuoteen
oma".
"Kristitty", sanoi Shirkohf, "tässä minulla on viinessäni viisi nuolta,
kukin kotkan höyhenellä sulitettu. Yhden niistä jos lähetän teltoilleni,
tuhat sotilasta nousee hevosen selkään -- jos lähetän toisen, niin sama
voima on jalkeella -- näillä viidellä voin komentaa viittätuhatta
miestä; ja jouseni jos lähetän, niin kymmenentuhatta ratsastajaa
tärisyttää erämaata. Ja viidelläkymmenellä ratsumiehelläsi sinä olet
tullut maata vallottamaan, jossa minä olen halvimpia!"
"Pyhän ristin kautta saraceni", sanoi länsimainen sotilas, "ennenkuin
kerskaat, tulisi sinun tietää, että yksi teräshansikka voipi kuoliaaksi
likistää ampiaisia koko kourallisen".
"Kyllä, vaan ensin sen täytyy saada ne kouraan", sanoi saraceni hymyllä,
joka ehkä olisi voinut heidän vastatehdylle liitolleen käydä
vaaralliseksi, ellei hän keskustelu-ainetta olisi vaihtanut, lisäten:
"ja onko urhoollisuus kristittyjen ruhtinasten kesken niin suuresti
arvossa pidetty, jotta sinä, varoista ja sotamiehistä noin köyhä, voit,
kuten äsken teit, tarjoutua suojeliakseni ja turvakseni veljestesi
leirissä?"
"Tiedä, saraceni", sanoi kristitty, "että ritarin nimi ja aatelisveri
oikeuttaa omistajaansa asettumaan ensiluokkaistenki hallitsiain rinnalle
kaikessa, mikä ei koske kuninkaallista mahtia ja valtaa. Jos itse
Englannin Richardi sattuisi loukkaamaan niin köyhän ritarin kunniaa,
kuin minä olen, hän ei ritariston lakien jälkeen voisi kieltäytyä
kanssani taistelemasta".
"Olisipa mielestäni hauska katsella niin outoa näytelmää", sanoi emiiri,
"jossa nahkavyö ja kannukset kohottavat vähäarvoisimmankin mahtavimman
veroiseksi".
"Teidän täytyy lisätä: vapaa syntyperä ja pelkäämätöin sydän", kristitty
sanoi: "sitten ehkä ette ole aivan väärin puhuneet ritariarvosta".
"Ja seurusteletteko te yhtä vapaasti päällikköjenne ja johtajainne
naisten kanssa?" kysyi saraceni.
"Jumala varjelkoon", sanoi Leopartin ritari, "ettei jokaisella
köyhimmälläkin kristikunnan ritarilla olisi vapaus kaikessa
kunniallisessa palveluksessa omistaa kätensä ja miekkansa,
sankaritöittensä maineen ja koko sydämensä hartauden ihanimmalle
ruhtinattarelle, joka koskaan on kruunua otsallaan kantanut".
"Vasta ikään", sanoi saraceni, "selitit rakkautta sydämmen kalliimmaksi
aarteeksi -- epäilemättä sinä olet omasi omistanut ylhäiselle ja jalolle
henkilölle?"
"Vieras", vastasi kristitty, kovasti punastuen puhuessaan, "me emme
ajattelemattomasti ilmota, mihin olemme kalliimmat aarteemme kätkeneet
-- kyllin olkoon sinulle siinä että, niinkuin sanoit, rakkauteni esine
on ylhäinen ja jalo henkilö -- hyvin ylhäinen -- hyvin jalo; vaan jos
rakkaudesta ja taitetuista keihäistä haluat kuulla, niin mene uhallasi,
kuten sanoit, ristiretkeläisten leiriin, ja siellä olet saava harjotusta
korvillesi ja, jos haluat, myöskin käsillesi".
