tullut Mendocinan erämaista, pysytellyt vaikeapääsyisillä harjanteilla
ja öisin kulkenut yli viljeltyjen laaksojen, missä oli ihmisiä ja siis
vaarallista näyttäytyä. Kuten vuorileijona mieskin oli ihmisten
vihollinen, ja kaikki ihmiset olivat hänen vihollisiaan ja uhkasivat
hänen elämäänsä, jonka hän itse oli turmellut paljon pahemmin kuin
leijona, joka oli repinyt vain vasikoita nälkänsä sammukkeeksi.
Mies oli murhaaja kuten vuorileijona. Mutta hänen tunnusmerkkinsä ja
kertomus hänen teoistaan oli ollut kaikissa sanomalehdissä, ja ihmisten
mieliä hän kiihdytti paljon enemmän kuin vuorileijona. Leijona oli
tappanut nuorta karjaa vuorilaitumilla. Mutta mies oli surmannut
kokonaisen perheen -- postimestarin, hänen vaimonsa ja heidän kolme
lastaan postitalon yläkerrassa Chisholmin vuorikylässä.
Kaksi viikkoa oli miestä turhaan etsitty. Viimeisen kerran hän oli
ollut asutulla seudulla, kun hän Russian-virran rantavuoristosta kulki
hyvin viljellyn Santa Rosa laakson poikki Sonoma-vuorelle. Kaksi päivää
hän oli maannut siellä piilopaikassaan ja nukkunut paljon Kennanin
uudistilan kaikkein autioimmassa ja luoksepääsemättömimmässä kolkassa.
Hänellä oli kahvia, jonka hän oli ottanut viimeksi ryöstämästään
talosta. Yksi Harley Kennanin angoravuohista oli varustanut hänet
lihalla. Hän oli nukkunut uupumuksesta kaksi vuorokautta, herännyt
silloin tällöin ja ahminut vuohenlihaa kuin eläin ja juonut suuret
määrät kahvia kylmänä tai lämpimänä, vaipuakseen jälleen raskaaseen
uneen.
Sillävälin sivistys käytännöllisine järjestöineen ja monimutkaisine
keksintöineen hiipi aivan hänen kantapäillään. Sähkö oli saanut hänet
kierrokseen. Puhuttu sana oli eristänyt Sonoma-vuoren, missä hän
piileskeli, ja ympäröinyt vuoren juuren aseistetuilla poliisi- ja
farmarijoukoilla. Heille oli seudulla kiertelevä murhamies
vuorileijonaakin vaarallisempi. Kennanin talossa, kuten kaikissa
muissakin taloissa Sonoma-vuoren seutuvilla, puhelin oli usein soinut
välittäen tärkeitä keskusteluja.
Kun poliisiosastot alkoivat tunkeutua ylös vuorelle ja miehen täytyi
keskellä kirkasta päivää suunnata kulkunsa Kuunlaaksoon pyrkiäkseen
toisella puolen oleville vuorille, sattui niin, että Harley Kennan oli
juuri ratsastamassa tulisella varsallaan. Hän ei ollut lähtenyt
ottamaan kiinni Chisholmin postimestarin ja hänen perheensä murhaajaa.
Hän tiesi, että vuori vilisi ihmismetsästäjiä, sillä parikymmentä oli
ollut yötä hänenkin talossaan. Harley Kennanin ja tuon miehen
tapaaminen oli yhtä tahaton kuin kohtalokas.
