häneen. Se oli kuullut tuon nimen viimeksi Tulagin rannassa. Sana tuli
sen luo kuin viesti menneisyydestä vuosien ja merten takaa. Se vaikutti
kuin sähköisku. Samassa silmänräpäyksessä Miksi-muistot tulvahtivat sen
mieleen. Se näki kapteeni Kellarin, joka oli viimeksi nimittänyt sitä
Miksiksi, ja herra Hagginin ja Derbyn ja Bobin Meringen plantaasilla ja
Timin ja Panun ja -- kaikkein selvimpänä näiden menneisyyden varjojen
joukossa -- veljensä Jerin.
Mutta oliko menneisyys todellakin hävinnyt? Nimi, joka oli ollut poissa
vuosikausia, oli tullut takaisin. Se oli tullut huoneeseen yhdessä tuon
miehen ja naisen kanssa. Tätä kaikkea Miksi ei _ajatellut_, mutta
se toimi selvästi, niinkuin se olisi näin ajatellut.
Se hyppäsi tuolilta ja juoksi naisen luo. Se nuuski naisen kättä ja
vaatteita, kun nainen taputti sitä. Ja kun se tunsi hänet, se nousi
raivoon. Se ryntäsi naisen luo ja haukkui ja vinkui kiihkeästi, kun
nainen koetti sitä hyväillä. Samassa se oli jo poissa, juoksi ympäri
huonetta, nuuski pesukaapin alta ja tutki joka nurkan. Sitten se
hyökkäsi taas takaisin ja juoksi huoneen ympäri yhtä mittaa vinkuen.
Jacob Henderson katseli menoa hieman paheksuvan näköisenä.
"Se ei milloinkaan mellasta noin", hän sanoi. "Se on hyvin hiljainen
koira. Se saa ehkä raivokohtauksen, mutta sitä se ei ole milloinkaan
vielä saanut."
Kukaan ei ymmärtänyt, ei edes Villa Kennan. Mutta Miksi ymmärsi. Se
etsi kadonnutta maailmaa, joka oli tullut jälleen sen luo, kun se kuuli
tuon nimen. Koska tuo nimi oli voinut palata takaisin Tyhjyydestä kuten
tuo nainenkin, jonka Miksi oli kerran nähnyt kulkevan Tulagin rannalla,
niin voi kaikki muukin tulla takaisin Tulagista ja Tyhjyydestä. Kuten
tuo nainen nyt seisoi ilmielävänä sen edessä ja lausui sen nimen, niin
kapteeni Kellar ja herra Haggin ja Jerikin voivat olla läsnä, jossakin
huoneessa tai oven takana.
Se juoksi ovelle, vinkui ja raapi sitä.
"Se luulee ehkä, että joku on ulkona", sanoi Jacob Henderson ja avasi
oven.
Ja niin Miksi luulikin. Se odotti, että avatusta ovesta tulvisi sisään
Etelämeri kantaen aalloillaan kuunareita ja laivoja, saaria ja luotoja
ja kaikki ne ihmiset, eläimet ja esineet, jotka kerran oli tuntenut ja
vieläkin muisti.
Mutta menneisyys ei tulvinutkaan sisään ovesta. Siitä aukeni vanha
tavallinen näky. Koira palasi nolona naisen luo, joka yhä silitteli
sitä ja sanoi sitä Miksiksi. Hän ainakin oli siinä. Sitten Miksi nuuski
miestä ja yhdisti muistonsa hänestä muistoihinsa Tulagin rannasta ja
_Arielin_ kannelta, ja silloin se taas kiihtyi.
"Harley, tiedän varmasti, että se on Miksi!" huudahti Villa. "Etkö voi
panna sitä koetukselle?"
"Mutta millä tavalla?" Harley mietti. "Se näyttää tuntevan nimensä.
Nimi saa sen kiihtymään. Ja vaikkei se ole meitä sen paremmin tuntenut,
se näyttää muistavan meidät ja kiihtyvän myös meidän läsnäolostamme.
Jospa se vain voisi puhua..."
