Produced by Matti Järvinen and Distributed Proofreaders Europe.
Talismani.
Romani
Walter Scotilta.
Englannin kielestä suomennettu.
Varustettu 10:llä kuvalla.
Ensimmäisen kerran julkaissut
G. W. Edlund 1880.
Talismani.
Ensimäinen luku.
-- -- He aseineen
Pois erämaahan kulkivat.
*Takaisinvoitettu paratiisi.*
Syrian paahtava aurinko ei vielä ollut ehtinyt korkeimmalleen
taivaslaella, kun eräs Punaisen ristin ritari, joka oli jättänyt
kaukaisen, pohjoisen kotimaansa ja yhdistynyt ristiretkeläisten
sotaväkeen Palestinassa, hitaasti ratsullaan kulki niiden santakorpien
halki, jotta ympäröivät Kuollutta merta eli niinkuin myöski sanotaan
Asphaltin järveä, missä Jordaninvirran aallot juoksevat sisämereen,
josta ei ole mitään laskupaikkaa.
Sotaisa pyhissä-vaeltaja, joka varemmin aamupäivällä oli pyrkinyt
eteenpäin kalliolohkareitten ja syvänteiden välitse, oli juuri taaksensa
jättänyt nämät jyrkät, vaaralliset vuorisolat ja astunut alas sille
suurelle alankomaalle, jossa kaikkivaltiaan ehdotoin ja hirmuinen kosto
oli kohdannut entisyyden kirottuja kaupunkeja.
Väsymys, jano ja matkan vaarat unohtuivat, kun matkustaja muisteli sitä
kauhistuttavaa tapausta, joka oli muuttanut Siddimin ihanan,
hedelmällisen, ikäänkuin paratiisin huvipuisto hyvästi kastetun laakson
kuivaksi, kamalaksi erämaaksi, ijankaikkiseen hedelmättömyyteen
tuomituksi, poltetuksi ja kuihtuneeksi aavikoksi.
Hän teki ristinmerkin nähdessään tuon tumman järven aaltoavan veden,
joka värin ja omaisuuttensa puolesta niin isosti eroaa kunkin muun
järven vedestä, ja väristys kävi hänen ruumiinsa läpi, kun hän ajatteli
että näiden jähmeäin aaltojen alla lepäsi alankomaan muinoin niin uhkeat
kaupungit, joille taivahan salamat eli manalaisen tulen tuhovoima oli
haudan hakannut, ja joiden jäännöksiä järvi peittää, missä ei elä
ainoatakaan kalaa, jonka pinnalla ei yhtään venettä näe, ja joka ei,
niinkuin muut järvet, suorita veroa valtamerelle, ikäänkuin jos sen oma
hirveä pohja olisi ainoa sopiva vastaanottopaikka sen synkille vesille.
Koko ympäristö tässä oli, niinkuin Moseksen aikana "suolaa ja tulikiveä,
missä ei kylvetty eikä leikattu, ja ruohoa kasvanut se ei." Maisemata
samoin kun merta saattoi kuolleeksi kutsua, sillä se ei tuottanut mitään
kasvullisuuden tapaista ja itse ilmaki oli tavallisista siivekkäistä
asujamistansa tyhjä; nämät kai kamoksuivat niitä tulikivi- ja
maapihkahöyryjä, jotka paahtava aurinko säteillään nostatti merestä
paksuina pilvinä, jotka välin muodostuivat vesipatsaitten kaltaisiksi.
Mustalla, värähtelemättömällä vedenpinnalla väikkyi kuin verhoina
naphta-nimistä tulikivensekaista limaskaa ainetta, joka yhä vain
kasvatti noita ilman myrkyllistä huuruja ja siten kauhealla tavalla
näytti todistavan Moseksen vanhan historian todenperäisyyttä.
Aurinko paahtoi melkein kärsimättömällä valolla tätä hävityksen
katsanto-alaa ja koko elävä luonto näkyi kätkeyneen sen säteiltä
piiloon, se yksinäinen olento pois luettuna, joka hitaasti ratsasti
kulkusannan poikki korven lavealla lakealla. Olisi melkein luullut että
ratsastaja varsin oli valikoinut oman pukunsa ja hevoisensa asun
sopimattomimpina tässä maassa matkustavalle. Rautapaita pitkillä
hihoilla, teräskäsineet ja teräksinen rintahaarniska olisivat riittäneet
kyllin raskaaksi varustukseksi; hänellä oli lisäksi kolmikulmainen
kilpensä kaulassa riippuvassa ja päässä silmiköllä varustettu kypäri,
jota peitti terässormuksista tehty huntu ja kaulus, haarniskan ja
kypärin välillä olevaa aukkoa suojelemassa kun se vedettiin kaulan ja
hartioiden yli. Reisiä ja sääriä suojeli, samoin kuin ruumista, sujuva
pansarivaate ja jaloissa oli käsineitten mukaiset rautakengät. Pitkä,
leveä ja suora, kaksiteräinen miekka ristinmuotoisella kahvalla riippui
hänen vasemmalla kyljellään ja suuri väkipuukko oikealla. Pitkä keihäs,
ritarin varsinainen ase, oli satulaan kiinni sidottu, sen ponsi lepäsi
jalustimella ja teräksinen pää keinui ratsastaessa taaksepäin, näyttäen
pientä lippua, joka tuulahtaessa liehui, vaan veltosti rippui alaspäin,
kun oli tyven. Raskaan varustuksen lisäksi oli hänellä sen ohessa myös
päällimmäisnä kirjailtu verkatakki, joka, jos kohta hyvin kulunut,
kuitenki oli siksi hyödyllinen, että esti polttavia auringonsäteitä
rautapukuun pääsemästä joka muuten olisi tullut mahdottomaksi kantaa.
Monessa paikoin takkia näkyi, vaikka kuluneena, ritarin vaakunamerkki.
Se näytti olevan lepäävä leoparti muistinsanalla: "ma nukun -- mua ällös
herätelkö." Sama kuva ja lause olivat myös olleet hänen kilpeensä
kuvatut, vaikka monet miekanlyönnit melkein olivat hävittäneet
maalauksen. Hänen raskaan telanmuotoisen kypärinsä litteällä päällä ei
ollut mitään koristusta. Pohjoismaiden ristiretkeläiset näkyivät
uhkaavalla itsepintaisuudella kantavan kotimaittensa jykeöitä
puollustusaseita kuumassa etelämaassa, johon olivat tulleet
taistelemaan.
Hevoisen varustukset olivat tuskin keveämmät tai mukavammat kuin
ritarin. Sillä oli raskas, teräksellä päällystetty satula, joka
edessäpäin yhtyi jonkulaiseen rintalaattaan ja taapäin teräspeitteeseen
lautasta varten. Satulassa riippui rautakirves eli vasara, jota
nimitettiin sotanuijaksi; ohjakset olivat rautasormustimilla suojatut ja
päitsien etu-osana oli rautalaatta reijillä silmiä ja sieramia varten ja
lyhyellä terävällä piikillä keskessä, joka hevosen otsasta pisti esiin,
ikäänkuin satumaisella sarvikuonolla.
Vaan harjaumisessa kaikki on ja tottumus oli ritarille ja hänen jalolle
ratsulleen tehnyt mahdolliseksi kantaa tätä varustusta. Moni niistä
länsimaisista ritareista, jotka olivat rientäneet Palestinaan, oli kyllä
kuollut, ennenkuin oli polttavaan ilman-alaan tottunut; vaan toisille
tämä taas oli ollut ei ainoastaan haittaamaton, vaan terveellinenki ja
näitten onnellisten joukkoon kuului myös se yksinäinen ratsastaja, joka
vaelsi pitkin Kuolleen meren rantoja.