Jo aikaisemmin sinä päivänä mies oli kohdannut ihmisiä. Edellisenä yönä
hän oli nähnyt monen poliisivartioston leiritulet. Aamuhämärissä
koettaessaan hiipiä vuoren lounaista rinnettä alas Petalumaan hän oli
tavannut viisi kertaa meijerimiehiä, jotka kaikki olivat kivääreillä
aseistettuja. Kun hän kääntyi takaisin etsiäkseen piilopaikkaa
vainoojat aivan kintereillänsä, hän oli juossut suoraan Glen Ellenistä
Calientesta lähteneen nuorisojoukon keskeen. Heidän orava- ja
karhupyssyjensä laukaukset olivat lentäneet ohi, mutta selkää olivat
haulit monesta kohdin raapaisseet, ja ne olivat pysähtyneet aivan ihon
alle ja tuottivat hirveitä tuskia. Kun hän piilopaikastaan juoksi alas
vuorenrinnettä, hän oli joutunut härkälauman keskeen. Härät olivat
pelästyneet enemmän kuin mies, paetessaan ne olivat kaataneet hänet
maahan, tallanneet häntä kiihkoissaan ja särkeneet sorkillaan hänen
pyssynsä. Aseettomana, epätoivoisena, ampuma- ja ruhjevammojensa
kiusaamana hän oli kulkenut karjapolkuja ulos metsästä, hiipinyt kahden
laaksopainanteen yli ja lähtenyt kulkemaan ratsastustietä, jolle osui
kolmannessa laaksossa.
Laskeutuessaan alas tätä tietä pitkin hän kohtasi sanomalehtimiehen,
joka matkasi samaa tietä ylöspäin. Tämä oli -- aivan aito
kaupunkilainen ja sanomalehtimies, joka oli kulkenut vain kaupungin
katuja eikä ollut milloinkaan ennen ollut mukana ihmismetsästyksessä.
Hevonen, jonka hän oli vuokrannut alhaalta laaksosta, oli pattijalka,
raihnainen ja laiska koni, joka seisoi aivan rauhassa sillävälin kun
hurjapäinen mies, joka tuli vastaan tien mutkassa, kiskoi alas
ratsastajan sen selästä. Sanomalehtimies huitaisi hyökkääjää
ratsupiiskallaan. Sitten hän sai sellaisen selkäsaunan, jollaista hän
oli usein kuvannut kertoessaan merimiesten tappeluista ja
kapakkamellastuksista, mutta johon hän nyt omakohtaisesti sai vasta
ensimmäisen kerran tutustua.
Ihmeekseen ja harmikseen mies huomasi, ettei sanomalehtimiehellä ollut
muita varusteita kuin lyijykynä ja muistikirja. Tästä kiukustuneena hän
pieksi reportterin uudelleen ja jätti hänet sitten sanajalkojen keskeen
makaamaan ja valittelemaan. Itse hän nousi hevosen selkään, antoi sille
vauhtia sanomalehtimiehen ratsupiiskalla ja läksi ravaten alas
rinnettä.
Jeri, joka metsään lähdettäessä aina oli innokkain, oli ennättänyt
kappaleen matkaa edelle Miksistä, sillä molemmat koirat seurasivat
Harley Kennania hänen varhaisella aamuratsastuksellaan. Kulkien aivan
herransa takana Miksi ei nähnyt tai ei heti käsittänyt, mitä tapahtui.
Eikä Harley Kennankaan ollut siitä selvillä. Siinä, missä jyrkkä,
kahdeksan jalan korkuinen kallioseinämä kohosi aivan tien vieressä,
Harley ja hänen tulinen varsansa säikähtivät kuullessaan taittuvien
oksien rätinää manzanitapensaista ylhäältä kalliolta. Kun hän katsoi
ylös, hän näki vastahakoisen hevosen hurjistunut ratsastaja selässään
laukkaavan suoraan kohti. Koettaessaan suitsia ja kannuksia käyttäen
saada hevosensa hyppäämään syrjään Harley näki vilahdukselta miehen
veriset naarmut ja revityt vaatteet ja silmät, jotka paloivat hurjina
harmaankalpeissa, tuuhean parran reunustamissa kasvoissa.
Vuokrattu hevonen oli hyvällä syyllä haluton hyppäämään alas rinteeltä.
