mahdotonta kuin oli olla murisematta, kun sitä uhattiin kepillä, tai
turmelematta Dickin ja Daisy Bellin numeroa, kun se kuuli soitettavan
"Aalto, vie minut Rioon". Se voi nyt yhtä vähän vaieta kuin Jeri oli
voinut _Arielin_ kannella silloin, kun Villa Kennan kiersi
käsivartensa sen ympäri, kietoi sen ihanaan tukkaansa ja laulullaan
loihti sen mieleen ammoin menneet ajat ja toverit suuressa
koiralaumassa. Miksin kävi samoin kuin Jerin. Soitto oli taikakeino,
joka synnytti unia. Miksikin muisti kadonneet toverit ja etsi niitä,
etsi lumiaavikoita ja tähtiä, jotka tuikkivat taivaalla pimeänä kylmänä
yönä, kuuli hiljaisten ulvahdusten vastaavan omaan ulvontaansa kaukaa
lumipeittoisten kukkulain takaa, sieltä, missä koiralauma kokoontui.
Lauma oli hajonnut; jo tuhansia vuosi Miksin esi-isät olivat asuneet
ihmisten tulilla, mutta se muisti yhä muinaiset toverit, aina kun
sävelten taikavoima sai sen valtoihinsa ja täytti sen olemuksen näyillä
ja aavistuksilla _jossakin muualla_ maailmasta, jota se itse ei
ollut milloinkaan nähnyt. Tähän hereillä nähtyyn uneen liittyi
hovimestarin muisto ja rakkaus tätä jumalaa kohtaan, joka oli opettanut
sen laulamaan saman sävelen, mitä viuluasoittava sirkusratsastaja juuri
nyt veteli. Ja Miksi avasi suunsa, sen kurkku tärisi, etukäpälät
tekivät hermostuneita liikkeitä, aivankuin se todella olisi juossut,
kuten se nyt mielikuvituksessaan juoksi, takaisin hovimestarin luo,
takaisin ohi kaikkien vuosisatojen, kadonneen koiralauman luo ja sitten
veljineen varjolaumassa yli lumiaavikoiden ja läpi metsäin
temppeliholvien riistaa ajaen.
Kadonnut toverijoukko väikkyi aaveentapaisina kuvina sen mielessä, kun
se siinä lauloi ja juoksi avosilmin nähdyssä unessa. Viulunsoittaja
vaikeni hämmästyneenä, miehet sohivat kepeillä orkesterinjohtajaa ja
pyörittivät sitä hurjaa kyytiä tuolilla, ja Johnny nauroi. Mutta Harris
Collins teroitti korviaan. Hän oli kuullut, että Miksi seurasi tarkasti
säveltä. Hän oli kuullut sen laulavan -- ei ainoastaan ulvovan, vaan
_laulavan_.
Tuli hiljaisuus. Johtaja-apina herkesi pyörimästä ja torumasta. Nuorat
ja kepit, joilla sitä oli hallittu, lepäsivät liikkumattomina miesten
käsissä. Muut apinat odottivat vavisten, mitä oli tulossa.
Viulunsoittaja töllisteli. Johnny nauroi yhä katketakseen. Mutta Harris
Collins mietti, raapi tukkaansa ja mietiskeli.
"Ei kenenkään tarvitse sitä minulle sanoa", hän alkoi sitten
hajamielisenä puhua. "Tiedän sen. Kuulinhan sen. Koira seurasi säveltä.
Eikö totta? Vetoan teihin kaikkiin. Eikö se tehnyt niin? Se lauloi.
Siitä panen vaikka pääni pantiksi. -- Lopettakaa, hyvät ystävät.
Antakaa apinoiden levätä. Tästä täytyy ottaa selvä. Herra viuluniekka,
soittakaa uudelleen tuo 'Koti, koti armas' ... antakaa mennä. Soittakaa
ponnekkaasti, kovasti ja hitaasti. Kuulkaa nyt kaikki ja sanokaa
minulle, olenko minä hullu vai laulaako tuo koira todella sävelen. --
Siinä kuulette. Mitä sanotte? Enkö ole oikeassa?"