Luonto, joka oli muodostanut hänen jäsenensä mahdottoman lujiksi, jotta
hän saattoi raskasta rautahaarniskaansa kantaa kuin olisi sen silmikot
olleet vain hämähäkinverkosta, oli varustanut hänen yhtä vankalla
terveydellä, niin että hän uhatenki saattoi kestää sekä ilman-alan
muutoksia, että kaikenlaisia vaivoja ja rasituksia. Mielenlaatunsa näkyi
jossakin määrin olevan sopusoinnussa hänen ruumiinrakennuksensa kanssa,
sillä niinkuin jälkimmäisellä oli suuri voima ja kestäväisyys sekä
mahdollisuus pikaiseen ponnistukseen, niin oli hänen luonteessaan,
ulkonaisen levollisuuden ja nöyryyden alla, suuri määrä tuota tulista,
haaveksivaa rakkautta kunniaan, jota oli mainioitten normannein
pääomaisuus, ja joka on tehnyt heidät hallitsioiksi Europan jokaiseen
nurkkaan, missä he vain ovat paljastaneet seikkailiamiekkojansa.
Onni ei kumminkaan ollut kaikille tämän heimon jäsenille suonut yhtä
houkuttelevia palkinnoita, ja ne, jotka yksinäinen ritarimme
kahdenvuotisen sotaretken aikana oli Palestinassa voittanut, olivat vaan
maallinen maine sekä, niinkuin häntä oli opetettu uskomaan, hengelliset
edut. Sillä välin hänen vähät rahavaransa olivat isosti huvenneet, ja
sitä nopeammin, kun hän ei ollut käyttänyt niitä tavallisia apukeinoja,
joilla muut ristiretkeläiset Palestinan asukasten vahingoksi olivat
vähenneitä varojansa lisänneet. Hän ei kiskonut antimia asukkailta,
siksi että säästi heidän omaisuuttaan saracenejä vastaan sotiessaan,
eikä hänellä ollut ollut tilaisuutta rikastumiseen ylhäisten vankien
lunnaista. Se pieni saattokunta, joka kotimaasta oli häntä seurannut
tänne, oli vähitellen pienennyt samassa määrässä kuin varat sen
ylläpitoon olivat tulleet niukemmiksi, ja hänen ainoa jäljellä oleva
aseenkantajansa makasi nyt sairasvuoteella, saattamatta tehdä
herrallensa seuraa, joka siis kulki ypö yksin. Tämä oli vähäpätöinen
asia ristiretkeläiselle, joka oli tottunut pitämään oivaa miekkaansa
luotettavimpana turvanaan ja hurskaita ajatuksia parhaimpana seuranaan.
Vaan myöskin Lepäävän Leopartin ritarin karaistu ruumis ja kärsivällinen
mielenlaatu vaativat lepoa ja virkistystä, ja kuin hän puolenpäivän
aikaan oli jättänyt Kuolleen meren vähän matkan päähän oikealle kädelle,
havaitsi hän ilomielin muutamia palmupuita, jotka kasvoivat sen kaivon
ympärillä, joka hänelle oli osotettu päivällä levähyspaikaksi. Hänen
oiva hevosensa, joka oli pyrkinyt eteen päin yhtä ahkerasti ja
tasaisesti kuin herransa, nosti nyt myöski päänsä, levitti sieramensa ja
joudutti kulkuaan, ikäänkuin tietäen lirisevän veden virvoitukselle
ennättävänsä. Vaan vielä piti vaaroja ja vaivoja tulla väliin, ennenkuin
hevonen ja ratsastaja pääsivät haluttuun matkanmäärään.
Kun Leopartin ritari yhä tarkasti silmäili vielä etäällä olevaa
palmupuulehtoa, näytti hänestä, ikäänkuin joku esine olisi puitten
välissä liikkunut. Tämä etäinen olento erkani puista, jotka osaksi
estivät sen liikunnoita näkymästä ja läheni ritaria niin nopeasti, että
kohta tuli esiin ratsumies, jonka ritari hänen turbanistaan
(kääre-lakistaan), pitkästä keihäästä ja tuulessa liehuvasta viheriästä
kauhtanasta tunsi saracenilaiseksi. Itämainen sananlasku sanoo:
"korvessa et kohtaa ystävää koskaan." Aivan yhdentekevää oli
ristinsotijalle, josko tuo uskotoin, joka komealla arapialaisratsullaan
häntä läheni ikäänkuin kotkan siivillä kannettuna, tuli ystävänä tai
vihollisena -- kenties hän, ristin eteen vannoneena ritarina, kernaammin
olisi suonut hänen vihollisena tulevan. Hän irroitti keihäänsä
satulasta, tarttui siihen oikealla kädellä, ojensi sen eteensä kärki
ylöspäin, otti vasempaan käteen ohjakset, kannusti hevostaan ja oli niin
valmiina kohtaamaan tulokasta sillä tyynellä itseensäluottamuksella,
jonka monessa taistelussa voitollepäässyt saapi.
Saraceni kiiti esiin arapialaisen ratsastajan tulisella laukalla,
enemmän ohjaten hevoista säärillään ja ruumiinsa liikunnoilla kuin
ohjaksilla, jotka höllästi riippuivat hänen vasemmassa kädessään, niin
että hän saattoi hallita sitä kevyttä, pyöreää, sarvikuonon nahasta
tehtyä ja hopeisilla heluilla reunustettua kilpeä, jota hän
käsivarrellaan kantoi ja heilutteli, ikäänkuin sen pienoisella ympyrällä
tahtoen torjua länsimaisen keihään kauheaa iskua. Hänen oma keihäänsä ei
ollut laskettu eli tähdätty niinkuin hänen vastustajansa, vaan hän
piteli sitä oikealla kädellä keskeltä kiini ja heilutteli ojetulla
käsivarrella sitä päänsä päällä. Kun ratsastaja täyttä laukkaa lähestyi
ritaria, näytti hän odottavan että Leopartin ritari kannustaisi
hevosensa häntä vastaan. Vaan kristitty ritari, hyvin tottunut
itämaisten soturein taistelutapaan, ei aikonut väsyttää oivaa ratsuansa
tarpeettomalla voimainponnistuksella, vaan seisahutti hevosensa
kokonaan, luottaen siihen, että jos vihollinen tosiaan karkaisi päälle,
hänen oma ja hänen väkevän ratsunsa paino olisivat hänelle tarpeeksi
suuri etu, joka ei kaivannut lisäystä äkillisestä liikunnosta. Ikäänkuin
tätä aavistaen saracenilainen ratsumies, tultuaan kahden keihäänvälin
päähän kristitystä, käänsi verrattomalla sukkeluudella ratsunsa
vasemmalle ja ratsasti kahdesti vastustajansa ympäri, joka paikaltaan
liikkumatta, vaan aina kääntyen päin vihollistansa teki turhaksi kaikki
tämän yritykset, päästä hänen kimppuunsa joltakin suojaamattomalta
puolelta; niin että saraceni, kääntäen hevosensa, oli pakotettu
peräytymään sadanviidenkymmenen kyynärän päähän. Toistamiseen, ikäänkuin
haukka joka haikaraan iskee, pakana uudisti ryntäyksensä ja toistamiseen
hänen täytyi peräytyä, käsikähmään pääsemättä. Vielä kolmannen kerran
hän lähestyi samalla tavoin, vaan silloin kristitty ritari, haluten
lopettaa tämän turhan tappelun, jossa hänen vihollisensa vikkelyys
kentiesi lopuksi olisi hänen uuvuttanut, äkkiä sieppasi sotanuijansa,
joka rippui satulassa, ja väkevällä kädellä sekä tarkkaan tähtäen
viskasi sen Emiirin päätä vastaan, sillä sen arvoiselta hänen
vihollisensa vähintäinki näytti. Saraceni sattui aikanaan huomaamaan
