Mutta vastausta ei tullut, ei sokeilta seiniltä, ei eteisestä eikä koko
maailmasta, ja kun tämä kauhun hetki oli ohi, oli Cocky jälleen sama
urhea pieni olento kuin ennenkin. Se istui liikkumattomana
ikkunalaudalla pää sivulle käännettynä ja katseli toisella silmällään
koko sukunsa ikuista vihollista, joka oli siinä lattialla, niin
pelottavan lähellä.
Äänen ihmisääntä muistuttava sointu oli saanut villikissan
hämmästymään, se viivytti hyppäystään, luimisti korviaan ja painautui
lähemmäksi lattiaa.
Seuraavan hiljaisuuden aikana sininen kärpänen piti kovaäänistä
pörinäänsä viereisen ikkunan ruudulla. Silloin tällöin kuului heikko
helähdys lasista ilmaisten, että kärpästäkin runteli kohtalon kovuus:
se puski turhaan tuohon petolliseen lasiseinään päästäkseen valoisaan
maailmaan, joka loisteli niin lähellä.
Villikissakin oli saanut kokea elämän kovuutta. Sitä kalvoi nälkä, ja
nälkä kuivatti sen laihat nisät, joiden olisi pitänyt täyttyä
seitsemälle pienelle marisevalle olennolle, jotka olivat täydelleen sen
omia kuvia, paitsi että silmät eivät vielä olleet auki ja että ne
olivat niin hullunkurisen honteloita yrittäessään seista rennoilla,
ohuilla jaloillaan. Kipu nisissä ja vaiston ääni sai kissan muistamaan
penikoitaan; se näki ne kuin näyssä, sen aivojen hieno koneisto loihti
ne esiin, se oli näkevinään ne rikkinäisen kellarinluukun läpi,
pimeässä roskaloukossa portaitten alla, jonne se oli ryöminyt ja
synnyttänyt penikkansa.
Tämä näky ja jäytävä nälkä kiihottivat sitä uudelleen, se jännitti
ruumiinsa ja mittasi välimatkan hyökätäkseen. Mutta Cocky oli jälleen
oma itsensä.
"Piru vieköön! Piru vieköön!" se kirkui niin kimeästi ja sotaisesti
kuin vain osasi vimmoissaan pörhistellen alhaalla olevalle
villikissalle, niin että tämä hämmästyneenä perääntyi ja painautui
lattiaan luimistaen korviaan ja pieksäen hännällään. Se käänteli
päätään joka suunnalle, sen katse tunkeutui pimeimpiinkin soppiin
keksiäkseen ihmisen, jonka ääni oli noin huutanut.
Villikissa teki näin, vaikka sen aistit sanoivatkin sille, että ääni
oli tullut pienestä linnusta, joka istui ikkunalaudalla.
Kärpänen kopsahteli jälleen vankilansa näkymätöntä seinää vasten.
Villikissa valmistautui, teki äkkiä päätöksensä ja hyppäsi -- siihen
missä Cocky oli istunut silmänräpäystä varhemmin. Cocky oli nopeasti
väistynyt syrjään. Mutta juuri kun lintu väisti ja kissa hyppäsi
ikkunalle, lennähti kissan käpälä hiukan sivulle, Cocky kimposi ilmaan
ja räpytteli siipiään, jotka olivat niin tottumattomat lentämään.
Villikissa nousi takajaloilleen ja tähtäsi etukäpälällään iskun
ylöspäin niinkuin lapsi tavoittelee lakkiinsa perhosta. Mutta kissan
käpälässä oli voimaa, ja sen kynnet kaartuivat kuin koukut.
Isku sattui, pienen lentokoneen koneisto häiriintyi ja särkyi. Cocky
putosi lattialle, valkeita höyheniä satoi sen päälle, ne putoilivat
hitaasti kuin lumihiukkaset. Villikissa lensi kuin nuoli sen kimppuun.
Joitakin valkeita höytyviä sattui sen selkään, niin että se vavahti,
mutta se painoi kyntensä vielä syvempään samalla nopeasti silmäten
ympäri huonetta todetakseen, ettei minkäänlaista vaaraa ollut
uhkaamassa.
21.
Harry del Mar löysi ainoastaan muutamia valkeita höyheniä Dag Daughtryn
huoneen lattialta, ja emännältä hän sai kuulla, miten Miksin oli
käynyt. Harry del Mar palasi nopeasti autoonsa, otti selon tohtori
Emoryn asunnosta ja totesi, että Miksi oli teljetty erääseen vajaan
takapihalle. Sitten hän osti matkalipun höyrylaiva _Umatillaan_,
jonka piti päivän koitteessa lähteä Seattleen ja Puget Soundiin. Sitten
hän sääli kokoon tavaransa ja maksoi laskunsa.
Sillävälin sattui seuraava keskustelu Walter Merrit Emoryn
vastaanottohuoneessa.
"Mies huutaa itsensä kuoliaaksi", intti tohtori Masters. "Poliisien
täytyi lyödä häntä patukoillaan ambulanssivaunussa. Hän raivosi. Hän
tahtoi saada koiransa. Tämä ei käy päinsä. Tämä on liian raakaa. Ette
voi noin vain varastaa hänen koiraansa. Hän nostaa hirveän melun
sanomalehdissä."
