Miksi hillitsi pettymyksensä, kun ei heitä heti tavannut, sillä niin

pian kuin se oli alkanut tajuta, sille oli kehittynyt tietoisuus

koirien rajoittuneisuudesta ja alemmuudesta ihmisiin nähden, ja se oli

oppinut olemaan kärsivällinen: kärsivällinen odottaessaan hovimestaria,

kun se tahtoi mennä kotiin, mutta hovimestari istui yhä pöydän luona ja

joi, kärsivällinen, kun nuora painoi kaulaa, samoin kärsivällinen aidan

alla, jonka yli ei jaksanut hypätä, ja ahtaassa huoneessa, lukitun

oven takana, jota ei milloinkaan oppinut avaamaan, mutta jonka

ihmiset niin helposti avasivat. Se antoi siis laivan alikokin, joka

_Umatillassa_ huolehti kaikista nelijalkaisista matkustajista,

viedä sen pois. Suljettuna pieneen komeroon, joka oli täynnä laatikoita

ja kääröjä, nuora yhä kaulassa, se odotti odottamistaan, että ovi

aukenisi ja hovimestari astuisi sisään.

Sen sijaan avasi oven alikokki, joka oli saanut runsaat juomarahat --

sitä ei Miksi silloin tiennyt, se vain hämärästi aavisti, että tässäkin

ilmeni Del Marin valta. -- Kokki avasi nuoran ja antoi koiran yhtä

hyvin palkitulle ensimmäisen luokan hovimestarille, joka vei sen Del

Marin hyttiin. Viimeiseen saakka Miksi uskoi, että sitä vietiin

hovimestarin luo. Sen sijaan se tapasi vain Del Marin. "Hovimestari ei

ole täällä", ajatteli Miksi, mutta mieliala kääntyi kärsivällisyydeksi,

kun se ei vieläkään tavannut jumalaansa, yli kaiken rakastettua

hovimestariaan, joka oli sen oma ihmisjumala tässä sitä ympäröivässä

ihmisjumalien vilinässä. Miksi heilutti häntäänsä, luimisti vähän

korviaan, sitäkin, jossa oli hiukan vikaa, ja hymyili -- kaikki vain

sovinnaiseksi jälleentuntemisen osoitukseksi -- nuuski ilmaa vainuten

hovimestarinsa hajua ja laskeutui pitkälleen lattialle. Kun Del Mar

puhui, se nosti päätään ja katsoi häneen.

"No nyt, poikaseni, tästä tulee jotakin muuta", sanoi Del Mar kylmällä,

soinnuttomalla äänellä. "Aion tehdä sinusta taiteilijan ja opettaa

sinulle yhtä ja toista. Ensiksikin ... seh, tänne ... _tänne!_"

Miksi totteli kiirehtimättä, sävyisästi, mutta haluttomasti.

"Tuon sinä saat jättää ja oppia joutumaan, kun minä kutsun", sanoi Del

Mar, ja jo tapa, millä hän sen sanoi, oli uhkaus, jonka Miksi ymmärsi.

"Nyt katsomme, voinko minä kehittää sinun lauluneroasi. Kuuntele nyt,

ja laula niinkuin lauloit sille spitaaliselle narrille."

Hän otti huuliharpun liivinsä taskusta ja alkoi soittaa "Georgian

marssia".

"Istu!" hän komensi.

Miksi totteli jälleen, vaikka koko sen olento kapinoi vastaan. Se

vavahti kuullessaan harpun kimeitä ja houkuttelevia säveliä. Sen

kurkussa ja rinnassa pakotti laulamisen halu, mutta se voitti

kiusauksen, sillä se ei tahtonut laulaa tuolle miehelle. Se odotti

vain, että mies veisi sen takaisin hovimestarin luo.