Ei kukaan väittänyt vastaan. Miksi avasi suunsa ja alkoi hermostuneesti
polkea etukäpälillään, kun joitakin tahteja oli soitettu. Harris
Collins meni sen luo ja lauloi mukana.
"Harry Del Mar oli oikeassa sanoessaan koiraa ensiluokkaiseksi ja
myydessään muut koiransa. Hän tiesi mitä teki. Koira on oikea Caruso.
Ei ulvova kuorolaulaja, joita Kingman-kiertueilla oli kokonainen kuoro,
vaan oikea solisti. Ei ole kumma, ettei se tahtonut oppia muita
temppuja. Sillä oli oma erikoisuutensa. Ja ajatelkaa, että olin jo
vähällä lahjoittaa sen sille koirantappajalle, Wilton Davisille! Mutta
se tuli takaisin... Johnny, hoida sitä erikoisen hyvin vastedes. Tule
minun asuntooni sen kanssa illalla. Tutkin sitä perusteellisesti.
Tyttäreni soittaa viulua. Saamme nähdä, mitä se kykenee laulamaan hänen
säestyksellään. Se on oikea kultakaivos, pane se mieleesi."
Niin Miksi keksittiin. Iltapäivällä koe onnistui osittain hyvin.
Koetettuaan turhaan muutamia outoja kappaleita Collins huomasi, että se
osasi ja tahtoi laulaa "Suojaa Herra kuningasta" ja "Suloinen sana
Kohta". Kokeiluja jatkettiin monena päivänä, useita tunteja päivässä.
Turhaan hän koetti opettaa Miksille uusia säveliä. Mutta niin pian kuin
soitettiin joku kappale, jonka koira oli hovimestarilta oppinut, se oli
mukana. Lopuksi Collins keksi viisi niistä kuudesta laulusta, jotka
koira osasi: "Herra suojaa kuningasta", "Suloinen sana Kohta", "Näytä
tietä, sulopilvi", "Koti, koti armas", "Aalto, vie minut Rioon". Miksi
ei laulanut koskaan "Shenandoahia", koska Collins ja hänen tyttärensä
eivät tunteneet tätä vanhaa merimieslaulua eivätkä siis voineet
houkutella koiraa sitä laulamaan.
"Viisi laulua riittää", Collins sanoi. "Ne tekevät siitä vetonumeron
kaikkialla. Se on oikea kultakaivos. Menisin totisesti itse kiertueelle
sen kanssa, jos olisin nuori ja vapaa lähtemään."
32.
Miksi myytiin Jakob Henderson -nimiselle miehelle kahdestatuhannesta
dollarista. "Saatte sen melkein ilmaiseksi", Collins sanoi. "Ellette
kahden kuukauden kuluttua vaadi siitä vähintään viittätuhatta, en
ymmärrä hituistakaan tällaisia asioita. Se saattaa varjoon teidän
laskevan koiranne, ja lisäksi saatte olla vain katselijana koko
esityksen ajan. Ja ellette vakuuta sitä viidestäkymmenestätuhannesta
dollarista heti kun se tulee kuuluisaksi, olette aivan hölmö. En toivo
muuta, kuin että olisin nuori ja vapaa ja voisin lähteä kiertueelle sen
kanssa."
Henderson osoittautui aivan erilaiseksi kuin Miksin tähänastiset
isännät. Hän oli jonkinlainen "puolueeton" olento. Hän ei ollut hyvä
eikä paha. Hän ei juonut, tupakoinut eikä kiroillut, eikä hän myöskään
käynyt kirkossa eikä kuulunut NMKY:een. Hän oli kasvissyöjä olematta
teosofi, piti elokuvista, joiden tapahtumapaikkoina olivat vieraat
maat, ja vietti suurimman osan joutoaikaansa Swedenborgia lukemalla.
