pienempi kuin hän ja vielä enemmän pelännyt kaikkea paitsi eläimiä.
Hänen isänsä, Noel Collins, oli ollut etevä englantilainen
eläintenkesyttäjä ennenkuin muutti Amerikkaan, ja Amerikassa hän oli
toiminut jatkuvalla menestyksellä ja perustanut Cedarwildin
eläinteatterin, jota hänen poikansa oli hänen jälkeensä yhä
laajentanut. Harris Collins oli rakentanut niin taitavasti isänsä
laskemalle perustukselle, että laitosta pidettiin mallikelpoisena
terveydellisiin oloihin ja inhimillisyyteen nähden: Siellä kävi paljon
vieraita, ja vieraat lähtivät aina ihastuneina siellä vallitsevaan
valoisaan ja lempeään tunnelmaan. Mutta eläinten opetuksessa he eivät
saaneet olla läsnä. Väliin annettiin näytäntöjä, ja ne yhä vahvistivat
heidän koulusta saamaansa edullista käsitystä. Mutta jos he olisivat
nähneet vastatulleiden eläinten opetusta, olisi kellossa varmasti ollut
toinen ääni. Silloin olisi voinut herätä kiihkeä vastustus. Nykyisessä
kunnossaan laitos oli jonkinlainen eläintieteellinen puutarha, jonne
lisäksi oli vapaa pääsy. Paitsi niitä eläimiä, jotka Harris Collins
omisti ja joita hän opetti, osti ja möi, oli laitoksessa hoidettavana
kesytettyjä eläimiä ja kokonaisia eläintarhoja, joiden omistajat
pitivät lomaa tai valmistivat parastaikaa kiertuetta. Hän voi
tilauksesta hankkia kaikenlaisia eläimiä, hiiristä ja rotista aina
kameleihin ja elefantteihin asti, vieläpä silloin tällöin sarvikuonon
tai parin virtahepoja.
Kun Circling-veljesten iso sirkus eräänä kovana talvena joutui
velkojien käsiin, otti Collins hevoset ja muut eläimet täysihoitoon ja
ansaitsi viisitoistatuhatta dollaria viidessä kuukaudessa. Huutokaupan
edellä hän panttasi kaikki, mitä omisti, lunasti opetetut hevoset ja
ponit, kirahviperheen ja temppuja tekevät elefantit, ja kuuden
kuukauden kuluttua hän oli myynyt ne kaikki tyynni -- paitsi pientä
Repeater-nimistä ponia, joka teki kuperkeikkoja ilmassa -- voittaen
jälleen viisitoistatuhatta dollaria. Repeaterin hän myi monta
kuukautta myöhemmin saaden puhdasta voittoa kaksituhatta dollaria.
Cirling-veljesten vararikko olikin Harris Collinsin taitavin
liiketemppu, mutta hän sai lisäksi huomattavat vuositulot laitoksestaan
ja antaessaan eläinten talvisin esiintyä Hippodromin näytännöissä hän
jakoi tulot eläinten omistajien kanssa, ja vuokratessaan niitä
elokuvateattereihin hän useimmiten pisti koko voiton omaan taskuunsa.
Koko maan eläintenkesyttäjät tunnustivat, että Collins ei
ollut ainoastaan rikkain heidän ammatissaan, vaan suorastaan
eläintenkesyttäjäin kuningas ja rohkein mies, mikä milloinkaan oli
pedon häkkiin astunut. Ja ne, jotka olivat nähneet hänet työssä,
olivat yksimielisiä siitä, ettei hänellä ollut sydäntä. Mutta hänen
vaimonsa ja lapsensa ja läheisimmät tuttavansa ajattelivat toisin.
Koska he eivät olleet nähneet häntä kesytystyössä, he uskoivat,
ettei ollut olemassakaan toista niin helläsydämistä ja tunteikasta
miestä. Hänen äänensä oli hillitty, hänen liikkeensä pehmeät,
hänellä oli kovin lempeät mielipiteet maailmasta, uskonnosta ja
politiikasta. Ystävällinen sana sai hänet sulamaan. Hän ei voinut
kieltää, kun häneltä jotakin pyydettiin. Hän avusti kaikkia
paikkakunnan hyväntekeväisyyslaitoksia ja oli kokonaisen viikon aivan
masennuksissaan, kun "Titanic" upposi. Ja kuitenkin hänen virkaveljensä
tunnustivat hänen olevan heistä kaikkein tarmokkain ja pelottomin.