tuon hirveän heitto-aseen, asettaakseen keveän kilpensä nuijan ja päänsä
väliin; mutta iskun tuimuus painoi kilven alas hänen turbaniansa vasten,
niin että saraceni, vaikka sanottu puollustusase vähensi lyönnin voimaa,
kuitenki suistui hevosen seljästä maahan. Ennenkuin sentään kristitty
ehti toisen tapaturmaa hyväkseen käyttää, hänen sukkela vihollisensa oli
jalkeella ja kutsuen hevoistansa, joka heti palasi hänen luokseen,
hypähti jalustimiin koskematta sen selkään, ja sai siten kaikki ne edut
takaisin, jotka Leopartin ritari toivoi häneltä ryöstäneen. Mutta
jälkimäinen oli sillä välin uudestaan tarttunut nuijaansa ja itämaan
ratsumies, muistellen sitä voimaa ja taitoa, jota hänen vastustajansa
sen käyttämisessä oli osoittanut, näytti varovasti tahtovan pysyä
ulompana tuosta aseesta, jonka kovuutta hän juuri oli saanut kokea, ja
haluavan taistelua jatkaa etäämpää omilla heitto-aseillansa. Pitkän
keihäänsä hietaan pistäen jonku matkan päähän ottelupaikasta, hän
sukkelasti jännitti pienen jousen, jota kantoi seljässään, ja
kiihottaen, hevoisensa laukkaan, ajoi taasen pari kolme kertaa ritarin
ympäri mutta pitemmän matkan päässä, sekä ampui sillä välin kuusi nuolia
ritariin, niin taitavasti, että ainoastaan hänen rautahaarniskansa
lujuus pelasti häntä yhtä monessa paikoin haavoittumasta. Seitsemäs
nuoli näytti sattuneen vähemmän hyvään paikkaan varustuksessa, sillä
kristitty kaatui raskaasti hevoisensa seljästä maahan. Vaan kuinka eikö
saraceni kummastunut, kun hän, astuen hevoseltaan kaatunutta
Europalaista tarkkaamaan, tunsi tämän kovasti tarttuvan häneen kiini.
Ritari oli käyttänyt tätä kepposta päästäkseen viholliseensa käsiksi.
Vaan tässäkin kuolonkamppauksessa saracenilainen pelastui sukkeluutensa
ja hämmästymättömyytensä kautta. Hän aukaisi miekkavyönsä, johonka
Leopartin ritari oli iskenyt kiinni, ja siten toisen kynsistä päästyään
nousi ratsunsa selkään, joka ihmisolennon älyllä näytti katselevan hänen
liikuntojansa, sekä ratsasti taasen pois. Mutta viimeisessä
käsikahakassa saraceni oli menettänyt miekkansa ja viinensä, mitkä
molemmat olivat kiinnitetyt siihen vyöhön, jonka hänen täytyi jättää.
Turbaninsa hän myöskin oli ottelussa kadottanut. Nämät tappiot näyttivät
taivuttavan mahomettiläistä aselepoon: Hän lähestyi kristittyä, oikea
kätensä ojennettuna, vaan ei enään uhitellen.
[Kuva: Taistelu ristiritarin ja saracenilaisen emiirin välillä.]
"Kansoillamme on välirauha," hän sanoi frankin kielellä, jota
tavallisesti käytettiin saracenilaisten ja ristiretkeläisten välillä;
"miksi me kaksin sotisimme? Tehkäämme rauha."
"Siihen kyllä suostun," vastasi Leopartin ritari; "vaan mitä takuuta
tarjoat, että puoleltasi pidät välirauhaa?"
"Profeetan uskolainen ei vielä koskaan ole sanaansa rikkonut," Emiri
vastasi. "Sinulta, urhea nazarenilainen, minun pitäisi takuita pyytää,
jollen tietäisi, että vilppi ja urhoollisuus harvoin tekevät toisillensa
seuraa."
Ristiretkeläinen tunsi, että mahomettiläisen luottavaisuus sai häntä
häpeämään omaa epäilystänsä.
"Miekkani ristin kautta," hän sanoi, samalla tarttuen aseeseensa, "minä
tahdon sinulle, Saraceni, olla uskollinen kumppani niin kauan kuin
kohtalomme suopi meidän yhdessä olla."
"Mahometin, Jumalan profeetan, ja Allahn, profeetan Jumalan, kautta,"
vastasi hänen vast'ikäinen vihollisensa, "sydämessäni ei ole mitään
vilppiä sinua vastaan. Ja nyt lähdetään tuonne lähteelle, sillä
levähyksen aika on jo käsissä ja vesi oli tuskin huuliani kastellut, kun
sinun tulosi kutsui minua taisteluun."
Lepäävän Leopartin ritari vastasi kohteliaasti myöntyen ja ilman vihan
kaunaa silmissänsä sekä vähintäkään epäluuloa osottamatta äsköiset
viholliset rinnatusten ratsastivat pientä palmupuulehtoa kohti.
Toinen luku.
Vaarallisilla ajoilla on aina ja varsin suuressa määrässä jaksonsa,
jolloin hyvänsuopumus ja turvallisuus vallitsevat; ja erinomattain oli
niin asian laita vanhoina feodali-aikoina, jolloin, kun aikakauden tavat
pitivät sodankäyntiä ihmiskunnan parhaimpana ja jaloimpana tehtävänä,
rauhalliset väli-ajat, eli oikeammin sanoen välirauhan-ajat, olivat
näille sotilaille, jotka niin harvoin saivat niitä nauttia, varsin
tervetulleet ja juuri niiden asianhaarain tähden kallisarvoiset, jotka
tekivät ne pian loppuviksi. Turha vaiva on pitkällistä vihaa pitää
vihollista vastaan, jonka kanssa jalo ritari tänään on taistellut ja
jota vastaan hän jo huomisaamuna voipi verisessä vihassa seisoa. Aika ja
asianhaarat antoivat niin paljon tilaa tuimain intohimojen kuohuille,
että miehet, jotka eivät erityisistä syistä vihanneet toisiansa tai
joitten mieltä ei yksityisen vääryyden muisto kiihdyttänyt, kernaasti
toistensa seurassa kuluttivat niitä lyhyiä rauhallisen kanssakäymisen
väli-aikoja, joita sotainen elämä soi.
Uskonnon erilaisuutta, niin, sitä raivosaa intoa, joka toisiansa vastaan
yllytti Ristin ja Puolikuun seuralaisia, lievitti isosti se tunne, joka
jalomielisille sotilaille on niin luonnollinen ja jota ritarillisuuden
henki erittäin suositteli. Tämän hengen vaikutus oli vähitellen levinnyt
kristityistä heidän verivihollisiinsa, saraceneihin, niin Espanjassa
kuin Palestinassa. Viimemainitut eivät enään olleetkaan samoja
vimmatuita villejä, jotka Arapian sisimmistä korvista olivat syöksyneet
esiin, sapeli toisessa, Koraani toisessa kädessä, kaikille niille, jotka
uskalsivat kieltää Mekan profetaa uskomasta, levittääksensä kuolemaa
taikka Mahometin uskoa tai parhaimmassa tapauksessa orjuutta ja
veron-alaisuutta. Näitä ehtoja tosin oli tarjottu rauhaa rakastaville
Kreikalaisille ja Syrialaisille; vaan otellessaan länsimaisten
kristittyjen kanssa, joita yhtä ylpeä henki kuin heitä itseänsä
innostutti ja joilla oli voittamaton rohkeus, taito ja menestys
aseleikissä, Saracenit vähitellen omaksensa ottivat osan heidän
tavoistaan ja varsinki niistä ritarillisista säännöistä, jotka niin
hyvin soveltuivat ihastuttamaan uljaan ja vallanhimoisen kansan mieltä.
