parantumattomasti nilkuksi, vaikka se aina arastelikin lapaansa ja sen
sadeilmalla täytyi keventää käyntiään hiukan ontumalla. Ja lisäksi
kohtalo oli määrännyt sen kohoamaan korkeaan arvoon ja saavuttamaan
suurenmoisen menestyksen, kuten Harry Del Mar oli ennustanut. Mutta
sitä ennen se sai maata kipsikääreissä monta väsyttävää päivää, ja sitä
varjeltiin kuumeelta. Sitä hoidettiin huolellisesti. Mutta ei
rakkaudesta eikä kiintymyksestä. Kaikki kuului vain Cedarwildin
järjestelmään, joka teki laitoksen niin suosituksi. Kun kipsikääreet
poistettiin, kiellettiin siltä vielä se vaistomainen nautinto, mitä
kaikki koirat tuntevat haavojaan nuoleskellessaan, se kiedottiin uusiin
taitavasti asetettuihin kääreisiin. Ja kun ne lopultakin otettiin pois,
ei ollut enää haavaa, mutta syvällä olkapäässä säilyi kipu, joka ei
paennut moneen kuukauteen.
Harris Collins ei enää kiusannut sitä harjoituksillaan, ja eräänä
päivänä hän lainasi sen miehelle ja vaimolle, jolta oli kuollut kolme
koiraa keuhkokuumeeseen.
"Jos se johonkin kelpaa, saatte pitää sen kahdellakymmenellä
dollarilla."
"Ja ellei se kelpaa?" Davis kysyi.
Collins kohautti olkapäitään.
"En aio istua öisin sitä suremassa. Sille on mahdotonta mitään
opettaa."
Ja kun Miksi jätti Cedarwildin suljettuna häkkiin, joka asetettiin
tavaravaunuun, oli hyvin todennäköistä, ettei se milloinkaan sinne
palaisi, sillä Wilton Davis oli eläintenkesyttäjien kesken tunnettu
julmuudestaan koiria kohtaan. Hän voi tosin hiukan varoa hienoja
koiria, jotka osasivat tuottavia temppuja, mutta tusinakoirien kanssa
hänen mielestään ei tarvinnut arkailla. Nehän maksoivat vain kolme,
korkeintaan viisi dollaria kappale. Ja mikä pahinta! Miksi ei ollut
maksanut kerrassaan mitään. Jos se kuoli, ei se merkinnyt Davisille
mitään muuta kuin että hänen täytyi vaivautua hankkimaan itselleen uusi
koira.
Seikkailun ensimmäinen jakso ei tuonut Miksille mitään outoja
kärsimyksiä, vaikka häkki oli niin ahdas, ettei se voinut seisoa
suorassa, ja häkin heilahtelut aiheuttivat yhtä mittaa kovia tuskia
lavassa. Matka päättyi jo Brooklynissa, missä Miksi jätettiin toisen
luokan teatteriin, sillä Wilton Davis oli niin selvästi toisen luokan
eläintenkesyttäjä, ettei hänen milloinkaan onnistunut päästä suureen
kiertueeseen.
Vankilan ahtaus alkoi tuntua vasta sitten, kun Miksi oli viety isoon
näyttämön päällä olevaan huoneeseen, missä ennestään oli vähintään
kaksikymmentä koiraa häkkeihinsä teljettyinä. Ne olivat surkeaa
joukkoa, useimmat huonoa rotua, alakuloisia ja viheliäisiä. Monella oli
pahoja haavoja päässä Davisin pahoinpitelyn jälkeen. Kukaan ei hoitanut
näitä haavoja, eivätkä ne parantuneet puuterista, jota siroteltiin
niiden peitteeksi, kun koirien piti esiintyä. Jotkut ulvoivat surkeasti
silloin tällöin, ja vähän väliä ne kaikki haukkuivat yhdessä, kun eivät
voineet mitään muutakaan keksiä ahtaissa kopeissaan.