Tietäen hyvin, miltä sellainen loikkaus tuntuisi sen pattijaloissa ja
luuvalon vaivaamissa jäsenissä, se kaivoi kavionsa jyrkän rinteen
sammaleeseen ja hyppäsi vain välttyäkseen kaatumasta. Mutta kuitenkin
se iski lapansa alhaalla äksyilevään hevoseen ja kaatoi sen. Harley
Kennanilta taittui jalka, joka jäi hevosen ruumiin alle, ja varsalta,
joka heittelehti ja potki kaatuessaan, katkesi selkä.
Mies, jota suuri aseistettu miesjoukko ajoi takaa, huomasi harmikseen,
että myös Harley Kennan, hänen viimeinen uhrinsa, oli aseeton. Hän
laskeutui hevosen selästä ja kiukuissaan potkaisi avutonta miestä
kylkeen. Hän oli vetänyt jalkansa takaisin potkaistakseen uudelleen,
kun Miksi puuttui asiaan ja iski hampaansa jalkaan, joka oli juuri
potkaisemaisillaan.
Kiroten mies nykäisi jalkansa irti, jolloin Miksin hampaisiin jäi
palanen sekä jalasta että housuista.
"Hyvä, Miksi!" huusi Harley maaten yhä avuttomana hevosen alla. "Hei,
Miksi!" hän huusi ja jatkoi sitten Etelämeren englanniksi: "Aja tuo
valkea massa helvettiin, hyvin pian!"
"Ensin minä potkin teidät hengiltä", sähisi mies hampaittensa välistä.
Mutta vaikka sanat ja eleet olivatkin näin hurjia, oli mies itse itkuun
purskahtamaisillaan. Pitkällinen takaa-ajo, jolloin hän oli kaikkien
ihmisten vihollinen ja kaikki ihmiset hänen vihollisiaan, oli
lannistanut hänen tarmonsa. Pojatkin olivat lähteneet matkaan ja
kylväneet hauleja hänen selkäänsä, ja eläimet olivat tallanneet hänet
jalkoihinsa ja särkeneet hänen pyssynsä. Kaikki olivat liittoutuneet
häntä vastaan. Ja nyt oli koira raadellut hänen jalkansa. Hän oli
viimeisellä retkellään. Milloinkaan hän ei ollut sitä vielä niin
selvästi tuntenut. Kaikki oli häntä vastaan. Hänet valtasi hermostunut
itkunhalu, ja epätoivoisen miehen hermostuneisuus ilmenee usein
hirvittävän hurjana. Tahtomattaan ja ajattelemattaan hän oli valmis
toteuttamaan uhkauksensa ja potkimaan Harley Kennanin kuoliaaksi.
Kennan ei tosin ollut tehnyt hänelle mitään pahaa. Hän itse oli,
päinvastoin, hypännyt Kennanin päälle ja kaatanut hänet tielle niin,
että toinen oli taittanut jalkansa. Mutta Harley Kennan oli ihminen ja
kaikki ihmiset olivat hänen vihollisiaan, ja hänellä oli hämärä
tietoisuus siitä, että jos hän nyt tappaisi Kennanin, niin hän olisi
kostanut -- ainakin osaksi -- ihmiskunnalle. Koska häntä itseään odotti
kuolema, hän tahtoi viedä niin monta kuin voi mukanaan tuhoon.
Mutta ennenkuin hän ennätti potkaista maassa makaavaa miestä,
oli Miksi jälleen hänen kimpussaan. Nyt revittiin toinen pohje ja
toinen housunlahje. Mutta sitten hän tavoitti Miksin, kun tämä
juuri hyppäsi, ja potkaisi sitä rintaan niin, että se kieri alas
rinnettä. Onnettomuudeksi se ei päässyt maahan asti. Se putosi
manzanitapensaaseen, mutta tarttui sen oksiin ja jäi roikkumaan metrin
korkeudelle maasta.
"Nyt", mies virkkoi synkkänä Harleylle, "teen, mitä aioin. Potkin
henkiherjan teistä."
"Enhän ole tehnyt teille mitään pahaa", alkoi Harley neuvotella.