"Vai olet sinä itsepäinen?" sähisi Del Mar. "Sinä olet rotukoira, siinä

koko vika. Mutta olen ennenkin nähnyt sellaisia kuin sinä ja luulenpa

saavani vauhtia sinuun. Panen sinut tekemään työtä itselleni aivan kuin

sekin narri. No, ala nyt."

Hän vaihtoi sävelen "Kenttäjumalanpalvelukseen Georgiassa". Mutta Miksi

oli itsepäinen. Se ei kadottanut itsehillintäänsä, ennenkuin "Vanha

koti" -laulun kaihoisat sävelet virtailivat sen läpi. Silloin se päästi

kurkustaan sointuvan ulvonnan, jolla se huusi luokseen kadonneita

tovereitaan menneiden vuosituhansien metsästysretkiltä. Soiton lumoissa

se ei voinut muuta kuin intohimoisesti kaivata koiralaumojen ammoin

ollutta elämää siihen aikaan, jolloin maailma vielä oli nuori ja kaikki

koirat kuuluivat samaan suureen kansaan, ennenkuin ne ainiaaksi

hajaantuivat viettääkseen loputtomat vuosisadat kesyn kotikoiran

elämää.

"Ha haa", hihitti Del Mar aavistamatta, mitä muistoja hän

peltiharpullaan herätti.

Kova koputus seinään ilmoitti hänelle, että joku uninen matkustaja oli

tyytymätön heidän harjoituksiinsa.

"Riittää täksi kerraksi", hän virkahti terävästi ja otti harpun

tuoliltaan. Miksi oli vaiti ja vihasi häntä. "Sainpa sinut viimeinkin

tottelemaan. Mutta älä luule, että saat maata täällä kirppujasi

kynsimässä ja häiritä minun untani."

Hän painoi soittonappulaa ja jätti, kun hovimestari tuli, Miksin tälle,

vietäväksi välikannelle ja teljettäväksi romukomeroon.

Seuraavina päivinä ja öinä _Umatillassa_ Miksi pääsi oikein

perille siitä, minkälainen ihminen Del Mar oli. Voipa sen sanoa

oppineen tuntemaan Del Marin suvun ja synnyn tietämättä mitään hänen

vaiheistaan. Se ei esimerkiksi tiennyt, että Del Marin oikea nimi oli

Percival Grunsky ja että tytöt olivat häntä koulussa nimittäneet

"tummaksi", pojat pilkanneet "mustalaiseksi". Miksi ei voinut

aavistaa, että hän alkeiskoulun keskiluokilta oli joutunut suoraan

ojennuslaitokseen, eikä myöskään, että hänet sieltä kahden vuoden

kuluttua oli vapauttanut Harris Collins, joka ansaitsi leipänsä -- ja

loistavasti ansaksikin -- opettamalla eläimiä, jotka sitten saivat

esiintyä julkisesti. Vielä vähemmän Miksi saattoi tietää, minkälainen

oli ollut se kuusivuotinen eläintenkesytyskurssi, jonka Del Mar

Collinsin apulaisena oli suorittanut ja jonka tuloksista Miksi joutuisi

"nauttimaan".

Mutta sen Miksi huomasi, ettei Del Mar ollut ylhäissyntyinen, että hän

oli heittiö verrattuna sellaisiin jalosukuisiin olentoihin kuin

hovimestari, kapteeni Kellar ja herra Haggin Meringen plantaasilla.

Miksi oppi sen pian ja helposti huomaamaan. Päivisin eräs laivan

hovimestareista nouti Miksin kannelle Del Marin luo, jolla aina oli

ympärillään puheliaita nuoria neitosia ja rouvia, jotka tuhlaten

jakelivat hyväilyjään ja helliä sanoja Miksille. Tähän Miksi vielä

alistui, vaikka meno sitä kyllästyttikin, mutta aivan sietämättömän

kiusallisia olivat ne teeskennellyt hyväilyt ja lempeät sanat, joita

Del Mar tällöin sille tuhlasi. Se tiesi, kuinka kylmiä ja valheellisia

ne olivat, sillä iltaisin Del Marin hytissä se kuuli vain tylyjä,

teräviä sanoja, tunsi, kuinka miehen mieli oli uhkaava ja hänen kätensä

kosketus vailla hellyyttä ja sydämen lämpöä.