Heillä oli turnauksensa ja muut ritarillisuuden leikkinsä, heillä oli
myöskin ritarinsa eli sen veroiset arvoluokat; ja ennen kaikkea
Saracenit pysyivät annetussa sanassansa niin tarkasti, että joskus
saattoivat paremman uskonnon tunnustajia häpeämään. Välirauhojansa, niin
kansallisia kuin yksityisiä, he uskollisesti pitivät; ja niin tapahtui
että sota, itsessään kenties suurin onnettomuus, kuitenki antoi
tilaisuutta vilpittömyyden, jalouden, armeliaisuuden ja vieläpä
hyväntahtoisuudenkin osoittamiseen, joka harvemmin on rauhallisina
aikakausina tarjona, koska ne himot, jotka syntyvät kärsitystä
vääryydestä eli riidoista, joita ei äkkiä voida ratkaista, silloin
kauvemmin saattavat kyteä niiden onnettomain rinnassa, jotka niiden
saaliiksi ovat joutuneet.
Näiden hellempäin, sodan kauhuja lievittäväin tunteitten vallassa,
Kristitty ja Saraceni, jotka vast'ikään olivat parastaan koettaneet
toistensa turmelemiseksi, hiljaksensa ratsastivat sitä lähdettä kohti
palmupuitten suojassa, jolle Lepäävän Leopartin ritari oli aikonut, kuin
hänen sukkela ja vaarallinen vastustajansa keskeytti hänen matkansa.
Molemmat olivat hetkeksi vaipuneet omiin mietteisiinsä ja huoahtivat
äsköllisen ottelun jälkeen, joka oli uhannut tulla toiselle taikka
molemmille turmiolliseksi; ja heidän hyvät ratsunsa näyttivät yhtä
halukkaasti nauttivan väliaikaista lepoa. Saracenilaisen hevoinen,
vaikka se oli saanut kestää kovempaa ja laajempaa liikuntoa, näytti
kuitenki vähemmän väsyneeltä kuin europalaisen ritarin sotaratsu. Tämän
jäsenet olivat vielä märkinä, kuin sitävastoin jalon arapialaisen olivat
hiljemman ratsastamisen aikana aivan kuivuneet, paitsi mitä suitsissa ja
satulavaatteella näkyi vaahtosirpaleita. Juoksuhieta, jonka poikki
kuljettiin, rasitti niin isosti kristityn ritarin hevoista, jonka täytyi
kantaa sekä omaa varustustansa että raskasta ratsastajaansa, että tämä
laskeusi satulasta alas ja talutti ratsuansa tuon savisen maapinnan
syvän tomun halki, jonka aurinko oli polttanut hienommaksi kuin hienoin
santa, sekä siten antoi uskolliselle ratsulleen helpoitusta, oman
voimiensa rasituksella; sillä raskailla rautakengillään hän joka
askeleelta vajosi nilkkaa myöten tuohon löysään ja vastaamattomaan
maahan.
"Te teette oikein," sanoi saracenilainen, ja tämä oli ensimäinen sana
minkä kumpikaan heistä oli välirauhan sovittua lausunut -- "teidän
väkevä hevoinen kyllä ansaitsee huolenpitoanne; vaan mitä te erämaassa
teette eläimellä, joka uppoaa vuohista alemmaksi joka askeleelta,
ikäänkuin aikoisi jalkansa istuttaa yhtä syvälle kuin taatelipuun
juuret."
"Oikein puhuit, saraceni," vastasi kristitty ritari, vähän pahastuen
siitä tavasta, jolla tuo uskotoin moitti hänen lempiratsuaan, "oikein,
ymmärryksesi ja kokemuksesi jälkeen. Vaan oiva ratsuni on omassa
kotimaassani ennen kantanut minun yhtä laajan järven poikki, kuin tuolla
takanamme näet leviävän, kavionsa yläpuolella karvaakaan kastelematta."
Saraceni katsoi häneen niin suurella kummastuksella, kuin hänen
käytöstapansa sallivat hänen osoittaa, ja se tapahtui melkein
huomaamattomalla, ylenkatseellisella hymyllä, joka tuskin rypisti kokoon
hänen ylähuulensa paksuja viiksiä.
"Soveliaasti lausuttu," hän sanoi, pian muuttuen totiseksi ja tyyneksi
niinkuin tavallisesti; "kuuntele frankilaista, niin kuulet taruja."
"Et ole kohtelias, uskotoin," vastasi ristiretkeläinen, "kun epäilet
ritariksi lyödyn sanoja; ja ellet puhuisi tietämättömyydestä, etkä
ilkeydestä, niin välirauhamme olisi rikottu ennenkuin oikein olisi
alkanutkaan. Sinä luulet siis minun laskevan perättömiä kuin sanon, että
viidensadan hevosmiehen kera täydessä varustusasussa olen ratsastanut --
niin, ja peninkulmittain ratsastanut veden päällitse, joka on ollut
kovaa kuin kristalli ja kymmenen kertaa lujempaa."
"Jopa nyt kummia kuulee," vastasi mahomettiläinen. "Tuo sisämeri, johon
viittaat, on siinä suhteessa merkillinen, että se, Jumalan erityisen
kirouksen tähden, ei suvaitse mitään vajoavan aaltoihinsa, vaan ajelee
pois ja viskaa kaikki rannoillensa, mutta Kuollut meri, yhtä vähän kuin
yksikään niistä seitsemästä valtamerestä, jotka kiertävät mailmaa, voipi
pinnallaan kestää hevoisenkavion painoa, enemmän kuin Punainen meri
saattoi kärsiä Pharaon ja hänen sotajoukkonsa marssia."
"Te puhutte totta kokemuksenne jälkeen, saraceni," sanoi kristitty
ritari, "ja kumminkin, uskokaa minua, en kerro taruja, vaan ainoastaan
mitä puolestani olen kokenut. Kuumuus tässä ilmanalassa muuttaa maan
joksikin melkein yhtä epävakaiseksi kuin vesi; ja minun kotimaassani
kylmä usein muuttaa veden aineeksi, joka on kovaa kuin kallio. Vaan
älkäämme kauvemmin puhuko tästä; sillä kun muistelen kuun ja tähtien
säteitä heijastavan talvisen järven tyyntä, kirkasta, sinistä pintaa,
niin kahta kauheammalta tuntuu tämä polttava erämaa, missä itse ilmakin,
jota hengitämme, mielestäni on kuin seitsenkertaisesti kuumennetun uunin
höyry."
Saraceni katsoi vähän tarkasti häneen ikäänkuin havaitakseen miten hänen
tuli ymmärtää näitä sanoja, jotka hänen mielestään varmaan joko
ilmaisivat jotakin salaisuutta taikka tarkoittivat pilkantekoa. Viimein
hän näytti tulleen vakavaan päätökseen miten käsittää uuden kumppaninsa
puhetta.