Mutta eniten hän pelkäsikin sitä, että hänen kookas ja jykevä vaimonsa
lennättäisi päivällispöydässä kuuman liemilautasen vasten hänen
kasvojaan. Se oli tapahtunut kahdesti heidän naimisissaolonsa aikana.
Huolimatta siitä, että vaimo jälleen voisi sen tehdä, mies rakasti
häntä todella, kuten hän rakasti seitsemää lastaan, joille hänen
mielestään ei mikään ollut liian hyvää tai liian kallista.
Niin hellästi hän heitä rakasti, ettei hän alun pitäen antanut neljän
poikansa nähdä isäänsä työssä, vaan antoi heidän valita vähemmän raa'at
työalat itselleen. John, vanhin joukosta, joka oli opiskellut Yalen
yliopistossa, oli antautunut kirjailijaksi, ajeli joutohetkinään omalla
autolla ja vietti muutenkin rikkaan nuoren miehen elämää Newhavenissa.
Harold ja Frederich olivat miljoonamiesten poikien korkeakoulussa
Pennsylvaniassa, ja nuorin, Clarence, kävi vielä alkeiskoulua
Massachusettsissa ja oli epätietoinen, rupeaisiko lääkäriksi vai
lentäjäksi. Kolme tyttöä, joista kaksi oli kaksosia, kasvatettiin
hienoiksi naisiksi. Elsien valmistautui juuri erotutkintoon
Vassariopistosta, ja Mary ja Madeline opiskelivat hienonhienossa
tyttökoulussa päästäkseen samaan oppilaitokseen. Tämä kaikki maksoi
rahaa, jota Harris Collins ei säästellyt, mutta se pakotti hänet
kiristämään yhä suurempia voittoja kesytyslaitoksestaan. Hänen täytyi
tehdä työtä entistä kovemmin, vaikkei hänen vaimollaan ja neljällä
pojallaan ja kolmella tyttärellään ollut aavistustakaan siitä, että hän
ollenkaan työskenteli. He luulottelivat itselleen, että hän vain valvoi
ja johti kaikkea, ja olisivat hämmästyneet hirmuisesti, jos olisivat
saaneet nähdä hänen solmuruoskalla pieksävän yhteen menoon
neljäkymmentä sekarotuista koiraa, jotka opetuksen aikana olivat
käyneet villeiksi ja hillittömiksi.
Apulaiset tekivät suuren osan työstä, mutta Harris Collinsin oli aina
opetettava, mitä heidän tuli tehdä ja kuinka heidän piti menetellä, ja
aina kun tärkeimmät eläimet olivat kyseessä, hän suoritti itse työn.
Hän otti apulaisensa melkein aina ojennuslaitoksista, ja hän valitsi ne
varmalla ihmistuntemuksella. Itsehillintää, älyä ja kylmäverisyyttä hän
heiltä vaati, ja niihin yhtyi luonnollisesti usein julmuus. Tulinen
veri, jalot intohimot ja tunteikkuus olivat ominaisuuksia, jotka eivät
sopineet hänen liikeyritykseensä, ja Cedarwildin kesytyslaitos oli
liikeyritys alusta loppuun. Sanalla sanoen, Harris Collins oli
tuottanut eläimille enemmän tuskaa kuin koko kristikunnan kaikki
laboratoriot yhteensä.
Ja tähän eläinhelvettiin Miksi oli nyt laskeutunut -- vaikka hänen
matkansa sinne oli käynyt aivan tasaista tietä, kolmetuhatta viisisataa
mailia samassa häkissä, jonne hänet oli ajettu New Washington
hotellissa Seattlessa. Koko matkalla se ei ollut kertaakaan päässyt
ulos häkistä, ja se oli sekä likainen että alakuloinen. Sen vankan
terveyden tähden käpälä parani. Mutta se oli kovin likainen ja täynnä
kirppuja.