Tällä miehellä oli kahdet kasvot ja kaksi kohtelutapaa. Jokaisella

jalosyntyisellä oli vain yhdet kasvot ja yksi kohtelutapa.

Jalosyntyinen ja lämminverinen ihminen oli aina suora. Mutta tuossa

heittiössä ei ollut suoruutta nimeksikään, kaikki hänessä oli

valheellista. Jalosyntyisellä on intohimonsa, koska hänen verensä on

lämmin; tällä konnalla ei ollut mitään intohimoja. Hänen verensä oli

kylmä, kuten hänen laskeva luonteensakin, hän ei tehnyt mitään ilman

määrättyä tarkoitusta. Tätä Miksi ei _ajatellut_, se vain tunsi

sen ja toimi tunteensa mukaan, kuten kaikki muutkin olennot toimivat

mieltymyksen ja vastenmielisyyden tunteen johtamina.

Lopulta -- viimeisenä iltana laivassa -- Miksi kadotti ylhäisen

mielenmalttinsa tuon kylmäverisen miehen edessä. Syntyi taistelu. Mutta

Miksillä ei ollut voiton mahdollisuutta. Se riehui kuninkaallisesti ja

taisteli kuninkaallisesti hyökäten yhä uudelleen, sitten kun oli

kahdesti saanut nyrkiniskun korvan alapuolelle ja pyörryksissä

perääntynyt. Niin nopea ja taitava kuin Miksi olikin tarttuessaan

Etelämeren neekereitä kinttuihin, se ei saanut isketyksi hampaitaan

tuohon mieheen, joka oli kuusi vuotta harjoitellut eläintenkesyttämistä

Harris Collinsin opetuksella. Kun se kita ammollaan hyökkäsi puremaan,

tarttui Del Marin oikea käsi salamannopeasti sitä alaleukaan sen

ollessa ilmassa ja heitti sen selälleen. Se yritti uudelleen, mutta

lensi sellaisella voimalla, että ei pitkään aikaan voinut vetää henkeä.

Seuraava hyökkäys oli vähällä olla sen viimeinen. Sitä tartuttiin

kurkkuun. Kaksi peukaloa painui sen kaulaan henkitorven kahden

puolen aivan kaulasuonia vasten, niin että veri ei päässyt

virtaamaan aivoihin, ja se meni tainnoksiin paljon nopeammin kuin

voimakkaimmankaan huumausaineen vaikutuksesta. Se vaipui pimeyteen.

Maatessaan väristen lattialla se vähitellen tuli tajuihinsa ja näki

miehen seisovan aivan rauhallisena savuketta sytyttäen, samalla kun hän

valppaasti tarkkasi vastustajaansa.

"Käy päälle", usutti Del Mar. "Tunnen sinut ja sinun sukusi. Sinä et

ota minulta sisua, enkä ehkä minäkään sinulta, mutta minä voin pakottaa

sinut tekemään työtä itselleni. Käy päälle, sinä!"