Itämainen sotilas, kohoten jalustimissa ja keihästään ilmassa
heilutellen, vastasi: "epäilenpä suuresti löytäväni ketään, ristinmerkki
hartioillaan, joka kanssani haluaisi ruveta dsherridin heittoon".
"Sitä en takaa", ritari vastasi, "vaikka leirissämme löytyy
espanjalaisia, jotka ovat hyvin harjaantuneita teidän itämaiseen
keihäänheittotapaan".
"Koirat ja koirain penikat!" huudahti saraceni. "Millä oikeudella nuo
espanjalaiset tulevat taistelemaan oikeauskoisia vastaan, jotka heidän
omassa maassa ovat heidän herrojansa ja kurittajiansa? Heidän kanssa en
tahdo kilvotella missään sotaisessa huvissa".
"Älkää antako Leonin ja Asturian ritarien kuulla tuommoista puhetta
heistä", sanoi Leopartin ritari; "vaan" lisäsi hän hymyten aamupäivän
tappelua muistellessaan, "jos keihään sijasta tahdotte sotanuijan iskua
vastustaa, niin kyllä siihen halullisia länsimaan sotureita löytyy".
"Isäni parran kautta", sanoi saraceni puoleksi naurahtaen, "se leikki on
kovin kova ainoastaan huvikseen leikiteltäväksi. Taistelussa en koskaan
nuijia pelkää, vaan pääni" -- tässä hän kohotti kätensä otsalleen -- "ei
vielä ajaksi salli minun leikillä vain niitä hakea".
"Soisin teidän näkevänne Richard kuninkaan nuijan", vastasi länsimainen
soturi, "jonka suhteen tämä satulassani riippuva on keveä kuin höyhen".
"Paljon olemme tuosta saarikuninkaasta kuulleet", saraceni sanoi;
"oletko sinä hänen alamaisiansa?"
"Hänen seuralaisiaan tällä sotaretkellä olen", ritari vastasi, "ja pidän
sen kunniana; vaan hänen alamaisiaan en ole, vaikka kyllä syntyperäinen
asukas sillä saarella, jolla hän hallitsee".
"Mitä tarkotatte?" sanoi itämaalainen: "onko teillä siis kaksi
kuningasta yhdellä ainoalla saariraukalla?"
"Niin on", vastasi skotlantilainen; sillä semmoinen Sir Kenneth oli
syntyään[1] -- "niin juuri on; ja vaikka kumpaisen pään asukkaat usein
käyvät sotaa keskenään, voipi maa kuitenkin, niinkuin näet, varustaa
sotavoiman, joka voinee pelastaa Zionin kaupungit siitä jumalattomasta
ikeestä, jonka teidän herranne on heidän päälle laskenut".
[1] Englanti jo Skotlanti olivat ristiretkien aikana eri valtakuntia
kumpikin omalla kuninkaalla; yhistys tapahtui vasta v. 1706. Kuningas
Richard Leijonasydän hallitsi Englannissa vv. 1189--1199, ja kolmas
ristiretki, josta tämä kertomus puhuu, tehtiin v. 1189--1191. Suom.
muist.
"Saladinin parran kautta, nazareni, ellei se olisi ajattelematoin,
lapsellinen hulluus, voisi nauraa suuren sulttaninne
yksinkertaisuudelle, hän kun tulee tänne vallottamaan kallioita ja
erämaita sekä niiden omistusoikeudesta riitelemään niiden kanssa, jotka
voivat asettaa kymmenkertaisen väkijoukon, ja sillä välin jättää osan
siitä pienestä saaresta, jonka hallitsiaksi hän syntyi, toisen valtikan
haltuun. Todella sir Kenneth, teidän ja toisten urhoollisten
kansalaistenne olisi pitänyt antautua tuon Richard kuninkaan vallan
alle, ennenkuin tälle kaukaiselle sotaretkelle lähditte rauhattomasta
maastanne".