"Te kuulutte," hän lausui, "kansakuntaan, joka kernaasti nauraa, ja te
teette itsestänne ja muista pilkkaa, mahdottomia kertomalla, ja
tapahtumattomia tarinoimalla. Sinä olet yksi noista ranskalaisista
ritareista, jotka huvikseen ja ajanvietokseen juttelevat sankaritöistä,
joihin ei ihmisvoima riitä, ja minä tein väärin, kun tässä tartuin
puheeseesi, koska kerskaileminen on sinulle luonnollisempi kuin totuus."
"Minä en ole heidän maasta, enkä suosittele heidän tapaansa," sanoi
ritari, "joka, niinkuin oikein sanoit, on kerskata asioista, joihin he
eivät uskalla ryhtyä tai joita eivät voi loppuun saattaa, jos niihin
ovat käsiksi käyneet. Vaan siinä, uljas saraceni, olen noudattanut
heidän turhamaisuutta, että olen sinulle kertonut jotakin, jota et voi
käsittää, ja siten, vaikka olen puhunut paljasta totta, olen silmissäsi
muuttunut tyhjäksi laverteliaksi; ja sentähden pyydän, älä sen enemmän
sanoistani huoli."
He olivat nyt joutuneet harvalukuisten palmupuitten luo ja sen lähteen
reunalle, joka säihkyvin pisaroin kumpusi esiin niiden siimeksessä.
Me olemme puhuneet hetken välirauhasta keskellä sotaa, ja tämä ihana
paikka keskellä hedelmätöntä erämaata tarjosi mielikuvitukselle tuskin
vähemmän suloisen kuvan. Muualla tämmöinen lehto kenties ei olisi
herättänyt erityistä huomiota; vaan ainoana paikkana äärettömällä
lakeudella, joka lupasi siimeksen ja lirisevän veden virvoitusta, tämä
puisto ja sen ympäristö muuttui pieneksi paratiisiksi näiden
siunattavain etujen tähden, joita pidetään halpoina missä ne ovat
yleisiä. Ennenkuin vihan päivät olivat Palestiinassa koittaneet, oli
joku jalo tai ihmisrakas käsi aidannut lähteen ja rakentanut holvin sen
päälle, estääkseen sitä maahan kuivumasta tahi tukkeeseen joutumasta
niiden sakeain tomupilvien kautta, joilla pienin tuulenpuuska täytti
erämaan. Holvi oli kyllä haljennut ja osaksi rikki, vaan se kumminkin
ulottui siksi peittämään lähdettä, että se isosti esti aurinkoa
pääsemästä veteen, jonka pinta, tuskin syrjäiseltä säteeltä
kosketettuna, kimalteli hiljaisessa levossaan, yhtä suloisena silmälle
kuin mielikuvitteelle, kun kaikki ylt'ympäri helotti ja hehkui. Holvin
alta liristen esiin vesi ensin juoksi marmori-altaaseen, joka tosin oli
hyvin kulunut, vaan kuitenkin miellytti silmää, koska se todisti, että
paikkaa vanhastaan oli pidetty levähyspaikkana, että ihmiskäsi oli siinä
käynyt ja jossakin määrin pitänyt ihmisten mukavuudesta huolta. Janosta
nääntyvälle matkamiehelle nämät merkit johdattivat mieleen, että toiset
ennen häntä olivat kärsineet samoja vaivoja, olivat samalla paikalla
levähtäneet, ja epäilemättä turvallisesti ennättäneet hedelmällisemmille
seuduille. Altaasta juokseva, tuskin näkyvä puronen kostutti niitä
harvoja puita, jotka kasvoivat lähteen ympärillä, ja missä puro vajosi
maahan ja katosi, osoitti vihanta ruohokko sen virkistyttävää voimaa.
Tälle suloiselle paikalle molemmat soturit pysähtyivät ja ryhtyivät
kumpikin tapansa mukaan hevoisiltaan riisumaan satulata, päitsiä ja
mäkivöitä sekä laskivat eläimet juomaan altaasta, ennenkuin itse etsivät
virkistystä lähteestä holvin alla. He päästivät sitten oriinsa irti
luottaen siihen, että näitten oma etu ja kesyt tavat pidättäisivät niitä
puhtaan veden ja tuoreen ruohikon luona.
Kristitty ja saraceni tämän jälkeen istuivat yhdessä alas kentälle ja
ottivat pienet muonavaransa esiin, joita omaksi ravinnokseen kuljettivat
muassaan. Vaan ennenkuin he kumpikaan ryhtyivät kohtuulliseen atriaansa,
he silmäilivät toistaan suurella uteliaisuudella, jonka vast'ikäinen
kova ja epätietoinen taistelu oli synnyttänyt. Kumpikin oli halukas
saamaan jonkulaisen käsityksen noin peljättävän vastustajan voimasta ja
luonteesta, ja kummankin täytyi myöntää, että jos hän olisi tappelussa
kaatunut, se olisi tapahtunut jalon voittajan kautta.
Soturit olivat ruumiiltaan ja kasvojensa juonteilta jyrkkiä vastakohtia
toisillensa ja olisivat sangen hyvin sopineet kumpikin eri
kansakuntaansa edustamaan. Frankilainen oli väkevän näköinen, vanhaan
götiläiseen kaavaan rakettu mies, vaaleanruskeoilla hivuksilla, jotka,
kypärin poisotettua, nähtiin paksuina, tiheöinä kiharoina peittävän
hänen päätään. Kasvonsa olivat kuumasta ilmanalasta saaneet paljon
tummemman ihon kuin harvemmin paljastetut paikat kaulasta tai kuin olisi
voinut päättää hänen suurista ja aukinaisista, sinisistä silmistänsä ja
hänen hivustensa karvasta sekä niistä viiksistä, jotka tiheään
varjostivat hänen ylähuultansa, kun sitä vastoin leuka, normandilaiseen
tapaan, oli huolellisesti parrasta puhdistettu. Nenänsä oli kreikalainen
ja sievämuotoinen, suunsa verrattain hieman suuri, vaan tasaisilla,
lujilla ja valkoisilla hampailla varustettu; päänsä oli pieni ja
kaulasta kauniisti kohoava. Hänen ikänsä ei voinut olla yli
kolmenkymmenen ajastajan, vaan jos ilmanalan ja vaivojen vaikutukset
myöskin otettiin lukuun, oli hän ehkä kolmea, neljää vuotta nuorempi.
Vartalonsa oli pitkä, väkevä ja jättiläisentapainen, ja vaikka näytti
siltä, kuin hänen voimansa myöhemmällä ijällä voisi kömpelyydestä kärsiä
haittaa, oli se kumminkin tätä nykyä vielä yhdistetty notkeuteen ja
sukkeluuteen. Hänen kätensä, kun hän veti teräshansikkaansa pois, olivat
pitkät, kauniit ja sievät, kalvoset varsin leveät ja lujat; ja itse
käsivarret merkillisen jäntevät ja vankat. Sotaisa pelottomuus ja
huoletoin suoruus ilmaantui hänen puheessaan ja liikunnoissaan, ja hänen
äänensä kaiku osoitti, että hän oli enemmän tottunut käskemään kuin
tottelemaan sekä harjaunut julkisesti ja rohkeasti lausumaan
ajatuksensa, missä vain häntä pyydettiin sitä tekemään.
