lyhyeen. Hän ei ennättänyt kunnolleen istuutuakaan, ennenkuin aasi
heitti hänet selästään. Puolen tusinaa nopeasti toistettua yritystä ei
onnistunut paljon paremmin. Viimeisellä kerralla Sam pysytteli
Rosinanten selässä kymmenen sekuntia ja heitti sitten hullunkurisen
kuperkeikan aasin pään yli. Sam laskeutui alas lavalta, pudisti
päätään, paineli kättään kylkeään vasten, aivan kuin olisi loukannut
itsensä. Sitten oli toisten poikien vuoro. Eteviä voimistelijoita kun
olivat, he tekivät sangen ihmeellisiä ja hullunkurisia kuperkeikkoja.
Sam toipui ja tuli takaisin. Lopuksi kaikki kolme tekivät yhdessä
hyökkäyksen Rosinantea vastaan ja koettivat yhtaikaa päästä eri
suunnilta sen selkään. He hajosivat kuin akanat tuuleen; väliin he
vierivät kaikki yhteen kasaan. Kerran saivat molemmat valkoiset, jotka
seisoivat vähän syrjempänä hengähtämässä, aasin selästä lentävän Samin
niskaansa niin että he kaatuivat kaikki yhteen rykelmään.
"Muistakaa, että se on oikein itsepäinen aasi", puheli Collins
vahaviiksiselle miehelle. "Jos joku yleisön joukosta ilmoittautuu
päästäkseen käsiksi rahoihin, niin sitä parempi. Niistä selvitään hyvin
pian. Ei ole elävää olentoa, joka voisi pysyä sen selässä yhden
minuutin ... jos se vain silloin tällöin saa harjoituksissa tuntea
naulanpistoja. Sen täytyy elää alituisessa naulanpelossa. Älkää antako
sen veltostua siinä suhteessa. Jos annatte sen levätä jonkun päivän,
niin harjoitelkaa pari kertaa naulan avulla juuri ennen näytännön
alkua, muutoin se ehkä unohtaa kaikki ja pilaa koko numeron ravaamalla
ympäri areenaa selässään ensimmäinen retkale, joka siihen kiipeää.
"Mutta jos joku takertuisi kiinni käsin ja jaloin ja hampain ja
pysyttelisi paikoillaan, kunnes minuutti olisi melkein loppuun kulunut,
niin antakaa Samin tai jonkun apulaisenne huomaamatta hiukan raapaista
aasia naulalla. Silloin on ratsastajan onni lopussa. _Te ette_ voi
hävitä, ja yleisö on menehtyä nauruun.
"Ja sitten paras kaikesta, mikä saa aina kättentaputukset raikumaan. --
Valmiina, te kaksi! -- Aloittakaa, Sam!"
Sillä välin kun valkoiset pojat uhkasivat nousta Rosinanten selkään
molemmilta puolin ja kiinnittivät sen tarkkaavaisuuden itseensä, Sam
sai äkkiä raivoisan epätoivonkohtauksen, hyppäsi nuoran yli, takertui
käsin ja jaloin Rosinanten kaulaan ja painoi päänsä lujasti hevosen
päätä vastaan. Ja Rosinante nousi takajaloilleen, kuten se aikoja
sitten oli oppinut tekemään saadessaan lukuisia naulanpistoja päähänsä
ja kaulaansa.
"Se on hiton itsepäinen", selitti Collins, kun Rosinante asteli
takajaloillaan ja turhaan riuhtoi sinne tänne eturuumistaan. "Ei siinä
ole mitään vaaraa. Se ei kaadu selälleen. Se on aivan liian viisas. Ja
jos se sen tekisikin, tarvitsee Samin vain hellittää otteensa ja
heittäytyä sivulle."
Kun näytäntö oli lopussa, antoi Rosinante mielellään panna päitset
päähänsä, ja se vietiin pois lavalta ranskalaisen luo.
