rotua oli mahdoton tietää. Hän saavutti aina menestystä näytännöissä
vetämällä taskustaan pienen koiran ja antamalla sen tehdä tempun, jota
hän nyt juuri harjoitti. Edellinen koira oli katkaissut selkänsä ja
kuollut, ja hänellä oli nyt uusi harjoitettavanaan. Hän otti tuota
pikkupoloista takajaloista ja heitti sen ilmaan, missä sen tuli tehdä
kuperkeikka ja pudota sitten alas pää edellä, tavata etukäpälillään
Billyn käsi ja pysytellä siinä ruumis ja takajalat ilmassa. Yhä
uudelleen Billy kumartui alas, tarttui sen takajalkoihin ja heitti sen
ilmaan. Pelosta jäykkänä koira ponnisteli turhaan oppiakseen tempun.
Kerran toisensa jälkeen se menetti tasapainonsa. Väliin se putosi kuin
riepu Billyn kämmenelle, väliin se oli vähällä pudota maahan, ja kerran
se putosikin, putosi niin kovasti kyljelleen, että saattoi tuskin
hengittää. Opettaja kuivasi rauhallisesti hien kasvoiltaan ja sysi sitä
sitten jalallaan, kunnes se horjuen nousi jaloilleen.
"Ainoakaan koira ei opi tuota temppua, jos sille lupaa ruokaa", Collins
jatkoi. "Yhtä vähän kuin ainoakaan koira oppii kulkemaan etujaloillaan,
ellei keppi ole sitä tuhat kertaa pakottanut nostamaan takajalkoja
ilmaan. Mutta tuo temppu ... se miellyttää aina, etenkin naisia. Onhan
se niin ihastuttavan sukkela ja herttainen. Ajatelkaa, se vedetään
esiin rakkaan isäntänsä taskusta, ja se luottaa häneen niin, että antaa
heittää itsensä ylös ilmaan. Luottaa? Sepä hittoa. Tuo mies on
pelotellut sen pahanpäiväiseksi -- siinä kaikki.
"Mutta jos silloin tällöin ottaa jotakin hyvää taskustaan ja antaa
eläimen maistella sitä, on yleisö mielissään. Muuta hyötyä siitä ei
olekaan, mutta hyvä niinkin. Yleisö tahtoo mielellään uskoa, että
eläimet huvikseen tekevät temppujaan, että niitä hemmotellaan ja että
ne rakastavat herrojaan yli kaiken. Mutta Herra meitä armahtakoon -- ja
meidän ruokakorttejamme, jos yleisö saisi katsahtaa kulissien taa.
Opetettujen eläinten näytteleminen kiellettäisiin heti paikalla, ja me
saisimme ryhtyä uutta tointa etsimään.
"Niin, ja hirveän paljon julmuuksia tapahtuu areenalla, aivan yleisön
silmien edessä. Pahin veijari siinä suhteessa oli Lottie. Hänellä oli
joukko opetettuja kissoja. Hän hyväili niitä intohimoisesti yleisön
nähden, etenkin, jos niiden temput eivät onnistuneet. Mitä hän
tekikään? Hän otti kissan syliinsä ja suuteli sitä. Ja kun hän laski
sen jälleen alas, se teki temppunsa aivan virheettömästi, ja tyhmä
yleisö taputti mielettömästi ihaillen hänen osoittamaansa hyvyyttä ja
lempeyttä. Oliko hän tosiaankin suudellut kissaa? Sanonpa teille mitä
hän teki. Hän puri sitä kuonoon.
"Eleanor Pavalo oppi Lottielta tämän tempun ja käytti sitä
kääpiökoiriaan opettaessaan. Moni koira tekee areenalla työtä nauloja
kaulanauhassaan, ja taitava mies voi nipistää koiraa kuonoon ainoankaan
katsojan sitä huomaamatta. Ainoastaan pelko vaikuttaa eläimiin.