Miksi oli ainoa, joka ei yhtynyt tähän kuoroon. Alakuloisuuden yhä
kasvaessa se oli jo aikoja sitten herjennyt haukkumasta. Se oli käynyt
liian epäseuralliseksi ottaakseen osaa tuollaisiin mielenosoituksiin,
eikä se myöskään seurannut niiden äkäpussien esimerkkiä, jotka aina
haukkua luskuttivat häkkinsä säleiden takaa. Miksi oli liian
synkkämielinen viitsiäkseen riidellä. Se halusi vain saada olla
rauhassa, ja sitä se saikin aivan ylenpalttisesti kahden ensimmäisen
vuorokauden kuluessa.
Wilton Davis oli kerännyt pienen seurueensa koolle ennen aikojaan, ja
ohjelman vaihdokseen oli vielä monta päivää. Hän käytti tilaisuutta ja
matkusti tervehtimään vaimonsa vanhempia New Jerseyhin ja palkkasi
erään apulaisensa antamaan koirille sillävälin ruokaa ja vettä. Sen
tämä olisi tehnytkin, ellei olisi sattunut joutumaan riitaan
kahvilanomistajan kanssa, mistä seurasi reikä kalloon ja retki
sairaalaan. Kaiken päälliseksi teatteri suljettiin kolmeksi päiväksi,
jotta pantaisiin toimeen joitakin palomestarin vaatimia parannuksia.
Ketään ei saapunut huoneeseen, ja Miksi alkoi tuntea nälkää ja janoa.
Aika kului, ja ruoan halun vaimensi sietämätön jano. Hämärän tultua
koirien haukunta ei hetkeksikään tauonnut, ja yön pitkien tuntien
kuluessa se muuttui ulinaksi ja valitukseksi. Miksi yksin ei päästänyt
äännähdystäkään, vaan kärsi hiljaa.
Päivä valkeni ja tunnit kuluivat loputtoman pitkinä kohti uutta iltaa,
ja toisen yön pimeys verhosi kulissien takaisen näytelmän, joka oli
kyllin sydäntäsärkevä riittääkseen julistamaan tuomion kaikille
eläinnäytelmille maailman kaikissa teattereissa ja eläintarhoissa. En
tiedä, untako Miksi näki, vai hourailiko se, mutta kuinka olikaan, se
eli uudelleen koko menneen elämänsä. Se leikki jälleen penikkana herra
Hagginin bungalon kuistilla Meringessä tai juoksi Jerin kanssa viidakon
reunaa pitkin joen rantaa ja tähysti krokotiileja tai oppi herra
Hagginilta ja Bobilta -- kuten Timi ja Panu -- pitämään mustia ihmisiä
halpoina ja alhaisina jumalina, jotka aina oli pidettävä kovassa
kurissa.
Kuunari _Eugéniellä_ se purjehti toisen isäntänsä kapteeni
Kellarin kanssa, ja Tulagin rannassa se ihastui taikasormiseen
hovimestariin ja purjehti hänen ja Kwaquen kanssa höyrylaiva
_Makambolla_. Hovimestari näyttäytyi sen näyissä useimmiten
sumuista taustaa vasten, josta häämötti laivoja ja ihmisolentoja, kuten
Vanha Merikarhu, Simon Nishikanta, Grimshaw, kapteeni Doane ja pieni
kiinalaisukko Ah Moy. Usein ilmestyivät myös Saul ja Cocky, tuo rohkea,
pieni, eloisa höyhenpallo, joka niin urhokkaasti eli lyhyen satunsa
auringonvalossa. Ja Miksistä tuntui, että Cocky takertui siihen
toiselta puolen ja lorusi siansaksaansa sen korvaan, samalla kun Saara
toisella puolen lörpötteli loputtomia, käsittämättömiä juttujaan. Ja
sitten se oli tuntevinaan hovimestarin hyväilevät taikasormet korvansa
juuressa.
"Aina pitääkin minulla olla huono onni", murisi Wilton Davis katsellen
koiriaan, ilman yhä vavistessa kirouksista, mitkä hän ensimmäisessä
suuttumuksessaan oli singonnut.