"Voi, puhu! Puhu!" sanoi Villa Miksille tarttuen molemmin käsin sen
päähän ja keinuttaen sitä edestakaisin.
"Olkaa varovainen, hyvä rouva", varoitti Jacob Henderson. "Se on hyvin
ärtyisä, eikä se anna ihmisten ottaa tuollaisia vapauksia."
"Minulle se ei tee mitään", Villa vastasi hermostuneesti naurahtaen,
"sillä minut se tuntee. -- Harley!" hän huudahti samassa. "Nyt minä
tiedän kokeen. Muistathan, että Jeri oli villienvahti, ennenkuin saimme
sen. Ja Miksi oli myös villienvahti. Puhu sille villien englantia. Ole
suuttuvinasi jollekin neekeripojalle, niin saamme nähdä, mitä se
tekee."
"Ei ole niinkään helppoa muistaa villien murretta", Harley vastasi,
mutta nyökkäsi samalla merkiksi, että hyväksyi ehdotuksen.
"Sillä välin minä panen sen ajattelemaan muuta", sanoi Villa.
Hän istuutui ja kumartui Miksin yli sen pää sylissään ja keinutti sitä
edestakaisin ja jokelteli laulaen, kuten hänellä oli tapana laulaa
Jerille. Miksi ei siitä suuttunut, alkoipa vielä hyräilläkin mukana.
Villa iski silmää Harleylle.
"Tuhat tulimainen", aloitti Harley vihaisella äänellä. "Mitä sinu musta
roisto teke tämä paikka? Minu hyvin vihainen sinulle!"
Nämä sanat kuullessaan Miksi pörhisti niskakarvansa, veti päänsä pois
naisen sylistä ja kääntyi muristen nähdäkseen villin, jonka oli aivan
äsken täytynyt tulla huoneeseen ja saada tuo valkea jumala suuttumaan.
Mutta Miksi ei nähnyt mustaihoista. Niskakarvat yhä pystyssä se
tuijotti oveen. Harley suuntasi myös katseensa oveen, ja nyt Miksi oli
aivan varma siitä, että joku Salomonin saarten villi seisoi oven
takana.
"Hei, Miksi!" huusi Harley. "Aja villi yli laidan!"
Hurjasti haukkuen Miksi hyökkäsi ovelle. Se paiskautui sellaisella
vauhdilla sitä vastaan, että ovi lennähti auki. Nähdessään vain tyhjän
oviaukon siinä, missä oli odottanut näkevänsä mustaihoisen, Miksi
joutui aivan hämmennyksiin. Se peräytyi pää pyörällä tuon pettävän,
kummitusmaisen menneisyyden tähden, jota se ei unohtanut.
"Ja nyt", sanoi Harley Jacob Hendersonille, "keskustelemme kaupasta..."
35.
Kun juna seisahtui Glen Ellenin asemalle Kuunlaaksossa, Harley Kennan
itse otti vastaan Miksin tavaravaunun sivuovella ja nosti sen maahan.
Ensimmäisen kerran Miksi oli tehnyt rautatiematkan olematta häkissä. Se
oli matkustanut Oaklandista ainoastaan kaulanauha ja ketju kaulassaan.
Autossa sitä odotti Villa Kennan, ja kun ketju oli otettu pois, Miksi
istutettiin Villan viereen, hänen ja Harleyn väliin. Auton vieriessä
pitkin kahden mailin pituista tietä, joka kiemurteli Sonoma-vuoren
rinteitä, Miksi tuskin huomasi metsän puita ja ohivilahtelevia aukeita.
Se oli ollut kolme vuotta Yhdysvalloissa koko ajan kovassa vankeudessa.
Häkit ja ketjut, ahtaat komerot, tavaravaunut ja junasillat olivat
olleet sen osana. Hiukan luontoa se oli nähnyt vain istuessaan
puistossa penkkiin kiinnikytkettynä, sillä välin kun Jacob Henderson
tutki Swedenborgia. Puut, pensaat ja nurmikot eivät sanoneet sille
mitään. Ne olivat yhtä saavuttamattomia kuin sininen taivas tai
kiitävät pilvet. Sellainen oli Miksin suhtautuminen puihin ja vuoriin
ja nurmikkoihin, jos täydellistä välinpitämättömyyttä voi
suhtautumiseksi sanoa.
