vastaan jokaisen, joka tohtisi tulla. Ne tulivat aseistettuina
oppilauseilla, suopungeilla ja rautaisilla väkätangoilla. Viisi niistä
heitti suopunkinsa sen häkkiin. Se murisi ja koetti iskeä köysiä, ja
kymmenen minuutin ajan se oli mahtava, hillitön, villi olento, jolta ei
puuttunut muuta kuin noiden kaksijalkaisten olentojen äly ja
kärsivällisyys. Sitten se kävi kärsimättömäksi ja enempää välittämättä
elottomista köysistä se pysähtyi ja sähisi ihmisille, toinen takajalka
suopunkiin kiedottuna. Seuraavassa silmänräpäyksessä viekas
rautahaarukan isku työnsi köyden ylemmäksi sen säärelle, silmukka
kiristettiin, ja se vihavoitti sen ihoa ja ylpeyttä. Se hyppi, se
ärjyi, se oli kiukusta hullu. Se riuhtoi ja kiskoi niin, että nuora
repi nahan rikki pitelevien miesten käsistä. Mutta yhä ne vain
heittelivät silmukoitaan häkkiin ja nykäisivät ne jälleen takaisin,
kunnes samanlainen paula oli, ennenkuin se arvasikaan, kiertynyt sen
toisen etujalan ympärille. Mitä se äsken oli tehnyt, se ei ollut vielä
mitään verrattuna siihen, mitä se nyt teki. Mutta se oli tyhmä ja
kärsimätön, miehet olivat viisaita ja hätäilemättömiä, ja kolmas jalka
ja neljäskin jalka joutui lopulta silmukkaan, niin että se, monen
miehen kiskoessa köysistä, vedettiin häpeällisesti kyljelleen ja pitkin
häkin lattiaa ristikon luo, ja siitä sen neljä jalkaa vedettiin
häpeällisesti läpi ristikon toiselle puolen -- se oli kadottanut
hirveiden hampaiden jälkeen parhaat aseensa.
Sitten uskalsi pieni ihmispahanen, Mulcachy itse, röyhkeästi astua
häkkiin ja lähestyä sitä. Se tahtoi heittäytyä hänen päälleen, mutta
sitä pidättivät nuo neljä jalkaa, joita se ei saanut vedetyksi ristikon
läpi. Ja Mulcachy laskeutui polvilleen sen viereen -- uskalsi tehdä sen
-- ja heitti viidennen silmukan sen pään yli kaulan ympäri. Sitten sen
pää vedettiin lattiaan, yhtä avuttomaksi kuin äsken jalat. Sitten
Mulcachy pani kätensä sen päälaelle, sen korville, sen kuonolle, tuuman
päähän sen hampaista, eikä se voinut tehdä muuta kuin murista ja karjua
ja haukkoa ilmaa, kun silmukka uhkasi kuristaa sen.
Vavisten -- ei pelosta, vaan raivosta -- Ben sai kestää vielä sen, että
sen kaulaan sidottiin leveä nahkaremmi, johon oli kiinnitetty hyvin
paksu ja pitkä köysi. Sitten kun Mulcachy oli poistunut häkistä,
irrotettiin silmukat sen jaloista ja kaulasta varovasti, yksi
kerrallaan. Tämän kuulumattoman häväistyksen jälkeen se oli jälleen
vapaa -- häkissään. Se nousi, veti henkeä ja karjui ilmoille raivonsa.
Se tavoitteli käpälällään köyttä, joka sitä hermostutti, koetti repiä
ahtaan nahkaremmin kaulastaan, kaatui, kieri maassa, hermostui yhä
enemmän nuoran kosketuksesta ja tyhjensi voimansa tuloksettomaan
kamppailuun tuota elotonta esinettä vastaan. Niin lannistetaan
tiikereitä.
Perin uupuneena omasta raivostaan se lopulta laskeutui pitkälleen
keskelle lattiaa, heilutti häntäänsä, suitsutti vihaa silmistään ja
tyytyi viimein tuohon kaulaa kiristävään esineeseen huomattuaan, ettei
pääsisi siitä.