Cedarwild ei näyttänyt ollenkaan helvetiltä. Sametinpehmeitä
ruohokenttiä, hiekoitettuja käytäviä ja ajoteitä ja kukkapenkereitä oli
rakennusryhmän edessä. Rakennukset olivat pitkiä ja matalia, jotkut
puusta, toiset sementistä. Mutta Miksiä ei ottanutkaan vastaan Harris
Collins, joka sillä hetkellä istui yksityiskonttorissaan Harry Del
Marin viimeinen sähkösanoma edessään pöydällä ja kirjoitti
sihteerilleen määräystä, että hän tiedustelisi rautatiekonttorista,
minne oli hävinnyt koira, jonka eräs Harry Del Mar niminen henkilö
oli häkkiin suljettuna lähettänyt Seattlesta Cedarwildiin. --
Kahdeksantoistavuotias nuorukainen, jolla oli vaaleansiniset silmät,
otti Miksin vastaan. Hän kirjoitti kuitin tuojille ja kantoi häkin
sementtihuoneeseen, missä oli kalteva lattia ja missä tuoksui aivan
kemiallisen puhtaalta.
Miksi katseli uteliaana ympäristöä, mutta ei pitänyt nuorukaisesta,
joka kääri ylös hihansa ja sitoi ison vahakankaisen esiliinan eteensä,
ennenkuin avasi häkin. Miksi juoksi ulos ja kulki horjuen jaloillaan,
jotka eivät olleet kävelleet moneen päivään. Tuo kaksijalkainen jumala
oli mielenkiintoinen. Hän oli yhtä kylmä kuin sementtilattia ja
täsmällinen kuin kone. Juuri koneen tavoin hän menetteli, kun hän pesi,
desinfioi ja hankasi Miksiä. Sillä Harris Collins oli äärimmäisen
tieteellinen ja antiseptinen eläinten hoidossa, ja Miksi puhdistettiin
tieteellisesti, ilman tahallista julmuutta, mutta myös ilman
vähintäkään hellyyttä tai edes varovaisuutta.
Koira ei tietysti käsittänyt mitään. Kaiken sen perustalla, mitä se
tähän mennessä oli saanut kokea, täytyi otaksua, että tämä kolkko
sementtihuone ja rohdoksien haju tiesi elämän viimeistä kärsimystä ja
että tuo nuori jumala syöksisi sen siihen pimeyteen, mikä oli niellyt
kaiken sille tutun ja rakkaan. Sen Miksi ainakin varmasti tiesi, että
tämä kaikki oli pahaenteistä ja hirvittävän kummallista. Se alistui
siihen, että nuori jumala tarttui sen niskaan, sitten kun kaulanauha
oli poistettu, mutta kun vesiruisku ohjattiin sitä kohti, tuntui siitä
ilkeältä, ja se vastusteli. Nuorukainen, joka työskenteli vain saatujen
ohjeiden mukaan, tarttui koiraa tanakasti niskanahkaan ja nosti sen
koholle samalla ohjaten veden voimaa. Miksi harasi vastaan, mutta sai
vain lisää vettä, kunnes läähätti avuttomana ja henkeään haukkoen.
Sitten se ei enää vastustellut, ja se pestiin ja huuhdottiin käyttäen
suihkua, suurta kovaa harjaa ja runsaasti karbolisaippuaa, jonka vaahto
tunkeutui pistäen silmiin ja kuonoon nostaen vedet silmiin ja pannen
aivastelemaan. Peläten, että pahin voi sattua millä hetkellä tahansa,
mutta nyt tuntien, ettei nuorukainen tahtonut tehdä sille pahaa eikä
hyvää, Miksi alistui kaikkeen vastaanponnistelematta, kunnes se,
puhtaana ja siistinä, viskattiin mukavaan ja hauskaan komeroon, minne
se heti nukahti ja unohdettiin toistaiseksi. Rakennus oli sairashuone
ja eristysosasto, ja siellä Miksi vietti viikon, jolla ajalla siinä ei
ilmennyt mitään tarttuvia tauteja eikä sille tapahtunut mitään muuta,
kuin että se sai hyvää ruokaa määräaikoina ja puhdasta juomavettä eikä
tavannut ainoatakaan toista elävää olentoa kuin sen nuoren jumalan,
joka hoiti sitä täsmällisesti kuin kone.
