todellakin vetävät teitä. Olkaa sen näköinen kuin niin olisi. Antakaa
kasvojenne jäykistyä. Näytelkää päättäväisyyttä, tahdonvoimaa. Olkaa
kovasti jännittävinänne kaikkia lihaksianne. Pankaa jalat enemmän
haralleen. Liikuttakaa käsivarsien ja säärien lihaksia aivan kuin ne
olisivat kovassa työssä. Antakaa hevosten vetää itsenne hiukan oikealle
ja taas hiukan vasemmalle. Taivuttakaa samalla hiukan ruumistanne.
Irvistelkää, aivan kuin ne olisivat repimäisillään teidät palasiksi ja
vain tahdonvoimanne pitäisi teitä koossa. -- Juuri niin! Tuo on hyvin!
Tämähän käy mainiosti, Bill! -- Iskekää vain hevosia! Pankaa vauhtia
niihin ja antakaa niiden vetää kuin henkensä edestä."
Piiskat läiskyivät ja isot hevoset kiskoivat kaikin voimin välttääkseen
tuskaa. Kohtaus saisi varmasti yleisön taputtamaan käsiään. Jokainen
hevonen painoi ainakin yhdeksänsataa kiloa, katsojista näytti siis
siltä, kuin kolmetuhatta kuusisataa kiloa hevosvoimaa olisi kamppaillut
repiäkseen palasiksi hienosti pukeutuneen, notkean, hentojäsenisen
naisolennon, joka painoi kuusikymmentä kiloa. Tämä näky saisi naiset
varmasti katsomossa kirkumaan kauhusta ja kääntämään pois kasvonsa.
"Hellittäkää", Collins huusi rengeille. "Nainen on voittanut", hän
ilmoitti sitten sirkusjohtajan äänellä. "Tällä numerolla lyötte rahaa
kokoon, Bill. -- Irrottakaa ha'at, rouva, irrottakaa ha'at."
Nainen totteli ja ha'at vielä riippuen hihansuissa juoksi Billikensin
luo, heittäytyi hänen syliinsä, kietoi kätensä hänen kaulaansa ja
huusi, ennenkuin suuteli miestään:
"Oi, Billikens, tiesinhän koko ajan, että osaisin sen tehdä! Olin
rohkea, enkö ollutkin?"
"Te menetitte pelin", kaikui Collinsin terävä ääni kesken naisen
ihastuksenpurkausta. "Te annoitte koko yleisön nähdä ha'at. Niiden
täytyy lentää ylös hihoihin, samassa kun te irrotatte ne. Koettakaa
uudelleen. Ja vielä eräs seikka. Älkää ylpeilkö, kun näytös on ohi.
Älkää näyttäkö, kuinka helposti se kävi. Olkaa olevinanne läpiväsynyt,
pyörtymäisillänne uupumuksesta. Seiskaa polvet horjuen. Antakaa
olkapäitten painua. Tallimestarin täytyy astua askel teitä kohden
tukeakseen teitä, jos kaadutte. Silloin on teidän oltava varuillanne ja
ehdittävä ennen häntä. Ojentautukaa suoraksi jännittämällä kaikki
tahdonvoimanne; niin tahdonvoima, se tekee vaikutuksen, urheutta ja sen
sellaista, ja heittäkää lentosuukkosia yleisölle ja hymyilkää
väsyneesti ja surumielisesti, aivan kuin sydän olisi kiskottu
rinnastanne ja teidän täytyisi mennä sairaalaan, mutta sittenkin vielä
seisotte siinä ja hymyilette ja heittelette lentosuukkoja yleisölle,
joka taputtaa hurjasti käsiään ja jumaloi teitä. Ymmärrättekö, rouva?
Te käsitätte, mitä tarkoitan. -- Valmiina nyt! Olkaa hiukan levoton, kun
katsotte hevosia. -- Aivan niin! Ei kukaan voi aavistaa, että teillä on
ha'at ja että ne ovat teräsköydellä kiinni toisissaan. -- Varuillanne.