Hänellä ei ollut minkäänlaista luonnetta. Kukaan ei ollut vielä nähnyt
hänen suuttuvan, ja kaikki sanoivat, että hänellä oli Jobin
kärsivällisyys. Poliisit, kaupustelijat ja junailijat häntä
ujostuttivat, mutta hän ei niitä silti pelännyt. Hän ei pelännyt
mitään, yhtä vähän kuin hän ihaili mitään muuta kuin Swedenborgia.
Hänen luonteensa oli yhtä väritön kuin ne vaatteet, joita hän käytti,
tai kuin hänen vaaleanvärinen pystyynkammattu tukkansa tai silmät,
joilla hän katseli maailmaa. Hän ei antanut elämälle mitään eikä
pyytänyt siltä mitään, ja keskellä teatterin hälinää hän vietti erakon
elämää.
Miksi ei pitänyt hänestä eikä vihannut häntä, se vain sieti häntä. He
matkustivat yhdessä halki Yhdysvaltojen eivätkä kertaakaan joutuneet
epäsopuun. Kertaakaan Henderson ei korottanut ääntään Miksille eikä
koira kertaakaan murissut hänelle. He tyytyivät ilman muuta toisiinsa,
koska elämä oli ohjannut heidän tiensä yhteen. Luonnollisesti heidän
välillään ei ollut ystävyyttä. Henderson oli isäntä, Miksi oli
Hendersonin kotieläin. Miksi oli hänelle kuin kuollut kappale, kuten
hän itse oli kuollut kaikelle.
Mutta Jacob Henderson oli oikeudenmukainen ja täsmällinen kunnon mies.
Kerran päivässä, elleivät he olleet loputtomilla matkoillaan, hän
antoi Miksille perusteellisen kylvyn ja kuivasi sen sitten yhtä
perusteellisesti. Hän ei ollut milloinkaan kovakourainen eikä vihainen
sitä pestessään. Miksi ei tiennyt, pitikö siitä pesusta vai eikö. Se
oli ainaista samaa, kuului sen kohtaloon tässä maailmassa, kuten
Hendersonin kohtaloon kuului sen kylvettäminen niin usein.
Miksin työ oli jokseenkin helppoa, mutta yksitoikkoista.
Lukuunottamatta ainaisia matkoja kaupungista kaupunkiin ja kylästä
kylään, se esiintyi seitsemänä iltana viikossa sekä vielä kahdessa
päivänäytöksessä. Esirippu nousi, ja se oli yksin lavalla, joka oli
koristettu niin hienosti kuin sellainen ensiluokan taiteilija voi
vaatia. Henderson seurasi esitystä kulissien takaa. Orkesteri soitti
neljä niistä lauluista, jotka se oli hovimestarilta oppinut, ja Miksi
lauloi ne. Sen hillitty ulvonta oli todellakin laulua. Se ei
milloinkaan laulanut muuta kuin yhden laulun yli ohjelman, ja se oli
"Koti, koti armas". Sitten kun yleisö taputti käsiään ja tömisteli
ilmaistakseen ihastustaan koira-Carusoon, Jakob Henderson astui
näyttämölle, kumarsi ja hymyili ilmeetöntä hymyään, pani oikean kätensä
Miksin niskalle, ja sitten Henderson ja Miksi kumartelivat yhdessä,
ennenkuin esirippu laski.
Ja kuitenkin Miksi oli vanki, elinkautisvanki. Hän sai hyvää ruokaa,
ihania kylpyjä, kylliksi liikuntoa, mutta hetkeäkään se ei ollut vapaa.
Kun he matkustivat, se vietti yönsä ja päivänsä häkissä, joka oli
kuitenkin siksi tilava, että se voi seistä suorana ja kääntyä vaivatta.