"Kas, nyt olette nähnyt jotakin oikein ensiluokkaista", jatkoi Collins
kerskumistaan. "Kokonainen tappelunumero teidän itsenne toimiessa
tallimestarina, neljä esiintyjää lukuunottamatta muuliaasia ja ehkä
vielä jotakuta yleisöstäkin. Kaikki valmiina ilmoitustaululle
asetettavaksi, ja viisituhatta on hurjan halpa hinta."
Ranskalainen säpsähti kuullessaan niin korkean luvun.
"Laskekaa itse", sanoi Collins. "Ansaitsette vähintään tuhatkaksisataa
viikossa, ja siitä tulee aivan varmasti kahdeksansataa puhtaaksi
voitoksi. Kuuden viikon voitolla olette korvannut ostohinnan, ja sen
jälkeen voitte laskea vielä vähintään sata menestysviikkoa. Toivon,
että olisin nuori ja vapaa. Silloin lähtisin itse sen kanssa keräämään
kultaa."
Ja Rosinante myytiin ja vietiin pois Cedarwildin kesytyslaitoksesta
naulalla rääkättäväksi, houkuttelemaan kaiken maailman sirkusyleisöä
nauramaan ja remuamaan.
27.
"Asia on niin, Johnny, että et voi hyväilyillä saada koiria tekemään
temppuja, ja siinä on koirien ja naisten välinen ero", sanoi Collins
apulaiselleen. "Tiedät, kuinka on koirien laita; niille leperrellään,
ja ne panevat pitkälleen ja ovat olevinaan kuolleita, kääntyvät
haudassaan ja tekevät muita yhtä tyhmiä temppuja. Sitten haluaisi
kerran näyttää ystävilleen ja tuttavilleen, mitä koira on oppinut,
mutta silloin onkin toinen ääni kellossa, se hermostuu ja käy tyhmäksi,
eikä sitä saa tekemään yhtään temppua kunnolla. Samoin on lasten laita.
Ne aivan hölmistyvät vieraitten edessä, unohtavat kaiken mitä ovat
oppineet ja antavat vanhempiensa seisoa vieressä häpeämässä.
"Lavalla koirien tulee tehdä oikeita temppuja, joista ne eivät pidä,
joita ne suorastaan inhoavat. Ja sitten niitä ei satu haluttamaan sillä
kerralla -- ne ovat ehkä hiukan vilustuneet tai pahoinvoipia, tai
niillä on syyhy. Mitä on silloin tehtävä? Pyytääkö yleisöltä anteeksi?
Ohjelmanhan täytyy käydä aivan kellon mukaan. Joka numeron täytyy alkaa
täsmälleen määräaikana. Pääasia on, että koirat tietävät ajan ja ovat
valmiina tekemään temppunsa juuri oikeassa silmänräpäyksessä. Siinä ei
auta ruveta hyväilemään niitä, kerjäämään ja pyytelemään tai vielä
odottamaan niitä. On ainoastaan yksi keino. Niiden täytyy tietää,
milloin niiden on aloitettava, ja että on tosi kyseessä."
"Koirat eivät ole tyhmiä", myönteli Johnny, "ne tietävät, tarkoittaako
totta vai eikö".
"Aivan varmasti", Collins virkkoi päätään nyökäyttäen. "Heti kun on
vähänkään veltto niitä kohtaan, ne veltostuvat työssään. Jos on hyvä ja
myöntyväinen, ne rupeavat heti tekemään virheitä tempuissaan. Niitä
täytyy pitää pelossa. Muutoin ne tekevät tenän, ja silloin toivoo,
ettei olisi milloinkaan ruvennut harjoittamaan niitä julkista
esiintymistä varten."
Puoli tuntia myöhemmin Miksi kuuli -- tosin siitä sanaakaan
ymmärtämättä -- Collinsin antavan uusia ohjeita toiselle apulaiselleen.