Miksi ei ollut vielä nähnyt Harris Collinsia, mutta se kuuli
usein hänen äänensä kauempaa. Se ei ollut äänekäs, mutta käskevä se
oli. Miksi tiesi kohta äänen kuultuaan, että sen omistaja oli
korkea-arvoinen jumala. Ainoastaan hyvin korkea jumala, muiden jumalien
hallitsija, voi olla niin käskevä. Siinä äänessä oli tahtoa ja
varmuutta. Kuka tahansa olisi sen tajunnut yhtä hyvin kuin Miksikin. Ja
jokainen koira olisi ymmärtänyt, ettei tuossa äänessä ollut ollenkaan
rakkautta eikä jumalassa tuon äänen takana mitään puoleensavetävää,
mitään, mikä lämmitti sydäntä ja oli palvonnan arvoista.
25.
Kello oli yksitoista aamulla, kun kalpea nuori jumala pani kaulanauhan
ja ketjun Miksille, vei sen ulos eristysosastosta ja jätti sen tummalle
nuorelle jumalalle, joka ei tuhlannut aikaa tervehdykseen tai
ystävyydenosoitukseen. Miksi oli siis vanki, jota kuljetettiin
ketjussa, ja se tapasi pian muita vankeja, jotka kulkivat samalle
taholle. Niitä oli kolme, eikä Miksi ollut koskaan nähnyt niiden
kaltaisia. Siinä oli kolme kömpelöä tassuttavaa jättiläiskarhua.
Nähdessään ne Miksi pörhisti karvansa ja murisi hiljaa, sillä kuten
kesy lehmä tuntee suden, jonka näkee ensimmäistä kertaa elämässään,
niin Miksillekin oli periytynyt aavistus siitä, että karhut olivat sen
vihollisia ikimuistoisista ajoista. Mutta se oli nähnyt liian paljon
maailmaa ja oli liian viisas hyökätäkseen niiden kimppuun. Sensijaan se
seurasi jumalaa, joka talutti sitä nuorassa, kulki hänen jäljessään
epäluuloisena ja jäykin jaloin ja veti sieraimiinsa noiden olentojen
kummallista hajua.
Yhtä mittaa tulvi outoja hajuja sen sieraimiin. Vaikkei se voinutkaan
nähdä seinien läpi, se tunsi hajuja, joiden avulla se myöhemmin oppi
erottamaan leijonat, leopardit, apinat, paviaanit, hylkeet ja
merileijonat. Tämä olisi jo säikähdyttänyt tavallisen koiran, mutta
Miksin se vain teki valppaaksi ja samalla nöyräksi. Oli aivan kuin se
olisi kulkenut oudossa hirviöiden asumassa viidakossa, jonka tiet ja
asukkaat olivat sille aivan tuntemattomia.
Tultuaan areenalle Miksi vetäytyi syrjään, jalat entistä jäykempinä,
pörhisti niskakarvansa ja murisi. Sillä viisi elefanttia oli lähdössä
areenalta. Ne olivat pieniä elefantteja, mutta Miksistä kuitenkin
suunnattoman isoja hirviöitä; niihin voi verrata vain naarasvalasta,
jonka Miksi oli nähnyt sen hävittäessä _Mary Turneria_. Elefantit
eivät huomanneet koiraa; jokainen niistä tarttui kärsällään edessään
kulkevan häntään, kuten niitä oli opetettu tekemään poistuessaan
areenalta.