Sen hämmästykseksi -- mikäli sellainen tunne sisältyy tiikerin
sieluntoimintaan -- avattiin sen häkin takaovi ja jätettiin auki. Ei
yhtään ihmistä eikä minkäänlaista uhkaavaa vaaraa ollut näkyvissä,
mutta sen epäluulo kasvoi. Näiden ihmiseläinten luona sattui aina
sellaista, mitä se ei voinut aavistaa eikä jaksanut ymmärtää. Se jäi
paikoilleen, mutta takaapäin, häkin rautaristikon läpi, tunkeutui
huutoa ja melua, piiskaniskuja ja pitkien rautahaarukoiden kipeitä
pistoja. Vetäen nuoraa perässään, aikomatta paeta, mutta toivoen vain
pääsevänsä noista kiusanhengistä se juoksi käytävään maahan muurattujen
häkkien taa. Käytävä oli tyhjä ja pimeä, mutta kauempana se näki valoa.
Pitkin loikkauksin ja karjahdellen se syöksyi valoa kohti ja sai muissa
häkeissä nousemaan helvetillisen ulvonnan ja rähinän.
Häikäistynä se syöksyi valoon ja kyyristyi maahan pitkää häntäänsä
huitoen. Se oli vain toisessa vielä isommassa häkissä, hyvin isossa
häkissä, laajalla, kirkkaasti valaistulla areenalla, jota joka puolelta
reunustivat häkit. Areena oli melkein tyhjä, mutta kattoparruista
riippui alas nostokurki ja köysiä ja seitsemän paksua rautaketjua,
jotka heti saivat sen karjumaan epäluulosta.
Puolisen tuntia se kierteli areenalla, joka oli laajin -- mutta
kuitenkin suljettu -- alue, missä se kymmenviikkoisen vankeutensa
aikana oli ollut. Ha'alla varustettu rautatanko vetäisi sitten maata
laahaavan nuoran silmukkana ulkopuolella olevien miesten luo. Kymmenen
miestä tarttui heti siihen, ja tiikeri olisi hyökännyt heitä kohti
ristikon luo, ellei Mulcachy samassa olisi toiselta puolelta astunut
areenalle. Miehen ja Benin välillä ei ollut ristikkoa, ja Ben ryhtyi
hyökkäykseen. Mutta samassa se epäröi, sillä tuo pieni miespahanen sen
edessä ei lähtenyt pakoon eikä kyyristynyt maahan, vaan seisoi
paikoillaan ja odotti sitä.
Ben ei päässyt milloinkaan hänen kimppuunsa. Pahaa aavistaen se
hillitsi hyppynsä, ryömi eteenpäin häntäänsä pieksäen ja tarkasteli
miestä, joka tuntui olevan niin helppo saalis. Mulcachylla oli
pitkäsiimainen piiska ja terävä rautahaarukka. Vyössä, joka oli täynnä
paukkupatruunoita, oli revolveri.
Ben kyyristyi yhä alemmaksi ja ryömi hitaasti miestä kohti aivan kuin
kissa, joka vaanii hiirtä. Kun se taas pysähtyi sopivan välimatkan
päähän ja jännittäytyi hyppäämään, se käänsi päätään ja katsahti
miehiin, jotka olivat sen selän takana, ristikon ulkopuolella. Se oli
unohtanut kaulaansa sidotun nuoran, jonka pää oli niiden käsissä.
"Nyt on parasta, että olet kiltti, poikaseni", sanoi Mulcachy sille
pehmeällä, hyväilevällä äänellä, ja samassa hän astui askeleen
lähemmäksi pitäen rautahaarukkaa edessään.
Tämä ärsytti vielä enemmän isoa, kuninkaallista eläintä. Se päästi
kumean murinan, luimisti korviaan ja lensi ilmaan käpälät
jännittyneinä, hirmuiset kynnet paljastuneina ja häntä suorana kuin
keppi. Mies ei paennut eikä kyyristynytkään, mutta tiikeri ei saanut
häntä saaliikseen. Kun se oli korkeimmillaan ilmassa, teki nuora tenän,
ja se heitti kuperkeikan ja putosi kyljelleen lattialle.