Ja Miksi kävi. Se tiesi joutuneensa tappiolle, mutta sittenkin se

hyökkäsi hampaat paljaina kohti tuota kaksijalkaista olentoa, joka ei

ollut lämmin kuin ihminen, vaan niin tunteeton ja kova, että se aivan

yhtä hyvin olisi voinut iskeä hampaansa seinään, puunrunkoon tai

kallion kylkeen. Sitä vastassa oli kokonainen kesytysjärjestelmä. Kävi

kuten äskenkin. Sitä tartuttiin kurkkuun, peukalot estivät veren

virtaamasta aivoihin, ja pimeys valtasi sen. Jos se olisi ollut enemmän

kuin tavallinen rotukoira, se olisi hyökännyt järkkymätöntä

vihollistaan vastaan, kunnes sen sydän olisi pakahtunut tai se olisi

saanut kouristuksen. Mutta se oli tavallinen koira. Tässä oli jotakin

järkkymätöntä, raudankovaa. Se ei voinut voittaa tuota miestä sen

paremmin kuin kaupungin sementtistä katukäytävää. Tuo olento oli

paholainen, se oli kylmä ja kova, ilkeä ja viekas kuin paholainen.

Se oli yhtä paha kuin hovimestari oli hyvä. Molemmat olivat

kaksijalkaisia. Molemmat olivat jumalia. Mutta tämä oli paha jumala.

Miksi ei ajatellut tätä kaikkea eikä vähääkään tästä. Mutta ihmisten

kielellä kerrottuna kuvastuvat Miksin tunteet Del Maria kohtaan

tällaisina. Jos Miksi olisi joutunut taistelemaan lämminverisen jumalan

kanssa, se olisi raivonnut ja tapellut sokeasti, antanut ja saanut

haavoja taistelun tuoksinassa, kuten sellainen lämmin jumalakin olisi

antanut ja saanut haavoja, koska hänkin oli vain elävä olento lihasta

ja verestä. Mutta tämä kaksijalkainen paholaisjumala ei raivonnut

sokeasti, eikä hänessä ollut intohimoista kiihkoa. Hän oli aivan kuin

taidokas, iso teräskoneisto, ja hän teki jotakin, mistä Miksillä ei

ollut aavistustakaan -- mitä harvat ihmisetkään tekevät, mutta minkä

kaikki eläintenkesyttäjät tekevät: _hänen ajatuksensa kulki koko ajan

Miksin ajatuksen edellä_, ja siksi hän aina oli valmis _teolla_

vastustamaan Miksin seuraavaa tekoa. Tämän hän oli oppinut Harris

Collinsin luona, joka, vaikkakin oli tunteikas ja hupsu aviomies ja

isä, muuttui pääpiruksi, kun oli kysymys muista kuin ihmiseläimistä, ja

hallitsi sitä eläinhelvettiä, jonka oli luonut ja kehittänyt hyvin

tuottavaksi.

Miksi nousi maihin Seattlessa ja riuhtoi innokkaasti kaulanauhaansa,

kunnes oli läkähtyä ja sai ryöpyn kylmiä sadatteluja niskaansa Del

Marilta. Sillä Miksi luuli täällä tapaavansa hovimestarin ja etsi häntä

ensimmäisestä kadunkulmauksesta ja jokaisesta seuraavasta kulmauksesta

yhtä innokkaasti. Mutta tässä ihmisvilinässä ei näkynyt hovimestaria.

Sen sijaan Miksin otti hotelli Washingtonin kellarikerroksessa, missä

aina paloi sähkö, haltuunsa tavaravahti, joka kytki sen lujasti

keskelle tavaravuoria, minne alinomaa kannettiin uusia matkalaukkuja,

joita tarkastettiin, pinottiin, vedettiin esille, kannettiin pois ja

tuotiin jälleen.

Kolme päivää kului näin kiusallisissa oloissa. Kantajat mieltyivät

siihen pian ja toivat sille aivan suunnattomat määrät ruoantähteitä

ruokasalista. Mutta Miksi oli liian pettynyt ja suruissaan hovimestarin

tähden voidakseen iloita ruoasta, kun taas Del Mar hotellin isännän

seuraamana piti hirmuisen metelin kantajille, kun nämä eivät olleet

seuranneet hänen ruokintamääräyksiään.