Väliin se sai maalaishotelleissa lähteä häkistä ja asua samassa
huoneessa Hendersonin kanssa. Muulloin se sai vapaasti oleskella
teatterin eläinhuoneessa.
Mutta hetkeäkään se ei saanut vapaana juoksennella, häkin tai huoneen
neljän seinän estämättä. Kauniilla ilmalla Henderson otti sen usein
kanssaan iltapäiväkävelylle. Mutta sitä kuljetettiin aina ketjussa. Ja
melkein aina heidän tiensä kulki puistoon, missä Henderson kiinnitti
ketjun penkkiin ja istuutui itse lukemaan Swedenborgia. Muita koiria
juoksi ohitse, leikki keskenään tai tappeli. Jos ne lähestyivät Miksiä
sitä nuuskiakseen ja tehdäkseen tuttavuutta, Henderson keskeytti heti
lukunsa ja ajoi ne pois.
Miksi oli elottoman vartijan elinkautisvanki, ja koko sen elämä
oli harmaata. Sen ärtyisyys kehittyi syvälle juurtuneeksi
surumielisyydeksi. Elämä ja sen vapaus lakkasi sitä viehättämästä. Se
ei katsellut enää ahnain silmin ympäröivää elämää. Elämästä erotettuna
se kävi välinpitämättömäksi elämästä. Se alentui vapaaehtoiseksi
orjaksi, joka söi, kylpi, matkusti häkissä, näytti taitoaan
määräaikoina ja nukkui paljon.
Se oli täynnä ylpeyttä, jalorotuisen olennon ylpeyttä, kuten
pohjoisamerikkalainen intiaani, joka on orjantyössä Länsi-Intian
plantaaseilla ja kuolee murtumattomana ja valittamatta. Miksi alistui
häkkiin ja rautaketjuun, koska sen lihakset ja hampaat eivät niille
mitään voineet. Se teki orjantyönsä ja totteli Jakob Hendersonia, mutta
se ei rakastanut eikä pelännyt herraansa. Se sulkeutui yhä enemmän
itseensä. Se nukkui paljon, mietti paljon ja alistui nurkumatta
yksinäisyyteensä. Jos Henderson olisi osoittanut sille hiukankaan
hellyyttä, se varmaankin olisi heti vastannut, mutta Henderson ei
välittänyt muusta kuin Swedenborgin aivokummituksista ja piti Miksiä
vain raha-ansion välikappaleena.
Väliin sattui vaikeuksia. Miksi mukautui niihin. Talvella matkustaminen
varsinkin oli vaikeata. Silloin se useinkin iltanäytöksen jälkeen sai
maata tuntikausia häkissään työntövaunuilla odottamassa junaa, joka
veisi sen seuraavaan kaupunkiin. Eräänä yönä Minnesotan asemalla kaksi
koiraa paleltui kuoliaaksi työntövaunuissa, aivan Miksin vieressä.
Miksikin oli aivan paleltumaisillaan, ja pakkanen iskeytyi kovasti
lapaan, jota leopardi oli niin pahoin pidellyt. Mutta Miksi oli sitkeä
ja hyvin hoidettu ja selvisi hengissä.
Miksiä kohdeltiin paremmin kuin opetettuja eläimiä yleensä. Eikä se
ymmärtänyt, eikä edes aavistanut, mitä muut eläimet samassa seurueessa
saivat kärsiä. Eräskin kiertue, jossa Miksi kolme kuukautta oli mukana,
oli vihoviimeinen helvetti. Kaikkein karaistuneimmatkin taiteilijat
olivat täynnä inhoa huolimatta siitä, että johtaja Duckworth saavutti
kaikkialla suurenmoisen yleisömenestyksen opetetuilla kissoillaan ja
rotillaan.
"Opetettuja kissoja!" matki pieni hieno polkupyöräilijä Pearl La
Pearle. "Pehmitettyjä kissoja, sellaisia ne juuri ovat. Ne ovat kaikki
niin menettäneet kissanluontonsa, että ne paremminkin muistuttavat
rottia. Älkää väittäkö vastaan, minä tiedän sen."