"Sekarotuiset koirat ovat parhaat, Charles. Puhdasrotuisista tuskin
yksi kymmenestä kykenee mihinkään, ja sekin vain, jos on pelkuri. Siinä
juuri on ero niiden ja sekarotuisten välillä. Puhdasrotuiset ovat
kuumaverisiä kuin rotuhevoset. Ne ovat arkoja ja ylpeitä. Ylpeys on
niiden pahin virhe. Usko minua. Olen syntynyt tähän ammattiin ja olen
koko ikäni tutkinut sitä. Olen hyvin onnistunut alallani. Ja siitä
yksinkertaisesta syystä, että _osaan tehtäväni_. Muista se.
"Ja sitten sekarotuiset ovat vielä niin halpoja. Niitä ei tarvitse
varoa. Jos joku loukkaantuukin tai kuluu loppuun, on uusia aina
saatavana -- ja halvalla. Eikä niitä ole vaikea opettaa.
Puhdasrotuisilla on se vika, ettei niitä voi pelottaa tottelemaan.
"Anna sekarotuiselle koiralle kunnollinen selkäsauna -- mitä se tekee
silloin? Se suutelee sinun kättäsi ja on tottelevainen ja ryömii
vatsallaan ja tekee kaiken, mitä tahdot sen tekevän. Ne ovat
orjaluonteita. Niillä ei ole rohkeutta, eikä temppujentekijäkoiralla
saa olla rohkeutta. Pelko on parempi. Mutta annapa rotukoiralle
selkään, niin saat nähdä, mitä tapahtuu. Väliin ne kuolevat. Sellaista
olen nähnyt. Ja mitä ne tekevät, elleivät kuole? Niistä tulee joko
itsepäisiä tai vihaisia. Väliin ne purevat ja raivoavat. Ne voi tappaa,
mutta niiden raivoa ei voi hillitä. Tai sitten ne paatuvat. Ja ne ovat
kaikkein pahimpia. Minä sanon sitä passiiviseksi vastarinnaksi. Ne
eivät hyökkää päälle. Vaikka ne pieksäisi puolikuolleiksi, ei niitä saa
hievahtamaankaan. Ne ovat samanlaisia kuin ne kristityt marttyyrit,
joita poltettiin roviolla tai keitettiin öljyssä. Ne pitivät oman
päänsä, teki niille mitä tahansa. Ne kuolevat mieluummin kuin
tottelevat. Sellaista on tapahtunutkin. Minulla on ollut sellaisia --
tunnen ne hyvin. Olen tullut siihen tulokseen, että on pysyttävä
erillään rotukoirista. Ne vievät aina voiton. Ne pitävät päänsä, eikä
niitä saa tottelemaan. Niiden kanssa tuhlaa vain aikaansa ja kuluttaa
loppuun kärsivällisyytensä, ja kaiken kukkuraksi ne ovat kalliita.
"Katsohan nyt tätä irlantilaista terrieriä", Collins viittasi Miksiin,
joka seisoi hänen takanaan ja katseli happamannäköisenä, mitä areenalla
tapahtui. "Se on puhdasta rotua sekä isän että äidin puolelta ja
sentähden aivan kelvoton. En ole sille vielä kertaakaan antanut
kunnollisesti selkään enkä aio sitä tehdäkään. Se olisi ajan hukkaa. Se
hyökkää päälle, jos sen panee liian lujille. Ja ellei sitä pane
lujille, se on tuollainen kuin on eikä opi mitään. Antaisin sille heti
matkapassin, jos voisin uskoa Del Marin erehtyneen. Harry-parka tiesi,
että sillä oli erikoisuus ja aivan verraton erikoisuus vielä -- ja se
minun on saatava selville."
"Jospa se olisi leijonakoira", sanoi Charles.
"Se on sitä lajia, joka ei pelkää leijonia", myönsi Collins. "Mutta
minkä tempun se voisi tehdä leijonien kanssa? Pistääkö päänsä niiden
kitaan! En ole milloinkaan nähnyt koiran sitä tekevän -- se olisi hyvä
temppu. Voimmehan koettaa. Olemmehan jo koettaneet kohta kaikkea
muuta."