Miksi tuli areenalle karhut kintereillään. Se oli sirkusareenan
kokoinen, sahajauhoilla peitetty pyörylä, jota ympäröi nelikulmainen
lasikattoinen rakennus. Mutta areenan ympärillä ei ollut istuimia,
sillä tänne ei haluttu katsojia. Ainoastaan Harris Collins ja hänen
apulaisensa sekä ammattimiehet, jotka ostivat ja myivät eläimiä, saivat
olla näkemässä, millä tuskalla ne oppivat temppunsa, jotka sitten
saivat yleisön ihmettelystä ällistelemään tai naurusta kirkumaan.
Miksi unohti karhut, jotka heti pantiin työhön areenan toiselle puolen.
Hetkiseksi se pysähtyi katsomaan muutamia miehiä, kun nämä vierittivät
sisään mahtavia koreaksi maalattuja tynnyreitä, jotka eivät särkyneet
elefanttien niille istuutuessa. Sitten se taluttajansa levähtäessä
katseli kovin uteliaana taitavaa skotlantilaisponia. Se makasi maassa.
Mies istui sen päällä. Ja yhtä mittaa se kohotti päätään sahajauhoista
ja suuteli miestä. Se oli kaikki, mitä Miksi näki, mutta se ymmärsi,
että siinä oli jotain hullusti. Se ei tiennyt, minkä tähden. Sillä ei
ollut mitään todisteita luulolleen, että tässä oli takana julmuutta,
tyranniutta ja vääryyttä. Miksiltä jäi näkemättä pitkä neula, jota mies
piti kädessään. Joka kerran kun hän pisti sen ponin hartiaan, sai
tuskan aiheuttama heijastusliike sen kohottamaan päätään, ja mies piti
varansa ja painoi suunsa ponin suuta vasten. Yleisöstä näytti
pakostakin siltä, että poni tällä tavoin osoitti kiintymystä herraansa
kohtaan.
Tuskin kymmenen jalan päässä siitä oli toinen skotlantilaisponi -- se
oli sysimusta -- yhtä omituisen kohtelun alaisena. Sen etujalkoihin oli
sidottu köydet, kumpaakin köyttä piti apulainen, kiskoen sitä kovasti,
samalla kun kolmas mies, joka seisoi aivan ponin edessä, löi sitä
polviin jäykällä lyhyellä rottingilla. Silloin poni putosi
sahajauhoihin rottinkia pitävän miehen eteen. Poni ei pitänyt tästä ja
ponnisteli väliin niin voimakkaasti vastaan, jalat harallaan ja
jäykkinä ja uhmaavasti nakaten päätään, etteivät nuoranvetäisyt
auttaneetkaan, vaan poni heittäytyi kyljelleen tai kohosi
takajaloilleen, kun nuorat höltyivät. Mutta joka kerta se pakotettiin
jälleen polvilleen miehen eteen, joka sivautti sitä rottingilla
polviin. Sitä tahdottiin opettaa laskeutumaan polvilleen, niinkuin
yleisö toivoo, sillä se näkee vain opetuksen tulokset eikä ollenkaan
aavista, kuinka siinä on menetelty. Mutta Miksi tajusi heti, että oppi
saatiin täällä vain ruumiillisella tuskalla. Sanalla sanoen, tämä
Cedarwildin eläinkoulu oli tuskan koulu.
Harris Collins viittasi tummaa nuorta jumalaa luokseen ja heitti
kysyvän ja tutkistelevan katseen Miksiin.
"Del Marin koira, herra", virkkoi nuori jumala.
Collinsin silmät kirkastuivat, ja hän katseli Miksiä tarkemmin.
"Tiedätkö, mitä se osaa?" hän kysyi.
Nuorukainen pudisti päätään.
"Harry oli viisas mies", jatkoi Collins, puhuen näköjään nuorelle
jumalalle, mutta itse asiassa itselleen, sillä hänellä oli tapana
ajatella ääneen. "Hän oli aivan ihastunut tähän koiraan. Mutta mitä se
osaa tehdä? Siinäpä kysymys. Harry on kuollut. Emmekä me tiedä, mitä
koira osaa. -- Laske se irti."
Vapaaksi päästyään Miksi tarkasti ylijumalaa ja odotti, mitä
tapahtuisi. Karhun tuskanhuuto areenan toiselta puolen osoitti, mitä
sillä oli odotettavissa.