"Opetettuja rottia!" pauhasi Manuel Fonceca, käärmeihminen, hotelli
Annandalen ravintolassa, kieltäydyttyään juomasta yhdessä Duckworthin
kanssa. "Huumattuja rottia, sanon minä. Minkä tähden ne eivät hyppää
alas nuoralta, kun ne kömpivät sitä pitkin kissa edessä ja toinen
takana? Ne huumataan aluksi, kun niitä ruvetaan opettamaan, ja sitten
ne saavat olla nälissään, jotta voitaisiin säästää huumausainetta. Ne
eivät saa milloinkaan ruokaa kunnolla. Älkää väittäkö vastaan, minä
tiedän kyllä. Minkä tähden muuten menisi neljä-, viisikymmentä rottaa
viikossa? Minä tiedän, minkälaisia lähetyksiä hän saa rautateitse, kun
hän ei saa niitä maaseudulta ostaa."
"Herra Jumala!" siunaili rouva Merle Merryweather,
hanuritaituri, joka lavalla näytti kuusitoistavuotiaalta, vaikka hän
yksityiselämässään, lastenlastensa ympäröimänä, tunnusti olevansa
neljäkymmentäkahdeksanvuotias. "En voi käsittää, kuinka yleisö sillä
tavoin antaa huiputtaa itseään. Näin sen itse eilen. Kolmestakymmenestä
rotasta seitsemän -- kuoli nälkään. Hän ei anna niille milloinkaan
ruokaa. Ne ovat kuolemaisillaan, nälkään kuolemaisillaan, kun ne
kömpivät nuoralla. Siksi ne ryömivät niin hitaasti. Jos niillä olisi
hiukkasen juustoa ja leipää vatsassaan, ne hyppäisivät korkealle ja
juosta vilistäisivät kissoja pakoon. Ne ovat kuolemaisillaan,
kuolemaisillaan siinä nuoralla, ja ne koettavat päästä pakoon, aivan
niinkuin kuoleva ihminen ryömisi pakoon tiikeriä, joka uhkaisi sen
syödä. Ja siinä istuu tyhmän tyhmä yleisö ja paukuttelee käsiään kuin
hyvällekin näytelmälle!"
Mutta yleisö!
"Mitä ihania tuloksia eläinten hellä kohtelu saakaan aikaan!" puhui
eräs pappi. "Niille voi sillä tavoin opettaa ihmisrakkauttakin. Kissa
ja rotta ovat olleet vihollisia aina maailman luomisesta alkaen. Mutta
tänä iltana me olemme nähneet niiden suorittavan suurenmoisia esityksiä
yhdessä, eikä ainoakaan kissa yrittänyt koskea rottiin, eikä ainoakaan
rotta pelännyt kissoja. Inhimillinen lempeys. Mikä voima se onkaan!"
"Leijona ja lampaat", sanoi eräs toinen. "Tiedämmehän, että kun
tuhatvuotinen valtakunta tulee, niin leijona ja lammas käyvät yhdessä
laitumella, vierekkäin, ystäväiseni, aivan vierekkäin. Tämä on
esimakua, ennustus, ajastaan edellä olevien ihmisten suuri saavutus.
Kissat ja rotat! Ajattelehan. Se on epäämätön todistus hyvyyden
voimasta. Hankin heti omille lapsilleni eläimiä, joiden kanssa ne
saavat leikkiä. Ne saavat aikaisin oppia hyvyyttä, hyvyyttä koiria,
kissoja ja vieläpä rottiakin kohtaan ja pientä suloista vihreävarpusta
kohtaan, joka sirkuttelee häkissään."
"Mutta", virkkoi hänen ystäväisensä, "etkö muista kuinka Blake sanoo:
'Jokaisen häkkilintusen
vuoks' itkee taivaan enkelit.'"