"Niin se käy, kun luottaa juoppoon teatteriapulaiseen", sanoi hänen
vaimonsa rauhallisesti. "Enpä ihmettelisi ollenkaan, jos puolet niistä
kuolee."
"Ei tässä auta haastella", sanoi Davis ja otti takin päältään. "Käyhän
työhön, ystäväiseni, arkailematta. Vettä ne ensiksi tarvitsevat.
Ammennan niiden kylpyammeen täyteen."
Hän laski sangon toisensa jälkeen vesijohdosta ja täytti ison
sinkkiammeen. Kuullessaan juoksevan veden lorinan koirat alkoivat
vikistä, ähkiä ja valittaa. Jotkut koettivat nuolla hänen käsiään
turvonneilla kielillään, kun hän kovakouraisesti veti ne ulos häkeistä.
Heikoimmat ryömivät vatsallaan ammeen luo, mutta voimakkaimmat
tallasivat ne pian maahan. Kaikille ei ollut tilaa, ja voimakkaat
joivat ensin riidellen ja tapellen. Miksikin oli temmellyksessä, se
puri muita ja sitä purtiin, mutta joitakin hätäisiä siemauksia sen
onnistui saada tuosta elämännesteestä. Davis hyppeli niiden joukossa
jaellen potkuja oikeaan ja vasempaan, jotta kaikki pääsisivät ammeen
luo. Hänen vaimonsa auttoi huitoen ympärilleen kuurausrievulla. Siinä
oli hirveä meteli, sillä kun koirien kuivuneet kurkut alkoivat hieman
vertyä, ne saattoivat ulvoa ilmoille kaiken tuskansa ja hätänsä.
Monet olivat niin heikkoja, etteivät jaksaneet laahautua veden ääreen;
sitä vietiin silloin niille ja kaadettiin suoraan kurkkuun. Niiden jano
ei näyttänyt millään asettuvan. Niitä makasi tainnoksissa ympäri
huonetta, mutta vähän väliä joku laahautui ammeen luo ja koettu juoda
lisää. Sillä välin Davis oli tehnyt tulen ja täytti kattilan
perunoilla.
"Täällä haisee kuin ketunluolassa", huomautti rouva Davis ennätettyään
hipaista nenänpäätään puuterihuiskulla. "Meidän täytyy pestä ne,
rakkaani."
"Aivan niin kultaseni", mies vastasi. "Ja mitä pikemmin, sitä parempi.
Sen voimmekin tehdä sillä välin kun perunat kiehuvat ja jäähtyvät. Minä
harjaan ne, jos sinä kuivaat. Muista keuhkokuumetta, ja tee se hyvin."
Siitä tuli nopea ja kovakourainen pesu. Davis sieppasi lähinnä olevat
koirat ja heitti ne vuoronperään ammeeseen, josta ne juuri olivat
juoneet. Jos ne pelkäsivät tai vastustelivat, hän iski niitä päähän
harjalla tai keltaisella saippuatangolla, joka oli paksussa vaahdossa.
Kaikki koirat pesaistiin muutamassa minuutissa.
"Juo, piru vie, juo -- pidä hyvänäsi", sanoi mies ja painoi niiden pään
likaiseen saippuaveteen.
Hän tuntui syyttävän niitä niiden kurjasta tilasta ja ottavan niiden
likaisuuden henkilökohtaiseksi loukkaukseksi.
Miksillä ei ollut mitään sitä vastaan, että se heitettiin ammeeseen. Se
tiesi, että kylvyt olivat välttämättömiä. Tosin ne Cedarwildissä oli
suoritettu paljon paremmin, ja Kwaque ja hovimestari olivat kylvystä
tehneet jonkunlaisen rakkaudenpalveluksen. Se koetti siis parhaansa
mukaan kestää harjauksen ja kaikki olisi ollut hyvin, ellei Davis olisi
painanut sen päätä veden alle. Miksi kohotti päänsä varoittavasti
muristen. Davis keskeytti puolitiehen aiotun harjaniskun ja vihelsi
hämmästyksissään.