"Sinä et näytä olevan ihastunut maaseutuun, Miksi", sanoi Harley.
Miksi nosti päätään kuullessaan vanhan nimensä ja vastasi luimistamalla
hiukan korviaan ja koskettamatta Harleyn olkapäätä kuonollaan.
"Ei se näytä myöskään kovin halukkaalta hyväilemään", arveli Villa. "Ei
ainakaan niinkuin Jeri."
"Odotahan, kunnes ne tapaavat toisensa", hymyili Harley vastaan.
"Silloin Jeri ainakin riehuu kahden edestä."
"Jos ne niin pitkästä ajasta muistavat toisiaan", sanoi Villa.
"Tunsivathan ne toisensa Tulagissakin", vastasi Harley. "Ja silloin ne
olivat täysikasvuisia ja olivat nähneet toisensa viimeksi penikkoina.
Muistathan, miten ne haukkuivat ja juoksivat edestakaisin rannalla.
Miksi oli niistä villimpi. Ainakin se melusi kaksi kertaa kovemmin kuin
Jeri."
"Mutta nyt se näyttää hirmuisesti vanhentuneelta ja alakuloiselta."
"Kolme vuotta on saanut sen talttumaan", Harley sanoi.
Mutta Villa pudisti päätään.
Kun auto pysähtyi talon eteen ja Kennan astui ensiksi ulos, Miksi kuuli
iloisen tervehdyshaukunnan, joka tuntui tutulta. Iloinen haukunta
vaihtui epäileväksi ja kateelliseksi murinaksi, kun Jeri oli Harleyn
hyväilevässä kädessä tuntenut toisen koiran hajun. Samassa Jeri oli
huomannut, että hajun aiheuttaja oli autossa, ja hyppäsi siihen.
Muristen Miksi kohtasi sen puolitiessä, mutta lennähti samassa auton
pohjalle pitkäkseen.
Irlantilainen terrieri tottelee herraansa kaikissa tilanteissa, minkä
vain harvat koirat tekevät, ja sitä myös todisti myös Jerin ja Miksin
menettely, kun ne kuulivat Harley Kennanin äänen. Ne erosivat, ja
vaikka ne yhä murisivat, ne eivät hyökänneet toistensa kimppuun maahan
tultuaan. Tämä pieni välikohtaus oli kestänyt vain niin harvoja
sekunteja tai ehkä ainoastaan joitakin sekunnin murto-osia, etteivät ne
vielä olleet ennättäneet tuntea toisiaan, ennenkuin ne olivat hypänneet
autosta. Ja ne olivat yhä hullunkurisen jäykkäjalkaisia ja niskakarvat
pörhöllään, kun ne alkoivat kaukaa nuuskia toisiaan.
"Ne tuntevat toisensa!" huudahti Villa. "Odotetaan ja katsotaan, mitä
ne tekevät."
Miksi puolestaan ei ollenkaan hämmästynyt huomatessaan, että Jeri oli
tullut takaisin Tyhjyydestä. Sellaista oli alkanut tapahtua niin
tiheään, etteivät itse tapahtumat sitä paljonkaan liikuttaneet enää.
Sensijaan päätelmät, joita se tapahtumista teki, saivat sen sydämen
lyömään kiihkeämmin. Jos mies ja nainen ja samoin Jeri olivat palanneet
Tyhjyydestä, niin voi ja täytyi myös rakastetun hovimestarin palata
millä hetkellä hyvänsä.
Jeristä sen enempää välittämättä Miksi katseli ympärilleen etsien
hovimestaria. Jeri purki ensimmäisen ilonsa tapaamisesta villiin
juoksuun. Se haukkui kehottavasti, hypähti viisi, kuusi kertaa sivulle
päin, palasi jälleen ja antaakseen ilonsa osoitukselle enemmän pontta,
se löi Miksiä leikkisästi käpälällään, ennenkuin taas lähti
laukkaamaan.