"Niin kyllä, mutta ei suinkaan silloin, kun sitä kohdellaan todella
hyvin, ystäväiseni. Ostan heti muutamia kaniineja ja pari
kanarialintua, ja minkälaisia koiria hankimmekaan niiden pienten
enkelien leikkitovereiksi, ystäväiseni?"
Ja ystäväinen katsoi tuota miestä, jolla oli niin varma ja
hivelevä tieto omasta hyvyydestään, ja hän näki itsensä pienenä
maalaiskansakoulun opettajattarena, joka lordi Byronia ihaillen ja
omasta runoilijamaineesta uneksien oli muuttanut kaupunkiin ja
erehtynyt menemään naimisiin tuon karkean, runottoman liikemiehen
kanssa, joka nautti nähdessään kissojen ja rottien kävelevän samalla
nuoralla suloisessa sovussa ja oli onnellisen tietämätön siitä, että
hänellä oli häkissään vihervarpunen, jonka kohtaloa taivaan enkelit
itkivät.
"Ei riitä, että rottia niin rääkätään", sanoi rouva Merle Merryweather.
"Mutta ajatelkaa, kuinka hän kiusaa kissoja. Häneltä on kuollut kolme
kahden viikon aikana, sen tiedän varmasti. Ne ovat vain katukissoja,
mutta tuntohan niissäkin on. Se nyrkkeily niihin varsinkin ottaa."
Nyrkkeily, johon yleisö erikoisesti oli ihastunut, oli Duckworthin
viimeinen numero. Kaksi kissaa, pienet nyrkkeily-kintaat käpälissä,
asetettiin pöydälle suorittamaan pieni ottelu kaikessa sovussa. Ne
kissat, jotka esiintyivät yhdessä rottien kanssa, olivat tietysti liian
velttoja tähän tarkoitukseen. Hän käytti sentähden kahta äskentullutta
kissaa, joilla oli vielä tarmoa ja sisua ... kunnes ne kadottivat sekä
tarmonsa että sisunsa, sairastuivat ja kuolivat. Yleisöä huvitti
tavattomasti tämä nelijalkaisten olentojen kaksintaistelu. Ne
muistuttivat niin hullunkurisella tavalla kaksijalkaista valtiastaan.
Mutta kissoilla ei suinkaan ollut hauskaa. Ne ärsytettiin aina oikeaan
tappeluun keskenään näyttämön ulkopuolella, juuri ennenkuin ne tuotiin
sisälle. Nyrkkeilyiskuihinsa ne purkivat sitten vihansa, tuskansa,
hämmästyksensä ja pelkonsa. Ja kintaat putosivat niiden käpälistä, niin
että ne repivät ja kynsivät toisiaan kuin raivottaret ja purivat niin,
että karvat pölisivät, kun esirippu laski. Katsojista tämä
"leikkitaistelu" oli näytöksen huippukohta, ja kun esirippu naurun ja
kättentaputusten raikuessa uudelleen kohosi, nähtiin Duckworthin ja
erään apulaisen kuivaavan nyrkkeilijöitä käsiliinalla.
Mutta kissat olivat aina niin revittyjä, etteivät haavat milloinkaan
menneet umpeen, vaan tulehtuivat ja märkivät, kunnes eläinpoloiset
olivat yhtenä ajoksena. Väliin ne kuolivat, tai kun ne olivat tulleet
niin surkean veltoiksi, etteivät ne olisi viitsineet käydä rotankaan
kimppuun, ne pantiin nuoralle yhdessä huumattujen ja nälistyneiden
rottien kanssa, jotka olivat liian lähellä kuolemaa jaksaakseen juosta
pakoon. Ja, kuten rouva Merle Merryweather sanoi, tyhmän tyhmä yleisö
oli haltioissaan ja paukutti käsiään luullen nähneensä kauniin ja
opettavaisen näytelmän!