"Muistakaa kapteeni Robertsia ja hänen suuria tanskalaisia doggejaan.
Ne eivät olleet puhdasrotuisia. Ne olivat kaksi kertaa täällä
hoidettavana. Niiden joukossa tohti kulkea vain patukka kädessä. Ne
repivät minulta erään meksikolaisen pojan, oikein ilkeän nulikan. Ne
saivat hänet kaadetuksi ja olivat melkein syödä hänet. Lääkärit
pistelivät häntä yli neljäänkymmeneen eri kohtaan ja pumppusivat hänet
täyteen Pasteurin vesikauhuseerumia. Hän tulee aina nilkuttamaan oikeaa
jalkaansa sen koiramellakan jälkeen. Ne olivat oikeita hirviöitä. Mutta
kapteeni Roberts otettiin vastaan raikuvin kättentaputuksin joka kerta,
kun esirippu nousi. Koko koiraparvi hyökkäsi häntä vastaan, ja näytti
siltä, kuin ne olisivat olleet hyvin ihastuneita häneen. Olivatko ne
todella? Ei, ne vihasivat häntä. Näin hänen täällä Cedarwildissä
menevän niiden häkkiin patukka kädessä ja pieksävän jokaisen ilman
erotusta henkihieveriin. Eivät ne häntä rakastaneet. _Anis_ oli
hänen houkutuskeinonsa. Hän pirskotti anisöljyä pieniin lihapalasiin ja
pisti ne taskuunsa. Tuo temppu ei olisi tehnyt mitään vaikutusta
yleisöön, elleivät koirat olisi olleet niin hirveän isoja. Jos ne
olisivat olleet vain tavallisia koiria, kaikki olisi näyttänyt hyvin
typerältä. Eivätkä ne tehneet temppujaan aniksen tähden. Kapteeni
Robertsin pamppu pani ne liikkeelle. Häntä ei ollut hyvä suututtaa.
"Hän sanoikin, että eläinten opettamisen taito oli siinä, että sai ne
pelkäämään. Eräs hänen apulaisistaan kertoi minulle jäljestäpäin ruman
jutun hänestä. Heillä oli kerran kuukauden loma Los Angelesissa, ja
kapteeni Robertsin pisti päähän ruveta opettamaan koiraa tekemään
temppuja samppanjapullon suuhun asetetulla hopeadollarilla. Ajatelkaa
asiaa ja koettakaa kuvitella, että koiran voi hyvällä saada sellaiseen.
Apulainen kertoi, että hän kulutti yhtä monta keppiä kuin koiraakin, ja
että hän rääkkäsi kuoliaaksi kuusi koiraa. Hän osti niitä kaupungin
kulkukoirien säilytyspaikasta kahdella ja puolella dollarilla
kappaleen, ja jokaisen kuolleen sijalle hänellä oli toinen varalta.
Ja hän onnistui seitsemännellä koiralla. Se oppi viiputtamaan
hopeadollaria pullon suulla. Mutta sekin kuoli opetuksen seurauksista
viikko ensimmäisen esiintymisensä jälkeen. Se sai haavoja keuhkoihinsa
kaikesta pieksämisestä.
"Kun olin pieni poika, tuli eräs englantilainen Amerikkaan mukanaan
poneja, apinoita ja koiria. Hän puri apinoita korviin, ja areenalla
hänen tarvitsi vain olla puraisevinaan, niin ne heti tottelivat.
Hänellä oli iso simpanssi, jolla oli tavaton menestys. Se heitti neljä
kuperkeikkaa, niin nopeaan kuin ennätti laskea neljään, juoksevan ponin
selässä, ja miehen oli tapana antaa sille perinpohjainen selkäsauna
ainakin kahdesti viikossa. Mutta väliin löylytys oli liian kova, apina
sairastui eikä voinut esiintyä. Mutta omistaja keksi keinon. Hän rupesi
antamaan sille hiukkasen selkään, vain vähän esimakua, juuri ennenkuin
sen tuli esiintyä. Se auttoi, mutta joku toinen apina olisi voinut
käydä äksyksi eikä lainkaan ruvennut esiintymään."