"Tuo huitukka ei ole hyvä ihminen", sanoi ylikantaja apulaiselleen Del

Marin mentyä. "Hän on rasvainen. En ole koskaan pitänyt rasvaisista

ruskeatukkaisista. Minun vaimonikin on ruskeatukkainen, mutta rasvainen

hän ei, jumala paratkoon, ole."

"Ei, tunnen minäkin tuollaisia", säesti apulainen. "Jos häntä pistää

veitsellä, ei siitä tule verta. Hänestä valuu sulaa rasvaa."

Ja senjälkeen he molemmat kantoivat Miksin eteen entistä suuremmat

määrät ruokaa, jota koira ei voinut syödä, koska se aivan liian

kiihkeästi kaipasi hovimestaria.

Sillävälin Del Mar lähetti kaksi sähkösanomaa New Yorkiin, toisen

Harris Collinsin eläintenkesytyskouluun, missä hänen koiransa olivat

kesän ajan olleet täysihoidossa.

"Myykää minun koirani. Te tiedätte, minkä arvoisia ne ovat ja mihin ne

kykenevät. En tarvitse niitä enää. Vähentäkää hinnasta pois hoitomaksu

ja säilyttäkää jäännös, kunnes tulen. Olen saanut täällä hankituksi

aivan erinomaisen koiran. Sen vertaista en vielä ole nähnyt. Siitä

tulee loistava menestys. Odottakaa, kunnes saatte sen nähdä."

Toinen sähkösanoma oli hänen mainosasiamiehelleen.

"Nyt iskekää. Pitäkää hiivatin melua minusta. Älkää säästelkö suuria

sanoja. Minulla on jotakin tarjottavana. Koira, joka lyö kaikki muut

laudalta. Aivan ennenkuulumaton. Korottakaa hinnat. Valmistakaa,

valmistakaa yleisöä siihen, että minun koirani on paljon enemmän kuin

tavallisen pääsymaksun arvoinen. Tunnette minut. Pidän, mitä olen

luvannut. Tästä tulee suurin saavutus kaikkialla ja kaikkina aikoina."

23.

Niin tuli häkki. Miksin epäluulo heräsi heti, koska Del Mar toi sen

tavarahuoneeseen. Del Mar kehotti Miksiä menemään häkkiin, mutta koira

epäili. Kouristaen taitavasti kiinni niskanahasta Del Mar viskasi

koiran häkkiin -- mutta ei saanutkaan sitä täydelleen sisään, sillä

koiran oli onnistunut ponnistaa molemmat etukäpälänsä häkin reunaa

vastaan. Kesyttäjä ei viivytellyt. Hän iskeä paukautti vapaalla

nyrkillään Miksin käpäliä. Ja se koski niin, että Miksi heti hellitti

otteensa. Seuraavassa silmänräpäyksessä se paiskattiin sisään, ja se

hyökkäili turhaan ristikkoa vastaan muristen kiukusta ja raivosta, kun

Del Mar sulki lujan oven.

Sitten häkki kannettiin kuormavaunuun monien matkakorien joukkoon. Del

Mar oli hävinnyt oven suljettuaan ja molemmat miehet, jotka tärisivät

eteenpäin vierivissä vaunuissa, olivat tuntemattomia. Miksi voi hädin

tuskin seisoa suorana häkissään. Sen pää kolahti kovasti kattoon joka

kerralla, kun tien kuopat nytkäyttivät vaunuja.

Häkki oli hiukan lyhyempi kuin Miksi, joten sen täytyi seisoa kuono

seinään painettuna. Eräs sivukadulta kiitävä auto pakotti vaunujen

ajajan nopeasti jarruttamaan. Äkillisestä pysähdyksestä Miksi

paiskautui eteenpäin. Ei ollut minkäänlaista jarrua sitä estämässä,

ellei tahdo sanoa jarruksi sen kuonoa, sillä se tässä toimitti jarrun

tehtävää.