Iso simpanssi, joka kerran oli Miksin kanssa samalla kiertueella, ei
tahtonut antaa pukea päälleen. Kuten hevonen vikuroi satuloitaessa,
mutta ei siitä sen enempää välitä, kun satula kerran on selässä, niin
iso simpanssikin vastusteli, kun tahdottiin pukea vaatteet sen ylle.
Mutta kun se oli puettu, se meni kiltisti lavalle ja suoritti
tehtävänsä. Vaikeus oli pukemisessa. Omistajan ja kahden
näyttämöapulaisen täytyi sitoa se seinässä olevaan renkaaseen ja pitää
sitä kurkusta kiinni, huolimatta siitä, että omistaja oli aikoja sitten
antanut katkaista sen etuhampaat.
Kaiken tämän julmuuden Miksi näki sitä sen enempää ajattelematta. Se
luuli, että elämä oli sellaista, se alistui siihen, kuten se hyväksyi
valon ja pimeyden, purevan pakkasen ja salaperäisen _jossakin
muualla_ -maailman, jonka se näki unissaan ja laulaessaan, ja yhtä
salaperäisen _tyhjyyden_ maailman, jonne Meringen plantaasi ja
laivat ja valtameri ja ihmiset ja hovimestari olivat kadonneet.
33.
Kaksi vuotta Miksi lauloi Yhdysvalloissa tuottaen kunniaa itselleen ja
suuret tulot Jakob Hendersonille. Milloinkaan ei pidetty lomaa. Miksin
menestys oli niin suuri, että Henderson vastasi kieltävästi
mairitteleviin tarjouksiin matkustaa yli Atlantin näyttelemään sitä
Euroopassa. Mutta sitten Miksi sai lomaa, kun Henderson sairastui
Chicagossa lavantautiin.
Siitä tuli kahden kuukauden loma, jonka Miksi sai viettää Mulcachyn
Eläinkodissa. Sitä kohdeltiin hyvin, mutta se oli yhä vanki. Mulcachy,
joka oli Harris Collinsin etevimpiä oppilaita, oli alkanut kilpailla
opettajansa kanssa ja avannut Chicagossa liikkeen, jossa hän noudatti
samaa ankaraa puhtautta, huolellista terveydenhoitoa ja tieteellistä
julmuutta. Miksi sai osansa vain erinomaisesta ruoasta ja puhtaudesta,
mutta yksinäiseltä ja synkältä vangilta ei jäänyt huomaamatta
kärsimykset ja se ainainen pelko, jossa sen tovereita, toisia eläimiä,
opetettiin ihmisten huviksi.
Mulcachy oli keksinyt omat viisaat oppilauseensa, joita hän alituiseen
heitteli ympärilleen. Hän sanoi muun muassa:
"Voitte olla varmat siitä, että ellei tuska vaikuta eläimeen, sitä ei
voi opettaa. Tuska on ainoa opettaja."
"Kuten villistä hevosesta on otettava sen itsepäisyys, on leijonalta
otettava sen verenhimo."
"Eläimiä ei voi opettaa höyhenviuhkalla. Mitä paksumpi kallo, sitä
paksumpi patukka."
"Aina on tietysti olemassa vastasyitä, mutta parasta on vaientaa ne
patukalla."
"Hellyyttä kesyttäjän ja eläimen välillä! Se voi olla tarpeen
haastattelijain silmien lumeeksi. Ainoa 'hellyys', minkä minä hyväksyn,
saadaan aikaan tukevalla raudoitetulla patukalla."
"Tietysti ne voi saada syömään kädestä. Mutta varokaa, etteivät ne pure
kättä poikki. Tyhjä laukaus suoraan sieraimiin hiukkasta aikaisemmin on
minun tietääkseni paras varokeino."