"Onhan meillä vanha Hannibal", sanoi Charles. "Se otti tytön pään
kitaansa Sales-Sinherillä ollessaan."
"Mutta vanha Hannibal alkaa käydä ärtyiseksi", huomautti Collins. "Olen
tarkannut sitä ja koetan päästä siitä erilleni. Kaikki eläimet voivat
joskus joutua pois suunniltaan, etenkin villit. Katsokaas, niiden elämä
ei ole luonnollista. Ja kun ne päästävät sisunsa purkautumaan -- niin,
siinä onkin loppu. Silloin kadottaa rahat, mitkä niistä on maksanut, ja
ellei ole varma ammatissaan, voi menettää henkensäkin."
Ja Miksi olisi kenties joutunut Hannibal-kokeeseen ja muuttunut
päätänsä lyhyemmäksi pedon mahtavassa kidassa, ellei onnellinen sattuma
olisi tullut väliin. Seuraavassa silmänräpäyksessä Collins sai pikaisen
tiedonannon leijonien ja tiikerien hoitajalta. Tämä oli ehkä
neljäkymmenvuotias, mutta näytti kuusikymmentä vuotta vanhalta. Hänen
kuihtuneissa kasvoissaan oli syviä, pystysuoria vakoja, jotka näyttivät
jonkun muun villin eläimen kuin hänen itsensä tekemiltä.
"Vanha Hannibal tulee hulluksi", kuului hänen sanomansa.
"Lorua", sanoi Harris Collins. "Te vain tulette vanhaksi, siinä koko
juttu. Se on saanut teistä yliotteen. Näytän teille, että niin on.
Tulkaa mukaan kaikki. Otamme neljännestunnin loman, ja minä näytän
teille jotakin, jota teistä kukaan ei ole nähnyt. Se tuottaisi
kymmenentuhatta viikossa missä tahansa ... mutta sitä ei kestäisi
kauan. Vanha Hannibal kääntäisi töppösensä ilmaan sulasta häpeästä. --
Tulkaa mukaan, kaikki! Viidentoista minuutin loma!"
Miksi seurasi viimeisen ja kauheimman isäntänsä kintereillä, ja heidän
molempien jäljessä kulki joukko apulaisia ja vierailevia kesytyspomoja.
Oli tunnettu asia, että kun Harris Collins esiintyi, hän teki sen vain
kesytysmaailman valiojoukon edessä.
Leijonien ja tiikerien hoitaja, jonka kasvot hänen oma pedonluonteensa
oli raadellut, kierteli valitellen nähdessään herransa valmistautuvan
menemään Hannibalin häkkiin, sillä hänen ainoana aseenaan oli
luudanvarsi.
Hannibal oli vanha, mutta se oli tunnetusti kookkain vangittu leijona,
eikä se ollut kadottanut hampaitaan. Se kulki edestakaisin häkissään,
vangittujen eläinten tavallista raskasta ja huojuvaa käyntiä, kun
odottamaton yleisö äkkiä asettui sen häkin eteen. Mutta se ei näyttänyt
siitä ollenkaan välittävän, kulki yhä vain edestakaisin, heilutti
päätään ja kääntyi notkeasti häkin päähän tultuaan. Sillä näytti olevan
jotakin mielessä.
"Noin se on kävellyt kaksi päivää", valitteli hoitaja. "Ja kun sitä
lähestyy, se tavoittaa käpälällään. Kas, noin se on pidellyt minua!"
Hän kohotti oikeaa käsivarttaan. Paidan ja puseron hihat olivat
riekaleina ja ihossa oli yhdensuuntaisia punaisia naarmuja, pedon
kynsien jälkiä. "Enkä minä ole käynyt häkissä. Se teki sen säleiden
välitse yhdellä sieppauksella, kun menin puhdistamaan sen häkkiä.