"Vai niin", hän sanoi, "tiedätkö, tyttöseni, mikä tämä on? Se ei kelpaa
mihinkään, sanoi Collins. Täyterojua vain. Ylös, koira!" hän komensi.
"Säästyt tällä kertaa selkäsaunasta, mutta pane mieleesi, että ensi
kerralla saat sellaisen löylyn, että tähdet tanssivat silmissäsi."
Sillä aikaa kun perunat jäähtyivät, rouva Davis piti vihaisilla
huudoillaan nälkäisiä koiria loitolla. Miksi paneutui pahoilla mielin
nurkkaan maata eikä rynnännyt muiden mukana ruokakaukalon luo, kun
siihen annettiin lupa. Jälleen Davis hyppeli koirien keskellä ja potki
pois voimakkaimpia ja hätäisimpiä.
"Jos ne kaiken tämän päälle alkavat tapella, niin potkaise niitä
kylkeen, tyttöseni", hän sanoi vaimolleen.
"Vai sinä -- tuosta saat!" hän ärjyi isolle mustalle koiralle ja
potkaisi vimmoissaan sitä kylkeen. Eläin pakeni tuskasta ulvoen ja
katseli kauempaa surkean näköisenä höyryävää ruokaa.
"No, tämän jälkeen eivät ainakaan voi sanoa, etten minä koskaan pese
koiriani", Davis huomautti vesijohdon luota, missä huuhtoi käsiään.
"Tätä voi jo sanoa päivätyöksi, rakkaani." Rouva Davis nyökkäsi
samanmielisesti. "Voimme harjoitella niiden kanssa huomenna ja
ylihuomenna. Meillä on hyvää aikaa. Pistäydyn tänne illalla ja keitän
niille vähän puuroa. Ne tarvitsevat kyllä ylimääräisen aterian
paastottuaan kaksi päivää."
Kun perunat oli syöty, suljettiin koirat vielä vuorokaudeksi
häkkeihinsä. Niiden juoma-astioihin pantiin vettä, ja illalla ne saivat
runsaasti puuroa ja koiranleipää. Se oli Miksille ensimmäinen ateria
paaston jälkeen, sillä perunoihin se ei ollut katsonutkaan.
Harjoitus tapahtui näyttämöllä, ja Miksille sattui ikävyyksiä kohta
alussa. Esiripun noustessa olisi kahdenkymmenen koiran pitänyt istua
tuoleilla puoliympyrässä. Koska edellinen numero esitettiin esiripun
edessä, sillä välin kun koirat asettuivat paikoilleen, oli niiden
välttämättömästi oltava hiljaa. Kun esirippu nousi, tuli koirien
yhtaikaa haukkua.
Miksi oli vain täyterojua, eikä sillä ollut muuta tehtävää kuin istua
tuolillaan. Mutta ensin sen tuli hypätä tuolilleen, ja antaessaan
käskyn siihen Davis sivalsi sitä samalla korvalle. Miksi murisi.
"Mitä nyt?" mies sähisi. "Uusi koira tahtoo hieroa riitaa. Sen saat nyt
jättää, niin -- saat vastedes olla kiltti koira. -- Pidä, kultaseni,
niitä muita kurissa, sillä aikaa kun minä annan uudelle koiralle
ensimmäisen ojennuksen."
Tappelusta, joka sitten seurasi, on parasta puhua niin vähän kuin
mahdollista. Miksi koetti turhaan puolustautua ja sai perusteellisen
selkäsaunan. Pieksettynä ja vertavuotavana se sitten istuutui
tuolilleen, ei ottanut osaa temppuihin ja vaipui yhä syvemmälle
katkeraan surumielisyyteen. Mutta kun esirippu nousi, se ei tahtonut
yhtyä toisten koirien villiin haukuntaan.