Miksi koetti paneutua pitkälleen, ja sen oli nyt hiukan parempi olla,

vaikkakin huulista vuoti verta, kun ne vaunujen seisahtuessa olivat

niin kovasti pusertuneet hampaita vasten. Mutta pahin oli vielä

jäljellä. Koiran toinen etukäpälä pisti ulos säleitten välitse

ja lepäsi vaunujen pohjalla, missä matkakirstutkin olivat.

Katukivityksessä oleva kuoppa sai yhden arkuista kohoamaan paikoiltaan

ja alaspainuessaan se putosi Miksin käpälälle. Odottamaton, äkillinen

tuska sai Miksin ulvomaan, ja samalla se koetti vaistomaisesti kaikin

voimin kiskoa takaisin käpäläänsä. Siinä se nyrjäytti olkapäänsä ja

vangitussa käpälässä tuska vain yltyi.

Nyt Miksin valtasi mieletön pelko, tuo kaikkien eläinten, vieläpä

ihmisenkin myötäsyntynyt pelko -- _satimen pelko_. Se oli niin

poissa suunniltaan, että sen ulvonta tyrehtyi, se vääntelehti hurjasti,

se jännitti jalkansa kaikki lihakset, ja loukkaantunutta käpälää särki

entistä kovemmin. Raivoissaan se iski hampaansa säleihin päästäkseen

häkin ulkopuolella olevan hirviön kimppuun, joka oli tarttunut sen

jalkaan eikä tahtonut sitä jättää. Onneksi sen pelasti uusi sysäys,

joka sai arkun kohoamaan, niin että se sai käpälänsä irti.

Rautatieasemalla ei häkkiä käsitelty tosin tahallisen raa'asti, mutta

niin huolimattomasti, että se oli keikahtaa kantajan käsistä ja se

kallistui, mutta saatiin kiinni, ennenkuin ennätti kolahtaa asfalttiin.

Mutta luisuessaan avuttomana häkin kallistuvaa pohjaa pitkin Miksi

painui koko painollaan loukkaantuneen käpälän varaan.

"Kas", sanoi Del Mar hetkistä myöhemmin Miksille tullessaan

junasillalle, minne häkkikin oli asetettu muiden lähtevien

matkatavaroiden joukkoon, "oletpa saanut jalkasi mäsäksi. Se opettaa

sinut vasta pitämään käpäläsi häkissä."

"Tuo kynsi lähtee irti", sanoi joku asemamiehistä, joka oli sattunut

säleiden välitse katsomaan Miksiä.

Del Mar kumartui tarkastamaan käpälää.

"Niin, siitä lähtee irti koko varvas", hän virkkoi ottaen kynäveitsensä

ja avaten sen terän. "Se käy silmänräpäyksessä, jos tahdotte auttaa

minua."

Hän avasi häkin ja nosti Miksin ulos tarttuen tapansa mukaan kiinni

niskanahasta. Koira potki ja vääntelehti, huitoi ilmaa sekä terveellä

että loukkaantuneella etukäpälällään ja lisäsi siten vain tuskaansa.

"Pitäkää kiinni jalasta", Del Mar komensi. "Siihen ei mene

sekuntiakaan."

Ja nopeasti se kävi. Kun Miksi, suunniltaan raivosta, oli jälleen

häkissä, oli sillä yksi varvas vähemmän kuin maailmaan tullessaan.

Verta vuoti runsaasti kovakouraisesti, mutta taitavasti suoritetun

leikkauksen jälkeen. Ja koira makasi haavaa nuoleksien. Sitä vaivasivat

aavistukset kauheasta kohtalosta, joka sitä odotti. Milloinkaan sitä ei

ollut näin pahoin kohdeltu. Vankeus häkissä kävi pelottavammaksi, kun

siihen liittyi uhkaavan satimen aavistus. Niin, se oli jo satimessa,

se oli avuton, ja kaikkein pahimmin oli käynyt hovimestarin,

jonka nähtävästi oli nielaissut _tyhjyys_, kuten Meringen,

_Eugénien_, Salomonin saaret, _Makambon_, Australian ja Mary

_Turnerin_.