-- Nyt aloitamme."
Ja jälleen tuhatkahdeksansataa kiloa hevosvoimaa ponnisteli naisen
kummallakin puolen toisiaan vastaan. Ja jälleen näytti siltä, että
välirengas naislihaa, Julia-rouva, revittäisiin kappaleiksi.
Temppua harjoitettiin vielä kolmannen ja neljännen kerran, ja eräällä
väliajalla Collins lähetti apulaisensa hakemaan konttoristaan Harry Del
Marin sähkösanoman.
"Pidä nyt huoli hänestä, Bill", hän sanoi Julian miehelle ryhtyessään
sähkösanoma kädessään taas tutkimaan Miksin arvoitusta. "Anna hänen
harjoitella vielä viisi, kuusi kertaa. Ja muistakaa, että kun kuulette
jonkun talonpojan kehuvan itsellään olevan hevosvaljakon, joka vetää
vaikka kuinka raskaita kuormia, niin lyötte hänen kanssaan vetoa, että
teidän paras valjakkonne on vielä kovempi vetämään. Se on hyvää
mainosta ja tulee varmasti sanomalehtiin. Sirkusjohtajat tulevat aivan
tappelemaan teistä, ja valjakosta tulee oikea vetonumero. Jos olisin
nuori ja vapaa, en toivoisi parempaa kuin lähteä teidän kanssanne
kiertueelle."
Väliajoilla Collins tähyili Miksiin ja luki Del Marin Seattlesta
lähettämän sähkösanoman:
"Myykää minun koirani. Te tiedätte, mihin ne kykenevät ja minkä
arvoiset ne ovat. En tarvitse niitä enää. Vähentäkää summasta
hoitomaksu ja säilyttäkää loput, kunnes tapaamme. Olen saanut
verrattoman koiran. Se voittaa kaikki minun tähänastiset saavutukseni.
Se takaa loistavan menestyksen. Odottakaa, kunnes saatte sen nähdä."
Collins katseli Miksiä yli meluisan areenan.
"Del Mar oli verraton itsekin", hän sanoi Johnnylle, joka talutti
Miksiä. "Kun hän sähkötti minulle ja käski myydä koiransa, se
merkitsee, että hänellä oli jotakin vielä parempaa tarjottavana, mutta
tässä on nyt vain koira ja päällepäätteeksi tuollainen rotukoira. Hän
sanoo, että koira on aivan verraton. Sitä sen täytyy siis olla, mutta
missä sen taito on? Se ei ole eläessään heittänyt kuperkeikkaa saati
sitten kaksoiskuperkeikkaa. Mitä luulet Johnny? Pinnistäpä nyt
aivojasi. Ehdota jotakin."
"Ehkä se osaa laskea", Johnny sanoi.
"Laskevat koirat eivät nykyään käy kaupaksi. Mutta koettakaamme
kuitenkin."
Miksi, joka oli niin taitava laskuniekka, ei ruvennut näyttämään
taitoaan.
"Jos se olisi vain tavallinen koira, se osaisi kävellä takajaloillaan
tai miten tahansa", oli Collinsin seuraava ajatus. "Koettakaamme."
Miksiä odotti jälleen nöyryyttävä kidutus. Johnny nosti sen
takajaloilleen, samalla kun Collins rottingillaan pisteli sitä leukaan
ja löi polviin. Raivoissaan Miksi yritti purra ylijumalaa, mutta ketju
pidätti sitä. Kun se tahtoi kostaa Johnnylle, ojensi tämä kätensä ja
järkkymättömän rauhallisena kohotti sen ilmaan, niin että kaulanauha
oli kuristaa sen.