Ennenkuin tiikeri ennätti nousta, oli Mulcachy sen kimpussa ja huusi
pienelle katselijajoukolleen: "Nyt me otamme luonnon siltä!" Ja hän löi
sitä piiskanvarrella kuonoon ja pisteli sitä rautahaarukalla kylkeen.
Hän antoi iskujen ja lyöntien sadella eläimen kaikkein arimpiin
kohtiin. Ben valmistautui joka hetki kostamaan, mutta kymmenen
köydessäolevaa miestä veti sen aina alas, ja joka kerta kun se muksahti
kyljelleen maahan, Mulcachy löi, iski ja pisteli. Se koski hirveästi,
etenkin arkaan kuonoon. Ja olento, joka tuotti sille tuon tuskan, oli
yhtä villi ja pelottava kuin sekin, niin, vielä pelottavampikin, koska
hän oli älykkäämpi. Aivan turtuneena tuskasta, kauhistuneena omasta
kykenemättömyydestään kostamaan miehelle, joka tuskan tuotti, Ben
kadotti kaiken rohkeutensa. Se turvautui häpeälliseen pakoon
välttääkseen tuota pientä kaksijalkaista olentoa, joka oli pelottavampi
kuin se itse -- ja se oli kuitenkin täysikasvuinen bengalilainen
kuningastiikeri. Se ponnahti korkealle ilmaan pelosta, se juoksi
edestakaisin pää alhaalla välttääkseen tuota tuskien sadetta. Se
hyökkäili areenan seiniäkin vastaan, hyppi pystyyn ja koetti turhaan
kaataa sileitä, pystysuoria rautapylväitä.
Mulcachy seurasi sitä kuin koston henki ja pisti ja löi mutisten
hampaitten välistä: "Vai tahdot sinä tapella? Sen minä kyllä sinulle
opetan. Tästä saat! Ja tästä! Ja tästä!"
"Nyt olen saanut sen pelkäämään itseäni, ja loppu käy kuin leikki", hän
selitti ja pysähtyi hengähtämään läähättäen väsymyksestä. Iso tiikeri
kyyristyi maahan ja ryömi väristen taaksepäin kauemmaksi hänestä
areenan ristikon luo. "Nyt, hyvät ystävät, pidämme viiden minuutin
tauon hengähtääksemme."
Mulcachy laski alas yhden rautapylväistä ja kiinnitti sen paikoilleen
lattiaan valmistautuen opettamaan tiikerille sen ensimmäistä temppua.
Viidakossa syntynyt ja kasvanut Ben oli opetettava istumaan tuolilla
hullunkurisesti ja samalla surullisesti jäljitellen ihmistä. Mutta
Mulcachy ei ollut vielä aivan valmis. Ensimmäinen opetus -- tiikerin
pelottaminen -- oli toistettava, jotta se paremmin painuisi mieleen.
Hän meni niin lähelle kuin uskalsi ja sivalsi Beniä ruoskalla kuonoon.
Hän teki sen uudelleen. Hän toisti sen parikymmentä kertaa. Minne Ben
käänsikin päänsä, se tunsi ruoskan siiman purevan pahoinpideltyä
kuonoaan, sillä Mulcachy oli yhtä kätevä ruoskan käyttäjä kuin taitava
tallimestari, ja siima osui erehtymättä Benin kuonoon.
Kun tuska kävi aivan sietämättömäksi, tiikeri hyppäsi, mutta kymmenen
vahvaa miestä, jotka pitivät köyttä, vetivät sen aina takaisin. Viimein
sammui viha, hurjuus ja hävittämisraivo tiikerin kiihtyneissä aivoissa,
ja se tunsi vain pelkoa, vain pelkoa, ei mitään muuta kuin pelkoa,
rajatonta, häpeällistä pelkoa tuota ihmiskääpiötä kohtaan, joka kiusasi
sitä sellaisella tuskalla.