Sinä päivänä Harris Collins möi kallisarvoisen ohjeen eräälle
leijonanomistajalle, joka sitä kovin tarvitsi. Hänellä ei ollut tointa,
ja hänen kolme leijonaansa olivat Cedarwildissä hoidettavina. Niiden
temppu oli jännittävä, vieläpä kauhistava yleisön silmin nähtynä. Ne
hyökkäilivät ärjyen sinne tänne ja näyttivät tahtovan repiä kappaleiksi
pienen hennon naisen, joka toi ne näyttämölle ja näytti pitävän niitä
kurissa ainoastaan lannistumattomalla rohkeudellaan ja pienellä
ratsupiiskalla, joka hänellä oli kädessään.
"Pahinta on, että ne alkavat kyllästyä siihen", valitteli mies.
"Isadora ei saa niihin enää elämää. Ne eivät tahdo näytellä."
"Tunnen kyllä tapauksen", Collins nyökkäsi. "Ne alkavat jo käydä
vanhoiksi ja väsyneiksi. Esimerkiksi vanha Sark. Sen korvan juuressa on
ampua paukutettu niin monta tyhjää laukausta, että se on aivan
umpikuuro. Ja Selim -- se kadotti rohkeutensa samalla kuin
hampaansakin. Sen teki eräs portugalilainen, joka harjoitti sitä Bornum
et Baileyn seuruetta varten. Olette kai kuullut siitä?"
"En, mutta usein olen sitä ihmetellyt", vastasi mies päätään pudistaen.
"Se on ollut aika isku."
"Niin se olikin. Portugalilaisella oli rautatanko. Selim oli ärtyisä ja
sivalsi häntä käpälällään, ja silloin hän iski sitä suoraan suuhun
juuri kun leijona avasi sen ärjyäkseen. Hän kertoi sen itse minulle.
Selimin hampaat rapisivat maahan kuin dominonappulat. Mutta sitä hänen
ei olisi pitänyt tehdä. Sehän oli arvokkaan omaisuuden turmelemista.
Hänet pantiin heti viralta."
"Niin, ne kaikki kolme eivät ole paljonkaan arvoisia minulle
nyt", sanoi omistaja. "Ne ovat aivan liian velttoja ja sävyisiä
tuossa hurjassa loppukohtauksessa Isadoran kanssa. Se oli ennen
hyvin onnistunut. Se oli loppuvaltti, ja tuotti aina raikuvat
kättentaputukset. Mitä minun on nyt tehtävä? Pyyhkiäkö pois koko
numero? Vai hankkiako uudet leijonat?"
"Isadoralle vanhat ovat vaarattomia", sanoi Collins.
"Aivan liiankin vaarattomia", vastasi Isadoran mies. "Jos hankimme
uudet leijonat, saan minä tietenkin kaiken työn ja edesvastuun
niskoilleni. Mutta täytyyhän meidän elää, ja tämä numero alkaa olla
kulunut."
Harris Collins pudisti päätään.
"Mitä te tarkoitatte? Mikä on teidän ajatuksenne?" kyseli mies
kiihkeänä.
"Ne elävät vielä monta vuotta", selitti Collins. "Jos ostatte uudet
leijonat, on aina vaara tarjona, ettette onnistukaan niiden
opettamisessa. Ja voitte aivan hyvin jatkaa numeron esittämistä
vanhoillakin. Teidän tulee vain seurata minun neuvoani."
Eläintenkesyttäjä vaikeni, ja leijonien omistaja avasi suunsa jotakin
sanoakseen.
"Se maksaa teille", Collins jatkoi aivan tyynenä, "sanokaamme
kolmesataa dollaria".
"Neuvoko ainoastaan?" kysyi toinen.