Kennethin vastaus oli pikainen ja ylpeä. "Ei, taivahan kirkkaan loiston
kautta! Jos ei englannin kuningas ennen olisi ristiretkelle lähtenyt,
kuin Skotlannin hallitsiaksi olisi päässyt, niin puolikuu, mitä minuun
ja jokaiseen uskolliseen skotlantilaiseen tulee, ijäti olisi Zionin
muurilla saanut kiiltää".
Tuskin hän oli tämän sanonut, ennenkuin hän äkkiä mieltänsä hilliten
itsekseen jupisi: "_mea culpa, mea culpa!_ Mitä minun, yhden
ristinsotilaan, tulee muistella kiistoja kristittyjen kansain välillä".
Tämä äkillinen mielikiihkon ilmaus, jonka velvollisuuden tunne heti
tukehutti, ei jäänyt mahomettiläiseltä huomaamatta, joka, joskin hän ei
aivan ymmärtänyt kaikkea mitä se sisälti, kuitenki näki kyllin
tullakseen siihen vakuutukseen, että kristityillä, samoin kuin
mahomettiläisillä oli yksityisen vihan tunteita ja kansallisia riitoja,
joita ei voitu kokonansa sovittaa. Vaan saracenit olivat heimokunta,
sivistynyt ehkä suurimpaan määrään, mitä heidän uskontonsa salli, ja
erittäin taipuvaiset pitämään kohteliaisuutta ja hienoutta suuressa
arvossa; ja nämä mielipiteet estivät häntä erityistä vaaria ottamasta
siitä riitaisuudesta, jota sir Kenneth skotlantilaisena ja
ristiretkeläisenä osotti tunteissaan.
Sen mukaan kuin he kulkivat eteenpäin, alkoi sillä välin seutu heidän
ympärillään vähitellen muuttua. He kääntyivät nyt itää kohti ja olivat
ehtineet sille jyrkälle ja alastomalle vuoriharjanteelle, joka tälle
ilmansuunnalle rajottaa autiota tasankoa ja maanpinnalle antaa
vaihtelevamman muodon, kuitenkaan sen hedelmätöntä luonnetta
muuttamatta. Terävähuippuisia kalliokukkuloita alkoi kohota heidän
ympärillänsä ja ennen pitkää jyrkät myötä- ja vastamäet, niin hyvin
korkeutensa puolesta hirvittävät kuin polun kaitaisuuden tähden
vaaralliset, tarjosivat matkustajille toisenlaatuisia esteitä kuin ne,
joitten kanssa he nykyään olivat taistelleet. Pimeöitä rotkoja ja
kuiluja kallioiden välissä, näitä luolia, joihin raamattu niin usein
viittaa, ammotti pelottavasti tien kumpaisellaki puolella heitä vastaan,
ja emiri ilmotti skotlantilaiselle ritarille, että metsänpedot näissä
usein etsivät turvapaikkaa, vaan joskus vielä julmemmat ihmiset, jotka,
epätoivoon joutuneina noista alituisista sodista ja siitä rasituksesta,
jota niin Ristin kuin Puolikuun sotaväestöltä kärsivät, olivat rosvoiksi
ruvenneet eivätkä ryöstöretkillään säästäneet arvoa eikä uskontoa, ei
ikää eikä sukupuolta.
Skotlantilainen ritari kuunteli huoletonna kertomuksia noista
hävityksistä, joita pedot ja häijyt ihmiset olivat harjottaneet, koska
hänen urhoollisuutensa ja ruumiin väkevyys karkotti hänestä kaikki pelon
tunteet; vaan salainen kammo valloitti hänen kun hän muisteli nyt
olevansa siinä kauheassa erämaassa, jossa Herra paastosi neljäkymmentä
päivää ja jossa Pahanhengen sallittiin kiusata Ihmisen poikaa. Hän
herkesi vähitellen kuuntelemasta rinnallansa ratsastavan pakanallisen
sotilaan kevytmielistä, maailmallista puhetta, ja niin suotuisaksi
kumppaliksi kuin tämän iloinen ja kohtelias rohkeamielisyys olisivatki
hänen tehneet kaikkialla muualla, tuntui sir Kennethin mielestä
ikäänkuin näissä erämaissa -- näillä kuivilla ja autioilla paikoilla,
missä pahat henget asuskelivat poisajettuina kuolevaisista, joitten
muotoinen haamu heillä oli -- avojalkainen munkki olisi ollut parempi
seurakumppani kuin tuo iloinen, vaan uskoton pakana.