Sitten alettiin harjoittaa ensimmäistä temppua. Mulcachy koputti
kovasti tuolia ruoskanvarrella kääntääkseen eläimen huomion siihen,
sitten hän lyödä huitaisi tiikeriä kuonolle. Samassa eräs apulainen
pisti sitä ristikon takaa rautapiikillä kylkeen ajaakseen sen tuoliin
päin. Tiikeri ryömi eteenpäin, mutta peräytyi sitten taas ristikkoa
kohti. Jälleen lyönti tuoliin, sivallus kuonolle, pisto kylkeen, ja
tuska pakotti eläimen lähestymään tuolia. Tätä jatkui taukoamatta
neljännestunti, puoli tuntia, tunti, sillä ihmiseläimet olivat
kärsivällisiä kuin jumalat, ja se oli vain villi viidakkoeläin. Niin
lannistetaan tiikereitä. Eläin, jonka täytyy julkisesti esiintyä, on
masennettava. Jotakin todella _särkyy_ villissä eläimessä,
ennenkuin se alistuu tekemään temppuja maksavan yleisön huviksi.
Mulcachy käski erään apulaisensa areenalle. Koska tiikeriä ei voitu
suoraan pakottaa istumaan tuolille, täytyi käyttää muita keinoja. Benin
kaulassa oleva nuora pujotettiin ylös rautatankojen lomiin ja
kiedottiin nostokurjen telalle. Mulcachy antoi merkin, ja kaikki
kymmenen miestä alkoivat vetää. Sähisten, puoleksi tukehtuneena,
mielettömäksi säikähtyneenä tämän uuden häväisyn vuoksi, Ben kiskottiin
hitaasti ylös maasta, kunnes se, roikkuen ilmassa kuin pahantekijä
hirsipuussa tunsi hengityksensä salpautuvan. Se vääntelehti ja
kiemurteli; niin voimakkaat ja notkeat olivat sen lihakset, että se
kiersi ruumiinsa melkein solmulle.
Nostokurjen tela siirtyi katossa kiskoja pitkin ja eläin voitiin nyt
hännästä kiskomalla kuljettaa tuolin yläpuolelle. Sen avuton ruumis
seurasi häntää, ja Mulcachyn yhä "kutkuttaessa" sen kylkiluita
haarukallaan päästettiin nuora äkkiä irti ja Ben istui huumautuneena
tuolissa. Samassa kun se loikkasi alas tuolilta, se sai iskun
kuonolleen paksusta piiskanvarresta ja tyhjä laukaus ammuttiin suoraan
sen sieraimiin. Sen mieletön pelko ja tuska moninkertaistui. Se tahtoi
paeta, mutta silloin Mulcachy huusi: "Kiskokaa se ylös!" -- ja se
kohosi jälleen verkalleen ilmaan, riippui kaulastaan, ja oli
tukehtumaisillaan.
Se kiskottiin taas hännästä tuolin luo, sitä pisteltiin yhtämittaa
rintaan ja se pudotettiin alas sellaisella vauhdilla, että se heitti
kuperkeikan ilmassa ja lensi tuolin yli. Se tuntui lopultakin
tukehtuneen pudotessaan.
Sen silmät tuijottivat mielettömän tylsinä. Se läähätti kamalasti, ja
sen pää heilui velttona edestakaisin. Sen suusta pursui vaahtoa ja
kuonosta valui verta.
"Nostakaa!" huusi Mulcachy.
Ben kiskottiin jälleen ilmaan. Se potki hurjasti, kun kuristava
kaulanauha salpasi siltä hengen. Se vastusteli niin voimakkaasti, että
se kiisi edestakaisin areenalla, ennenkuin takajalat irtaantuivat
maasta, ja sitten se kieppui ilmassa kuin heiluri. Se laskettiin tuolin
kohdalla alas, ja pienen murto-osan sekunnista se istui siinä kuin
ihminen. Sitten se päästi kamalan äänen ja loikkasi alas.
Se ei ollut ulvomista, ei murinaa eikä karjumista, vaan oikea huuto,
aivan kuin jotakin olisi särkynyt siinä. Se oli vain jonkun tuuman
päässä Mulcachysta, ja tyhjä laukaus pamahti sen toiseen sieraimeen, ja
samassa miehet kiskaisivat nuorasta sen takaisin sellaisella vauhdilla,
että olivat taittaa siltä niskat.
Tällä kerralla se vedettiin nopeasti ylös ja se putosi tuolille kuin
tyhjä säkki, se vajosi vajoamistaan, kunnes se taipui keskiruumiin
kohdalta ison keltaisenruskean pään riippuessa hervottomana, ja eläin
vaipui tiedottomana lattialle. Sen kieli riippui suusta mustana ja
paksuna. Kun vettä kaadettiin sangoittain sen päälle, se murahteli ja
valitteli. Ja niin päättyi ensimmäinen oppitunti.
"Tämä käy hyvin", toisi Mulcachy joka päivä, kun opetusta jatkettiin.
"Kärsivällisyydellä ja väsymättömällä työllä se kyllä käy. Olen saanut
sen masennetuksi. Se pelkää minua. Nyt tarvitaan vain aikaa, ja aika
lisää tuollaisen eläimen arvoa."
Ei vielä ensimmäisenä päivänä eikä toisena tai kolmantenakaan Ben
murtunut. Mutta kahden viikon kuluttua se oli voitettu.
Tuli päivä, jona Mulcachy löi piiskallaan tuoliin, apulainen pisteli
ristikon takaa rautahaarukallaan Ben-parkaa kylkeen ja kuningastiikeri,
hyvin vähän kuninkaallisena, hiipien kuin piesty kissa, hurjan pelon
vallassa, tassutteli tuolin luo ja istuutui sille kuin ihminen. Nyt se
oli "kesytetty" tiikeri. Tuo surullinen ja kamala ihmisen liikkeiden
matkiminen on yleisöstä ollut -- ja on yhä vieläkin -- kovin
"opettavaista".
Toinen tapaus -- Elias oli vaikeampi ja yksi niitä harvoja kokeita,
joissa Mulcachy epäonnistui, mutta kaikki myönsivät, ettei toisin olisi
voinut käydä. Elias oli mahtava alaskalainen karhuhirviö, joka oli
hyväntuulinen ja omalla tavallaan lystikäskin. Mutta sillä oli oma
tahtonsa, ja se tahto oli yhtä jykevä kuin se ruumis. Se voitiin
houkutella tekemään kaikenlaisia pikku kujeita, mutta se ei antanut
pakottaa itseään mihinkään. Eikä eläinnäytännöissä, joissa kaiken
täytyy käydä kellon tarkkuudella, ole aikaa houkutteluihin. Eläimen
täytyy tehdä temppunsa ja tehdä se heti. Yleisöllä ei ole
kärsivällisyyttä odottaa, kun kesyttäjä koettaa suostutella hidasta tai
vastahakoista eläintä tekemään sen, minkä näkemisestä yleisö on
maksanut.
Eliasta alettiin siis harjoittaa väkivallalla. Mutta ensimmäinen
opetustunti jäi viimeiseksi, eikä karhu ennättänyt päästä edes
areenalle, sillä opetus aloitettiin sen omassa häkissä.
Se sidottiin kuten pedot tavallisesti, kaikki neljä jalkaa vedettiin
ristikon läpi ja pää kiskottiin "kurenauhalla" alas lattiaan, ja sitten
se sai "käsihoitoa". Kaikki isot kynnet leikattiin lihaa myöten. Sen
tekivät miehet häkin ulkopuolella. Sitten Mulcachy pani häkissä renkaan
sen kuonoon. Ja se oli helpommin sanottu kuin tehty. Mulcachy pisti
jonkin kojeen ison karhun toiseen sieraimeen ja leikkasi nenän
väliseinämästä pyöreän lihapalan. Mulcachy oli tottunut käsittelemään
karhuja. Saadakseen villin karhun tottelemaan tuli iskeä johonkin hyvin
arkaan kohtaan sen ruumiissa. Silmät, kuono ja korvat ovat helpoimmin
saavutettavat arat kohdat, ja kun silmistä ei voi olla puhetta, ovat
kuono ja korvat ainoat, mihin voi tarttua.