"Tänne", sanoi Collins kylmällä, soinnuttomalla äänellä.
Miksi tuli ja seisahtui aivan hänen eteensä.
"Pane maata."
Miksi laskeutui maahan, mutta hitaasti ja vastahakoisesti.
"Perkeleen rotukoira!" sähisi Collins. "Etkö tahdo liikutella
kinttujasi? Kyllä sinut parannamme. -- Nouse! -- Pane maata! -- Nouse!
-- Pane maata! -- Nouse!"
"Se ymmärtää ainakin englantia", sanoi Collins. "Tahdon nähdä, osaako
se tehdä kaksoiskuperkeikan -- sehän on kaikkien koiranopettajien
rakkain unelma. -- Koetetaan. Nuora kaulaan. -- Tule tänne, Jimmy, ja
sido sen takaruumis."
Jimmy, toinen entinen ojennuslaitospoika, totteli ja sitoi Miksin
lanteille nahkahihnan, johon oli kiinnitetty köysi.
"Valmis!" komensi Collins. "Aloittakaa!"
Ja nyt Miksi joutui hämmästyttävän nöyryyttävän kohtelun alaiseksi.
Komennussanan kaikuessa kaulanauhan sidottu ketju nykäisi sen ylös
taaksepäin ja takaruumiiseen kiedottu nuora samalla ylös eteenpäin,
samalla kun Collinsin kädessä oleva jäykkä, lyhyt rottinki pisti sitä
alaleukaan. Jos Miksi olisi ennen kokenut sellaista, se olisi päässyt
ehkä vähemmällä kivulla hyppäämällä ja kiepsauttamalla itseään
taaksepäin ilmassa. Mutta nyt tuntui siltä, kuin sitä olisi revitty
kappaleiksi, samalla kun pisto leuan alle aivan jäykisti sen tuskasta.
Se lensi kovalla vauhdilla ilmaan ja putosi selälleen, pää
sahajauhoihin.
Se hyökkäsi ylös raivoissaan, pörhisti niskakarvojaan, murisi ja näytti
hampaitaan ja olisi iskenyt ylijumalan jalkaan, ellei se olisi ollut
viekkaan kidutusjärjestelmän uhri. Molemmat nuorukaiset tiesivät, mitä
heidän tuli tehdä. Toinen veti eteenpäin, toinen taaksepäin, ja Miksi
raivosi voimattomana vihassaan. Se ei voinut tehdä mitään, se ei
päässyt eteen- eikä taaksepäin eikä voinut heittäytyä sivulle. Edessä
oleva nuorukainen, joka kiskoi ketjusta, esti sitä hyökkäämästä takana
olevan kimppuun, ja tämä köysineen pidätti sitä pääsemästä edessäolevan
kimppuun, ja molemmat yhdessä suojelivat Collinsia, jonka se aivan
varmasti tiesi olevan tämän kaiken alkuunpanijan.
Miksin viha oli yhtä suuri kuin sen avuttomuuskin. Se voi ainoastaan
pörhistellä niskakarvojaan ja ulvoa raivosta. Mutta Collinsille tämä
kaikki oli hyvin tuttua. Hän ennätti siinä lomassa tarkata karhujakin
areenan toisella puolen.
"Sinä hävytön lurjus", hän karjui kääntäen jälleen huomionsa Miksiin.
"Päästäkää se! -- Hellittäkää!"
Samassa kun kahleet heltisivät, Miksi hyökkäsi Collinsin kimppuun;
mutta Collinsilla oli pitkien vuosien kokemus, hän arvioi nopeasti
etäisyyden ja hyökkäyshetken ja potkaisi Miksiä leukaan, niin että se
lensi takaisin ja kierähti sahajauhoihin.
"Pitäkää sitä kiinni", Collins käski. "Kiristäkää!"
Nuorukaiset kiskoivat taas ketjua ja nuoraa eri tahoille, ja Miksi
seisoi siinä aivan avuttomana.
Collins katsoi areenan yli sisäänkäytävään, missä parastaikaa tuotiin
sisään neljää kömpelöä kuormahevosta, joita seurasi ylen hienosti
pukeutunut nainen, yllään aivan viimeisen muodin mukainen kävelypuku.