Siitä oli kulunut jo niin monta vuotta, kun Miksi oli viimeksi juossut
toisen koiran kanssa, että se alussa pysyi aivan kylmänä Jerin
houkutteluille. Mutta sellainen kilpajuoksu on koirien yleinen tapa
osoittaa iloa ja ystävyyttä, ja Miksi oli tavattoman suuressa määrin
perinyt tämän taipumuksen Panulta ja Timiltä, tuolta rakastavalta
parilta, joka juoksi kilpaa Salomoninsaarilla.
Kun Jeri seuraavan kerran löi sitä käpälällään, haukkui ja läksi sitten
kiitämään houkuttelevaa kaarta, Miksi seurasi tahtomattaan hitaasti
jäljessä. Mutta Miksi ei haukkunut, ja loikattuaan viisi, kuusi kertaa
se pysähtyi äkkiä ja katsoi Villaan ja Harleyhin aivan kuin lupaa
pyytäen.
"Mene vain, Miksi", huusi Harley iloisesti ja kääntyi tahallaan
poispäin auttamaan Villaa vaunuista.
Miksi läksi uudelleen juoksemaan. Se alkoi hämärästi aavistella entisiä
iloja, kun se painoi olkapäänsä Jeriä vasten ja juoksi kylki kyljessä
sen kanssa. Mutta Jeri oli nyt enemmän iloissaan, ja se haukkui, mutta
sitä ei Miksi tehnyt.
"Ennen se haukkui", huomautti Villa.
"Paljon enemmän kuin Jeri", lisäsi Harley.
"Ne ovat vieneet siltä haukkumishalun", sanoi Villa. "Se on varmasti
kärsinyt hirveästi, kun se ei voi enää haukkuakaan."
Kalifornian vihreä kevät ennätti vaihtua kullanruskeaan kesään,
ennenkuin alati samoileva Jeri oli näyttänyt Miksille kaikki etäisimmät
ja korkeimmat kolkat Kennanin maatilalla Kuunlaaksossa. Villien kukkien
loisto katosi, kunnes päivänpaahtamilla rinteillä oli vain
kullanpunaisia unikoita, jotka vaalenivat himmeän kullan värisiksi, ja
tuulen pieksämiä mariposaliljoja, jotka keinuessaan ohuiden varsien
päissä kuivuneessa ruohikossa muistuttivat koreanvärisiä perhosia: oli
kuin perhoset olisivat laskeutuneet hetkiseksi levähtämään, ennenkuin
jatkoivat liihotteluaan.
Miksi, joka aina seurasi sinne, minne vallaton Jeri sen vei, etsi
alinomaa jotakin, mitä ei koskaan voinut löytää. Ja aika kului, ja
vuodenajat vaihtuivat.
"Se etsii jotakin", sanoi Harley Villalle. "Sitä ei ole. Ei täällä
ainakaan. Mitähän se etsii?"
Hovimestaria, eikä Miksi löytänyt häntä milloinkaan. Tyhjyys oli
niellyt hänet eikä tahtonut antaa takaisin. Mutta jos Miksi olisi
voinut tehdä kymmenen päivän laivamatkan eteläiselle Tyynellemerelle,
Marquesas saarille, niin se olisi tavannut hovimestarin ja Kwaquen
ja Vanhan Merikarhun, jotka kaikki elivät "lotuksensyöjinä"
paratiisillisella Taiohae-saarella. Heidän olkikattoisista majoistaan
ja niiden ympäriltä, korkeiden arocatopuiden alta se olisi löytänyt
muita hyviä ystäviä: kissoja ja kissanpoikasia, porsaita, aaseja ja
poneja, pari papukaijaa ja vallattoman apinan, mutta ei yhtään koiraa
tai kakadupapukaijaa. Sillä Dag Daughtry oli ankarasti kieltänyt
tuomasta koiraa sinne. Hän selitti, ettei hän Killin kadotettuaan
tahtonut toista koiraa. Ja mitään selittelemättä Kwaque oli
päättäväisesti hylännyt kaikki valkoiset kakadut, joita ohikulkevien
laivojen merimiehet sinne toivat.