"Neuvo, josta teillä on hyötyä, sen takaan. Mitä saisitte maksaa
kolmesta uudesta leijonasta? Paljon enemmän kuin kolmesataa. Ja se on
mitä yksinkertaisin keino. Sanon sen teille kahdella sanalla, siis
sataviisikymmentä dollaria sanasta."
"Se on liian kallista minulle", toinen väitti. "Minun täytyy elää
työlläni."
"Niin täytyy minunkin. Sitä varten minä olen täällä. Minä olen
erikoistuntija, ja te saatte maksaa sen mukaan. Te tulette noloksi kuin
pannukakku, kun sanon sen, niin yksinkertainen se on, enkä voi
käsittää, ettette ole sitä jo huomannut."
"Entä jos se ei autakaan?"
"Ellei se auta, ei teidän tarvitse maksaa."
"No antaa tulla sitten."
"_Sähköttäkää häkki_."
Aluksi mies ei käsittänyt, mutta sitten asia alkoi kirkastua hänelle.
"Tarkoitatteko...?"
"Juuri sitä", nyökkäsi Collins. "Eikä kenenkään tarvitse siitä tietää.
Tarvitaan vain kuivia pattereita. Voitte helposti asettaa ne häkin
lattian alle. Isadoran tarvitsee vain, kun hän on valmis, polkaista
nappia, ja kun sähkövirta kulkee leijonien jalkojen läpi ... niin, jos
ne eivät silloin hypi korkealle ilmaan ja tanssi ja ärjy niin, että
orkesteriakaan ei kuulu, ette ainoastaan saa pitää kolmeasataanne, vaan
maksan minä teille vielä kolmesataa lisäksi. Tunnen sen tempun, olen
nähnyt sitä käytettävän, ja se vaikuttaa aina. On aivan kuin ne
tanssisivat hehkuvalla raudalla. Ne hyppäävät ilmaan, ja joka kerta,
kun ne putoavat alas, ne polttavat uudelleen jalkansa.
"Mutta sen täytyy käydä vähitellen", neuvoi Collins. "Minä opetan
teidät sähköttämään. Aluksi heikko patteri, jota ne voivat sietää ja
sitten yhä voimakkaampi ja voimakkaampi aina siihen saakka, kun numero
alkaa. Eivätkä ne totu siihen milloinkaan. Niin kauan kuin ne elävät,
ne hyppivät yhtä iloisesti kuin ensimmäiselläkin kerralla. No, mitä
sanotte?"
"On se kolmensadan arvoinen", myönteli mies. "Toivon, että minäkin
voisin ansaita rahani yhtä helposti."
29.
"Minun täytyy sittenkin myydä se", puheli Collins Johnnylle. "Uskon,
että Del Mar oli oikeassa sanoessaan sitä aivan ensiluokkaiseksi, mutta
minä en voi keksiä sen erikoisalaa."
Tämä sanottiin Miksin ja Collinsin kovan yhteenoton jälkeen. Miksi oli
tavallista äreämpi, olipa ruvennut käymään päällekin, ja oli melkein
syyttä hyökännyt vihaamansa miehen kimppuun. Mutta tavallisuuden mukaan
se ei ollut onnistunut purra, vaan se oli saanut kaksi aimo potkua
leukaansa ja lentänyt syrjään.
"Senhän pitäisi olla oikea kultakaivos", virkkoi Collins miettien,
"mutta en voi, piru vieköön, purra tätä pähkinää, ja se käy päivä
päivältä yhä vihaisemmaksi. Mitä varten se nytkin hyökkäsi minun
kimppuuni? Minä en tehnyt sille mitään. Se käy pian niin häijyksi,
ettei se siedä itseäänkään."
Hetkistä myöhemmin tuli eräs liiketuttava, pitkätukkainen nuori mies,
joka harjoitti kolmea leopardia, ja pyysi Collinsilta lainaksi
airedalekoiraa.