Reikään Mulcachy pisti heti metallirenkaan. Tähän renkaaseen hän
kiinnitti köyden. Nyt oli karhun kohtalo määrätty. Niin kauan kuin se
eläisi, se olisi kuonorenkaansa orja.
Elias päästettiin silmukoista ja laskettiin irralleen häkissä, jotta se
saisi totuttautua renkaaseen. Se kohosi takajaloilleen, murisi ja alkoi
voimakkaalla etukäpälällään tutkia rengasta. Se ei ollut leikkikalu. Se
poltti kuin tuli sen kuonoa. Ja karhu iski sitä etukäpälillään, aivan
niin kuin se olisi iskenyt pistäviä mehiläisiä niiden pesän
ryöstettyään. Se nykäisi pois renkaan, repi sen irti kuonon seinämästä
ja muutti pyöreän reiän kihelmöiväksi, ammottavaksi haavaksi.
Mulcachy kirosi. "Nyt se saa tuntea, mitä helvetti on!" Silmukat
tulivat jälleen käytäntöön. Taas Elias makasi avuttomana ristikon luona
ja sai uuden reiän kuonoonsa. Nyt se iskettiin toiseen sieraimeen. Ja
sitten se sai tuntea, millainen helvetti on. Kuten äsken, se repi
nytkin renkaan pois heti, kun pääsi irti.
Mulcachy oli hyvin loukkaantunut. "Ei, kuulehan nyt, tule toki
järkiisi", hän sanoi. Ja "järkiinsä" hän koetti saada karhun pistämällä
renkaan molempien sieraimien läpi, ylempää, väliruston läpi. Mutta
Elias oli mahdoton. Sillä ei ollut, kuten Benillä, sielussaan mitään,
mikä olisi ollut kyllin heikkoa tai arkaa tai ylpeää murtuakseen.
Samassa kun se pääsi vapaaksi, se kiskasi renkaan, niin että puolet
kuonoa seurasi mukana. Mulcachy pisti renkaan Eliaan oikean korvan
läpi. Elias repi korvan siekaleiksi. Mulcachy lävisti sen vasemman
korvan. Karhu repi senkin. Silloin Mulcachy hellitti. Hänen täytyi. Ja
hän puheli valitellen: "Olemme voitetut. Siinä ei ole enää mitään mihin
tarttua."
Kun Elias sitten oli tuomittu "häkkieläimeksi" koko iäkseen, murisi
Mulcachy:
"En ole milloinkaan nähnyt noin hillitöntä eläintä. En päässyt
kerrassaan mihinkään sen kanssa. En saanut sitä edes nuoraan."
34.
Tämä sattui Orpheum-teatterissa Oaklandissa, Kaliforniassa. Harley
Kennan etsi hattuaan tuolin alta, kun hänen vaimonsa sanoi:
"Ei vielä ole väliaika. Yksi numero on jäljellä."
"Opetettuja koiria", Kennan vastasi, ja se riitti selitykseksi, sillä
hänellä oli tapana poistua katsomosta, kun opetetut eläimet
esiintyivät.
Villa Kennan silmäsi ohjelmaansa.
"Niin", hän sanoi, mutta lisäsi sitten: "Se on laulava koira. Ja
huomautetaan erikoisesti, että koira on lavalla yksin. Jääkäämme tämän
kerran, että näemme, onko se Jerin veroinen."
"Eläinparka, joka rääkätään ulvomaan", murisi Harley.
"Mutta sehän on aivan yksin lavalla", Villa väitti. "Jos se on
kiusallista, voimme lähteä. Minä tulen mukaan. Tahtoisin vain kuulla,
kuinka paljon paremmin Jeri laulaa kuin se. Tämäkin kuuluu olevan
irlantilainen terrieri."