Mutta kesti kauan, ennenkuin Miksi herkesi etsimästä hovimestaria. Kun
se juoksi vuoripolkuja tai väliin kiipesi, väliin liukui alas laakson
rinnettä, se odotti aina hovimestarin tulevan siellä vastaan, ja se oli
aina valmiina vainuamaan tuttua hajua, joka johtaisi sen takaisin
rakastetun herran luo.
"Se etsii jotakin, se etsii varmasti jotakin", puheli Harley Kennan
usein ihmetellen, kun hän Villan rinnalla katseli Miksin alituista
etsimistä. "Jeri vainuaa kaniineja ja ketun jälkiä, mutta Miksiä ei
näytä sekään huvittavan. Se käyttäytyy aivan kuin olisi kadottanut
kalliin aarteen eikä tietäisi, minne sen on kadottanut ja mistä sitä
etsiä."
Jerin seurassa Miksi oppi tuntemaan metsän ja niittyjen kirjavaa
elämää. Ainoastaan juoksenteleminen Jerin kanssa näytti sitä
huvittavan, sillä milloinkaan se ei leikkinyt. Se oli kadottanut
leikkimishalun. Se ei ollut suorastaan pahantuulinen tai synkkämielinen
taiteilijakoirana ja Harris Collinsin kidutuslaitoksessa viettämiensä
vuosien jälkeen, mutta se oli käynyt vakavaksi ja hiljaiseksi. Kuten
leopardi oli repinyt sen olkapään niin, että tuska siinä yhä tuntui
kylmällä ja kostealla ilmalla, niin oli sen sieluunkin jäänyt jäljet
kaikesta, mitä se oli kokenut. Mielen joustavuus ja välittömyys oli
poissa. Se piti Jeristä, oli iloinen saadessaan olla sen seurassa ja
juoksennella sen kanssa, mutta Jeri aina johti, oli aina kiihottamassa
metsästysseikkaluihin tai haukkui kiukkuisen kiihkeänä oravaa, joka oli
paennut puuhun, neljänkymmenen jalan korkeudelle maasta. Miksi katsoi
ja kuunteli asiaan puuttumatta.
Samoin se vain katseli, kun Jeri kävi kauheita ja hullunkurisia
taistelultaan Normania, kookasta percheronoritta vastaan. Se oli vain
leikkiä, sillä Jeri ja Norman olivat uskollisia ystäviä, ja vaikka
komea hevonen, korvat luimussa ja suu auki valmiina puremaan, seurasi
Jeriä hurjasti ravaten ympäri hakaa, ei se tahtonut tehdä koiralle
pahaa, vaan suoritti vain osaansa leikkitaistelussa. Mutta mitkään
Jerin houkuttelut eivät saaneet Miksiä yhtymään leikkiin. Se tyytyi
istumaan aitauksen takana ja katselemaan toisten iloa.
"Mitä varten minä leikkisin?" olisi Miksi voinut kysyä. Siltä oli viety
kaikki leikkihalu.
Mutta tosityössä Miksi oli innokkaampi Jeriäkin. Eläintautien tähden
Kennanin alue oli _tabu_ vieraille koirille. Miksi pääsi tästä
pian selville, ja kulkukoiran huomatessaan se ei siekaillut. Ilman
varoitushaukuntaa tai murinaa se hyökkäsi hiljaa hiipien sen kimppuun,
puri sitä, kaatoi sen maahan ja ajoi pois. Se oli samanlaista kuin
mustaihoisten kurittaminen, se oli palvelus, jonka se teki
rakastamilleen jumalille.