Olisipa se edes ärjynyt, mutta se ei päästänyt ääntäkään; kulkee vain
yhtä mittaa edestakaisin."
"Missä on avain?" kysyi Collins. "Hyvä on. Päästäkää minut sisään.
Sulkekaa ovi ja ottakaa avain pois. Kadottakaa se, unohtakaa se,
viskatkaa pois. Minulla on kyllä aikaa odottaa, kunnes löydätte sen ja
päästätte minut pois."
Ja Harris Collins, joka oli pienempi kuin höyhensarjan painija ja oli
elänyt aina pelossa, että hänen lastensa äiti heittäisi kuuman
liemilautasen hänelle vasten kasvoja, meni häkkiin tämän arvostelevan
yleisön nähden ainoastaan luudanvarrella aseistettuna. Sitten ovi
suljettiin, ja valppaasti pitäen silmällä kävelevää Hannibalia hän
toisti käskynsä, että avain otettaisiin pois.
Viisi, kuusi kertaa leijona kulki edestakaisin ollenkaan välittämättä
sisääntunkeutujasta. Sitten, kun leijona jälleen oli kääntynyt ja oli
matkalla poispäin, Collins astui esiin ja asettui keskelle leijonan
tietä ja seisoi siinä aivan hiljaa. Huomatessaan tien olevan tukossa
Hannibal ei äännähtänytkään. Pehmein, notkein liikkein se suuntasi
kulkunsa suoraan vastusta kohti. Mutta Collins, joka tiesi etukäteen,
mitä leijona tekisi, yllätti sen ennen hyökkäystä lyömällä sitä
luudanvarrella arkaan kuonoon. Hannibal vetäytyi takaisin päästäen
lyhyen ärjynnän ja suuntasi salamannopean iskun mahtavalla käpälällään.
Taaskin Collins ennätti edelle: uusi isku kuonoon ajoi leijonan
takaisin.
"Täytyy estää se kohottamasta päätään, siinä on ainoa pelastus", mutisi
kesyttäjä hampaittensa välistä. "Jaha, nyt taas? Tuossa saat."
Raivoava Hannibal oli kyyristynyt hypätäkseen ja nostanut päänsä. Isku,
jonka se sai kuonolleen, pakotti sen painamaan päänsä lattiaan, ja
kuono yhä kiinni lattiassa eläinten kuningas kulki taaksepäin samalla
kun kurkusta ja rinnasta kuului kumeaa mörinää.
"Jatka", sanoi Collins seuraten leijonaa ja kiiruhtaen sen peräytymistä
navakoilla iskuilla.
"Ihminen on eläinten herra, koska hän osaa ajatella", sanoi Collins
katsojille. "Hän on tehnyt päästään ruumiinsa herran, joten hän voi
kehittää ajatuksen ja suorittaa teon ennenkuin eläin. Nyt saatte nähdä,
kuinka se on minun vallassani. Se ei ole niin voittamaton kuin se
koettaa luulotella olevansa. Sen ajatuksen, joka siinä nyt herää, minä
otan siitä heti. Tämä luudanvarsi sen tekee. Katsokaa nyt."
Hän ajoi eläimen aivan häkin päähän, löi sitä vähän väliä kuonolle ja
pakotti sen siten pitämään päänsä alhaalla.
"Nyt minä ajan sen nurkkaan."
Muristen, äristen ja sähisten, pää alhaalla ja puolustaen itseään
lyhyillä käpäläniskuilla itsepäistä keppiä vastaan Hannibal vetäytyi
tottelevaisena takaisin nurkkaan, se veti takapuolensa kokoon ja koetti
kutistua niin pieneksi kuin suinkin. Ja yhä se vain piti kuononsa
alhaalla, joten sen oli aivan mahdotonta hypätä. Mutta kesken kaiken se
kohotti hitaasti päätään ja haukotteli. Nyt se pelastui iskusta, koska
se kohotti kuononsa niin hitaasti ja koska Collinsin ajatus oli aina
hitusen edellä sen ajatusta.