Väliin yksitellen, väliin parittain tai joukoissa koirat hyppivät
käskettäessä alas tuoleillaan, kävelivät takajaloillaan, hyppivät,
nilkuttivat, tanssivat valssia, heittivät kuperkeikkaa ja tekivät muita
tavallisia temppuja. Wilton Davis oli koko harjoituksen ajan ärtyisä ja
kovakourainen. Hidastelevien ja kovaoppisten koirien kimeät
tuskanulvahdukset todistivat sitä.
Sinä ja seuraavana päivänä pidettiin kaikkiaan kolme harjoitusta. Miksi
sai toistaiseksi olla rauhassa. Käskettäessä se hyppäsi vaiti
tuolilleen ja istui sillä ääntä päästämättä.
"Siinä näet, kultaseni, mitä hyötyä kepistä on", Davis kerskui
vaimolleen. Mutta kumpikaan heistä ei voinut aavistaa, minkä häpeän
Miksi oli saava aikaan ensi esiintymisessä.
Esiripun takana oli kaikki kunnossa. Koirat istuivat kaikki tuoleillaan
alakuloisina ja hiljaa, ja Davis ja hänen vaimonsa pakottivat ne
uhkaavin elein pysymään vaiti, sillä välin kun Dick ja Daisy Bell
esiripun edessä hurmasivat katsomon sirolla tanssillaan. Kaikki kävi
hyvin, eikä kukaan katsojista olisi voinut aavistaa näyttämön olevan
täynnä koiria, elleivät Dick ja Daisy olisi orkesterin säestyksellä
alkaneet laulaa: "Aalto, vie minut Rioon."
Miksi ei mahtanut sille mitään. Kuten se ei ollut ennen voinut
vastustaa Kwaquen huuliharppua, hovimestarin ystävällistä ääntä eikä
Harry Del Marin harmonikkaa, se ei nyt voinut vastustaa orkesterin
säveliä ja miehen ja naisen ääniä, jotka lauloivat tuota tuttua
hovimestarin opettamaa laulua. Vastoin tahtoaan, alakuloisuudesta
huolimatta sen täytyi yhtyä lauluun.
Esiripun toiselta puolen kuului lasten ja naisten naurua, joka kävi yhä
äänekkäämmäksi ja esti lopulta Dickin ja Daisyn laulun kokonaan
kuulumasta. Wilton Davis lasketteli kamalimmat kirouksensa rynnätessään
Miksiä kohti. Mutta Miksi ulvoi vielä, kun keppi sattui siihen. Tuska
sai sen vaikenemaan, ja se kiljaisi tahtomattaan.
"Pieksä se perin pohjin, kultaseni", neuvoi rouva Davis.
Silloin alkoi suuri tappelu. Davisin kovat iskut kuuluivat esiripun
toiselle puolen, ja samoin kuului Miksin murina ja äkäinen haukunta.
Yleisöstä kaikki oli niin hullunkurista, että se unohti kokonaan Dick
ja Daisy Bellin. Heidän numeronsa oli pilattu. Davisin numeroa
kiirehdittiin. Miksi oli "perusteellisesti pieksetty", ja yleisö oli
ihastuksissaan.
Dick ja Daisy eivät voineet jatkaa. Yleisö tahtoi nähdä, mitä esiripun
takan oli. Teatterin vahtimestari vei Miksin pois, ja esiripun
noustessa oli näyttämöllä yhdeksäntoista tuolia, joilla kullakin istui
koira, mutta kahdeskymmenes tuoli oli tyhjänä. Lapset huomasivat
ensiksi, mitä yhteyttä oli tyhjällä tuolilla ja äskeisellä metelillä,
ja alkoivat huutaa poissaolevaa koiraa. Koko yleisö yhtyi huutoon,
koirat haukkuivat kuin hullut, ja viisi minuuttia kestävä yleinen
naurunremakka viivytti numeroa. Kun esitys viimeinkin saattoi alkaa,
olivat koirat hajamielisiä ja erehtyivät usein, ja Wilton Davis itse
oli kovin kiukkuinen.