Villaa ja Harleyta kohtaan Miksi ei tuntenut sellaista intohimoista
rakkautta kuin se oli tuntenut hovimestaria kohtaan, mutta vähitellen
se alkoi kiintyä heihin -- rauhallisesti, mutta sydämellisesti. Miksi
ei tehnyt mitään vastoin luontoaan, se ei ruvennut kiertämään ja
vääntelemään ruumistaan ja vinkumaan osoittaakseen kiintymystään.
Sellainen sopi vain Jerille. Mutta se oli aina vilpittömän iloinen, kun
sai olla Villan ja Harleyn seurassa ja sai melkein yhtä paljon
hyväntahtoisuutta osakseen kuin Jerikin. Se vietti onnellisimmat
hetkensä saadessaan istua takkatulen ääressä Villan tai Harleyn
vieressä, panna päänsä jommankumman polvelle ja tuntea käden silloin
tällöin silittävän sen päätä tai hyväilevän sen epämuodostunutta
korvaa.
Jeri voi ryhtyä leikkimään lasten kanssa, joita joskus ilmestyi
Kennanien kodin piiriin. Mutta Miksi sieti lapsia vain niin kauan kuin
ne antoivat sen olla rauhassa. Jos ne kävivät tunkeileviksi, se
varoitti niitä pörhistäen niskakarvansa ja muristen; sitten se nousi ja
meni tiehensä.
"En voi ymmärtää sitä", sanoi Villa. "Sehän oli ennen niin leikkisä,
sukkela ja vallaton. Se oli vielä lapsellisempi ja eloisampi kuin Jeri
ja varmasti paljon meluisampi. Sillä olisi varmasti hirveitä kokemuksia
kerrottavanaan, jos se vain osaisi, kaikesta, mitä sille on tapahtunut
Tulagista lähdön ja sen illan välisenä aikana, jolloin tapasimme sen
Orpheumissa."
"Tuo on ehkä pieni viittaus siitä", vastasi Harley osoittaen Miksin
olkapäätä, jonka leopardi oli repinyt samana päivänä, jolloin Jack ja
pieni vihreä Saara-apina olivat kuolleet.
"Se haukkui aina, tiedän että sillä oli tapana haukkua", jatkoi Villa.
"Minkä tähden se ei enää hauku?"
Harley viittasi arpea ja sanoi: "Se johtuu ehkä tuosta ja mahdollisesti
sadasta muusta seikasta, joista emme voi nähdä mitään jälkiä."
Mutta tuli päivä, jolloin he saivat kuulla sen jälleen haukkuvan -- ei
vain kerran, vaan kahdesti. Ja molemmat kerrat olivat vain toisen,
vakavamman tapauksen enne, jolloin se oli teoilla todistava --
joutumatta edes haukkumaan -- rakkautensa ja kunnioituksensa näitä
ihmisiä kohtaan, jotka olivat pelastaneet sen häkistä ja näyttämöltä
Kuunlaakson vapauteen.
Loppumattomilla vaellusretkillään Jerin kanssa se oppi tuntemaan alueen
kaikki tiet ja kaiken, mitä tilalla tapahtui kanatarhasta ja
ankkalammikolta Sonoma-vuoren korkeimmille huipuille saakka. Se tiesi,
missä villit hirvet asustivat eri vuodenaikoina; tiesi, milloin ne
hävittivät luumuistutukset ja viinitarhat, milloin piiloutuivat
syvimpiin rotkoihin ja vuorten salaisimpiin sokkeloihin, milloin
tulivat aukeille kentille ja vuoritasangoille ja yltyivät tappelemaan,
niin että sarvet kalisivat. Jerin johdolla, kulkien sen jäljessä
kapeita polkuja, se oppi tuntemaan kettujen tiet ja tavat ja tutki
pesukarhuja, kärppiä ja kettuilveksiä, jotka tuntuivat olevan kissan,
pesukarhun ja kärpän sekasikiöitä. Se oppi tuntemaan linnut, jotka
tekivät pesänsä maahan, ja osasi pian erottaa laaksossa asuvan
metsäkanan, vuorella asuvan metsäkanan ja fasaanien tavat.
Villikissojen olinpaikat ja pesät se keksi, kuten se myös sai selville
vuorifarmien koirain laittomat rakkaussuhteet preeriasusien kanssa.