"Minulla on nyt vain yksi", hän selitti, "ja tarvitsen välttämättä
kaksi".
"Minne toinen on joutunut?" eläintenkesyttäjä kysyi.
"Alphonso -- iso koirasleopardi -- suuttui aamulla ja teki siitä
viilokkia. Minun piti mennä hätään. Se oli yhtä kurjassa kunnossa kuin
hevonen härkätaistelun jälkeen. Mutta minut se kuitenkin pelasti. Ellei
sitä olisi ollut, olisin saanut surmaniskun. Alphonso saa sellaisia
kohtauksia nykyään aika usein. Se oli jo toinen koira, jonka se minulta
repi."
Collins pudisti päätään.
"Minulla ei ole yhtään airedalekoiraa", hän sanoi, mutta silloin hänen
silmänsä osuivat Miksiin. "Koettakaa tuota irlantilaista terrieriä",
hän ehdotti. "Niillä on sama luonto kuin airedalekoirillakin. Ne
ovatkin lähisukulaisia."
"Pidän eniten airedalekoirista leijonakoirina", leopardimies väitti.
"Irlantilaiset terrierit ovat myös leijonakoiria. Ottakaa tuo.
Katsokaa, miten iso ja raskas se on. Ja se on kuin tuli tappuroissa,
voitte uskoa. Se ei pelkää mitään. Koettakaa sitä. Lainaan sen
teille. Jos se kelpaa, myyn sen halvalla. Irlantilainen terrieri
leopardikoirana on jotakin uutta."
"Jos se joutuu niiden kissojen kynsiin, on loppu käsissä", sanoi Johnny
Collinsille, kun leopardimies kuljetti pois Miksiä.
"Silloin taidemaailma ehkä kadottaa tähden", Collins vastasi
olkapäitään kohauttaen. "Mutta minä tahdon päästä siitä erilleni. Kun
koira elää noin alituisessa vihassa, se on mennyttä kalua. En saa
koskaan sellaisen kanssa mitään aikaan. Sen tiedän, vanhasta
kokemuksesta."
Miksi tutustui nyt Jackiin, eloonjääneeseen airedalekoiraan, ja
harjoitteli päivittäin yhdessä leopardien kanssa. Se tunsi nuo isot
täplikkäät kissat perivihollisikseen, ja jo ennenkuin se työnnettiin
häkkiin, sen niskakarvat nousivat pystyyn. Aina kun uusi koira
laskettiin häkkiin, olivat kaikki läsnäolijat kovassa jännityksessä.
Pellavatukkainen leopardinkesyttäjä, jonka nimi on Raoul Castlemon ja
jota lähimmät tuttavat nimittivät Ralphiksi, oli jo häkissä.
Airedalekoira oli siellä myös, ja ulkopuolella oli useita rautakangilla
ja pitkillä teräshaarukoilla aseistettuja miehiä. Säleiden lomitse
pelotettiin näillä aseilla leopardeja, jotka aiottiin vastoin tahtoaan
pakottaa näyttämään, mihin ne kelpasivat.
Ne suuttuivat heti Miksin tulosta, sähisivät, pieksivät pitkillä
hännillään ja kyyristivät maahan hypätäkseen. Samassa kuului kesyttäjän
ääni terävän käskevänä, ja piiska kohosi; samalla pistivät ulkonaolevat
miehet uhkaavat aseensa häkkiin. Rautakankien epämieluisa tuntu vielä
hyvässä muistossa leopardit jäivät paikoilleen, mutta sähisivät yhä ja
huitoivat vihaisesti hännällään.
Miksi ei ollut pelkuri. Se ei hiipinyt miehen taa suojaa hakemaan.
Mutta se oli myös siksi viisas, ettei hyökännyt niin hirmuisten
olentojen kimppuun. Niskakarvat pörhöllään ja jäykin jaloin se kulki
suoraan häkin poikki silmät kohti vaaraa ja peräytyi sitten takaperin
yhtä jäykkäjalkaisena pysähtyen Jackin viereen, joka hyvänsuovasti
nuuski sitä, tuttavuutta rakentaen.