"Älä välitä siitä, kullanmuru", kuiskasi Wiltonin kylmäverinen vaimo.
"Laitamme pois sen koiran ja hankimme toisen. Joka tapauksessa se oli
hyvä kepponen Daisy Bellille. En ole kertonut sinulle, mitä hän oli
viime viikolla sanonut minusta joillekin ystävättärilleni."
Hetkistä myöhemmin mies kuiskasi vaimolleen puuhaillessaan vielä
näyttämöllä koirien kanssa: "Minä ajattelen sitä koiraa. Kyllä minä sen
vielä kynin."
Kun esirippu oli laskenut ja koirat oli viety takaisin huoneeseensa,
Wilton Davis meni etsimään Miksiä. Sen sijaan että olisi maannut
jossakin nurkassa, Miksi seisoi vahtimestarin jalkojen välissä yhä
vavisten pahoinpitelyn jälkeen ja valmiina taistelemaan yhtä äkäisesti
kuin äskenkin, jos joku siihen kajoaisi. Davis tapasi laulaja- ja
tanssiparin. Nainen itki kiukusta, mies oli katkera ja ivallinen.
"Kyllä te olette mainio koirataiteilija", hän sanoi ärsyttäen. "Mutta
saatte te sen maksaakin."
"Älkää pistäkö nenäänne tänne, voitte saada selkäänne", vastasi Wilton
Davis vihaisena ja heilautti rautatankoa kädessään. "Mutta jos
välttämättä haluatte selkäänne, niin odottakaa, kunnes näytäntö on
lopussa. Ensiksi minä kuitenkin pieksän tuon koiran. Tulkaa katsomaan.
Saakelin rakki, miten minä olisin voinut aavistaa? Se on vastatullut.
Kuinka minä tiesin, että se rupeaa ulisemaan, kun me esiripun takana
järjestimme kohtausta?"
"Kylläpä te saitte aikaan helvetillisen melun", sanoi teatterinjohtaja
Davisille, kun tämä Dick Bell kintereillään tuli Miksin luo, joka
pörhisti niskakarvansa seisoessaan siinä vahtimestarin jalkojen
välissä.
"Se ei ole vielä mitään verrattuna siihen, mitä nyt seuraa", sanoi
Davis ja kohotti rautatankoa. "Aion lyödä sen kuoliaaksi, pieksää sen
henkihieveriin. Odottakaa, niin saatte nähdä."
Miksi vastasi uhkaukseen murinalla, kyykistyi hypätäkseen eikä
siirtänyt katsettaan rautatangosta.
"Sen te jätätte tekemättä", sanoi vahtimestari.
"Koira on minun", Davis selitti laillisen omistajan varmuudella.
"Mutta minulla on hieman tervettä järkeä", vastasi vahtimestari.
"Lyökää sitä kertaakaan, niin näette, mitä saatte. Koirat ovat koiria,
ja ihmiset ovat ihmisiä, mutta mikä te olette, sitä en, piru vie, osaa
tarkalleen sanoa. Te ette saa lyödä tätä koiraa. Sehän on ensimmäisen
kerran elämässään näyttämöllä oltuaan sitä ennen kaksi päivää nälissään
ja janoissaan. -- Kyllä minä tiedän, herra johtaja..."
"Jos lyötte koiran kuoliaaksi, saatte maksaa dollarin
puhtaanapitolaitoksen miehelle, joka korjaa ruumiin", johtaja
huomautti.
"Sen minä maksan mielelläni", Davis sanoi ja kohotti uudelleen
rautatankoaan. "Kunhan vain saan maksaa sille."
"Kyllä te eläintennäyttäjät olette inhottavia", huudahti vahtimestari.
"Mutta sanonpa teille jotakin: jos kerrankaan lyötte sitä tuolla
raudalla, niin pieksän teidät niin, että menetän paikkani ja te
pääsette sairaalaan."
"Ei, kuulkaahan toki, Jackson..." sanoi johtaja varoittavalla äänellä.