"Tämä on toivotonta", Collins virkkoi väsyneellä äänellä. "Ellei se voi
seistä takajaloillaan, se ei myöskään voi hypätä tynnyrien läpi. Olet
kai kuullut puhuttavan Rissestä, Johnny. Se oli mestarihyppääjä. Se
hyppeli piikkitynnyrien läpi milloinkaan satuttamatta käpäliään. Se
suoriutui kahdeksasta perätysten. Muistan, kun se oli täällä hoidossa
ja harjoitteli. Se oli kultakaivos, mutta Carson ei osannut hoitaa
sitä, ja se kuoli keuhkokuumeeseen Cripple Creekissä."
"Mahtaiskohan se osata heitellä lautasia kuonollaan", virkkoi Johnny.
"Eihän se osaa kävellä takajaloillaan", huomautti Collins. "Eikä se ole
mitenkään harvinainen temppu. Tällä koiralla on jokin erikoisuus. Se ei
ole tusinakoira. Se osaa jotakin tavattoman hyvin, ja siitä on meidän
nyt otettava selvä. Se siitä nyt seurasi, kun Harry niin odottamatta
kuolla kupsahti ja jätti meille tämän salaperäisen koiran. No, minun
täytynee tutkia sitä. Vie se pois, Johnny. Se pannaan numero
kahdeksaantoista. Myöhemmin se voi saada oman häkin, muista erillään."
26.
Häkki numero kahdeksantoista oli niin tilava, että siihen olisi huoleti
sopinut tusinan verran Miksin kokoisia irlantilaisia terrierejä. Sillä
Harris Collins noudatti tieteellisiä menettelytapoja. Cedarwildin
hoidokit saivat hyvän tilaisuuden virkistyäkseen puoli vuotta tai ehkä
yli vuodenkin kestäneen kiertueen vaivoista. Siksi koulua niin paljon
käytettiinkin opetettujen eläinten lepopaikkana, kun eläinten
omistajilla oli loma-aikansa tai he olivat toimettomina. Harris Collins
piti eläimensä puhtaina ja suojeli niitä tarttuvilta taudeilta. Ne
olivat täysin levänneitä, kun niiden oli lähdettävä seuraavalle
varietee- tai sirkuskiertueelleen.
Miksin vasemmalla puolen, numero seitsemässätoista oli viisi
hullunkurisesti kerittyä ranskalaista villakoiraa. Miksi voi nähdä ne
ainoastaan silloin, kun sitä vietiin ulos tai tuotiin takaisin, mutta
se tunsi niiden hajun ja kuuli niiden äänet, alkoipa se vielä murinalla
hieroa riitaa Pedron kanssa, joka oli kookkain niistä ja esiintyi
pajatsona niiden ilveilyssä. Kumpikin olivat opetettujen eläinten
ylimystöä, ja Miksin ja Pedron riita oli enemmän teeskenneltyä kuin
todellista. Jos ne olisivat päässeet yhteen, niistä olisi heti tullut
hyvät ystävät. Mutta viruessaan häkissä ikävissään ne kiihottivat
itsensä kuviteltuun vihaan ja päästivät ilmoille eripuraisuuden, josta
molemmat tiesivät, ettei se ollut todellista.
Numero yhdeksässätoista, Miksin oikealla puolella, majaili surkea ja
alakuloinen seura. Ne olivat sekarotuisia koiria, joita pidettiin
täysin puhtaina terveydenhoidon ankarimpia sääntöjä seuraten; ne olivat
vapaina eivätkä olleet saaneet vielä mitään opetusta. Se oli
eräänlainen raaka-ainevarasto, josta kehitettiin taiteilijoita, kun
tarvittiin joku ylimääräinen tai sijainen. Niitä odotti siis areenan
helvetti, sillä siellä opetus tapahtui. Joutoaikoina Collins tai joku
hänen apulaisistaan koetteli niillä temppuja, saadakseen selville
itsekunkin taipumukset. Niinpä eräskin sekarotuinen koira, joka
muistutti lähinnä viiriäiskoiraa, sai monena päivänä kokeilla
ponillaratsastusta, sen piti hypätä silkkipaperiin kiedottujen
vanteiden läpi ja pudota jälleen ponin selkään. Kun se oli monta kertaa
loukannut pahoin itsensä, se hylättiin ratsastajana ja se sai kokeilla
lautastenheittelijänä. Kun se tässäkin epäonnistui, se pistettiin
kahdenkymmenen muun koiran joukkoon, jotka kiikkuivat keinulaudalla.
Numero yhdeksästätoista kuului ainaista riitaa ja valitusta.
Opetustunneilla vahingoittuneet koirat nuolivat haavojaan, vikisivät
tai ulvoivat ja olivat tavattoman ärhäkkäitä. Aina kun sinne tuotiin
uusi koira -- ja niin tapahtui usein, sillä toisia vietiin alituisesti
esiintyjiksi -- syntyi riita ja tappelu, kunnes uusi tulokas oli joko
urhoollisesti tappelemalla valloittanut paikan itselleen tai taistelua
peläten tyytynyt muiden armoihin.
Miksi ei ollut tietävinään numero yhdeksäntoista asukkaista. Ne saivat
murista ja haukkua nalkuttaa sille tappelunhaluisina, eikä se ollut
millänsäkään siitä; se säästi voimansa teeskenneltyyn alituiseen vihaan
Pedroa kohtaan. Miksi oli myös areenalla useammin ja kauemmin kuin
kukaan niistä.
"Tietysti Harry ei ole liioitellut koiran arvoa", päätteli Collins, ja
hän ponnisteli keksiäkseen, minkä tähden Del Mar oli sanonut Miksiä
vetonumeroksi ja aivan verrattomaksi koiraksi. Hänen kokeillessaan
Miksi sai alistua kaikkeen mahdolliseen nöyryyttävään kohteluun. Se
pantiin hyppäämään estehyppyä, kulkemaan etujaloillaan, ratsastamaan
ponilla, heittämään kuperkeikkaa ja näyttelemään ilveilijää, yhdessä
muiden koirien kanssa. Se pakotettiin tanssimaan valssia, joka jalassa
nuora, jota vedettiin ja nyittiin puoleen ja toiseen. Sille pantiin
piikkivaljaat, ettei se heittäytyisi sivulle tai kaatuisi eteen- tai
taaksepäin. Sitä piestiin piiskalla ja rottingilla ja kiskottiin
kuonosta. Sitä koetettiin kerran saada maalivahdiksi, kun kaksi
koirajoukkuetta iskujen ja lyöntien pakottamina pelasi jalkapalloa. Ja
se kiskottiin ylös tikkaita ja paiskattiin vesialtaaseen sukeltamaan.
Koetettiinpa surmanrengastakin: sen annettiin laskea -- piiskalla
nopeutta kiihdyttäen -- kaltevaa kourua niin hurjalla vauhdilla, että
se, jos vain tahtoi, olisi voinut juosta ylös renkaan sisäpuolta ja
jälleen alas aivan kuin kärpänen katossa ja tehdä sen yhä uudelleen,
lentää ympäri rengasta ja lopulta heittäytyä sieltä ulos. Mutta se ei
tahtonut, ja joka kerran, kun se ei kohta alussa onnistunut pääsemään
pois kourusta, se putosi korkealta ja loukkaantui.
"En luulekaan Harryn tarkoittaneen mitään tällaista", sanoi Collins
apulaisilleen, kun he näin kokeilivat Miksillä, "tahdon vain saada edes
jonkinlaisen aavistuksen sen erikoisalasta, siitä, mitä jumalan nimessä
Harry-parka oli keksinyt".
Jos sen rakastettu jumala hovimestari olisi tahtonut niin Miksi olisi
rakkaudesta opetellut näitä temppuja ja varmaan oppinutkin monta
niistä. Mutta täällä Cedarwildissa ei rakkautta ollut olemassakaan, ja
jalorotuisena olentona se itsepäisesti kieltäytyi pakosta tekemästä
sitä, mitä se ilomielin olisi tehnyt rakkaudesta. Ja kun Collins ei
ollut jalorotuinen, sattui heidän keskensä usein hurjia yhteenottoja.
Sillä ei ollut mitään voiton mahdollisuuksia, sen Miksi pian huomasi.
Se oli aina tuomittu joutumaan häviölle. Ennenkuin se ennätti
aloittaakaan, se oli jo voitettu "taiteen" kaikkien sääntöjen mukaan.
Ei ainoatakaan kertaa se saanut isketyksi hampaitaan Collinsiin tai
Johnnyyn. Se oli liian viisas jatkaakseen taistelua, jossa se varmasti
olisi saanut sekä ruumiinsa että sielunsa nujerretuksi ja päätynyt
hulluuteen. Sensijaan se vetäytyi itseensä, muuttui ärtyiseksi ja
jäykäksi, mutta se ei milloinkaan madellut tappion jälkeen, vaan oli
aina valmis murisemaan ja pörhistämään karvansa osoittaakseen yhä
olevansa samanlainen ja lannistumaton sisimmässään, mutta milloinkaan
se ei tehnyt itseään enää syypääksi villiin raivon purkaukseen.
Jonkun ajan kuluttua se pääsi Johnnystä ja ketjusta ja oli aina
Collinsin kanssa areenalla. Se tiesi katkerasta kokemuksesta, että sen
tuli seurata Collinsia kaikkialle, ja se seurasi häntä ja vihasi häntä,
ja tämä viha myrkytti sen hitaasti sen itsensä huomaamatta.
Kukaan ei voinut nähdä siitä mitään ulkonaisia merkkejä, niin luja ja
terve sen ruumiinrakenne oli. Mutta kun vaikutuksien täytyi jossakin
ilmetä, kuvastuivat ne sen sielussa tai hengessä tai luonteessa tai
aivoissa tai tietoisuuden ilmauksissa. Se sulkeutui siis yhä enemmän
itseensä ja vaipui synkkään jöröttelyyn. Tämä kaikki oli sielun
sairautta. Miksi, joka oli ollut niin iloinen, iloisempi vielä kuin
veljensä Jeri, alkoi muuttua synkäksi, ärtyiseksi ja vihaiseksi. Se ei
tuntenut enää halua leikkiä, mellastaa ja kuljeskella. Sen ruumis
muuttui yhtä hillityksi ja levolliseksi kuin aivotkin. Kuolemaan
tuomitut ihmiset käyvät yhtä levollisiksi vankilassa. Se saattoi seisoa
tuntikausia Collinsin takana, välinpitämättömänä ja ikävystyneenä, kun
Collins piinasi jotakin koirarakkia koettaen opettaa sille uutta
temppua.
Miksi sai olla läsnä monessa sellaisessa kidutuksessa. Siellä oli
vinttikoiria, jotka hyppäsivät korkealle ja juoksivat nopeasti. Ne
tekivät halulla parhaansa, mutta Collins ja hänen apulaisensa saivat
aikaan sen ihmeen -- mikäli sitä voi ihmeeksi sanoa -- että ne tekivät
enemmän kuin parhaansa. Niiden parhaat saavutukset olivat luonnollisia.
Mutta se, mikä meni yli niistä, oli luonnotonta, ja se tappoi jotkut ja
lyhensi kaikkien ikää. Kun ne ajettiin ponnistuslaudalle hyppäämään,
seisoi alhaalla aina apulainen hirmuisen pitkä piiska kädessään ja
antoi niille tuntuvan hujauksen. Siksi ne koettivat hypätä kauemmas
kuin olisivat oikeastaan jaksaneetkaan ja pinnistivät viimeiset
voimansa epätoivoiseen yritykseen välttää piiskaa, lentää sen ohi
ilmassa ja päästä pakoon, ennenkuin se osui huohottavaan kylkeen
pistäen kuin skorpioni.
"Hyppääjäkoira ei milloinkaan hyppää niin korkealle kuin se voi", sanoi
Collins apulaisilleen, "ellei sitä pakoteta siihen. Siinä on seikan
solmu. On suuri ero minun opettamieni ja amatöörien opettamien
hyppääjien välillä, joista useimmat tuskin pääsevät kunnolla pensaan
yli."
Collins opetti ja neuvoi yhtä mittaa. Oppilasta, joka oli harjoitellut
hänen laitoksessaan ja saanut häneltä suosituskirjeen, pidettiin
eläintenkesyttäjien maailmassa täytenä mestarina.
"Ei ainoakaan koira kulje luonnostaan takajaloillaan, vielä vähemmän
etujaloillaan", oli Collinsin tapana sanoa. "Koiria ei ole siihen
luotu. _Ne täytyy pakottaa siihen_, siinä kaikki. Se on eläinten
opettamisen koko salaisuus. Teidän täytyy pakottaa ne. Siinä on teidän
tehtävänne. Pakottaa ne. Joka ei sitä voi, se ei kelpaa tähän
laitokseen. Pankaa se mieleenne ja toimikaa sen mukaan."
Miksi näki, sitä täysin käsittämättä, kuinka erään muuliaasin satulaan
aina pantiin naula. Aasi oli ensimmäisen kerran areenalle ilmestyessään
lihava ja hyväntuulinen. Se oli ollut lemmikkiaasina perheessä, jossa
oli monta lasta, se oli saanut osakseen aina rakkautta ja
ystävällisyyttä ja aiheuttanut monta makeata naurunpurkausta
hullunkurisella itsepintaisuudellaan. Mutta Collinsin silmät olivat
keksineet terveyttä, voimaa ja pitkää ikää sekä vielä naurettavan
ulkonäön ja hullunkuriset eleet tuossa pitkäkarvaisessa muuliaasissa.
Se oli ristitty Rosinanteksi ensimmäisenä areenapäivänään. Ja silloin
se myös sai kokea elämänsä suurimman yllätyksen. Se ei aavistanut
satulassa olevan naulaa, ja niin kauan kuin satula oli tyhjä, ei naulaa
tuntunutkaan. Mutta samassa kun Samuel Bacon, neekeritemppuilija,
istuutui satulaan, teki naula tehtävänsä. Hän tiesi kaikki ja oli
varuillaan. Mutta Rosinante, jolle naula oli yllätys, jännitti selkänsä
ja heitti ratsastajan maahan ensimmäisen kerran eläessään. Se kävi niin
salamannopeasti, että Collins aivan loisti tyytyväisyydestä Samin
lentäessä kahdentoista jalan päähän sahajauhoihin.
"Tehkää tuo aina yhtä hyvin", sanoi Collins, "niin saatte seurata
mukana hyvillä ehdoilla, kun myyn aasin, siitä lyön vetoa. Siitä tulee
mainio numero. Mutta siihen tarvitaan lisäksi vielä kaksi temppuilijaa,
jotka ovat yhtä notkeita kuin te sekä yhtä vahvahermoisia ja nokkelia
arvioimaan, minne putoavat."
Ja Rosinantelle alkoi se opetushelvetti, joka myöhemmin säästi sen
ostajalle äärettömästi aikaa. Päivä päivältä se sai kestää kidutuksen
uudelleen. Sen ei tarvinnut enää kantaa naulasatulaa. Neekeri istui
paljaaltaan sen selkään, mutta kuitenkin Rosinante tunsi naulan piston
ja lennätti ratsastajan selästään; naula oli nyt nahkaremmillä
kiinnitetty Samin ranteeseen. Lopulta Rosinanten selkä tuli niin
araksi, että se alkoi hyppiä taaksepäin, jos sitä katsoikaan. Muistaen,
miltä naulanpisto tuntuu, se alkoi nykiä, tanssia ja hyppiä kohta, kun
huomasi, että joku aikoi nousta sen selkään.
Kun oli näin harjoiteltu neljä viikkoa, hankittiin kaksi muuta
temppuilijaa, valkoihoisia nuorukaisia, ja koko ohjelmanumero
esitettiin eräälle hoikalle herrasmiehelle, jolla oli vahatut viikset
ja joka näytti ranskalaiselta. Lopulta hän osti Rosinanten, maksaen
siitä tinkimättä mitä Collins pyysi, ja otti palvelukseensa Samin ja
molemmat valkoiset temppuilijat. Collins oli järjestänyt näytännön
aivan kuin oikeassa sirkuksessa ja hankkinut kaikki tarvittavat
välineet sekä toimi itse tallimestarina ostajan ollessa katsojana.
Lihavana kuin voikimpale ja hullunkurisen näköisenä Rosinante tuotiin
esiin tilapäiselle nelikulmaiselle lavalle, joka oli aidattu kankaaseen
kierrettyjen terästolppien päähän kiinnitetyillä, samoin kankaaseen
peitetyillä teräsköysillä. Päitset otettiin pois, ja se laskettiin
irti. Se kävi heti levottomaksi, luimisti korviaan ja näytti
vihaiselta.
"Muistakaa yksi asia", Collins sanoi ostelijalle. "Jos ostatte sen,
tulee teistä tallimestari, ettekä te itse saa milloinkaan pistää sitä
naulalla. Kun se huomaa sen, voitte milloin tahansa panna kätenne sen
päälle ja hillitä sen. Se on hyväluontoinen ja kiitollisin aasi, minkä
olen milloinkaan nähnyt työssä. Sen täytyy pitää teistä ja vihata noita
kolmea muuta. Ja vielä yksi neuvo: jos se käy todella vihaiseksi ja
yrittää purra, voitte kiskoa siltä hampaat pois ja ruokkia sitä sitten
appeella ja höyrytetyillä ryyneillä. Annan teille helposti sulavien
ruokien ohjeita. Nyt aloitetaan!"
Collins nousi korokkeelle ja taputti Rosinantea, joka oli hyvin säyseä
ja koetti kaikessa ystävyydessä tunkeutua hänen ohitseen ja pois
nuora-aitauksesta päästäkseen piinasta, minkä se tiesi olevan tulossa.
"Katsokaa", sanoi Collins, "se luottaa minuun. Se tietää, etten minä
ole milloinkaan sitä pistänyt ja että aina lopulta olen sen pelastanut.
Minä olen sen laupias samarialainen. Nyt pidän pienen puheen yleisölle.
Sitä voitte sitten tietenkin höystää oman makunne mukaan."
Eläintenkesyttäjä laskeutui alas aitauksesta, astui areenalle ja katsoi
eteensä, sivuille ja ylös, aivan kuin olisi vedonnut permannon ja
parvien yleisöön.
"Hyvät naiset ja herrat", hän puhui tyhjälle sahajauhokentälle, aivan
kuin siinä olisi ollut lukuisa yleisö. "Tämä Rosinante on pahin veijari
aasien joukossa. Se on sävyisä kuin newfoundlandilaispenikka ...
odottakaahan hetkinen..."
Hän meni takaisin aitauksen luo, ojensi kätensä nuoran yli ja sanoi:
"Tule tänne, Rosinante, ja näytä kaikille näille naisille ja herroille,
kenestä sinä eniten pidät."
Ja Rosinante tulla kepsutti pienillä kavioillaan, nuuski Collinsin
kämmentä, tuli lähemmäksi, nuuski hänen käsivarttaan, töykkäsi häntä
olkapäähän turvallaan, kohottautui hiukan takajaloilleen, aivan kuin
olisi aikonut syleillä häntä nuoran yli. Itse asiassa se vain kerjäsi
ja rukoili, että Collins pelastaisi sen aitauksesta ja odottavasta
kidutuksesta.