"Se on hyvä", mutisi kesyttäjä äänessä jännittynyt odotus. "Sille ne
eivät anna selkään."
Tilanne oli kovin jännittävä, ja Ralph antoi sen hiljalleen kehittyä,
vältti äkillisiä liikkeitä ja tarkkasi vain valppain silmin koiria,
leopardeja ja miehiä, jotka seisoivat ulkona tankoineen. Hän pakotti
villikissat nousemaan ylös ja kulkemaan erilleen toisistaan. Hänen
komennuksestaan Jack meni niiden joukkoon. Miksi seurasi omasta
aloitteestaan. Ja kuten Jack sekin kulki varovasti ja oli joka hetki
varuillaan.
Yksi leopardeista, Alphonso, sähisi äkkiä sille. Koira ei vavahtanut,
mutta sen harja kohosi, se näytti hampaitaan ja murisi hiljaa. Samassa
lensi häkin rautatanko kohti Alphonsoa, joka siirsi keltaiset silmänsä
Miksistä tankoon ja taas takaisin koiraan pidättäen iskuaan.
Ensimmäinen päivä oli pahin. Sitten leopardit tottuivat näkemään
Miksin, kuten ne olivat alistuneet Jackinkin läsnäoloon. Ystävyyttä ei
ollut kummallakaan puolen, eivätkä eläimet lähestyneet toisiaan. Miksi
käsitti pian, että miehet ja koirat olivat tässä leopardeja vastassa ja
että miesten ja koirien täytyi pitää yhtä. Se oli joka päivä tunnin
pari häkissä ja seurasi harjoitusta, missä sillä ja Jackilla ei ollut
muuta tehtävää kuin olla valppaasti varuillaan. Väliin, kun leopardit
näyttivät olevan tavallista paremmalla tuulella, Ralph viittasi koiria
paneutumaan pitkälleen. Mutta vaikeina päivinä hän piti huolen siitä,
että ne olivat valmiina heittäytymään hänen ja petojen väliin.
Muun ajan Miksi oleskeli tilavassa häkissä Jackin kanssa. Niitä
hoidettiin hyvin, kuten kaikkia eläimiä Cedarwildissä, pestiin usein ja
pidettiin puhtaina syöpäläisistä. Jack oli kovin rauhallinen ollakseen
vasta kolmivuotias. Mahdollisesti se ei ollut milloinkaan oppinut
leikkimään, tai sitten se oli jo ennättänyt unohtaa leikkitaidon. Se
oli tasainen ja hyväntuulinen eikä pannut pahakseen Miksin ensimmäistä
vihanpurkausta. Miksin ärtyisyys loppui pian ja sitä alkoi
miellyttää tämä rauhallinen toveruus. Siinä ei ollut vilkkaita
ystävyydenosoituksia. Ne tyytyivät makaamaan tuntikausia valveilla ja
nauttimaan toistensa läsnäolosta. Väliin Miksi kuuli Saaran meluavan
jossakin kauempana ja päästävän ilmoille huutoja, joiden Miksi tiesi
tarkoittavan häntä. Kerran se karkasi hoitajaltaan ja tapasi Miksin,
jota tuotiin leopardien luota. Päästäen kimeän riemuhuudon apina
heittäytyi Miksin selkään, takertui siihen ja aloitti hysteerisen
vaikerointinsa kaikista kärsimyksistä, joita oli saanut eron jälkeen
kokea. Leopardimiehet katselivat kohtausta aivan suopeina ja jättivät
apinan rauhaan. Sen oma hoitaja vei sen lopulta pois, vaikka se
takertui kiinni Miksiin kaikin voimin ja kirkui kuin vanha noita-akka.