"Nyt se on kuritettu", ilmoitti Collins, ja ensimmäisen kerran ääni oli
reipas, eikä siinä tuntunut jännitystä eikä pelkoa. "Kun leijona
haukottelee kesken kamppailun, silloin tietää, että sen raivo on
asettumassa. Silloin se alkaa tulla järkiinsä. Hannibal on nyt tullut
järkiinsä, muutoin se hyppäisi tai iskisi käpälällään sen sijaan, että
se nyt haukottelee. Se tietää saaneensa selkäänsä, ja tuo haukotus
merkitsee vain: 'Minä antaudun. Heittäkää toki minut rauhaan. Kuonoa
pakottaa vimmatusti. Niin mielelläni hyökkäisin sinun kimppuusi, mutta
minä en voi. Tahdon tehdä kaikki, mitä sinä tahdot, ja minä olen
hirmuisen kiltti, kunhan vain et lyö enää minun pehmitettyä
kuonoparkaani.'
"Mutta ihminen on eläinten herra eikä voi olla niin siivo. Osoita, että
sinä olet isäntä, pieksä niihin se tietoisuus. Älä lopeta, kun eläin
antautuu. Anna sen niellä lääkkeet ja nuolla lusikka. Anna sen suudella
jalkaasi, jota pidät sen niskassa. Anna sen suudella keppiä, jolla
lyöt. Katsokaa nyt!"
Ja Hannibal, joka oli kookkain vankeudessa elävistä leijonista, jolla
oli kaikki hampaansa tallella, joka oli täysikasvuisena otettu
viidakosta vangiksi, tuo oikea eläinten kuningas se peräytyi yhä
kauemmaksi, peläten uhkaavaa luudanvartta pienen miespoloisen kädessä,
ja vetäytyi yhä enemmän kokoon nurkassaan. Se koukisti selkänsä
kaareksi, niin ettei se mitenkään olisi voinut hypätä, taivutti
avuttomana päänsä yhä alemmaksi rintaa vasten, antoi koko ruumiinsa
painon levätä eturaajoilla ja suojeli kuonoparkaansa mahtavilla
käpälillään, jotka yhdellä ainoalla iskulla olisivat tehneet lopun
Collinsista.
"Nyt se käy ehkä epäluotettavaksi", sanoi Collins, "mutta sen täytyy
kuitenkin suudella minun jalkaani ja keppiä. Kas näin!"
Hän kohotti vasemman jalkansa, ei epäröiden ja ikäänkuin koetteeksi,
vaan reippaasti ja varmasti, ja asetti sen leijonan niskaan, Keppi
kohosi vastaamaan leijonan seuraavaan tekoon, ja Collinsin ajatus oli
jo iskun verran edellä leijonan seuraavaa ajatusta.
Hannibal teki niinkuin Collins oli otaksunut. Se heitti päänsä
taaksepäin, kita ammollaan ja täynnä säihkyvän valkeita hampaita
iskeäkseen ne tuohon kapeaan silkkisukan peittämään nilkkaan ruskean
kengän yläpuolella. Se oli ennättänyt tuskin viidenneksen matkasta, kun
keppi jo tanssi sen kuonolla ja pakotti sen jälkeen painamaan sen
lattiaan ja peittämään käpälillään.
"Nyt sen raivo on asettunut", sanoi Collins. "Kuinka vähän se
tienneekin, sen se nyt ainakin tietää, että minä tiedän enemmän kuin
se, ja että minä nyt olen antanut sille läksiäissaunan. Jos se yhä
vielä raivoaisi, se ei sitä tietäisi, enkä minä olisi askeleen vertaa
siitä edellä, kun se hyökkäisi kimppuuni ja riepottelisi sisälmykseni
ympäri häkkiä."