Harley Kennan jäi siis paikoilleen. Hullunkurisesti irvistelevät
ilveilijät suorittavat numeronsa ja kolme ylimääräistä numeroa, ja
esirippu nousi heidän takanaan paljastaen tyhjän näyttämön. Pörröinen
irlantilainen terrieri tuli aivan siivosti esille, meni siivosti rampin
luo ja katsoi orkesterin johtajaan. Kuten ohjelmassa oli ilmoitettu, se
oli yksin lavalla.
Orkesteri soitti alkusoiton lauluun "Suloinen sana Kohta". Koira
haukotteli ja istahti. Mutta orkesteri oli tottunut soittamaan
alkutahteja uudelleen, kunnes koira aloitti laulunsa. Kolmannella
kerralla koira avasi suunsa ja aloitti. Se ei ollut pelkästään
ulvontaa. Se oli niin sulavaa, että sitä tuskin voi ulvomiseksi
sanoakaan. Se ei myöskään ollut pelkkää tahdin seuraamista. Koira
lauloi sävelen, oikein ja puhtaasti.
Mutta Villa Kennan malttoi tuskin kuunnella.
"Se laulaa kymmenen kertaa paremmin kuin Jeri", sanoi Harley Kennan
hänelle.
"Sano", kuiskasi Villa kiihkeästi, "oletko ennen nähnyt tuota koiraa?"
Harley pudisti päätään.
"Sinä olet sen varmaan nähnyt", väitti Villa. "Katso sen pahoinpideltyä
korvaa. Koeta muistella."
Mutta mies pudisti vain päätään.
"Ajattele Salomonin saaria", vaimo yllytti yhä. "Ajattele
_Arielia_. Etkö muista, että kun palasimme Malaitasta, mistä
otimme Jerin Tulagiin, oli sillä veli siellä, villienvartijana eräässä
kuunarissa."
"Ja sen nimi oli Miksi -- jatkahan."
"Sillä oli juuri tuollainen epämuotoinen korva", Villa jatkoi. "Ja se
oli noin takkuinen. Se oli Jerin täysiveli. Niiden vanhemmat olivat
Panu ja Timi Meringestä. Ja Jeri on nyt meidän 'hupsu laulajamme'. Ja
tuo koira laulaa, sillä on epämuodostunut korva, ja sen nimi on Miksi."
"Mahdotonta", Harley sanoi
"Juuri se, että mahdoton käy mahdolliseksi, tekee elämän elämisen
arvoiseksi", vastasi Villa. "Ja tässä on sellainen sattuma, siitä olen
varma."
Yhä vielä mies uskoi, että se oli mahdotonta, ja yhä uudelleen nainen
väitti, että tässä mahdoton oli tullut mahdolliseksi. Koira lauloi
lavalla: "Herra suojaa kuningasta".
"Sinä kuulet, että olen oikeassa", vakuutti Villa. "Ei yksikään
amerikkalainen opettaisi koiralleen tuota laulua. Joku englantilainen
on omistanut sen ja opettanut sen laulamaan. Salomonin saaret ovat
Englannin."
"Sinne on pitkä matka", mies hymyili. "Mutta tuo korva minua
kummastuttaa. Muistan sen nyt. Muistan sen päivän, jolloin laskimme
maihin Tulagissa Jeri mukanamme ja sen veli tuotiin maihin
_Eugéniestä_ pelastusveneessä. Ja sillä veljellä oli aivan
samanlainen epämuodostunut, käpertynyt korva."
"Vielä yksi seikka", Villa sanoi. "Kuinka monta laulavaa koiraa olemme
tunteneet? Yhden ainoan -- Jerin. Samat vanhemmat varmaankin voisivat
helpommin siittää samanlaisen kuin muut vanhemmat. Panu ja Timi ovat
Jerin vanhemmat, ja tämä on Miksi."