Se tiesi Mendocinan seuduilta laskeutuneen vuorileijonan tulon jo
paljon ennenkuin ensimmäinen lyhytsarvinen vasikka oli saanut surmansa.
Tästä kohtauksesta se palasi revittynä ja vertavuotavana, siten
ilmoittaen mitä oli keksinyt. Sentähden Harley Kennan seuraavana
päivänä otti pyssyn mukaansa lähtiessään ratsastamaan. Miksi sai nähdä
myös sellaista, mitä Harley Kennan ei milloinkaan nähnyt ja mitä hän ei
uskonut alueellaan olevankaan -- kiviraunion kaukana metsässä
vuorenlaella, missä joukko kalkkarokäärmeitä oleskeli talvisin ja
lämmitteli auringonpaisteessa.
36.
Talvi teki tuloaan Kuunlaaksoon miellyttävänä kuten aina. Viimeiset
mariposaliljat kuihtuivat auringonpaahtamassa ruohikossa, kun
Kalifornian jälkikesä tuli uneksuvan kauniina kylväen purppurasumuaan
tyveneen ilmaan. Vasta leppeät sadekuurot särkivät lumouksen. Lunta
satoi Sonoma-vuoren huipulle. Aamut olivat uudistalolla kirpeän kylmät,
mutta keskipäivällä oli varjo jo tervetullut, ja ulkona ruusut kukkivat
talviauringossa, ja appelsiinit, viinirypäleet ja sitruunat saivat
kypsyyden kultaisen värin. Mutta tuhat jalkaa alempana, laakson
pohjalla, aamut olivat huurteesta valkeita.
Ja Miksi haukkui kaksi kertaa. Ensimmäisen kerran silloin, kun Harley
Kennan tahtoi saada nuoren, kiihkeän oriinsa menemään kapean puron yli.
Villa oli seisauttanut tammansa kukkulalle joen toisella puolen ja
katseli sieltä alas pieneen laaksoon, odottaen varsahevosen ylituloa.
Myös Miksi odotti, mutta lähempänä. Ensin se paneutui maata puron
rantaan juoksusta läähättäen. Mutta se ei tuntenut hevosia, ja pian
ajoi levottomuus Harley Kennanin tähden sen ylös.
Harley oli levollinen, houkutteleva ja kärsivällinen koettaessaan saada
hevosta hyppäämään. Ääni ja ohjakset kehottivat lempeästi, mutta
hevonen ei totellut, ja sen kuuma veri sai sen hikoilemaan ja
purskuttamaan vaahtoa suustaan. Nuori nurmi tallautui sen kavioiden
alla, ja hevonen pelkäsi vettä niin, että jäykistyi ja kavahti pystyyn
jokakerta, kun sen piti hypätä. Tämä oli liikaa Miksille. Se hyppäsi
hevosen päätä kohti, kun hevonen sai jälleen etujalkansa maahan, ja
hyppäystä seurasi haukunta. Tässä haukunnassa oli moitetta ja uhkausta,
ja kun hevonen uudelleen nousi takajaloilleen, se hyppäsi jäljessä ja
sen hampaat loksahtivat yhteen aivan varsan turvan edessä.
Villa ratsasti takaisin alas rinnettä vastakkaiselle rannalle.
"Herra Jumala, kuule sitä!" hän huusi. "Sehän haukkuu."
"Se luulee, että hevosella on paha mielessä minua kohtaan", sanoi
Harley. "Se sitä kiihdyttää. Se ei ole unohtanut haukkumista. Se lukee
lakia hevoselle."
"Jos se puree varsaa turpaan, voi käydä hullusti", varoitti Villa. "Ole
varuillasi, Harley, pian se sen tekee."
"No, Miksi, pane maata ja ole hiljaa", käski Harley. "Ei ole mitään
vaaraa, kuuletko. Kaikki on hyvin. Pane maata nyt!"