Hän pisteli Hannibalia kepinpäällä ja kohotti keppinsä iskuun joka
piston jälkeen. Ja iso leijona makasi siinä ja murisi avuttomana, ja
joka pistolla se paljasti hiukan enemmän kuonoaan ja kohotti sitä
ylemmäksi, kunnes lopulta punainen kieli solui esiin raateluhampaiden
välitse ja nuoli kenkää, joka ei levännyt niinkään keveästi sen
päälaella, nuoli luudanvartta, joka oli suorittanut koko kidutuksen.
"Oletko sinä nyt kiltti leijona?" kysyi Collins hieroen tylysti
Hannibalin niskaa jalallaan.
Hannibal ei voinut olla murisematta vihoissaan.
"Oletko nyt kiltti leijona?" toisti Collins ja hieroi yhä kovemmin
jalallaan.
Ja Hannibal kohotti kuononsa ja nuoli jälleen punaisella kielellään
ruskeaa kenkää ja ohutta, silkkisukkaan verhottua nilkkaa, jonka se
olisi voinut murskata silmänräpäyksessä.
28.
Yhden ystävän Miksi sai niiden monien eläinten joukosta, joihin se
tutustui Cedarwildin koulussa, ja se oli omituinen, surumielinen
ystävyys. Saara oli sen nimi, pienen vihreän apinan, joka oli kotoisin
Etelä-Amerikasta. Se näytti olevan syntyään hysteerinen ja aina
loukkaantunut eikä ollenkaan ymmärtänyt huumoria. Miksi tapasi sen
joskus seuratessaan Collinsia areenalle, missä se oli odottamassa
joutuakseen osalliseksi johonkin uuteen temppuun. Sillä vaikka se oli
aivan kykenemätön ja haluton, sitä käytettiin aina näytöksissä,
useimmiten avustajana jonkun etevän eläintaiteilijan esiintyessä.
Mutta se sai aina hämminkiä aikaan. Se joko lörpötteli tai huusi
pelosta tai tappeli muiden eläimien kanssa. Kun sitä koetettiin saada
jotakin tekemään, se pani heti vastaan, ja jos turvauduttiin
väkivaltaan, se säikytti kirkunallaan kaikki muut areenalla olevat
eläimet ja keskeytti työn.
"Samantekevä", sanoi Collins. "Se saa mennä ensimmäisen apinaseurueen
mukana, minkä myymme."
Pahin kohtalo, mikä voi sattua kesytetylle apinalle, oli joutua
avuttomaksi nivelnukeksi, jonka näkymättömät kepit ja langat panevat
liikkeeseen ja jonka piilossaolevat miehet iskuilla ja lyönneillä
pakottavat ilveilemään kokonaisen ohjelmanumeron ajan.
Mutta Miksi oli tutustunut Saaraan ennenkuin tämä tuomio sille
julistettiin. Niiden ensimmäisen kerran tavatessa se äkkiä hyppäsi
Miksiä kohti kuin kirkuva ja lörpöttelevä pikkupaholainen ja uhkasi
koiraa kynsin ja hampain. Mutta Miksi, joka oli jo vaipunut syvälle
alituiseen alakuloisuuteen, katsoi sitä aivan rauhallisena,
pörhistämättä niskakarvojaan ja luimistamatta korviaan. Tämä sai apinan
vaikenemaan. Jos koira olisi hyökännyt sitä kohti tai murissut tai
jotenkin osoittanut vihaa ja suuttumusta, niin se olisi kirkunut ja
ulvonut ja pitänyt kamalaa melua, huutanut apua ja kutsunut kaikki
ihmiset todistamaan, kuinka hävyttömästi sitä kohdeltiin.
Mutta Miksin omituinen menettely näytti aivan hurmaavan sen. Se läheni
koiraa varovasti ollenkaan meluamatta, ja poika, joka sitä kuljetti,
hellitti hiukan ohutta ketjua.