"Minulla ei ole kovinkaan paljon sitä vastaan, että murhaatte minut,
mutta minä tahtoisin mielelläni vain tietää, miksi sen teette."
"Te ajatte minua tappaaksenne minut", sähisi mies astuen askeleen
lähemmäksi. "Minä tunnen teidät kyllä. Te olette kaikki tyynni
lyöttäytyneet minua vastaan, ja ainoa, minkä voin tehdä, on nitistää
teidät hengiltä. Minä kostan teille kaikkien synnit."
Kennan käsitti hyvin vaaran suuruuden. Hän oli itse aivan avuton, ja
mielipuoli murhamies aikoi surmata hänet ja vielä niin kamalalla
tavalla. Miksi, joka oli takertunut manzanitapensaaseen, riippui pää
alaspäin, takajalat kiinni oksanhaarassa ja sätkytteli siinä turhaan
pääsemättä herransa avuksi.
Miehen seuraavalta, kasvoihin tähdätyltä potkulta Harley suojautui
käsivarrellaan, ja ennenkuin mies ennätti potkaista uudelleen, ilmestyi
Jeri näyttämölle. Se ei odottanut kehotusta, vaan hyökkäsi miehen
kimppuun, iski siekailematta hampaansa häneen hiukan vyötärön
yläpuolelle, ja oli vähällä vetää hänet kumoon painollaan.
Mies kääntyi Jeriä vastaan yhä kasvavalla raivolla. Koko maailma
oli todellakin häntä vastaan. Itse luonto antoi sataa koiria
hänen päälleen. Mutta ylhäältä Sonoma-vuoren rinteiltä kuuluivat
takaa-ajajien huudot ja merkinannot hänen korviinsa ja saivat hänet
toisiin ajatuksiin. Kuoleman ajojahti siellä lähestyi, ja sitä hänen
täytyi paeta. Potkaistuaan Jerin loitommaksi hän heittäytyi
sanomalehtimiehen hevosen selkään, joka yhä vielä seisoi
liikkumattomana ja tylsänä samassa paikassa, mihin hän oli sen
jättänyt.
Hevonen aloitti vastahakoisen ja jäykän laukan, ja Jeri seurasi
äkäisesti muristen, melkeinpä ulvoen.
"Rauhoitu, Miksi", Harley lohdutteli. "Ole vain levollinen. Älä loukkaa
itseäsi. Vaara on jo ohi. Pian tulee ihmisiä meitä auttamaan."
Mutta samassa katkesi ohuempi Miksiä kannattavista oksista, ja koira
putosi maahan. Se kävi niin nopeasti, että koira hämmennyksissään tuli
pää edellä maahan. Seuraavassa silmänräpäyksessä se oli jo pystyssä ja
ryntäsi tietä pitkin alaspäin siihen suuntaan, mistä Jerin ulvonta
kuului. Mutta ulina päättyi äkkiä kimeään tuskanhuutoon, mikä yhä vain
kiihdytti Miksin juoksua. Miksi syöksyi tiellä avuttomana viruvan Jerin
ohi. Vuokrahevonen oli kompastunut jäykillä jaloillaan ollen vähällä
kaatua ja silloin sattunut potkaisemaan Jeriä murskaten sen etukäpälän.
Mies katsoi taakseen, ja nähdessään Miksin niin lähellä hän luuli, että
kolmas koira oli hyökännyt hänen kimppuunsa. Mutta hän ei säikkynyt
koiria. Vain ihmiset haulikkoineen ja kivääreineen saattoivat tuhota
hänet. Ja Jerin ja Miksin puremat pakottavat haavat kiihdyttivät hänen
vihaansa koiria kohtaan.
"Yhä lisää koiria", hän ajatteli katkerana, kun hän kumartui satulasta
ja sivalsi koiraa ratsupiiskalla silmille.