Äkkiä kuului jostakin kaukaa hirmuista melua, mikä sai Miksin

pörhistämään karvansa ja höristämään korviaan uutta onnettomuutta

aavistaen. Se oli monien koirien sekavaa haukkumista, nalkutusta ja

ulvontaa.

"Hyi hitto, nyt siellä ovat ne kirotut temppuilijakoirat. Pitäisi

laissa kieltää näyttämästä koiratemppuja. Se on sopimatonta", sanoi

eräs asemamies toverilleen.

"Se on Petersonin joukko", sanoi toinen. "Olin palvelusvuorolla, kun

hän viime viikolla tuli. Yksi niistä oli kuollut, ja minusta näytti,

että se oli piesty kuoliaaksi. Peterson oli varmaankin lähtöpaikassa

antanut sille selkään, ja sitten se oli lähetetty matkaan muiden mukana

ja sai kuolla tavaravaunuun."

Melu kasvoi, kun koirat kuormavaunuista siirrettiin työntökärryihin.

Kun kärryt pysähtyivät Miksin kohdalle, se näki niissä korkean kasan

koiranhäkkejä. Siinä oli kolmekymmentäviisi koiraa, useimmat

sekarotuisia, ja kaikki osoittivat selvästi olevansa kaikkea muuta kuin

iloisia. Jotkut ulvoivat, toiset vinkuivat, toiset murisivat ja

näyttivät hampaitaan säleiden välitse, toiset pysyivät hiljaa tylsän

epätoivoisina. Jotkut nuolivat ja hoitelivat kipeitä jalkojaan.

Pienempiä siivoja koiria oli ahdettu kaksi ja kolmekin häkkiin, joka

oli yhtä varten. Puoli tusinaa vinttikoiria oli hiukan isommassa

häkissä, joka oli niille kuitenkin aivan liian pieni.

"Nuo koirat ovat niitä, jotka hyppäävät", sanoi ensimmäinen asemamies.

"Katso, miten ne on ahdettu pieneen häkkiin. Peterson ei tahdo maksaa

liian monesta kollista. Ne tarvitsisivat kaksi kertaa enemmän tilaa.

Matkat kaupungista toiseen ovat niille ikuista helvettiä."

Mutta sitä asemamiehet eivät tienneet, että niitä odotti sama helvetti

kaupungeissa, että koiria sielläkin pidettiin suljettuina samoihin

liian ahtaisiin häkkeihin, että ne todella olivat elinkautisvankeja. Ne

pääsivät harvoin häkeistään muuten kuin esiintymään. Ei kannattanut

huolehtia niistä sen paremmin. Koska sekarotuiset koirat olivat

halpoja, tuli huokeammaksi ostaa uusia kuin hoitaa niitä niin hyvin,

että ne pysyivät hengissä.

Asemamiehet eivät myöskään tienneet, mutta Peterson tiesi hyvin, että

näiden kolmenkymmenenviiden koiran joukossa ei ollut ainoatakaan

niistä, jotka läksivät kiertueelle neljä vuotta sitten. Yhtään ei ollut

myöskään hylätty. Ainoastaan kuolema voi ne vapauttaa joukosta ja

häkistä. Eikä Miksi tiennyt mitään muuta, kuin että häkeissä vallitsi

suru ja kärsimys ja että se itse näytti olevan määrätty samaan

kohtaloon.

Kun koirat yhä pahemmin ulvoen ja haukkuen siirrettiin kuormavaunuihin,

seurasi Miksinkin häkki mukana. Päivän ja melkein kaksi yötä se oli

tässä koirahelvetissä matkalla itään. Sitten ne siirrettiin ulos

junasta jossakin isossa kaupungissa, ja Miksin olo kävi hieman

rauhallisemmaksi ja mukavammaksi, vaikka loukkaantunutta jalkaa yhä

pakotti ja tuskat moninkertaistuivat aina, kun häkkiä kuljetettiin

kuormavaunuissa.