Kun sen vihdoin täytyi hellittää otteensa, se karkasi kuin mieletön
miehen kimppuun, ja ennenkuin mies sai sen pakotetuksi tottelemaan, se
ennätti purra häntä peukaloon ja ranteeseen. Tämä herätti äänekästä
iloa katsojissa, samalla kun apinan ulvonta ja kirkuna ärsytti
leopardit sähisten syljeskelemään ja heittäytymään rautatankoja vasten.
Poisvietäessä Saara nyyhkytti hiljaa kuin lapsi, jolla on paha mieli.
Vaikka Miksi kunnostautui hyvin, ei Raoul Castlemon kuitenkaan ostanut
sitä Collinsilta. Kerran aamupäivällä, monta päivää myöhemmin, kuului
yli koko areenan hirmuinen melu petojen häkeiltä päin. Meteli, joka
alkoi revolverinlaukauksella, levisi kaikkialle. Leijonat päästivät
pelottavan karjunnan, ja kaikki koirat haukkuivat kuin mielettömät.
Kaikki harjoitukset keskeytyivät, sillä eläimet kävivät levottomiksi
eivätkä voineet jatkaa. Monet miehistä, Collins niiden joukossa,
juoksivat petojen häkeille. Saaran hoitaja heitti ketjun kädestään
seuratakseen muita.
"Se on Alphonso, lyön vetoa siitä", huusi Collins eräälle
apulaiselleen, joka juoksi hänen vieressään. "Nyt se pehmittää
Ralphin."
Taistelu oli jo lopussaan, kun Collins ennätti perille. Castlemon oli
juuri kannettu ulos, ja kun Collins tuli juosten paikalle, hän näki
miesten laskevan hänet maahan saadakseen häkin oven suljetuksi. Sisälle
häkkiin olivat suljettuina Alphonso, Jack ja Miksi, hurjasti
riuhtoilevana ja sätkivänä sekamelskana, josta oli vaikea erottaa
taistelevia. Miehet juoksivat ulkopuolella, pistelivät rautatangoillaan
ja koettivat erottaa niitä. Kauimpana häkissä makasivat molemmat muut
leopardit ja nuolivat haavojaan sähisten ja tavoitellen rautakankia,
jotka estivät niitä ottamasta osaa taisteluun.
Saaran saapumiseen ja sitä seuraaviin tapahtumiin meni vain muutama
silmänräpäys. Vetäen ketjua perässään tuli tuo pieni vihreä apina,
hännällinen naaras, joka tunsi rakkauden ja hysterian ja oli kaukaista
sukua naiselle. Se hyökkäsi häkin rautaristikkoa vastaan ja tunkeutui
läpi. Taistelu kiihtyi kiihtymistään. Miksi lensi sellaisella vauhdilla
seinään, että oli ruhjoutua, putosi lattialle, koetti hypätä pystyyn,
mutta vaipui takaisin veren virratessa oikeassa lavassa olevasta
ammottavasta haavasta. Saara juoksi sen luo, kietoi käsivartensa sen
ympärille ja painoi sitä äidillisen hellästi litteätä karvaista
rintaansa vasten. Apina huusi säikähdyksissään, ja kun Miksi koetti
nousta pahoin haavoittuneen etujalkansa varaan, se torui sitä hellän
levottomana ja koetti syleillen estää sitä palaamasta taisteluun.
Samalla se silmät raivoa hehkuen, linkosi kimeitä kirouksia
Alphonsolle.
Rautakanki sattui ison leopardin kylkeen ja kiihdytti sen raivoa. Se
tavoitteli rautaa käpälällään, ja kun kanki uudelleen suunnattiin sitä
kohti, se heittäytyi sitä vastaan ja iski hampaansa rautaan. Yhdellä
hyppäyksellä se oli ristikon luona ja vetäisi kynsillään kankea pitävän
miehen käsivarren halki kyynärpäähän saakka. Kanki putosi maahan, ja
mies pakeni. Alphonso hyökkäsi jälleen Jackin luo, joka oli jo kovin
surkea vastustaja maatessaan ähkien ja kieriskellen verilätäkössä.