Hänen ihmeekseen ei koira ollut tietävinäänkään lyönnistä. Se ei
haukkunut eikä vinkunut tuskasta. Se ei edes murissut. Se vain lisäsi
vauhtia, aivan kuin ei lyönti olisi siihen sattunutkaan eikä
ratsupiiska yhä vingahdellut sen korvissa. Kun Miksi tähtäsi hänen
oikeaan jalkaansa, hän iski sitä uudelleen, tällä kertaa juuri kuonon
ja silmien keskiväliin. Lyönnin pysäyttämänä Miksi kaatui, mutta jatkoi
sitten juoksuaan pitkin loikkauksin valmiina hyökkäämään uudelleen.
Mutta mies oli huomannut vielä yhden seikan. Koira oli ollut niin
lähellä, että hän näki sen silmää räpäyttämättä ottavan iskun vastaan.
Se tuntui kamalalta. Hän ei ollut milloinkaan nähnyt koiran tekevän
niin. Miksi uudisti hyökkäyksensä, mies torjui sen piiskallaan, ja tuo
pelottava näky toistui jälleen. Koira ei räpäyttänyt silmiään eikä edes
vavahtanut, kun isku sattui siihen.
Ja uusi pelko valtasi miehen. Tulisiko sittenkin loppu kaikkien
kärsimysten jälkeen? Tuoko pörröinen koira, joka oli vaiti kuin
kuolema, oli määrätty tuhoamaan hänet, kun ihmiset eivät siihen
pystyneet? Hän ei ollut enää edes varma siitä, että se oli oikea
koirakaan. Voihan se yhtä hyvin olla salatusta maasta tämän elämän
tuolta puolen lähetetty kauhea kostaja, jonka tuli tehdä loppu hänestä
tällä retkellä, mikä aivan varmasti oli hänen kuolinretkensä. Koira ei
ollut oikea koira. Se ei voinut olla. Eihän ollut sellaista koiraa,
joka ei piiskaniskusta räpäyttäisi silmiään tai vavahtaisi.
Vielä kahdesti hän torjui koiran hyökkäyksen taitavalla piiskaniskulla.
Ja koira jatkoi yhtä varmana ja vaiteliaana. Pelko lannisti miehen, hän
iski kenkiensä kannoilla hevosen vanhoja kylkiluita, löi sitä
ratsupiiskalla päähän ja vatsan alle, kunnes se laukkasi, niinkuin ei
ollut vuosikausiin laukannut. Pelko tarttui myös tuohon tylsään
hevoseen. Se ei pelännyt koiraa, jonka se tiesi olevan vain tavallinen
koira, vaan se pelkäsi ratsastajaa. Entiseen aikaan juopuneet,
järjettömät ratsastajat olivat ainiaaksi pilanneet sen jalat ja
jäykistäneet sen jäsenet. Ja tässä oli jälleen samanlainen juopunut,
hullu ratsastaja -- hevonen tunsi miehen pelon -- joka kiusasi sen
kylkiluita kannoillaan ja pieksi sitä armottomasti silmille, kuonoon ja
korville.
Hevosen paraskaan vauhti ei ollut erikoisen kovaa eikä riittänyt
jätättämään Miksiä, mutta se oli kyllin nopea, jotta koira sai
erinomaisen tilaisuuden hyökätä miehen jalkoihin. Mutta jokainen
hyökkäys torjuttiin yhä vielä piiskaniskulla, joka voimallaan pysäytti
koiran ilmassa. Vaikka sen hampaat joka kerta loksahtivat yhteen niin
vaarallisen lähellä miehen jalkaa, putosi koira maahan, mistä se
toinnuttuaan syöksyi juoksuun, minkä ikinä jaksoi, saavuttaakseen
pelonvaltaaman miehen hurjasti laukkaavan hevosen selässä.
Enrico Piccolomini näki ajojahdin ja otti itse osaa sen
loppukohtaukseen, ja tämä ottelu, hänen elämänsä ainoa suuri seikkailu,
antoi hänelle koko hänen loppuiäkseen sekä rikkautta että puheenaihetta
yllin kyllin. Enrico Piccolomini oli puunhakkaaja Kennanin tilalla.