Nämä tunteet vaivasivat häntä sitä enemmän kuin saracenin iloisuus näkyi
enenevän matkan mukaan ja koska, kuta syvemmäs he tunkivat vuorten
hämäriin rotkoihin, sitä kevytmielisemmäksi hänen puheensa muuttui, ja
sitä kovemmaksi hänen laulunsa yltyi, kun hän huomasi puheeseen ei
vastattavan. Sir Kenneth osasi kyllin itämaan kieliä, varmaan
huomatakseen, että saraceni lauloi lemmen lauluja, sisältäen kaikkea
sitä kauneuden tulista ylistystä, jonka suhteen itämaan runoiliat niin
ylen määrin rakastavat liiottelemista ja joka siis oli varsin sopimaton
niille yksitotisille, hurskaille ajatuksille, jotka Kiusauksen korpi oli
omansa herättämään. Huikentelevasti kyllä saraceni myöskin lauleli
viinin, tuon Persialaisten runoniekkain "juoksevan rubiinin," ylistystä
ja hänen iloisuutensa viimein kävi niin vastolliseksi kristityn ritarin
ajatusjuoksulle, että sir Kenneth, ellei kahdenpuolisesti tehty
ystävyyden lupaus olisi esteenä ollut, luultavasti olisi ryhtynyt
keinoihin saadakseen kumppalia muuttamaan nuottiansa. Ristiretkeiliästä
tuntui, ikäänkuin hänellä olisi rinnallansa ollut joku iloinen, rietas
paholainen, joka pauloihinsa yritti hänen sieluaan kietoa ja saattaa
hänen ijankaikkista autuutansa vaaraan, synnyttämällä hänessä irstaita
ajatuksia maailman hekumasta, ja niin hänen hartauttansa saastuttamalla
tilaisuudessa, jolloin hänen kristitty uskonsa ja pyhissä vaeltajan
lupauksensa häneltä vaativat vakaista ja katuvaista mieli-alaa. Hän oli
siis isosti hämillään eikä tietänyt kuinka käyttää itseänsä; ja hänen
äänensä osotti tuskallista suuttumusta, kun hän viimein vaiti-olostaan
luopuen, keskeytti tuon mainion Rudpikin laulun, jossa tämä kehuu
pisamia armahansa rinnoilla kauniimmiksi kuin Bokharan ja Samarkandin
aarteet.
"Saraceni", sanoi ristiretkeiliä, "kuinka sokaistu oletkin ja vaikka
elät väärän uskon erhetyksissä, sinun tulisi kuitenkin ymmärtää että
löytyy paikkoja, jotka ovat toisia pyhemmät ja myöski senlaisia, joissa
paholaisilla on tavallista suurempi voima syntisten kuolevaisten ylitse.
En huoli sinulle selittää mistä kauheasta syystä tätä seutua -- näitä
kallioita -- näitä luolia synkillä kaarillansa, jotka näyttävät
saattavan sisimpään syvyyteen -- pidetään saatanan ja hänen enkeleinsä
varsinaisena asuinsijana. Siinä on tyllin, että viisaat ja pyhät miehet,
jotka hyvin tuntevat tämän jumalattoman seudun omaisuudet, ovat aikoja
varottanut minua tämän paikan suhteen. Hillitse sentähden, saraceni,
hullupäisen ja sopimattoman kevytmielisyytesi ja kiinnitä ajatuksesi
aineisiin, tälle paikalle paremmin sopiviin; vaikka valitettavasti sinun
hartaimmat rukouksesi vain ovat niinkuin synti ja soimaus".