"Se oli karkeakarvainen, ja sillä oli käpertynyt korva", Harley
virkkoi miettiväisenä. "Näen sen selvästi sellaisena kuin se istui
pelastusveneen perässä ja juoksenteli rannalla kylki kyljessä Jerin
kanssa."
"Jos se huomenna jälleen juoksisi kylki kyljessä Jerin kanssa, olisitko
silloin varma?" kysyi Villa.
"Se oli niiden tapa, ja Panun ja Timin tapa niitä ennen", mies
myönteli. "Mutta on pitkä matka Salomonin saarilta Yhdysvaltoihin."
"Jeri on matkustanut sen matkan", vastasi vaimo. "Ja jos Jeri kerran on
tullut Salomonin saarilta Kaliforniaan, onko silloin ihmeellisempää,
että Miksi on tehnyt saman matkan? -- Oh, kuulehan!"
Koira lauloi lavalla ylimääräisen laulun "Koti, koti armas". Kun se oli
lopussa, tuli Jakob Henderson suosionosoitusten raikuessa esille
kulissien välistä, meni koiran luo ja kumarsi. Villa ja Harley istuivat
hetkisen ääneti. Sitten Villa sanoi: "Olen istunut tässä ja ollut kovin
kiitollinen eräästä seikasta."
Harley odotti.
"Siitä, että olemme niin inhottavan rikkaita", jatkoi Villa.
"Ja se merkitsee, että sinä tahdot koiran, että sinun täytyy se saada
ja että sinä sen saat, koska minulla on varaa hankkia se sinulle",
kiusoitteli mies.
"Koska sinulla ei ole varaa olla sitä tekemättä", vastasi vaimo.
"Täytyyhän sinun uskoa, että se on Jerin veli. Ainakin sinun täytyy
epäillä sitä..."
"Minä epäilen", nyökkäsi mies. "Väliin tapahtuu mahdottomia, ja voihan
tämä olla sellainen sattuma. Tietysti se ei ole Miksi, mutta minkäpä
vuoksi se toisekseen ei voisi olla Miksi. Mennään sisään ja otetaan
selko asiasta."
"Taas eläinsuojeluyhdistyksen lähettejä", ajatteli Jakob Henderson, kun
mies ja nainen, teatterinjohtajan saattamina, ilmestyivät hänen pieneen
pukuhuoneeseensa. Miksi torkkui tuolilla eikä näyttänyt välittävän
tulijoista. Harleyn puhellessa Hendersonin kanssa Villa Kennan tarkasti
Miksiä. Tämä raotti hiukan silmiään ja sulki ne samassa. Miksi oli
katkeroitunut koko maailmalle, se oli synkkä ja alakuloinen eikä
ollenkaan kohtelias, kuten oli ennen ollut. Se ei välittänyt ihmisistä,
jotka sattumalta tunkeutuivat sen luo silittääkseen sen päätä ja
lörpötelläkseen joutavia ja katosivat sitten ainiaaksi.
Tylystä vastaanotosta pettyneenä Villa Kennan jätti sanottavansa
toistaiseksi ja kuunteli, mitä Jacob Hendersonilla oli koirasta
kerrottavana. Harry Del Mar, eläintenkesyttäjä, oli saanut koiran
jostakin Tyynenmeren rannalta, luultavasti San Franciscosta, mutta
matkustettuaan sen kanssa itävaltoihin Harry Del Mar oli kuollut
rautatieonnettomuudessa New Yorkissa, ennättämättä antaa mitään tietoja
koirasta. Siinä kaikki. Ja sitten Henderson oli ostanut sen
kahdellatuhannella dollarilla eräältä Harris Collinsilta ja huomannut,
ettei ollut vielä milloinkaan ennen sijoittanut rahojaan niin hyvin.
Villa palasi koiran luo.
"Miksi", hän sanoi hyväilevällä äänellä, melkein kuiskaten. Miksi
raotti hiukan silmiään, lihakset korvanjuuressa jännittyivät ja koko
sen ruumis vavahti.
"Miksi", toisti Villa.