Kukkulalta, josta näkyi tielle, hän oli ensin kuullut laukkaavan
hevosen kavioiden kapseen ja ratsupiiskan vinkunan. Sitten hän näki
hevosen, miehen ja koiran taistellen syöksyvän eteenpäin. Kun ne olivat
aivan hänen allaan, tuskin kahdenkymmenen jalan päässä, hän näki koiran
omituisella äänettömällä tavallaan hyppäävän suoraan ylös, vinkuvasta
ratsupiiskasta välittämättä ja iskevän hampaansa miehen jalkaan. Hän
näki, kuinka koira maahan pudotessaan oli vähällä vetää miehen
mukanaan. Hän näki miehen heittäytyvän koko painollaan hevosen kaulaa
vasten. Ja hän näki, kuinka hevonen nousi takajaloilleen, horjui ja oli
kaatua, ja kuinka mies silloin kadotti tasapainonsa ja putosi koiran
mukana maahan.
"Ja sitten ne tappelivat kuin kaksi koiraa, kaksi eläintä", oli
Piccolominin tapana tästä jatkaa kertomustaan istuessaan viinilasin
ääressä Glen Ellenissä pienessä ravintolassaan. "Koira hellitti
hampaansa miehen jalasta ja iski ne hänen kurkkuunsa. Mies iskeytyi
koiran kurkkuun. Hän puristi molemmin käsin -- juuri näin -- koiraa
kurkusta. Eikä koira äännähdäkään. Se ei päästä ainoatakaan ääntä, ei
silloin eikä myöhemmin. Koska miehen kourat salpaavat siltä hengen, se
ei voi äännellä. Eikä se muutenkaan ole sitä lajia, joka meluaa. Se ei
hauku milloinkaan. Ja hevonen seisoo, katsoo ja köhii. Se oli kovin
kummallista.
"Ja mies on aivan hulluna. Vain mielipuoli voi tehdä sellaista. Näen
miehen näyttävän hampaitaan kuin koira ja purevan koiraa käpälään,
kuonoon, ruumiiseen. Ja kun hän puree koiraa kuonoon, puree koira häntä
leukaan. Ja mies ja koira tappelevat kuin paholaiset, ja koira ojentaa
takajalkansa kuin kissa. Ja aivan kuin kissa se repii kynsillään paidan
miehen rinnalta ja kynsii nahkan hänen rinnastaan, kunnes mies on yltä
päältä veressä. Ja mies karjuu ja ääntelee aivan kuin nuori
vuorileijona. Ja yhä hän puree koiraa. Se oli helvetinmoinen tappelu.
"Koira on herra Kennanin, hienon herran, ja minä olen kaksi vuotta
ollut työssä hänen luonaan. En sentähden tahdo seisoa siinä katsomassa,
kuinka tuo mies, joka taistelee kuin vuorileijona, repii koiran
palasiksi. Juoksen alas kukkulalta, mutta olen aivan pyörällä päästäni
ja unohdan kirveeni. Juoksen alas kukkulalta, -- ehkä niin pitkälti
kuin tästä ovesta tuohon oveen, kaksi- tai kolmekymmentä jalkaa. Ja
silloin on koira melkein lopussa. Sen kieli riippuu pitkällä, ja sen
silmät ovat aivan himmeät, mutta yhä vielä se raapii miehen rintaa
takajaloillaan, ja mies karjuu kuin vuorileijona.
"Mitä voin tehdä? Olen unohtanut kirveen. Mies tappaa varmasti koiran.
Katselen isoa kiveä. Siellä ei ollut yhtään. Etsin keppiä. En näe
sellaistakaan. Ja mies on tuossa paikassa tappanut koiran. Nyt saatte
kuulla, mitä minä tein. En ole tylsämielinen. Minä potkaisen miestä.
Minun kenkäni olivat hyvin tukevat -- ei tällaiset kuin minulla nyt on.