Mitä varten tämä kaikki tapahtui, minkä tähden sitä pidettiin ahtaaseen

häkkiin vangittuna, sitä Miksi ei itseltään kysellyt. Se alistui siihen

kuin onnettomaan kohtaloon ja voi sitä yhtä vähän selittää kuin

sitäkään, että sen jalka oli murskautunut. Sellaista sattuu. Elämä oli

sellaista, elämä oli täynnä onnettomuuksia. Sen mieleen ei juolahtanut

milloinkaan kysyä _minkä tähden_. Se tunsi asioita ja tiesi

hiukan, minkälaisia ne _olivat_. Mikä oli olemassa, se _oli_.

Vesi oli märkää, tuli kuumaa, rauta kovaa, liha hyvää. Se mukautui

siihen kuten mukautui valon ja pimeyden ainaiseen ihmeeseen, jotka

siitä olivat yhtä vähän ihmeellisiä kuin sen oma pörröinen turkki tai

sykkivä sydän tai ajattelevat aivot.

Chicagossa Miksi pantiin työntökärryihin, kuljetettiin pitkin ison

kaupungin meluisia katuja ja siirrettiin toiseen tavaravaunuun, joka

heti lähti liikkeelle jälleen itää kohti. Uudet miehet käsittelivät nyt

rahtitavaraa, samoin New Yorkissa, missä miksi siirrettiin rautatien

tavarasuojasta pikajunaan yhä häkkiin suljettuna ja lähetettiin

edelleen Harris Collinsille Long Islandiin.

Ja nyt tuli Harris Collins ja se koirahelvetti, jota hän hallitsi.

Mutta eräs toinen seikka on ensin mainittava. Miksi ei nähnyt enää

milloinkaan Harry Del Maria. Kuten ne muut miehet, jotka Miksi oli

tuntenut, olivat kadonneet sen elämästä -- sellainen oli heidän

tapansa! -- katosi Harry Del Markin Miksin näköpiiristä ja itse

elämästäkin. Ja hän katosi elämästä aivan sananmukaisesti.

Yhteentörmäys ilmaradalla ... henkiin jääneet ryntäävät pakokauhun

vallassa kadun yli vieville sivusilloille, harha-askel, ja Harry Del

Marin nielee _tyhjyys_, jota ihmiset sanovat kuolemaksi ja joka on

häviämistä siinä mielessä, etteivät sen nielaisemat enää milloinkaan

kulje elämän teitä.

24.

Harris Collins oli viisikymmentäkaksi vuotta vanha. Hän oli hento ja

sievä, hänen ulkomuotonsa ja käytöksensä oli aivan tyttömäisen

herttainen ja lempeä. Häntä olisi luullut pyhäkoulun opettajaksi,

tyttöopiston johtajaksi tai jonkin hyväntekeväisyysyhdistyksen

puheenjohtajaksi.

Hänen ihonsa oli heleä ja valkoinen, hänen kätensä olivat yhtä pehmeät

kuin hänen tyttäriensäkin, ja hän painoi viisikymmentä kiloa. Sitten

hän vielä pelkäsi vaimoaan, pelkäsi poliisia, pelkäsi ruumiillista

tuskaa ja eli ainaisessa murtovarkaiden pelossa. Ainoa, mitä hän ei

pelännyt, olivat villit eläimet, ja kaikkein verenhimoisimmat vielä:

leijonat, tiikerit, leopardit ja jaguaarit. Hän osasi hillitä

raivoisimmankin leijonan luudanvarrella -- ei ristikon takaa, vaan

sisällä häkissä.

Jerin veli: Erään koiran elämä ja seikkailut · 第 13 / 22 段