Saracenilainen emiri oli täydellinen, jyrkkä vastakohta länsimaiselle
ristiretkeläiselle. Hänen vartalonsa kyllä oli keskinkertaista pitempi,
vaan hän oli ainakin kolme tuumaa lyhyempi Europalaista, jonka pituus
oli summaton. Hänen hoikat säärensä ja pitkät, laihat kätensä ja
käsivartensa, vaikka kyllä soveltuivat hänen ruumiinsa ja muun
ulkonäkönsä kanssa yhteen, eivät ensi katsahukselta ennustaneet sitä
voimaa ja notkeutta, jota Emiiri vast'ikään oli osottanut. Vaan lähemmin
tarkastellessaan hänen jäseniänsä, missä ne tulivat näkyviin, huomasi
että kaikki, mikä on raskasta ja lihavaa, oli niistä poissa; ja kun siis
ainoastaan luu, lihakset ja jäntereet olivat jääneet jälille, niin hänen
ruumiinsa oli paljon soveliaampi vaivoja ja rasituksia kestämään kuin
järeäjäsenisen sankarin, jonka väkevyyttä ja suuruutta hänen painonsa
sortaa ja jota hänen omat ponnistuksensa väsyttävät. Saracenilaisen
kasvot osottivat tietysti yleensä sen itämaisen heimokunnan muotoa,
josta hän oli syntyisin, ja olivat niin eriäväiset kuin suinki niistä
liioitetuista lauseparsista, joilla senaikuiset runoniekat kuvailivat
uskottomia sankareita ja siitä mielivaltaisesta muodosta, jolla toinen
taide vielä kylteillä esittää Saracenin päitä. Hänen kasvonsa olivat
pienet, kauniit ja hennot, vaikka kovasti ruskottuneet itämaan
auringosta, ja päättyivät tuuheaan ja kiherään mustaan partaan, joka
näytti erittäin huolellisesti hoidetulta. Nenä oli suora ja
säännöllinen, silmät terävät, syväkuoppaiset, mustat ja hehkuvat, ja
hampaat vetivät kauneudessa vertoja hänen erämaittensa elfenluulle.
Sanalla sanoen, kun hän tuossa lepäsi ruohikolla voimallisen
vastustajansa vieressä, olisi saracenilaisen ruumista ja ulkonäköä
voinut verrata hänen kiiltävään, puolikuunmuotoiseen sapeliin leveällä
ja kaitaisella, vaan terävällä ja säkenevällä Damascussäilällään, joka
oli silmään pistävä vastakohta pitkälle ja raskaalle götiläismiekalle,
mikä vyötäisten ympäriltä oli samalle ruohikolle heitetty. Emiiri oli
aivan ikänsä heiteellä ja häntä olisi ehkä kutsuttu erinomaisen
kauniiksi mieheksi, ellei hänen otsansa olisi ollut kovin kaitainen ja
hänen kasvonsa jossakin määrin liian ohuet ja terävät, tahi ainaki
europalaisen kaunetunnon mukaan semmoisilta näyttäneet.
Itämaisen sotilaan käytöstavat olivat vakaiset, miellyttävät ja sievät;
ilmaisten kumminkin toisinaan sitä tavanomaista itsensähillitystä, jota
kiivasluontoiset ja pikavihaiset ihmiset usein pitävät syntyperäisen
äkkipäisyytensä vartiana, sekä samalla kertaa jonkulaista oman arvonsa
tuntemista, joka näytti häneltä vaativan jonkulaista arvelevaisuutta
käytöksessä.
Tämä ylpeä etevyyden tunne oli kenties yhtä voimakas hänen uudessa
europalaisessa tuttavassaan, vaan sen vaikutus oli erilainen; ja sama
tunne, joka käski kristityn ritarin noudattaa rohkeaa, jyrkkää ja miltei
huolimatonta käytöstä, ikäänkuin hän olisi kyllin tietänyt oman arvonsa,
pitääksensä muitten ajatuksella väliä, näytti Saracenille määräävän
huolellisempaa ja kursailevampaa kanssakäymistapaa. Molemmat olivat
kohteliaita; vaan kristityn kohteliaisuuden alkulähteenä näkyi pikemmin
olevan hyvänluontoinen ajatus siitä, mitä hänen tuli muita kohtaan
muistaa; mahomettiläisen sitävastoin, ylevä tunne siitä, mitä muitten
sopi häneltä odottaa.
Ne eväät, joilla kumpikin olivat matkalle lähteneet, eivät olleet
ylöllisiä, vaan saracenin atria oli kerrassaan niukka. Kourallinen
daadeleita ja palanen karkeaa rieskaa riitti hänen nälkäänsä poistamaan,
sillä kasvatuksensa kautta hän oli tottunut tuohon korven ruokaan,
vaikka vallotusten jälkeen Syriassa arapialaisten yksinkertaiset
elämäntavat usein antoivat sijaa määrättömälle herkullisuudelle. Muutama
nielaus siitä herttaisesta lähteestä, jonka reunalla he lepäsivät,
lopetti hänen syömisensä. Kristityn päivällinen, vaikka karkea, oli
monipuolisempi. Kuivattu sianliha, mahomettilaisen kauhistus, oli
pää-osa hänen atriastaan; ja hänen särpimensä, jota hän nahkaisesta
pussistaan joi, sisälti jotakin parempaa kuin puhdasta vettä. Hän söi
suuremmalla ruokahalulla ja joi suuremmalla mielihyvällä kuin
saracenilaisen mielestä sopi näyttää paljaan ruumiillisen tarpeen
tyydyttämisessä, ja se salainen ylenkatse, jota kumpainenkin kantoi
toistansa kohti väärän uskonnon tunnustajana, epäilemättä isosti eneni
tuosta suuresta erotuksesta heidän ruuissa ja tavoissa. Vaan kumpikin
oli tuntenut vastustajansa käsivarren voimaa ja se molemminpuolinen
kunnioitus, minkä tuo kova ottelu oli synnyttänyt, riitti tukehuttamaan
muita vähempi-arvoisia ajatuksia. Kuitenkaan Saracenilainen ei voinut
olla muistutusta tekemättä niitä puolia vastaan kristityn käytöksessä ja
tavoissa, jotta eivät olleet hänelle mieleen; ja jonku aikaa ääneti
katseltuaan sitä ruokahalua, joka sai ritarin syöntiä jatkumaan pitkälle
sen jälkeen kuin hän itse oli lopettanut, hän puhutteli ritaria
seuraavalla tapaa:
"Uljas nazareni, onko sopivaa että se, joka voipi taistella kuin mies,
syöpi kuin koira tai hukka? Vääräuskoinen Juutalainenki kauhistuisi
ruokaa, joka näyttää teille maistuvan yhtä hyvältä kuin jos se olisi
hedelmä paratiisin puista."
"Uljas saraceni," vastasi kristitty, katsahtaen ylös vähän kummastuneena
tästä odottamattomasta soimauksesta, "tiedä että harjotan kristillistä
vapautta nauttiessani mitä juutalaisille on kielletty, jotka vielä
arvelevat olevansa Moseksen vanhan lain orjuuteen sidottuina. Meillä,
saraceni, tulkoon se sinun tiedoksi, on varmempi takuu töistämme -- Ave
Maria! -- Olkaamme kiitolliset!" Ja ikäänkuin kumppaninsa arvelujen
uhaksi hän päätti lyhyen, latinaisen kiitosrukouksen pitkällä
siemauksella nahkaisesta pullostaan.
"Kas tuossa myöskin jotain, jota kutsutte vapaudeksenne," sanoi
saraceni, "ja samoin kuin ravitsette itseänne järjettömäin
luontokappalten tavalla, samoin te alennatte itseänne heitä alemmaksi,
myrkyllistä nestettä juomalla jota hekin inhoavat!"