"Se ei ole ilmeisesti milloinkaan heittänyt kuperkeikkaa", Collins
huomautti jälleen Miksi-pulmaa ajatellen. "Irrota nahkaremmi, Jimmy, ja
mene toiselle puolen auttamaan Smithiä. -- Johnny, vie se sivulle ja
varo jalkojasi. Marie-rouva tulee ensimmäiselle harjoitustunnilleen,
eikä hänen nahjusmainen miehensä kykene huolehtimaan hänestä."
Seuraavaa kohtausta Miksi ei ymmärtänyt vaikka saikin olla sen
todistajana, kun nuorukainen vei sen areenan toiselle puolen
katsellakseen, mihin valmistuksiin oli ryhdytty naista ja neljää
hevosta varten. Mutta naisen käyttäytymisestä se ymmärsi, että hänkin
oli pahoinpidelty vanki. Häntä harjoitettiin vastoin tahtoaan
suorittamaan tätä temppua. Hän oli koettanut olla rohkea, kunnes
ratkaisun hetki tuli. Mutta kun hän näki nuo neljä hevosta asetettuina
kaksittain vastakkaisille puolille ja tiesi, että hänen tulisi pitää
käsissään molempien suitsiparien hakoja ja olla yhdistämässä
valjakoita, jotka vetivät eri suuntiin, hän vaipui masentuneena kokoon
ja peitti kasvot käsiinsä.
"Ei, ei, Billikens", hän sanoi rukoilevalla äänellä lihavalle, mutta
nuorekkaalle herralle, joka oli hänen miehensä. "Minä en voi sitä
tehdä. Minua pelottaa. Minua pelottaa."
"Lorua, rouvaseni", puuttui Collins puheeseen. "Temppu on aivan
vaaraton. Ja se on kaunis kohtaus, joka aina vetää ihmisiä. Nouskaa
pystyyn nyt." Collins kopeloi hänen olkapäitään ja selkää kävelytakin
alta. "Koneisto on paikoillaan." Hän tunnusteli käsivarsiakin. "No,
päästäkää ha'at!" Hän työnsi hihan ylös, ja poimutetun pitsikalvosimen
alta pisti esiin rautainen haka, josta ohut rautalanka läksi ylöspäin
pitkin käsivartta. "Ei noin! Kukaan ei saa nähdä niitä. Viekää ne
jälleen ylös. Koettakaa uudelleen. Niiden täytyy laskeutua käsiin
piilottuneina. Kas niin. Niin. Juuri niin. Se on oikein."
Nainen pakottautui tottelemaan, mutta heitti vähän väliä rukoilevan
katseen Billikensiin, joka seisoi siinä jäykkänä ja kopeana
tyytymättömästi rypistellen kulmiaan.
Miehet, jotka ohjasivat valjakoita, kohottivat suitsia, jotta nainen
voisi kiinnittää ha'at. Hän koetti, mutta vaipui jälleen kokoon. "Jos
jokin menee rikki, repivät hevoset minulta kädet irti", hän vastusteli.
"Ei suinkaan", Collins rauhoitti häntä. "Te menetätte vain takkinne.
Pahin, mitä voi sattua, on, että petos tulee ilmi ja teille nauretaan.
Mutta koneisto ei mene rikki. Selitän sen uudelleen. Hevoset eivät vedä
teitä, vaan ponnistelevat toisiaan vastaan, mutta yleisö luulee, että
ne koettavat repiä teidät kappaleiksi. Koettakaa vielä kerran. Ottakaa
kiinni suitsista, pudottakaa samassa ha'at alas ja antakaa niiden
tarttua kiinni. -- Nyt."
Hän huusi sen terävällä äänellä. Nainen pudisti ha'at hihoistaan, mutta
ei tohtinut tarttua ohjaksiin. Collins ei näyttänyt vihaansa, sensijaan
hän katsoi sinne päin, missä suutelevaa ponia ja polvistuvaa ponia
juuri vietiin pois areenalta. Mutta herra Billikens raivosi:
"Totisesti, Julia, jos häpäiset minut näin..."