Miksi totteli, vaikka vastahakoisesti, eikä siirtänyt silmiään
hevosesta. Se jännitti kaikki lihaksensa ollakseen valmis hyppäämään,
jos hevonen jälleen uhkaisi tehdä pahaa Harleylle.
"En voi antaa myöten hevoselle, muutoin en saa sitä milloinkaan
hyppäämään", sanoi Harley vaimolleen ja käänsi samassa hevosensa ja
ratsasti kappaleen matkaa takaisinpäin. "Joko minä saan sen pakotetuksi
hyppäämään yli tai se heittää minut selästään."
Hän tuli takaisin täyttä ravia, ja varsa, joka ei ennättänyt seisahtua,
hyppäsi tahtomattaan pelätyn puron yli suoriutuen siitä niin hyvin,
että lennähti runsaasti kaksi metriä yli vesirajan toisella rannalla.
Seuraavan kerran Miksi haukkui, kun Harley ratsastaen samalla tulisella
hevosella koetti sulkea veräjää jyrkällä vuoritiellä. Miksi katsoi
jännittyneenä vaarassa olevaa jumalaansa ja hyppäsi sitten hevosen
päätä kohti raivokkaasti haukkuen.
"Sen haukkuminen auttoi joka tapauksessa", sanoi Harley, kun hänen
onnistui sulkea veräjä. "Miksi lienee uhannut antaa sitä turvalle,
ellei se käyttäydy siivosti."
"Ei sillä näy ainakaan suusalpaa olevan", nauroi Villa, "vaikkei se
kovin puheliaskaan ole".
Miksin puheliaisuus loppuikin siihen. Kukaan ei kuullut sen haukkuvan
muulloin kuin näissä kahdessa tilanteessa, jolloin sen jumala näytti
olevan vaarassa. Se ei haukkunut milloinkaan kuuta tai kaikua
vuoristossa tai liikkuvaa tuntematonta. Sensijaan sai päärakennuksessa
kuuluva kajahtelu Jerin tuulettamaan keuhkojaan. Jerin haukkuessa Miksi
laskeutui perin kyllästyneenä maata ja odotti, että laulu loppuisi.
Miksi ei haukkunut silloinkaan, kun se hätyytti kartanon alueelle
tulleita vieraita koiria. "Sehän tappelee kuin vanha sotilas",
huomautti Harley nähtyään kerran sellaisen tappelun. "Se on
kylmäverinen, ei kiihdy ollenkaan."
"Se on liian aikaisin vanhentunut", sanoi Villa. "Sitä ei haluta enää
leikkiä, eikä se tahdo haukkua. Mutta tiedän kuitenkin, että se pitää
sinusta ja minusta..."
"Vaikkei se näytäkään sitä sanoin tai elein", keskeytti hänen miehensä.
"Voit nähdä rakkauden loistavan sen silmistä."
"Se muistuttaa minulle erästä luutnantti Greeleyn retkikunnan jäsentä,
jonka tunsin", sanoi Harley. "Hän oli sotilaana yhtynyt retkeen ja oli
yksi niistä harvoista, jotka jäivät eloon. Hän oli saanut kärsiä niin
paljon, että hän oli yhtä hiljainen ja vaitelias kuin Miksi. Hän sai
useimmat ihmiset ikävystymään; he eivät voineet ymmärtää häntä. He
tiesivät niin vähän elämästä, jonka hän oli tutkinut juuria myöten.
Hänestä sai tuskin sanaakaan irti. Ei siksi, että hän olisi unohtanut,
miten tuli puhua; hänestä vain ei kannattanut puhua, kun kukaan ei
ymmärtänyt. Liian kovat kokemukset olivat tehneet hänet äreäksi. Ja tuo
pelottava jäykkyys johtui siitä, että hän oli käynyt läpi tuhannet
helvetin tuskat. Hänen silmissään oli sama rauha kuin Miksinkin. Ja
sama viisaus. Antaisin mitä tahansa saadakseni tietää, kuinka se on
saanut tuon haavan olkapäähänsä. Se on varmasti ollut leijona tai
tiikeri."
* * * * *