Saraceni kuunteli häntä hiukan kummastuneena, ja vastasi sitten niin
iloisesti ja leikillisesti, kuin hän kohteliaisuutta loukkaamatta
saattoi: "Hyvä sir Kenneth, minusta tuntuu että te ilman syyttä
nuhtelette matkatoverianne, taikka muuten länsimaisissa kansakunnissa
aivan vähän opitaan säädyllisyyttä. Minä en ollenkaan pannut pahakseni,
kun näin teidän ahmivan sianlihaa ja juovan viiniä, ja sallin teidän
atriaa nauttia, jota kutsuitte kristilliseksi vapaudeksenne,
sydämmessäni vain surkutellen ilkeää maistoanne. -- Miksi sinä sitte
pahastut, jos minä kykyni mukaan koetan iloisella laulelmalla ilahuttaa
ikävää matkaa? Kuinkas runoniekka sanoo: -- "Laulu on kuin taivahan
kaste erämaan hiekalle; se vilpastuttaa matkustajan tietä".
"Ystävä saraceni", sanoi kristitty, "minä en moiti mieltymystä runouteen
ja "ilostuttavaan tieteeseen", vaikka kyllä suomme niille ehkä
liikanaisen sijan ajatuksissamme, kun näiden pitäisi parempiin aineisiin
olla kiintyneinä. Vaan rukoukset ja pyhät virret ovat lemmen ja viinin
ylistyslauluja soveliaammat, kun vaelletaan tässä Kuolemanvarjon
laaksossa, täynnänsä piruja ja pahoja henkiä, jotka pyhäin miesten
rukoukset ovat ihmisten olinpaikoilta karkoittaneet tänne yhtä
kirotuille seuduille kuin he itse".
"Kristitty, älä puhu noin haltioista", saraceni vastasi: "sillä tiedä,
että puhut miehelle, jonka suku ja kansakunta johtaa syntyperänsä siitä
kuolemattomasta heimosta, jota teidän lahkolaisenne pelkäävät ja
sadattavat".
"Olen kyllä uskonut", ristiretkeiliä vastasi, "että teidän sokaistulla
kansalla on alkunsa itse pahasta hengestä, jonka avutta ette konsanaan
olisi tätä siunattua Palestinanmaata voineet puollustaa niin lukuisia ja
väkeviä Jumalan sotureita vastaan. En puhu erityisesti sinusta,
saraceni, vaan ylimalkain kansastasi ja uskonnostasi. Kummallista
minusta kumminkin on, ei, että sinä olet paholaisesta alkusi saanut,
vaan että siitä kerskaat".
"Kenestä urhoollisimmat kerskailisivat juurtavansa alkuperänsä, jollei
hänestä, joka on urhoollisin?" sanoi saraceni; "kenestä ylpeimmät
johtaisivat sukunsa niin hyvin kuin pimeyden ruhtinaasta, joka
kernaammin halusi voiman edessä kerrassaan kukistua kuin polvensa
notkistaa hänen tahtonsa mukaan? Muukalainen, Eblistä vihattakoon, vaan
peljätä häntä täytyy; ja samanlaiset kuin Eblis ovat hänen jälkeisensä
Kurdistanissa."
Kertomukset velhoista ja loihtimisesta kuuluivat aikakauden uskonoppiin
ja sir Kenneth kuunteli kumppalinsa tunnustusta manalaisesta
syntyperästään ilman epäuskoa ja tuskin kummastellen; kuitenkin hän
salaisella kammolla ajatteli tällä kauhealla paikalla olevansa miehen
seurassa, joka julkisesti ilmotti tämmöiseen sukuun kuuluvansa. Vaan
luonnostaan pelkäämätön, hän teki ristinmerkin ja pyysi hämmästymättä
saracenia kertomaan tuosta sukupuusta, josta hän niin ylpeili.
Jälkimäinen suostui kernaasti siihen.