"Oi, minä koetan, Billikens", vaikeroi nainen. "Koetan parhaani mukaan.
Kas, nyt en enää pelkää."
Hän levitti kätensä ja tarttui ohjaksiin. Melkein huomaamaton hymy
kasvoillaan Collins tutki hänen nyrkkiin puristetut kätensä ollakseen
varma siitä, että ha'at olivat paikoillaan.
"Jännittäkää lihaksenne! Jalat haralleen! Selkä suoraan!" Collins
asetti hänen käsivartensa ja hartiansa oikeaan asentoon. "Muistakaa,
että käsivarsien täytyy olla ojennettuina suoraan ulos hevosten
ensimmäisen kerran nykäistessä. Kun ne sitten vetävät, ette voi niitä
koukistaa, vaikka kuinka koettaisitte. Mutta jos ne ovat koukussa, kun
jännitys alkaa, repii rautanuora nahan niistä. Muistakaa nyt, suoraan
ulos, ojentakaa ne niin, että ne ovat suorassa viivassa selän ja
hartioiden kanssa. -- Kas niin. Olkaa nyt varuillanne.
"Oi, odottakaa hetkinen", pyyteli nainen, ja hänen asentonsa höltyi.
"Minä _teen_ sen niin, minä _teen_ sen, mutta suutele minua
ensin, Billikens, sitten en enää välitä, vaikka ne repisivätkin kädet
minulta."
Tumma nuorukainen, joka piti Miksiä, ja muutkin katsojat nauroivat.
Collinsia ei naurattanut ollenkaan, hän virkkoi:
"Meillä ei ole kiirettä, rouva, pääasia on, että ensimmäinen yritys
onnistuu täydelleen. Se vahvistaa teidän itseluottamustanne. -- Bill,
on parasta, että annatte hänelle tuon suudelman, ennenkuin hän alkaa."
Ja Billikens totteli, hyvin harmissaan, vastahakoisena ja hämillään,
syleili vaimoaan ja suuteli häntä -- ei liian kevyesti, mutta ei
kovin perusteellisestikaan. Vaimo oli kaunis pieni olento, ehkä
kahdenkymmenen ikäinen, kasvot tavattoman lapselliset ja tyttömäiset,
ruumis notkea ja sopusuhtaisen kaunis.
Miehen syleily ja suudelma antoivat hänelle rohkeutta. Hän ojentaui, ja
kun mies vetäytyi pois, hän sanoi hampaat yhteen puristettuina:
"Valmis."
"Aloittakaa!" komensi Collins.
Tallirengit maiskuttivat hevosille, ne lähtivät verkalleen liikkeelle
ja alkoivat vetää.
"Antakaa niille ruoskaa!" huusi Collins silmät kiinni naisessa; hän
näki, että oikea hetki oli tullut.
Ruoskaniskut osuivat hevosten selkään, ja ne alkoivat nelistää
pölyyttäen sahajauhoja ilmaan rautakenkäisillä kavioillaan, jotka
olivat isot kuin lautaset.
Billikens unohti itsensä. Tuo kauhea näky ajoi hänen kasvoilleen
rehellisen pelon vaimon puolesta. Ja naisen kasvoilla vaihtui ilme
yhtenään. Ensin ne olivat jännittyneet ja kauhistuneet kuin kristityn
marttyyrin, joka heitetään leijonien eteen, tai kuin kuolemaantuomitun,
joka odottaa mestauskirveen putoamista. Sitten niillä kuvastui
hämmästys ja helpotus, kun ei tehnytkään kipeätä. Ja lopuksi niitä
kirkasti voitonriemuinen, ylpeä ja onnellinen hymy. Hän hymyili
miehelleen, pannen hymyynsä koko rakkautensa tätä kohtaan ja koko
ilonsa siitä, että oli tehnyt tehtävänsä hyvin. Ja Billikensin jännitys
laukesi, ja hän loi vaimoonsa katseen, joka oli täynnä rakkautta ja
ylpeyttä, mutta silloin Harris Collins huudahti: