pian kuin se oli alkanut tajuta, sille oli kehittynyt tietoisuus
koirien rajoittuneisuudesta ja alemmuudesta ihmisiin nähden, ja se oli
oppinut olemaan kärsivällinen: kärsivällinen odottaessaan hovimestaria,
kun se tahtoi mennä kotiin, mutta hovimestari istui yhä pöydän luona ja
joi, kärsivällinen, kun nuora painoi kaulaa, samoin kärsivällinen aidan
alla, jonka yli ei jaksanut hypätä, ja ahtaassa huoneessa, lukitun
oven takana, jota ei milloinkaan oppinut avaamaan, mutta jonka
ihmiset niin helposti avasivat. Se antoi siis laivan alikokin, joka
_Umatillassa_ huolehti kaikista nelijalkaisista matkustajista,
viedä sen pois. Suljettuna pieneen komeroon, joka oli täynnä laatikoita
ja kääröjä, nuora yhä kaulassa, se odotti odottamistaan, että ovi
aukenisi ja hovimestari astuisi sisään.
Sen sijaan avasi oven alikokki, joka oli saanut runsaat juomarahat --
sitä ei Miksi silloin tiennyt, se vain hämärästi aavisti, että tässäkin
ilmeni Del Marin valta. -- Kokki avasi nuoran ja antoi koiran yhtä
hyvin palkitulle ensimmäisen luokan hovimestarille, joka vei sen Del
Marin hyttiin. Viimeiseen saakka Miksi uskoi, että sitä vietiin
hovimestarin luo. Sen sijaan se tapasi vain Del Marin. "Hovimestari ei
ole täällä", ajatteli Miksi, mutta mieliala kääntyi kärsivällisyydeksi,
kun se ei vieläkään tavannut jumalaansa, yli kaiken rakastettua
hovimestariaan, joka oli sen oma ihmisjumala tässä sitä ympäröivässä
ihmisjumalien vilinässä. Miksi heilutti häntäänsä, luimisti vähän
korviaan, sitäkin, jossa oli hiukan vikaa, ja hymyili -- kaikki vain
sovinnaiseksi jälleentuntemisen osoitukseksi -- nuuski ilmaa vainuten
hovimestarinsa hajua ja laskeutui pitkälleen lattialle. Kun Del Mar
puhui, se nosti päätään ja katsoi häneen.
"No nyt, poikaseni, tästä tulee jotakin muuta", sanoi Del Mar kylmällä,
soinnuttomalla äänellä. "Aion tehdä sinusta taiteilijan ja opettaa
sinulle yhtä ja toista. Ensiksikin ... seh, tänne ... _tänne!_"
Miksi totteli kiirehtimättä, sävyisästi, mutta haluttomasti.
"Tuon sinä saat jättää ja oppia joutumaan, kun minä kutsun", sanoi Del
Mar, ja jo tapa, millä hän sen sanoi, oli uhkaus, jonka Miksi ymmärsi.
"Nyt katsomme, voinko minä kehittää sinun lauluneroasi. Kuuntele nyt,
ja laula niinkuin lauloit sille spitaaliselle narrille."
Hän otti huuliharpun liivinsä taskusta ja alkoi soittaa "Georgian
marssia".
"Istu!" hän komensi.
Miksi totteli jälleen, vaikka koko sen olento kapinoi vastaan. Se
vavahti kuullessaan harpun kimeitä ja houkuttelevia säveliä. Sen
kurkussa ja rinnassa pakotti laulamisen halu, mutta se voitti
kiusauksen, sillä se ei tahtonut laulaa tuolle miehelle. Se odotti
vain, että mies veisi sen takaisin hovimestarin luo.
"Vai olet sinä itsepäinen?" sähisi Del Mar. "Sinä olet rotukoira, siinä
koko vika. Mutta olen ennenkin nähnyt sellaisia kuin sinä ja luulenpa
saavani vauhtia sinuun. Panen sinut tekemään työtä itselleni aivan kuin
sekin narri. No, ala nyt."
Hän vaihtoi sävelen "Kenttäjumalanpalvelukseen Georgiassa". Mutta Miksi
oli itsepäinen. Se ei kadottanut itsehillintäänsä, ennenkuin "Vanha
koti" -laulun kaihoisat sävelet virtailivat sen läpi. Silloin se päästi
kurkustaan sointuvan ulvonnan, jolla se huusi luokseen kadonneita
tovereitaan menneiden vuosituhansien metsästysretkiltä. Soiton lumoissa
se ei voinut muuta kuin intohimoisesti kaivata koiralaumojen ammoin
ollutta elämää siihen aikaan, jolloin maailma vielä oli nuori ja kaikki
koirat kuuluivat samaan suureen kansaan, ennenkuin ne ainiaaksi
hajaantuivat viettääkseen loputtomat vuosisadat kesyn kotikoiran
elämää.
"Ha haa", hihitti Del Mar aavistamatta, mitä muistoja hän
peltiharpullaan herätti.
Kova koputus seinään ilmoitti hänelle, että joku uninen matkustaja oli
tyytymätön heidän harjoituksiinsa.
"Riittää täksi kerraksi", hän virkahti terävästi ja otti harpun
tuoliltaan. Miksi oli vaiti ja vihasi häntä. "Sainpa sinut viimeinkin
tottelemaan. Mutta älä luule, että saat maata täällä kirppujasi
kynsimässä ja häiritä minun untani."
Hän painoi soittonappulaa ja jätti, kun hovimestari tuli, Miksin tälle,
vietäväksi välikannelle ja teljettäväksi romukomeroon.
Seuraavina päivinä ja öinä _Umatillassa_ Miksi pääsi oikein
perille siitä, minkälainen ihminen Del Mar oli. Voipa sen sanoa
oppineen tuntemaan Del Marin suvun ja synnyn tietämättä mitään hänen
vaiheistaan. Se ei esimerkiksi tiennyt, että Del Marin oikea nimi oli
Percival Grunsky ja että tytöt olivat häntä koulussa nimittäneet
"tummaksi", pojat pilkanneet "mustalaiseksi". Miksi ei voinut
aavistaa, että hän alkeiskoulun keskiluokilta oli joutunut suoraan
ojennuslaitokseen, eikä myöskään, että hänet sieltä kahden vuoden
kuluttua oli vapauttanut Harris Collins, joka ansaitsi leipänsä -- ja
loistavasti ansaksikin -- opettamalla eläimiä, jotka sitten saivat
esiintyä julkisesti. Vielä vähemmän Miksi saattoi tietää, minkälainen
oli ollut se kuusivuotinen eläintenkesytyskurssi, jonka Del Mar
Collinsin apulaisena oli suorittanut ja jonka tuloksista Miksi joutuisi
"nauttimaan".
Mutta sen Miksi huomasi, ettei Del Mar ollut ylhäissyntyinen, että hän
oli heittiö verrattuna sellaisiin jalosukuisiin olentoihin kuin
hovimestari, kapteeni Kellar ja herra Haggin Meringen plantaasilla.
Miksi oppi sen pian ja helposti huomaamaan. Päivisin eräs laivan
hovimestareista nouti Miksin kannelle Del Marin luo, jolla aina oli
ympärillään puheliaita nuoria neitosia ja rouvia, jotka tuhlaten
jakelivat hyväilyjään ja helliä sanoja Miksille. Tähän Miksi vielä
alistui, vaikka meno sitä kyllästyttikin, mutta aivan sietämättömän
kiusallisia olivat ne teeskennellyt hyväilyt ja lempeät sanat, joita
Del Mar tällöin sille tuhlasi. Se tiesi, kuinka kylmiä ja valheellisia
ne olivat, sillä iltaisin Del Marin hytissä se kuuli vain tylyjä,
teräviä sanoja, tunsi, kuinka miehen mieli oli uhkaava ja hänen kätensä
kosketus vailla hellyyttä ja sydämen lämpöä.
Tällä miehellä oli kahdet kasvot ja kaksi kohtelutapaa. Jokaisella
jalosyntyisellä oli vain yhdet kasvot ja yksi kohtelutapa.
Jalosyntyinen ja lämminverinen ihminen oli aina suora. Mutta tuossa
heittiössä ei ollut suoruutta nimeksikään, kaikki hänessä oli
valheellista. Jalosyntyisellä on intohimonsa, koska hänen verensä on
lämmin; tällä konnalla ei ollut mitään intohimoja. Hänen verensä oli
kylmä, kuten hänen laskeva luonteensakin, hän ei tehnyt mitään ilman
määrättyä tarkoitusta. Tätä Miksi ei _ajatellut_, se vain tunsi
sen ja toimi tunteensa mukaan, kuten kaikki muutkin olennot toimivat
mieltymyksen ja vastenmielisyyden tunteen johtamina.
Lopulta -- viimeisenä iltana laivassa -- Miksi kadotti ylhäisen
mielenmalttinsa tuon kylmäverisen miehen edessä. Syntyi taistelu. Mutta
Miksillä ei ollut voiton mahdollisuutta. Se riehui kuninkaallisesti ja
taisteli kuninkaallisesti hyökäten yhä uudelleen, sitten kun oli
kahdesti saanut nyrkiniskun korvan alapuolelle ja pyörryksissä
perääntynyt. Niin nopea ja taitava kuin Miksi olikin tarttuessaan
Etelämeren neekereitä kinttuihin, se ei saanut isketyksi hampaitaan
tuohon mieheen, joka oli kuusi vuotta harjoitellut eläintenkesyttämistä
Harris Collinsin opetuksella. Kun se kita ammollaan hyökkäsi puremaan,
tarttui Del Marin oikea käsi salamannopeasti sitä alaleukaan sen
ollessa ilmassa ja heitti sen selälleen. Se yritti uudelleen, mutta
lensi sellaisella voimalla, että ei pitkään aikaan voinut vetää henkeä.
Seuraava hyökkäys oli vähällä olla sen viimeinen. Sitä tartuttiin
kurkkuun. Kaksi peukaloa painui sen kaulaan henkitorven kahden
puolen aivan kaulasuonia vasten, niin että veri ei päässyt
virtaamaan aivoihin, ja se meni tainnoksiin paljon nopeammin kuin
voimakkaimmankaan huumausaineen vaikutuksesta. Se vaipui pimeyteen.
Maatessaan väristen lattialla se vähitellen tuli tajuihinsa ja näki
miehen seisovan aivan rauhallisena savuketta sytyttäen, samalla kun hän
valppaasti tarkkasi vastustajaansa.
"Käy päälle", usutti Del Mar. "Tunnen sinut ja sinun sukusi. Sinä et
ota minulta sisua, enkä ehkä minäkään sinulta, mutta minä voin pakottaa
sinut tekemään työtä itselleni. Käy päälle, sinä!"
Ja Miksi kävi. Se tiesi joutuneensa tappiolle, mutta sittenkin se
hyökkäsi hampaat paljaina kohti tuota kaksijalkaista olentoa, joka ei
ollut lämmin kuin ihminen, vaan niin tunteeton ja kova, että se aivan
yhtä hyvin olisi voinut iskeä hampaansa seinään, puunrunkoon tai
kallion kylkeen. Sitä vastassa oli kokonainen kesytysjärjestelmä. Kävi
kuten äskenkin. Sitä tartuttiin kurkkuun, peukalot estivät veren
virtaamasta aivoihin, ja pimeys valtasi sen. Jos se olisi ollut enemmän
kuin tavallinen rotukoira, se olisi hyökännyt järkkymätöntä
vihollistaan vastaan, kunnes sen sydän olisi pakahtunut tai se olisi
saanut kouristuksen. Mutta se oli tavallinen koira. Tässä oli jotakin
järkkymätöntä, raudankovaa. Se ei voinut voittaa tuota miestä sen
paremmin kuin kaupungin sementtistä katukäytävää. Tuo olento oli
paholainen, se oli kylmä ja kova, ilkeä ja viekas kuin paholainen.
Se oli yhtä paha kuin hovimestari oli hyvä. Molemmat olivat
kaksijalkaisia. Molemmat olivat jumalia. Mutta tämä oli paha jumala.
Miksi ei ajatellut tätä kaikkea eikä vähääkään tästä. Mutta ihmisten
kielellä kerrottuna kuvastuvat Miksin tunteet Del Maria kohtaan
tällaisina. Jos Miksi olisi joutunut taistelemaan lämminverisen jumalan
kanssa, se olisi raivonnut ja tapellut sokeasti, antanut ja saanut
haavoja taistelun tuoksinassa, kuten sellainen lämmin jumalakin olisi
antanut ja saanut haavoja, koska hänkin oli vain elävä olento lihasta
ja verestä. Mutta tämä kaksijalkainen paholaisjumala ei raivonnut
sokeasti, eikä hänessä ollut intohimoista kiihkoa. Hän oli aivan kuin
taidokas, iso teräskoneisto, ja hän teki jotakin, mistä Miksillä ei
ollut aavistustakaan -- mitä harvat ihmisetkään tekevät, mutta minkä
kaikki eläintenkesyttäjät tekevät: _hänen ajatuksensa kulki koko ajan
Miksin ajatuksen edellä_, ja siksi hän aina oli valmis _teolla_
vastustamaan Miksin seuraavaa tekoa. Tämän hän oli oppinut Harris
Collinsin luona, joka, vaikkakin oli tunteikas ja hupsu aviomies ja
isä, muuttui pääpiruksi, kun oli kysymys muista kuin ihmiseläimistä, ja
hallitsi sitä eläinhelvettiä, jonka oli luonut ja kehittänyt hyvin
tuottavaksi.
Miksi nousi maihin Seattlessa ja riuhtoi innokkaasti kaulanauhaansa,
kunnes oli läkähtyä ja sai ryöpyn kylmiä sadatteluja niskaansa Del
Marilta. Sillä Miksi luuli täällä tapaavansa hovimestarin ja etsi häntä
ensimmäisestä kadunkulmauksesta ja jokaisesta seuraavasta kulmauksesta
yhtä innokkaasti. Mutta tässä ihmisvilinässä ei näkynyt hovimestaria.
Sen sijaan Miksin otti hotelli Washingtonin kellarikerroksessa, missä
aina paloi sähkö, haltuunsa tavaravahti, joka kytki sen lujasti
keskelle tavaravuoria, minne alinomaa kannettiin uusia matkalaukkuja,
joita tarkastettiin, pinottiin, vedettiin esille, kannettiin pois ja
tuotiin jälleen.
Kolme päivää kului näin kiusallisissa oloissa. Kantajat mieltyivät
siihen pian ja toivat sille aivan suunnattomat määrät ruoantähteitä
ruokasalista. Mutta Miksi oli liian pettynyt ja suruissaan hovimestarin
tähden voidakseen iloita ruoasta, kun taas Del Mar hotellin isännän
seuraamana piti hirmuisen metelin kantajille, kun nämä eivät olleet
seuranneet hänen ruokintamääräyksiään.
"Tuo huitukka ei ole hyvä ihminen", sanoi ylikantaja apulaiselleen Del
Marin mentyä. "Hän on rasvainen. En ole koskaan pitänyt rasvaisista
ruskeatukkaisista. Minun vaimonikin on ruskeatukkainen, mutta rasvainen
hän ei, jumala paratkoon, ole."
"Ei, tunnen minäkin tuollaisia", säesti apulainen. "Jos häntä pistää
veitsellä, ei siitä tule verta. Hänestä valuu sulaa rasvaa."
Ja senjälkeen he molemmat kantoivat Miksin eteen entistä suuremmat
määrät ruokaa, jota koira ei voinut syödä, koska se aivan liian
kiihkeästi kaipasi hovimestaria.
Sillävälin Del Mar lähetti kaksi sähkösanomaa New Yorkiin, toisen
Harris Collinsin eläintenkesytyskouluun, missä hänen koiransa olivat
kesän ajan olleet täysihoidossa.
"Myykää minun koirani. Te tiedätte, minkä arvoisia ne ovat ja mihin ne
kykenevät. En tarvitse niitä enää. Vähentäkää hinnasta pois hoitomaksu
ja säilyttäkää jäännös, kunnes tulen. Olen saanut täällä hankituksi
aivan erinomaisen koiran. Sen vertaista en vielä ole nähnyt. Siitä
tulee loistava menestys. Odottakaa, kunnes saatte sen nähdä."
Toinen sähkösanoma oli hänen mainosasiamiehelleen.
"Nyt iskekää. Pitäkää hiivatin melua minusta. Älkää säästelkö suuria
sanoja. Minulla on jotakin tarjottavana. Koira, joka lyö kaikki muut
laudalta. Aivan ennenkuulumaton. Korottakaa hinnat. Valmistakaa,
valmistakaa yleisöä siihen, että minun koirani on paljon enemmän kuin
tavallisen pääsymaksun arvoinen. Tunnette minut. Pidän, mitä olen
luvannut. Tästä tulee suurin saavutus kaikkialla ja kaikkina aikoina."
23.
Niin tuli häkki. Miksin epäluulo heräsi heti, koska Del Mar toi sen
tavarahuoneeseen. Del Mar kehotti Miksiä menemään häkkiin, mutta koira
epäili. Kouristaen taitavasti kiinni niskanahasta Del Mar viskasi
koiran häkkiin -- mutta ei saanutkaan sitä täydelleen sisään, sillä
koiran oli onnistunut ponnistaa molemmat etukäpälänsä häkin reunaa
vastaan. Kesyttäjä ei viivytellyt. Hän iskeä paukautti vapaalla
nyrkillään Miksin käpäliä. Ja se koski niin, että Miksi heti hellitti
otteensa. Seuraavassa silmänräpäyksessä se paiskattiin sisään, ja se
hyökkäili turhaan ristikkoa vastaan muristen kiukusta ja raivosta, kun
Del Mar sulki lujan oven.
Sitten häkki kannettiin kuormavaunuun monien matkakorien joukkoon. Del
Mar oli hävinnyt oven suljettuaan ja molemmat miehet, jotka tärisivät
eteenpäin vierivissä vaunuissa, olivat tuntemattomia. Miksi voi hädin
tuskin seisoa suorana häkissään. Sen pää kolahti kovasti kattoon joka
kerralla, kun tien kuopat nytkäyttivät vaunuja.
Häkki oli hiukan lyhyempi kuin Miksi, joten sen täytyi seisoa kuono
seinään painettuna. Eräs sivukadulta kiitävä auto pakotti vaunujen
ajajan nopeasti jarruttamaan. Äkillisestä pysähdyksestä Miksi
paiskautui eteenpäin. Ei ollut minkäänlaista jarrua sitä estämässä,
ellei tahdo sanoa jarruksi sen kuonoa, sillä se tässä toimitti jarrun
tehtävää.
Miksi koetti paneutua pitkälleen, ja sen oli nyt hiukan parempi olla,
vaikkakin huulista vuoti verta, kun ne vaunujen seisahtuessa olivat
niin kovasti pusertuneet hampaita vasten. Mutta pahin oli vielä
jäljellä. Koiran toinen etukäpälä pisti ulos säleitten välitse
ja lepäsi vaunujen pohjalla, missä matkakirstutkin olivat.
Katukivityksessä oleva kuoppa sai yhden arkuista kohoamaan paikoiltaan
ja alaspainuessaan se putosi Miksin käpälälle. Odottamaton, äkillinen
tuska sai Miksin ulvomaan, ja samalla se koetti vaistomaisesti kaikin
voimin kiskoa takaisin käpäläänsä. Siinä se nyrjäytti olkapäänsä ja
vangitussa käpälässä tuska vain yltyi.
Nyt Miksin valtasi mieletön pelko, tuo kaikkien eläinten, vieläpä
ihmisenkin myötäsyntynyt pelko -- _satimen pelko_. Se oli niin
poissa suunniltaan, että sen ulvonta tyrehtyi, se vääntelehti hurjasti,
se jännitti jalkansa kaikki lihakset, ja loukkaantunutta käpälää särki
entistä kovemmin. Raivoissaan se iski hampaansa säleihin päästäkseen
häkin ulkopuolella olevan hirviön kimppuun, joka oli tarttunut sen
jalkaan eikä tahtonut sitä jättää. Onneksi sen pelasti uusi sysäys,
joka sai arkun kohoamaan, niin että se sai käpälänsä irti.
Rautatieasemalla ei häkkiä käsitelty tosin tahallisen raa'asti, mutta
niin huolimattomasti, että se oli keikahtaa kantajan käsistä ja se
kallistui, mutta saatiin kiinni, ennenkuin ennätti kolahtaa asfalttiin.
Mutta luisuessaan avuttomana häkin kallistuvaa pohjaa pitkin Miksi
painui koko painollaan loukkaantuneen käpälän varaan.
"Kas", sanoi Del Mar hetkistä myöhemmin Miksille tullessaan
junasillalle, minne häkkikin oli asetettu muiden lähtevien
matkatavaroiden joukkoon, "oletpa saanut jalkasi mäsäksi. Se opettaa
sinut vasta pitämään käpäläsi häkissä."
"Tuo kynsi lähtee irti", sanoi joku asemamiehistä, joka oli sattunut
säleiden välitse katsomaan Miksiä.
Del Mar kumartui tarkastamaan käpälää.
"Niin, siitä lähtee irti koko varvas", hän virkkoi ottaen kynäveitsensä
ja avaten sen terän. "Se käy silmänräpäyksessä, jos tahdotte auttaa
minua."
Hän avasi häkin ja nosti Miksin ulos tarttuen tapansa mukaan kiinni
niskanahasta. Koira potki ja vääntelehti, huitoi ilmaa sekä terveellä
että loukkaantuneella etukäpälällään ja lisäsi siten vain tuskaansa.
"Pitäkää kiinni jalasta", Del Mar komensi. "Siihen ei mene
sekuntiakaan."
Ja nopeasti se kävi. Kun Miksi, suunniltaan raivosta, oli jälleen
häkissä, oli sillä yksi varvas vähemmän kuin maailmaan tullessaan.
Verta vuoti runsaasti kovakouraisesti, mutta taitavasti suoritetun
leikkauksen jälkeen. Ja koira makasi haavaa nuoleksien. Sitä vaivasivat
aavistukset kauheasta kohtalosta, joka sitä odotti. Milloinkaan sitä ei
ollut näin pahoin kohdeltu. Vankeus häkissä kävi pelottavammaksi, kun
siihen liittyi uhkaavan satimen aavistus. Niin, se oli jo satimessa,
se oli avuton, ja kaikkein pahimmin oli käynyt hovimestarin,
jonka nähtävästi oli nielaissut _tyhjyys_, kuten Meringen,
_Eugénien_, Salomonin saaret, _Makambon_, Australian ja Mary
_Turnerin_.
Äkkiä kuului jostakin kaukaa hirmuista melua, mikä sai Miksin
pörhistämään karvansa ja höristämään korviaan uutta onnettomuutta
aavistaen. Se oli monien koirien sekavaa haukkumista, nalkutusta ja
ulvontaa.
"Hyi hitto, nyt siellä ovat ne kirotut temppuilijakoirat. Pitäisi
laissa kieltää näyttämästä koiratemppuja. Se on sopimatonta", sanoi
eräs asemamies toverilleen.
"Se on Petersonin joukko", sanoi toinen. "Olin palvelusvuorolla, kun
hän viime viikolla tuli. Yksi niistä oli kuollut, ja minusta näytti,
että se oli piesty kuoliaaksi. Peterson oli varmaankin lähtöpaikassa
antanut sille selkään, ja sitten se oli lähetetty matkaan muiden mukana
ja sai kuolla tavaravaunuun."
Melu kasvoi, kun koirat kuormavaunuista siirrettiin työntökärryihin.
Kun kärryt pysähtyivät Miksin kohdalle, se näki niissä korkean kasan
koiranhäkkejä. Siinä oli kolmekymmentäviisi koiraa, useimmat
sekarotuisia, ja kaikki osoittivat selvästi olevansa kaikkea muuta kuin
iloisia. Jotkut ulvoivat, toiset vinkuivat, toiset murisivat ja
näyttivät hampaitaan säleiden välitse, toiset pysyivät hiljaa tylsän
epätoivoisina. Jotkut nuolivat ja hoitelivat kipeitä jalkojaan.
Pienempiä siivoja koiria oli ahdettu kaksi ja kolmekin häkkiin, joka
oli yhtä varten. Puoli tusinaa vinttikoiria oli hiukan isommassa
häkissä, joka oli niille kuitenkin aivan liian pieni.
"Nuo koirat ovat niitä, jotka hyppäävät", sanoi ensimmäinen asemamies.
"Katso, miten ne on ahdettu pieneen häkkiin. Peterson ei tahdo maksaa
liian monesta kollista. Ne tarvitsisivat kaksi kertaa enemmän tilaa.
Matkat kaupungista toiseen ovat niille ikuista helvettiä."
Mutta sitä asemamiehet eivät tienneet, että niitä odotti sama helvetti
kaupungeissa, että koiria sielläkin pidettiin suljettuina samoihin
liian ahtaisiin häkkeihin, että ne todella olivat elinkautisvankeja. Ne
pääsivät harvoin häkeistään muuten kuin esiintymään. Ei kannattanut
huolehtia niistä sen paremmin. Koska sekarotuiset koirat olivat
halpoja, tuli huokeammaksi ostaa uusia kuin hoitaa niitä niin hyvin,
että ne pysyivät hengissä.
Asemamiehet eivät myöskään tienneet, mutta Peterson tiesi hyvin, että
näiden kolmenkymmenenviiden koiran joukossa ei ollut ainoatakaan
niistä, jotka läksivät kiertueelle neljä vuotta sitten. Yhtään ei ollut
myöskään hylätty. Ainoastaan kuolema voi ne vapauttaa joukosta ja
häkistä. Eikä Miksi tiennyt mitään muuta, kuin että häkeissä vallitsi
suru ja kärsimys ja että se itse näytti olevan määrätty samaan
kohtaloon.
Kun koirat yhä pahemmin ulvoen ja haukkuen siirrettiin kuormavaunuihin,
seurasi Miksinkin häkki mukana. Päivän ja melkein kaksi yötä se oli
tässä koirahelvetissä matkalla itään. Sitten ne siirrettiin ulos
junasta jossakin isossa kaupungissa, ja Miksin olo kävi hieman
rauhallisemmaksi ja mukavammaksi, vaikka loukkaantunutta jalkaa yhä
pakotti ja tuskat moninkertaistuivat aina, kun häkkiä kuljetettiin
kuormavaunuissa.
Mitä varten tämä kaikki tapahtui, minkä tähden sitä pidettiin ahtaaseen
häkkiin vangittuna, sitä Miksi ei itseltään kysellyt. Se alistui siihen
kuin onnettomaan kohtaloon ja voi sitä yhtä vähän selittää kuin
sitäkään, että sen jalka oli murskautunut. Sellaista sattuu. Elämä oli
sellaista, elämä oli täynnä onnettomuuksia. Sen mieleen ei juolahtanut
milloinkaan kysyä _minkä tähden_. Se tunsi asioita ja tiesi
hiukan, minkälaisia ne _olivat_. Mikä oli olemassa, se _oli_.
Vesi oli märkää, tuli kuumaa, rauta kovaa, liha hyvää. Se mukautui
siihen kuten mukautui valon ja pimeyden ainaiseen ihmeeseen, jotka
siitä olivat yhtä vähän ihmeellisiä kuin sen oma pörröinen turkki tai
sykkivä sydän tai ajattelevat aivot.
Chicagossa Miksi pantiin työntökärryihin, kuljetettiin pitkin ison
kaupungin meluisia katuja ja siirrettiin toiseen tavaravaunuun, joka
heti lähti liikkeelle jälleen itää kohti. Uudet miehet käsittelivät nyt
rahtitavaraa, samoin New Yorkissa, missä miksi siirrettiin rautatien
tavarasuojasta pikajunaan yhä häkkiin suljettuna ja lähetettiin
edelleen Harris Collinsille Long Islandiin.
Ja nyt tuli Harris Collins ja se koirahelvetti, jota hän hallitsi.
Mutta eräs toinen seikka on ensin mainittava. Miksi ei nähnyt enää
milloinkaan Harry Del Maria. Kuten ne muut miehet, jotka Miksi oli
tuntenut, olivat kadonneet sen elämästä -- sellainen oli heidän
tapansa! -- katosi Harry Del Markin Miksin näköpiiristä ja itse
elämästäkin. Ja hän katosi elämästä aivan sananmukaisesti.
Yhteentörmäys ilmaradalla ... henkiin jääneet ryntäävät pakokauhun
vallassa kadun yli vieville sivusilloille, harha-askel, ja Harry Del
Marin nielee _tyhjyys_, jota ihmiset sanovat kuolemaksi ja joka on
häviämistä siinä mielessä, etteivät sen nielaisemat enää milloinkaan
kulje elämän teitä.
24.
Harris Collins oli viisikymmentäkaksi vuotta vanha. Hän oli hento ja
sievä, hänen ulkomuotonsa ja käytöksensä oli aivan tyttömäisen
herttainen ja lempeä. Häntä olisi luullut pyhäkoulun opettajaksi,
tyttöopiston johtajaksi tai jonkin hyväntekeväisyysyhdistyksen
puheenjohtajaksi.
Hänen ihonsa oli heleä ja valkoinen, hänen kätensä olivat yhtä pehmeät
kuin hänen tyttäriensäkin, ja hän painoi viisikymmentä kiloa. Sitten
hän vielä pelkäsi vaimoaan, pelkäsi poliisia, pelkäsi ruumiillista
tuskaa ja eli ainaisessa murtovarkaiden pelossa. Ainoa, mitä hän ei
pelännyt, olivat villit eläimet, ja kaikkein verenhimoisimmat vielä:
leijonat, tiikerit, leopardit ja jaguaarit. Hän osasi hillitä
raivoisimmankin leijonan luudanvarrella -- ei ristikon takaa, vaan
sisällä häkissä.