"Tiedä, turhamainen saraceni," vastasi kristitty arvelematta, "että
herjaat Jumalan lahjoja isäsi Ismaelin herjauksella. Rypäleen mehu on
hänelle, joka siitä viisaasti nauttia tahtoo, annettu mielen
ilahuttamiseksi vaivan jälkeen, virvotukseksi tautivuoteella ja
murheissa lohdutukseksi. Ken sitä niin käyttää, kiittäköön Jumalaa
viinipullostaan niinkuin jokapäiväisestä leivästään; ja ken taivaan
anninta väärin käyttää, hän ei ole suurempi houkka juopumuksessaan kuin
sinä kieltäväisyydessäsi."
Saracenilaisen terävä silmä välähti, kun hän kuuli tuon pilkallisen
lauseen, ja hänen kätensä tapaili puukon kahvaa. Tämä oli kuitenki
ainoastaan hetken mielijohde ja katosi heti, kun hän muisteli
riitaveljensä väkevyyttä ja sitä kovaa kourausta, josta hän vielä tunsi
pakotuksen jäsenissään; ja hän tyytyi sanoilla jatkamaan kiistaa, joka
paremmin sopi tähän tilaisuuteen.
"Sinun sanasi, oi nazareni," hän sanoi, "voisivat vihastuttaa, ellei
tietämättömyytesi sääliä herättäisi. Oi sinua sokeampaa, kuin kukaan
joka moskean ovella kerjää, etkö näe että tuo vapaus, josta kerskailet,
on rajotettu juuri siinä mikä on miehen onnelle ja taloudelle kalliin;
ja että lakisi, jos sitä seuraat, avioliitossa sinut sitoo yhteen
ainoaan toveriin, oli hän sitten sairas tai terve, hedelmällinen tai
hedelmätöin, ja toi hän rauhaa ja iloa tai melua ja toraa atriallesi ja
vuoteellesi? Tätä, nazareni, minä todella kutsun orjuudeksi; kun
profeeta sitävastoin on uskovaisille maan päällä antanut esi-isämme
Abrahamin ja ihmiskunnan viisaimman miehen Salomonin patriarkalliset
etuoikeudet, sallien meidän tässä elämässä kaunottareita mielin määrin
vaihetella, ja tuolla puolen haudan meille suoden paratiisin
mustasilmäisiä sulottareita."
"No, Hänen nimensä kautta, jota enimmän taivaassa pelkään," kristitty
sanoi, "ja sen vaimonpuolen muiston kautta, jota tässä mailmassa enimmän
kunnioitan, etkö ole erehtynyt ja sokaistu pakana! -- Tuo
timanttisormus, jota sormessasi kannat, sitä epäilemättä pidät
äärettömän kallisarvoisena?"
"Balsora ja Bagdad eivät sen vertaista voi ilmituoda," saracenilainen
vastasi, "vaan mitä se nykyiseen keskustelu-aineeseemme kuuluu?"
"Kuuluu kyllä," frankilainen vastasi, "niinkuin itse tulet myöntämään.
Ota sotanuijani ja särje kivi kahteenkymmeneen palaseen -- onko jokainen
näistä palasista koko timantin arvoinen, eli ovatko kaikki yhteensä vain
kymmenes osa sen arvosta?"
"Tuo on lapsen kysymys," vastasi saraceni; "tämmöisen kiven sirpaleet
eivät vastaisi koko timantin arvoon edes siinä suhteessa kuin yksi
sataan."
"Saraceni," vastasi kristitty soturi, "se rakkaus, minkä totinen ritari
omistaa yhdelle ainoalle, ihanalle ja uskolliselle kaunottarelle on tuo
kalliskivi kokonaisenaan; se hellyys, jonka sinä tuhlaat orjallisille
vaimoillesi ja puoleksi naiduille orjillesi, on verrattain yhtä arvoton
kuin särjetyn timantin välkkyvät sirpaleet."
"No pyhän Kaaban kautta," sanoi emiiri, "etkö ole mielipuoli, joka
hyväilet rautakahlettasi ikäänkuin se olisi kultaa! Katso tarkemmin.
Tämä sormukseni kadottaisi puolet kauneuttansa, ellei kantakiveä
ympäröisi ja reunustaisi nuo pienemmät hohtokivet, jotka sitä somistavat
ja ylentävät. Tuo keskimäinen timantti on mies, luja ja kokonainen,
jolla itsessään on oma arvonsa; ja tuo kehä pienempiä hohtokiviä on
naiset, jotka hänestä saavat valonsa, minkä hän heille jakaa sen mukaan
kuin hänelle parhaiten sopii. Ota keskimäinen kivi sormuksesta pois ja
timantti pysyy yhä saman-arvoisena kuin ennen, kun sitävastoin nuo
pienemmät kivet jäävät verrattain arvottomiksi. Ja näin on vertauksesi
oikein ymmärrettävä; sillä mitä runoilia Mansour sanoo? "Miehen suosio
se on, joka kauneutta ja suloutta naiselle suopi, aivan kuin virtasen
kalvo ei kimaltele enään, kun auringon säde herkeää sitä suutelemasta."
"Saraceni," vastasi ristiretkeläinen, "sinä haastelet sen tavoin, joka
ei konsanaan ole nähnyt naista, joka sotilaan lempeä ansaitseisi. Usko
minua, jos näkisit europalaisia kaunottareita, joita me, ritariston
jäsenet, Jumalan jälkeen palvelemme ja kunnioitamme, iäksi sinä
kyllästyisit noihin hekumallisiin orjaraukkoihin haremissasi. Meidän
kaunottareimme sulo kärjestää keihäämme ja terottaa miekkamme; heidän
sanansa ovat lakimme, ja yhtä hyvin voisi sytyttämätön lamppu valoa
levittää, kuin ritari, jolla ei olisi sydämensä hallitsiatarta,
kunnostaa itseänsä sankaritöillä."
"Olen kuullut kerrottavan tuosta länsimaisten ritarien hurjuudesta,"
sanoi emiiri, "ja olen aina pitänyt sitä sen mielettömyyden
sivu-oireena, joka on saanut teidät tänne tyhjää hautaa vallottamaan.
Vaan kuitenkin ne frankit, jotka olen tavannut, ovat niin isosti
ylistäneet naistensa ihanuutta, jotta varsin kernaasti omilla silmilläni
mielisin niiden hempeyttä nähdä, jotka voivat muuttaa rohkeoita
sotureita oikkujensa orjiksi."
"Urhoollinen saraceni", sanoi ritari, "ellen olisi matkalla pyhälle
haudalle, pitäisin ylpeytenäni viedä teidät, täydellä turvallisuuden
vakuutuksella, Richard Englantilaisen leiriin, jota paremmin ei kukaan
ymmärrä jaloa vihollista kunnioittaa; ja vaikka olen köyhä ja
yksinäinen, niin kuitenkin luulisin sinulle ja jokaiselle sinun
kaltaiselles saattavani taata ei ainoastaan turvallisuutta vaan myöskin
arvoa ja kunnioitusta. Siellä saisit nähdä useain Franskan ja Britannian
ihanimpain kaunotarten muodostavan seuran, jonka loistoisuus
kymmentuhatkertaisesti voittaa semmoisten timanttiläjäin hohteen, kuin
sinulla on."
"No, Kaaban kulmakiven kautta", sanoi saraceni, "minä tahdon
kutsumuksesi yhtä vapaasti vastaanottaa kuin se on tehty, jos nykyisen
retkesi lykkäät vastaiseksi; ja usko minua, urhea nazareni, sinulle
olisi parempi kääntää hevosesi pään kohti kansalaistesi leiriä, sillä
matkustaminen Jerusalemiin ilman passitta on henkensä heittäminen
suotta."