Ne olivat oikeat halonhakkaajan kengät, pohjat hyvin paksut ja nauloja
täynnä. Potkaisen miestä korvan juureen. Potkaisen kerran vain, mutta
kunnolla, ja se riitti. Tiedän oikean paikan -- juuri tuossa korvan
alapuolella.
"Ja mies päästää koiran. Hän sulkee silmänsä ja aukaisee suunsa ja
makaa sitten aivan hiljaa. Ja koira alkaa jälleen hengittää. Ja
hengityksen mukana palaa siihen elämä, ja nyt se tahtoisi repiä miehen
palasiksi. Mutta minä sanon sille: 'Ei', vaikka pelkään sitä kovin. Ja
mies alkaa virota. Hän avaa silmänsä ja katsoo minua kuin vuorileijona.
Ja minä alan pelätä häntä yhtä paljon kuin koiraa. Mitä minun on
tehtävä? Olen unohtanut kirveeni. Nyt saatte kuulla mitä minä tein.
Potkaisen miestä uudelleen korvan alle. Sitten otan vyön ja
kaulaliinani ja sidon hänet. Ja vähänväliä sanon 'Ei' koiralle, jotta
se antaisi miehen olla rauhassa. Ja koira katsoo vain. Se tietää, että
minä olen sen ystävä ja että minä sidon miestä. Eikä se pure minua,
vaikka minä pelkään niin kovasti. Koira on kamala otus. Sen minä
ainakin tiedän. Olen nähnyt sen vetävän vahvan miehen alas satulasta,
miehen, joka oli kuin vuorileijona.
"Ja sitten tuli ihmisiä paikalle. Kaikilla on aseet, lintupyssyjä,
kiväärejä, revolvereja, pistooleja. Heti johtuu mieleeni, että
oikeudenkäynti on Yhdysvalloissa usein hyvin mutkatonta. Olen juuri
potkaissut miestä päähän, ja siihen tulee ihmisiä pyssyt käsissään ja
ne tahtovat raahata minut vankilaan, koska olen potkaissut miestä
päähän. Aluksi en käsittänyt mitään. Nuo ihmiset ovat minulle vihaisia.
Ne haukkuvat minua ja sanovat rumia sanoja, mutta ne eivät vangitse
minua. Silloin alan ymmärtää. Kuulen niiden puhuvan kolmestatuhannesta
dollarista. Minä muka olen ottanut heiltä kolmetuhatta dollaria. Se ei
ole totta, sanon minä. Minä sanon, etten ole keltään milloinkaan
senttiäkään vienyt. Silloin ne nauravat. Ja minä rauhoitun ja alan
ymmärtää asiaa. Ne kolmetuhatta dollaria on hallitus luvannut
palkkioksi tuosta miehestä, jonka minä olen sitonut vyölläni ja
kaulahuivillani. Ja kolmetuhatta dollaria on minun, koska olen
potkaissut miestä päähän ja sitonut hänen kätensä ja jalkansa.
"En ole enää herra Kennanin työssä. Olen rikas mies. Hallituksen
kolmetuhatta dollaria ovat minun, ja herra Kennan pitää huolen siitä,
että hallitus maksaa ne minulle ja etteivät nuo pyssymiehet niitä
minulta vie. Ainoastaan sen tähden, että potkaisin päähän miestä, joka
oli kuin vuorileijona! Se on onnea. Se on amerikkalaista. Ja olen
iloinen siitä, että olen lähtenyt Italiasta ja hakannut halkoja herra
Kennanin maatilalla. Ja minä avasin tämän ravintolani niillä rahoilla.
Tiedän, että sillä tavoin voi ansaita kovasti rahaa. Kun olin pieni
poika, oli minun isälläni ravintola Napolissa. Nyt on minulla kaksi
tytärtä korkeakoulussa. Ja autokin minulla on."