"Älkää virkkako minulle mitään", oli vastaus. "Tiedän kyllä mitä teen.
Jos tuo roisto sormellaankaan koskee koiraan, annan palttua paikalleni.
Olen kylläkseni saanut nähdä, miten nuo pirut rääkkäävät eläimiään.
Minua ellottaa jo moisia petoja nähdessänikin."
Johtaja katsahti Davisiin ja kohautti avuttomana olkapäitään.
"Älkää riidelkö", hän neuvoi. "En tahdo menettää Jacksonia, ja hän
toimittaa teidät varmasti sairaalaan, kun oikein ärtyy. Lähettäkää
koira takaisin. Teidän vaimonne on kertonut, mistä te olette sen
saaneet. Pistäkää se häkkiin ja laittakaa matkalle rahtia maksamatta.
Ei Collins siitä pahastu. Hän saa sen kyllä herkeämään laulamasta ja
opettaa sille jotakin muuta."
Davis katsoi syrjäsilmällä verenhimoiseen Jacksoniin ja epäröi.
"Kuulkaahan", johtaja jatkoi yhä suostutteluaan, "Jackson huolehtii
kyllä kaikesta, laittaa sen häkkiin ja vie asemalle -- teettehän sen,
Jackson?"
Vahtimestari nyökkäsi synkän näköisenä, kumartui sitten ja silitteli
Miksin turvonnutta selkää.
"No, olkoon menneeksi", sanoi Davis ja pyörähti kannoillaan, "ketä niin
haluttaa, saa ruveta narriksi koiran tähden. Mutta ken vain on tehnyt
tätä työtä niin kauan kuin minä..."
31.
Davisin lähettämä postikortti selitti Collinsille syyn Miksin
paluuseen. "Se laulaa aivan liian paljon", Davis kirjoitti. Tämä antoi
Collinsille vihjauksen siitä, mitä hän tähän saakka oli turhaan
koettanut ymmärtää ja mitä hän ei vieläkään täysin käsittänyt. Hän
sanoi Johnnylle:
"Ei ole kumma, että se ulvoo, sellainen joukko sillä on haavoja
kaikkien selkäsaunojen jälkeen. Kovin hullusti menettelevät nuo
eläintennäyttelijät. Eivät ymmärrä ollenkaan hoitaa omaisuuttaan. He
pieksävät eläimiään säälimättä ja raivostuvat, elleivät nämä tottele
kuin pienet enkelit. -- Pidä huolta siitä, Johnny. Pese se ja voitele
haavat salvalla. En tahdo itse sitä pitää, vaan panen sen ensimmäiseen
koirajoukkoon, minkä myyn."
Parin viikon kuluttua Harris Collins keksi aivan sattumalta, mihin
Miksi kykeni. Eräänä joutohetkenä hän lähetti hakemaan Miksiä
näyttääkseen sitä eräälle koirienkesyttäjälle, joka tarvitsi useita
avustajakoiria. Miksi osasi käskettäessä nousta ylös ja panna maata,
tulla luo ja mennä pois, muuta se ei ollut oppinut tekemään. Se ei
ollut halunnut oppia kaikkein yksinkertaisimpiakaan asioita, mitä
esiintyvän koiran tulee osata, ja Collins jätti sen pian mennäkseen
areenan toiselle puolelle, missä juuri jonkinlaisella korokkeella
harjoitettiin apinaorkesteria. Apinat säikkyivät ja penäsivät vastaan,
mutta yhtä kaikki niiden täytyi jatkaa ilveilyä, kiinnisidottuja kun
olivat istuimiinsa ja soittokoneisiinsa; niiden ruumiisiin kiinnitetyt
rautalangat vetivät ja raastoivat niitä sinne ja tänne. Orkesterin
johtaja, pahanilkinen koirasapina, istui kääntötuolilla lujasti
kiinniköytettynä. Kun sitä ärsytettiin pitkillä kepeillä, se joutui
raivoihinsa. Samalla sen tuoli alkoi hurjasti pyöriä jonkinlaisen
nuoralaitoksen vääntämänä. Yleisöstä tämä näytti siltä, että se oli
raivoissaan toveriensa huonosta soitosta. Johtajan raivon piti näyttää
hullunkuriselta. Collins sanoi:
"Apinaorkesteri on mainio tulolähde. Se herättää naurua, ja nauru tuo
rahaa. Ihmiset nauravat apinoille siksi, että ne ovat niin heidän
kaltaisiaan, mutta ihminen on kuitenkin etevämpi ja tuntee oman
ylemmyytensä. Olettakaamme, että kuljemme yhdessä kadulla, te ja minä,
ja te lankeatte. Tietysti minä silloin nauran. Siksi, että siinä
tapauksessa olen paremmalla puolen. En langennut. Sama on asia, jos
tuuli vie teiltä hatun. Minä nauran, kun te ajatte sitä takaa pitkin
katua. Olen paremmassa asemassa. Minun hattuni on lujasti päässä.