"On minulla passi," vastasi ritari vetäen pergamentin esiin, "Saladinin
nimellä ja sinetillä varustettu."
Saraceni kumartui maahan asti, nähdessään Egyptin ja Syrian kuuluisan
sulttanin käsialan ja sinetin; ja suurella kunnioituksella paperia
suudeltuaan hän painoi sitä otsaansa vastaan, ja jätti sen sitten
ritarille takaisin, sanoen: "rohkea franki, sinä olet tehnyt syntiä
minun ja omaa vertasi vastaan, kuin et heti tavatessamme tätä minulle
näyttänyt."
"Te tulitte kohotetulla peitsellä," sanoi ritari; "jos joukko saracenejä
olisi minua ahdistanut, olisi kunniani minun sallinut heille näyttää
sulttanin passin, vaan yksinäiselle miehelle ei koskaan."
"Ja kumminkin yksi mies," sanoi saraceni ylävästi, "riitti matkaasi
katkaisemaan."
"Tosi kyllä, urhea mahomettilainen", vastasi kristitty; "vaan harvassa
sinun vertaisiasi löytyy. Tuollaiset haukat eivät lentele parvittain, ja
jos sen tekevät, ei koko parvi iske yhteen ainoaan."
"Sinä ajattelet meistä oikein," sanoi saraceni, nähtävästi yhtä
mielissään imarruksesta, kuin hän oli ollut pahoillaan siitä
ylenkatseesta, jota europalaisen edellinen kerskaileminen oli
sisältänyt; "meiltä sinun ei olisi tarvinnut peljätä mitään pahaa; vaan
onni oli minulle, etten voinut sinua kaataa kun sinulla oli kuningasten
kuninkaan suojeluskirja päälläsi. Todella olisi hirsipuu eli miekka
ollut semmoisen rikoksen sovelias kostaja."
"Minua ilahuttaa kuulla, että sen vaikutus voipi minulle olla
hyödyllinen," sanoi ritari; "sillä minulle on kerrottu, että tietä
häiritsee rosvoheimot, jotka eivät pidä väliä millään, kuin tilaisuutta
ryöstämiseen on tarjona."
"Sinulle on kerrottu totta, uljas kristitty," sanoi saraceni; "mutta
profeetan turbanin kautta vannon, että jos noitten roistojen kautta
mitään vahinkoa kärsisit, niin itse viiden tuhannen hevosen kanssa
lähden sinua kostamaan; minä kaadan jokaisen heidän miehenpuolensa ja
lähetän heidän naisensa niin etäiseen vankeuteen, että heidän
heimokuntansa nimeä ei ikänä enään ole kuultava viidensadan peninkulman
sisässä Damaskosta. Suoloja tahdon kylvää heidän kylänsä raunioille eikä
elävä olento koskaan, siitä ajasta eteenpäin, ole siinä asuva."
"Kernaammin soisin, että se vaiva, jonka itse lupaatte päällenne ottaa,
jalo Emiiri, tapahtuisi jonku toisen suurempi-arvoisen hengen tähden
kuin minun," vastasi ritari; "vaan minun lupaukseni on taivaissa
kirjotettu muistiin, seurasi tuosta hyvä tai paha, ja minun täytyy
pyytää, että neuvoisitte minulle tietä tulevan yön lepopaikkaan."
"Sen," sanoi saraceni, "täytyy olla isäni teltan mustan vaipan alla."
"Tuleva yö," vastasi kristitty, "minun täytyy viettää rukouksissa ja
katumuksessa erään pyhän miehen, Engaddin Theodorikin luona, joka asuu
näissä erämaissa ja pyhittää elämänsä Jumalan palvelukseen."
"Sitten ainakin tahdon turvallisesti saattaa teidät sinne," sanoi
saraceni.
"Se olisi kyllä mieluinen seura minulle," sanoi kristitty, "vaan tuon
hurskaan isän vastainen turvallisuus voisi ehkä sen kautta joutua
vaaraan; sillä kansanne julma käsi on tullut punaiseksi Herran
palveliain merestä, ja sentähden me tulemme tänne haarniskoissa ja
varustuksissa, miekoilla ja keihäillä, raivataksemme tien auki pyhälle
haudalle ja suojellaksemme niitä valittuja pyhimyksiä ja erakoita, jotka
vielä viipyvät tässä lupauksen ja ihmetten maassa."
"Nazareni," sanoi mahomettilainen, "kreikalaiset ja syrialaiset ovat
tässä suhteessa paljon meistä valehdelleet, koska me vain teemme niiden
käskyjen jälkeen, jotka meille antoi Abubeker Alvakel, profeetan
jälkeläinen ja hänen perästä oikea-uskoisten ensimäinen johdattaja.
"Menkää, Yezed Ben Sophian," hän sanoi lähettäessään tämän kuuluisan
kenraalin Syriaa uskottomilta valloittamaan, "käyttäkää itseänne
tappelussa kuin miehet, vaan vanhoja ja voimattomia sekä naisia ja
lapsia älkää murhatko. Maata älkää hävittäkö, älkääkä turmelko viljaa
eli hedelmällisiä puita; sillä ne ovat Allahn antimia. Pysykää sanoissa
ja lupauksissa, kuin liiton olette tehneet, vaikkapa siitä olisi
itsellenne vahinkoa. Jos tapaatte pyhiä miehiä, jotka käsillänsä tekevät
työtä ja palvelevat Jumalaa erämaassa, niin niitä älkää vahingoittako,
älkääkä heidän asuntoansa hävittäkö. Vaan kun tapaatte kaljupäitä, jotka
ovat hivuksensa ajaneet pois, ne kuuluvat saatanan synagogaan! lyökää
miekalla, tappakaa, älkää herjetkö ennenkuin ne tulevat uskovaisiksi eli
veronalaisiksi." Niinkuin Kaliifi, profeetan seuralainen, on meitä
käskenyt, niin olemme tehneet ja ne joita oikeutettu vainomme on
surmannut, ovat vain olleet saatanan pappeja. Vaan hurskaille miehille,
jotka yllyttämättä kansaa toistansa vastaan, vilpittömästi uskovat Issa
Ben Mariamin[1] päälle, me olemme kilpenä ja suojana; ja koska hän, jota
etsitte, juuri on näitä, niin ei hän minulta muuta tule saamaan kun
ystävyyttä, suosioa ja kunnioitusta, vaikka profeetan valkeus ei ole
häntä ennättänyt."
[1] Jesuksen, Marian pojan.
"Se erakko, jonka luona aion käydä," sanoi sotaisa pyhissävaeltaja, "ei
kuuloni mukaan ole pappi; vaan jos hän kuuluisi tähän voideltuun ja
pyhään säätyyn, tahtoisin hyvällä peitselläni todistaa pakanoita ja
uskottomia vastaan --"
"Älkäämme manatko toisiamme taisteluun, veikkoseni," keskeytti saraceni;
"kumpiki meistä on löytävä tarpeeksi frankeja eli mahomettiläisiä, joita
vastaan käyttää sekä miekkaa että keihästä. Tätä Teodorikiä suojelee
sekä turkkilaiset että arapialaiset; ja vaikka hän tavoiltansa toisinaan
on vähän kummallinen, hän kuitenkin niin hyvästi käyttää itseänsä oman
profeetansa seuralaisena, että hän ansaitsee hänenki suojelusta, jonka
jumala lähetti --"