Oli päiviä, jolloin koko ilma oli täynnä areenalta tulevia vihan ja
tuskan huutoja ja vaikerrusta, niin että kaikki häkeissä olevat eläimet
kiihtyivät ja kävivät levottomiksi. Koska Mulcachy aina kehui
selviävänsä kaikkein vaikeimminkin opetettavista eläimistä, hän sai
aina vaikeimmat tapaukset osalleen. Hänen kerrottiin onnistuvan siinä,
missä muut epäonnistuivat, ja pelkäämättömänä, kylmäverisenä ja
viekkaana hän piti huolen siitä, ettei hänen maineensa päässyt
kalpenemaan. Ei ollut mitään, mihin hän ei olisi uskaltanut ryhtyä, ja
kun hän heitti jonkun eläimen, ei siitä ollut enää mitään toivoa.
Silloin se joutui häkkivangiksi ja sai alati matkustaa edestakaisin,
kunnes se katkeroitui koko ihmismaailmalle ja ärjyi ilmoille vihansa
synnyttäen selkääkarmivan pelon maksavissa katsojissa.
Niiden kolmen kuukauden aikana, jotka Miksi vietti Mulcachyn
Eläinkodissa, sattui kaksi erittäin vaikeaa tapausta. Tietysti kuului
tavallisen kesytysrääkkäyksen jokapäiväinen laulu taukoamattomana
työtuntien ajan. Siellä saattoi olla "kesyjä" karhuja ja leijonia ja
tiikereitä, jotka saatiin sävyisiksi väkivallalla, ja elefantteja,
jotka nostokurkien ja harppuunoiden avulla pakotettiin seisomaan
päällään tai lyömään rumpua. Mutta ne kaksi erikoista tapausta veivät
rohkeuden kaikilta eläimiltä, jotka olivat kuulemassa. Ne tunsivat
samaa kuin ihmisten täytyisi tuntea helvetin esikartanoissa
kuunnellessaan, kuinka heidän tovereitaan, jotka ovat ennen heitä
joutuneet kidutuskammioon, elävältä nyljetään.
Toinen uhri oli iso intialainen tiikeri. Se oli syntynyt vapaana
viidakoissa, elänyt vapaana kaiken ikänsä, ja lannistumaton rohkeus oli
tehnyt siitä kaikkien elävien olentojen, myös kaikkien tiikerien,
valtiaan. Mutta lopulta sen oli käynyt huonosti. Satimesta se oli
joutunut ahtaaseen häkkiin, elefantin selässä, rautatiellä ja
höyrylaivassa se oli saanut matkustaa, aina vain samassa ahtaassa
häkissä yli maiden ja merien se oli tullut Mulcachyn Eläinkotiin.
Ostelijat olivat sitä tarkastaneet, mutta kukaan ei tohtinut sitä
ostaa. Mutta Mulcachy ei sitä säikähtänyt. Hänen oma taisteluhaluinen
verensä kuohahti kuumasti hänen katsellessaan juovikasta, juhlallisen
komeaa kissaa. Eläin hänessä ärtyi taistelun ja voiton halusta. Ja iso
tiikeri ja kaikki muut eläimet saivat kestää kaksiviikkoisen helvetin,
ennenkuin se oppi ensimmäisen läksynsä.
Se oli kastettu Beniksi, ja se oli tullut perille masentumattomana ja
leppymättömänä, vaikka melkein halvautuneena oltuaan kahdeksan viikkoa
liikkumattomana ahtaassa häkissä. Mulcachy olisi heti ryhtynyt työhön,
mutta kaksi viikkoa meni hukkaan siitä syystä, että hän oli mennyt
naimisiin ja pidättänyt ne itselleen kuherrusajaksi. Sillä välin Ben
oli isossa sementistä ja raudasta rakennetussa häkissä oppinut jälleen
käyttämään lihaksiaan ja yhä kiihdyttänyt vihaansa noita kaksijalkaisia
olentoja kohtaan, jotka olivat sen rinnalla heikkoja raukkoja, mutta
olivat kavaluudellaan tehneet sen avuttomaksi vangiksi.