Samoin on apinaorkesterin laita. Kaikki sen typeryydet saavat meidät
tuntemaan oman etevämmyytemme. Emme näe itseämme noin hulluina. Siksi
me maksamme rahaa nähdäksemme apinoiden tekevän tyhmyyksiä."
Eipä siinä juuri apinoita harjoitettu. Pikemminkin koulittiin miehiä,
jotka hoitivat salaista koneistoa, millä apinoiden liikkeet ohjattiin.
Tätä Harris Collins piti ylen tärkeänä.
"Ei mikään estä teitä saamasta niitä soittamaan oikeaa säveltä. Se
riippuu vain teistä ja tavasta, millä vedätte lankoja. Koettakaamme.
Ottakaamme jotakin, jonka kaikki osaavat. Ja muistakaa, että oikea
orkesteri auttaa. No, mitä te osaatte? Jotakin yksinkertaista, jonka
koko yleisö myös osaa."
Hän innostui kovin tämän ajatuksen toteuttamiseen ja lainasi avukseen
sirkusratsastajan, jonka suuri taidonnäyte oli soittaa viulua juoksevan
hevosen selässä ja heittää kuperkeikkoja tällä epävarmalla alustalla
yhtä mittaa viulua soittaen. Collins antoi miehen soittaa
yksinkertaisia säveliä hitaassa tahdissa, niin että hänen apulaisensa
voivat seurata mukana ja langoista nykien saada apinaorkesterissa
syntymään oikean sävelen.
"Jos teette oikein pahan virheen", puhui Collins heille, "tulee teidän
vetää kaikista langoista kuin hullut ja ärsyttää johtajaa ja panna se
pyörimään ympäri. Se panee aina katsojat nauramaan. He luulevat, että
johtajalla todellakin on musiikkikorvaa ja että se on raivoissaan, kun
orkesteri soittaa huonosti."
Kun harjoitus oli parhaillaan käynnissä, tulivat siihen Johnny ja
Miksi.
"Mies sanoo, ettei hän tahdo koiraa lahjaksikaan", Johnny ilmoitti
herralleen.
"Hyvä on, hyvä on, pistä se takaisin koppiinsa", Collins sanoi
kiirehtien heitä pois. "No, toverit, valmiina nyt! 'Koti, koti armas'.
Alkakaa, Fischer!" Toiset seuraavat tarkasti. -- "Oikein hyvä. Antakaa
sen liikuttaa käsiään ja päätään tahdin mukaan. -- Nopeammin, Simons.
Tehän vedätte jäljessä koko ajan."
Silloin se tapahtui. Sen sijaan, että olisi heti totellut käskyä ja
pistänyt Miksin takaisin koppiin, Johnny jäi areenalle toivoen
näkevänsä orkesterin johtajan pyörivän tuolillaan ja riitelevän
soittajille. Metrin päässä paikasta, missä Miksi istui, viulunsoittaja
veteli "Koti, koti armas" hitaasti varmassa tahdissa ja voimakkaasti
korostaen.