* * * * *
"Herra Jumala, koko talo on kuin sairashuone", huudahti Villa Kennan
kaksi päivää myöhemmin tullessaan suurelle makuuverannalle, missä
Harley ja Jeri makasivat, toisella jalka lastoissa, toisella
kipsikääreissä. "Katso Miksiä", hän jatkoi. "Te ette ole ainoat, joilta
on luita katkennut. Huomasin äsken, että sen nenäluu on melkein
murskana, sellaisia iskuja se on saanut. Olen tunnin ajan pitänyt siinä
lämmintä käärettä. Katso sitä!"
Miksi, joka oli Villan kehotuksesta seurannut häntä, oli kovin
hullunkurisen näköinen turvonneine kuonoineen. Miksi nuuski Jeriä ja
heilautti häntäänsä tervehdykseksi Harleylle, joka puolestaan tervehti
silitellen sen päätä ystävällisesti.
"Se on varmaan loukkaantunut tappelussa", Harley sanoi. "Piccolomini
sanoo miehen lyöneen sitä monta kertaa ratsupiiskalla, ja tietenkin hän
sivalsi sitä kuonolle, kun se hyppäsi häntä kohti."
"Piccolomini sanoo, ettei se kertaakaan huutanut, kun mies sitä löi,
vaan ryntäsi yhä uudelleen miehen päälle", Villa puhui innoissaan.
"Ajattele! Koira, joka ei ole Miksiä isompi, vetää murhaajan alas
satulasta, rosvon, jota parikymmentä poliisia ei ole saanut kiinni!"
"Minä näin sen tekevän kummempaakin", Harley virkkoi rauhallisena.
"Ellei Miksi olisi ollut apuna ja Jeri myös -- ellei niitä molempia
olisi ollut, niin luulen, että se hullu olisi potkinut minut
kuoliaaksi, kuten aikoi."
"Ja minä siunaan niitä molempia", huudahti Villa loistavin silmin; hän
tarttui nopeasti miehensä käteen ja puristi sitä sydämestään
kiitollisena. "Kukaan ei ole vielä sanonut viimeistä sanaa noista
ihmeellisistä koirista", hän lisäsi koettaen voittaa liikutuksensa ja
räpäytti nopeasti silmiään estääkseen niitä kostumasta.
"Viimeistä sanaa kaikesta siitä ihmeellisestä, mitä koirissa on, ei
sanota milloinkaan", lausui Harley vastaten hänen kädenpuristukseensa.
"Ja juuri siksi on meillä jotakin sanottavaa", hymyili Villa. "Jerillä,
Miksillä ja minulla. Olemme harjoitelleet sen salaa yllättääksemme
sinut. Makaa hiljaa ja kuuntele. Se on ylistyslaulu, hymni Jumalan
kunniaksi. Älä naura. Se ei ole tarkoitettu pilaksi."
Hän kumartui eteenpäin tuolissaan ja veti Miksin luokseen, niin että
koira istui hänen polviensa välissä; hän piteli molemmin käsin sen
päätä, ja koiran kuono oli puoleksi peittyneenä hänen tukkaansa.
"Nyt, Jeri!" huusi Villa käskevästi kuin laulunjohtaja ainakin, ja Jeri
käänsi huomaavaisena päätään, katsoi häneen, hymyili silmillään ja
odotti.
Villa aloitti ylistyslaulun tahtia lyöden, ja koirat yhtyivät siihen
pian pehmeällä ulvonnalla, mikäli niin puhdasta ja sointuvaa ääntä voi
ulvonnaksi sanoa. Ja kaikki, mikä oli vajonnut tyhjyyteen, kohosi
koirien mieleen niiden laulaessa. Ne lauloivat itsensä sen Tyhjyyden
halki _jossakin muualla_ -maailmaan ja juoksivat siellä hajonneen
laumansa kanssa, ja kuitenkaan ne eivät kokonaan kadottaneet
tietoisuudestaan nykyisyyttä ja elävää ihmisjumalaa, jonka nimi oli
Villa ja joka lauloi heidän kanssaan ja rakasti heitä.
"Miksi emme muodostaisi kvartettia", virkkoi Harley Kennan yhtyen
lauluun.