"Purkoon koira siltä selän poikki", oli pojan syntinen toivomus, sillä
hän vihasi Saaraa kiihkeästi ja olisi mieluummin hoidellut leijonia tai
elefantteja kuin pitänyt huolta pienestä ilkeästä apinasta, jolla ei
näyttänyt olevan mitään järkeä.
Ja kun Miksi ei näyttänyt sitä huomaavankaan, se meni lähemmä. Hetkisen
kuluttua se jo kopeloi Miksiä käsin, pani kätensä Miksin kaulaan ja
painoi päänsä Miksin päätä vasten. Sitten alkoi sen loputon loruilu.
Joka päivä se tapasi koiran eri aikoina areenalla, painautui sitä
vasten ja kertoi hiljaisella äänellä, hengähtämättä elämänsä tarinan,
kuten koira otaksui. Ainakin se tuntui puhuvan kärsimyksistään ja
häpeällisestä kohtelusta, jota se oli saanut kestää. Se oli yhtä
ainoata loppumatonta valitusta, ja usein se näytti puhuvan
terveydentilastaankin, koska ryki usein, ja sen rintaa näytti aina
pakottavan, koska se vähän väliä painoi varovasti kättään sitä vasten.
Mutta väliin sen valitus taukosi, ja se kertoi koiralle hellästä
äidistään -- kokoisen sarjan helliä, hyväileviä ääniä, jotka
muistuttivat kuherrusta.
Apina oli Cedarwildissä ainoa olento, joka ystävällisin käsin koski
Miksiin, ja se oli aina hyvä, ei nipistänyt milloinkaan eikä
milloinkaan vetänyt korvista. Ja koira taas oli apinan ainoa ystävä, ja
Miksi aivan kaipasi saada tavata sitä aamupäivän harjoituksissa --
huolimatta siitä, että jokainen kohtaaminen päättyi aikamoiseen
meteliin, kun Saara tappeli vartijaansa vastaan, joka tahtoi viedä sen
pois. Sen huudot ja vastaansanomiset vaihtuivat valitukseksi ja
ulvonnaksi, ja ympärillä olevat ihmiset nauroivat apinan ja
irlantilaisen terrierin kummalliselle rakkaudelle.
Mutta Harris Collins katseli tätä ystävyyttä suopein silmin, vieläpä
yllytti sitä.
"Ne molemmat äkäpussit viihtyvät parhaiten yhdessä", hän sanoi. "Ja se
tekee niille hyvää. Se antaa niille jotakin, minkä vuoksi elää, ja se
on terveellistä. Mutta pankaa mieleenne, että jonakin kauniina päivänä
apina antaa ystävälleen salaiskun, ja silloin niiden ystävyys saa
kamalan lopun."
Tämä ennustus toteutui puoleksi, sillä vaikkakaan apina ei asettunut
Miksiä vastaan, tuli kuitenkin päivä, jolloin niiden ystävyys
todellakin sai kauhean lopun.
"Hylkeet ovat aivan liian viisaita", Collins sanoi eräänä päivänä
pannessaan toimeen tilapäisnäytäntöä muutamille oppilailleen. "Niille
täytyy heittää kaloja, kun ne tekevät temppujaan, muutoin ne
äkääntyvät, eikä siitä tule koskaan loppua. Mutta ei voi saada paljoa
aikaan heittelemällä koirille makeisia, vaikkakin voi saada nuoren
opettamattoman sian auttavasti temppuilemaan, jos pitää ruokapullon
hihaansa kätkettynä.
"Vain ajattelemalla pääsette johonkin. Luuletteko saavanne vinttikoirat
hyppäämään lupaamalla niille lihaviipaleen? Piiska ne panee hyppimään.
Katsokaa Billy Greeniä. Hänellä ei ole muuta keinoa opettaessaan tuolle
koiralle sen temppua. Ei sitä voi hyväilyillä siihen saada. Eikä
lahjomallakaan. On ainoastaan yksi keino, ja se on _pakko_."