Miksi oli päässyt seisaalleen kolmen jalan varassa ja koetti irtautua
Saarasta. Raivoava leopardi aikoi hyökätä niiden päälle, kun uusi
rautakangen isku esti sen. Tällä kertaa se hyökkäsi suoraan miestä
vastaan ja iski häkin rautaristikkoon sellaisella voimalla, että koko
häkki tärisi. Toiset miehet suuntasivat rautakankensa sitä kohti, mutta
Alphonso ei ollut enää hillittävissä. Saara näki sen tulevan ja otti
sen vastaan hurjalla huudolla. Collins sieppasi revolverin eräältä
mieheltä.
"Älkää tappako sitä!" Castlemon huusi tarttuen Collinsin käsivarteen.
Leopardimies oli itsekin kurjassa kunnossa. Toinen käsivarsi roikkui
hervottomana pitkin kylkeä, ja voidakseen nähdä hän hieroi
ylikesyttäjän olkapäätä vasten silmiään, jotka tulvahtelivat verta
täyteen päässä olevasta haavasta.
"Se on minun", hän kielteli, "ja se on arvokkaampi kuin sata sairasta
apinaa ja vihaista terrieriä. Kyllä me saamme ne asettumaan. Antakaa
minun toimia rauhassa. Pyyhkikää minun silmäni. En voi nähdä. Olen
ampunut kaikki tyhjät panokseni. Onko jollakin tyhjiä patruunia?"
Kerran Saara oli jo heittäytymäisillään Miksin ja leopardin väliin.
Seuraavana hetkenä se oli sinkauttanut uhkauksensa petoa kohti,
ikäänkuin sillä olisi voinut säikyttää sen pysymään loitommalla.
Mutta Miksi veti sen mukaansa, muristen ja karvat pörhöllään se hoippui
kolmella jalalla, mutta vaipui tuskan uuvuttamana jälleen maahan. Ja
nyt Saara teki suuren tekonsa. Päästäen viimeisen villin raivonhuudon
se hyppäsi jättiläiskissan päälaelle, repi ja riuhtoi käsin ja jaloin
ja iski hampaansa sen toisen korvan juureen. Hämmästynyt leopardi nousi
pystyyn ja tavoitteli käpälillään pientä paholaista, joka ei tahtonut
hellittää otettaan.
Pienellä vihreällä apinalla oli kymmenisen sekuntia aikaa elääkseen ja
taistellakseen. Mutta sillä välin Collins ennätti raottaa ovea ja
nopeasti tarttumalla Miksiä takajalkoihin temmata sen häkistä.
30.
Cedarwildissä ei noudatettu Del Marin alkuperäistä ja siekailematonta
puoskaritaitoa, muutoin Miksi ei olisi jäänyt henkiin. Oikea
eläinlääkäri, taitava ja rohkea, leikkeli sen melkein palasiksi
perinpohjin paikkaillessaan revittyä olkapäätä ja uskalsi paljon
sellaista, mitä ei olisi uskaltanut tehdä ihmiselle, mutta mikä
osoittautui otolliseksi Miksille.
"Se tulee aina nilkuttamaan", puheli eläinlääkäri käsiään kuivatessaan
ja katsoi Miksiä, joka makasi liikkumattomana, suuri osa ruumiista
kipsikääreissä. "Haava -- ja se ei ole aivan pieni -- täytyy estää
märkimästä. Jos koira saa kuumetta, täytyy meidän vapauttaa se
kärsimyksistään. Minkä arvoinen se on?"
"Se ei osaa mitään", Collins vastasi. "Ehkä sen arvo on viisikymmentä
dollaria, ehkä ei aivan sitäkään enää. Nilkulle koiralle ei kannata
opettaa temppuja."