"Se on seuraus siitä, etten ole milloinkaan pistänyt sitä naulalla",
sanoi Collins vahaviiksiselle herralle ja meni sitten entiselle
paikalleen sahajauhokentälle kuvitellun orkesterin yläpuolelle ja puhui
kuvitellulle katsojajoukolle:
"Hyvät naiset ja herrat, Rosinante on suuri veitikka. Se taitaa
viisikymmentä kujetta neljällä jalallaan, eikä ole syntynyt sitä
ihmistä, joka pysyisi kuuttakymmentä sekuntia sen selässä. Sen sanon
suoraan, ennenkuin teen ehdotukseni. Kuulostaa helpolta, eikö totta? --
Istua minuutti, kuudeskymmenes osa tunnista tai tarkoin sanottuna
kuusikymmentä sekuntia, niin kiltin ja iloisen aasin selässä kuin
Rosinante. Hei, pojat ... tulkaa koettamaan! Jokaiselle, joka pysyy
minuutin sen selässä, maksan heti viisikymmentä dollaria ja kahdesta
minuutista viisisataa dollaria."
Sitten tuli Samuel Baconin osa. Hän tulla nilkutti kömpelösti
sahajauhojen yli ja irvisteli hämillään. Collins ojensi kätensä ja oli
auttavinaan hänet korokkeelle.
"Oletteko henkivakuutettu?" Collins kysyi.
Sam pudisti päätään ja irvisteli.
"Miksi teette tämän?"
"Rahan tähden", Sam sanoi. "Tarvitsen rahaa liikkeeseeni."
"Mikä liike teillä on?"
"Se ei kuulu teihin, hyvä herra." Sam hymyili aivan kuin pyytäen
anteeksi nenäkkyyttään ja kompuroi muutaman askeleen eteenpäin.
"Voisinhan koetella onneani arpajaisissa tämän sijaan, mutta sitä en
tee. Saanko rahat? Se on minulle pääasia."
"Kyllä ne saatte", sanoi Collins, "jos ne ansaitsette. Astukaa syrjään
ja odottakaa hetkinen. Jos hyvät naiset ja herrat suovat anteeksi
viivytyksen, pyydän useampia vapaaehtoisia ilmoittautumaan. Onko
useampia, jotka haluavat kilpailla? Viisikymmentä dollaria
kuudessakymmenessä sekunnissa. Melkein dollari sekunnissa ... jos
voitatte. Niin, lupaan dollarin sekunnista. Kuusikymmentä dollaria
sille pojalle, miehelle, naiselle tai tytölle, joka voi pysytellä
Rosinanten selässä yhden minuutin. Tulkaa esiin, hyvät naiset.
Muistakaa, että tänä päivänä on kaikilla yhtäläinen äänioikeus. Tässä
voitte loistavasti voittaa miehenne, veljenne, poikanne, isänne ja
esi-isänne. Ei mitään ikärajaa. Tahtooko isoäiti suoda meille sen
kunnian?" hän sanoi suoraan jollekin muka hyvin vanhalle naiselle
etumaisella penkillä. -- "Kuten kuulette -- 'tulevalle ostajalle' --
olen ladellut koko yksinpuhelun, ja sen voitte oppia kahdessa
harjoituksessa, voitte suorittaa sen nyt heti paikalla, aivan
ilmaiseksi, se sisältyy ostosummaan."
Molemmat toiset temppuilijat tulivat sahajauhokentän yli, ja Collins
auttoi heidätkin kuvitellulle korokkeelle.
"Voitte muodostella yleisölle pidettävää puhetta aina sen kaupungin
mukaan, minne tulette", hän selitteli ranskalaiselle. "Teidän on helppo
saada selville kaikkein halveksituimpien ja ajastaan eniten
jäljelläolevien kylien ja kauppaloiden nimet. Ja sitten annatte
apulaistenne sanoa olevansa niistä kotoisin."