"Huh", vastasi Walter Merrit Emory, "haluaisin nähdä sen
sanomalehtimiehen, jolla on kyllin otsaa mennä puhuttelemaan miestä
spitaalisairaalaan. Ja tahtoisin nähdä sen toimittajan, joka ei anna
heti polttaa spitaalisairaalasta tullutta kirjettä (jos se nyt
vahdeista huolimatta olisi saatu lähetetyksi) heti, kun hän huomaa,
mistä se on lähetetty. Olkaa rauhassa, tohtori. Sanomalehdet eivät
hiisku tästä asiasta mitään."
"Mutta spitaali! Yleinen turvallisuus! Onhan koira ollut herransa
luona! Se voi levittää tartuntaa."
"Siirtyminen on tässä parempi ja tieteellisempi sana, tohtori", virkkoi
Walter Merrit Emory rikkiviisaan näköisenä.
"No vaikkapa siirtyminen sitten", keskeytti tohtori Masters. "Yleisöä
täytyy ajatella. Yleisö ei saa joutua tartunnan vaaraan."
"Puhumme tästä siirtymisestä", oikaisi toinen rauhallisesti.
"Sanokaa sitä miksi tahdotte. Yleisö --"
"Lorua", virkkoi Walter Merrit Emory. "Siitä, mitä ette tiedä
spitaalista ja mitä koko terveydenhoitolautakunta ei siitä tiedä,
voitaisiin kirjoittaa useampia kirjoja kuin erikoistutkijat jo ovat
sairaudesta kirjoittaneet. He ovat yrittäneet istuttaa eläimiin
ihmisspitaalia, ja niitä yrityksiä he saavat jatkaa ikuisesti.
Hevosilla, kaniineilla, rotilla, aaseilla, apinoilla, hiirillä ja
koirilla he ovat kokeilleet -- he ovat uudistaneet kokeensa
kymmenentuhatta kertaa ja satatuhatta kertaa -- eivätkä ole milloinkaan
onnistuneet. Heidän ei ole vielä kertaakaan onnistunut siirtää sitä
ihmisestä eläimeen. Kas ... sallikaa minun näyttää teille."
Ja Walter Merrit Emory alkoi poimia esiin mestareitaan kirjahyllyltä.
"Merkillistä, kovin mielenkiintoista", virkahti tohtori Masters silloin
tällöin selaillessaan kirjoja toisen taitavasti ohjatessa. "En voinut
aavistaakaan ... on hämmästyttävää, kuinka paljon työtä he ovat
tehneet..."
"Mutta", hän sanoi lopuksi, "on aivan turhaa koettaa saada maallikoita
uskomaan sitä, mitä teidän hyllyillänne on. En -- minä en voi saada
ympäristöäni siitä vakuutetuksi. En tahdo sitä edes koettaa. Lisäksi
mies on jo tuomittu elinkautiseen vankeuteen spitaalisairaalassa. Te
tiedätte, miten kurja paikka se on. Hän pitää koirasta. Hän on
suunniltaan ikävästä. Antakaa se hänelle takaisin. Sanon teille vielä
kerran, että tekonne on halpamainen, väärä ja julma, enkä minä mene
siitä vastuuseen."
"Kyllä te sen teette", vakuutti Walter Merrit Emory kylmästi. "Ja
sanonpa teille, minkä tähden."
Hän sanoi sen. Hän sanoi asioita, joita ei lääkärin milloinkaan pitäisi
sanoa toiselle, mutta joita politiikko vallan hyvin voi sanoa ja on
usein sanonutkin toiselle poliitikolle -- asioita, joista täytyy
vaieta, ellei muun vuoksi, niin ainakin siksi, että ne ovat aivan
liian nöyryyttäviä tavalliselle amerikkalaiselle porvarille:
kulissientakaisia salaisuuksia, kunnanvaltuustojen salaisia suhteita,
joita tavallinen amerikkalainen porvari niin mielellään luulottelee
hallitsevansa kuninkaallisen rajattomalla äänioikeudellaan; asioita,
jotka väliin, hyvin harvoin, vilahtavat esiin valiokuntien lausunnoissa
samassa taas kadotakseen.
Walter Merrit Emory sai tahtonsa läpi Miksiin nähden, vei vaimonsa
päivällisille hienoon ravintolaan ja sieltä varieteehen voittoaan
juhlimaan; tuli kotiin yhden aikana yöllä, meni yöpuvussaan viimeisen
kerran katsahtamaan Miksiä ja huomasi, että se oli -- poissa.
Kuten kaikki Amerikan tarttuvatautisten sairaalat San Francisconkin
spitaalisairaala sijaitsi hyvin synkällä, autiolla ja arvottomalla
alueella kaukana kaupungin ulkopuolella. Sillä ei ollut mitään suojaa
Tyynellemerelle päin, ja kylmät tuulet ulvoivat ja sakeat sumupilvet
kiirivät synkkinä hietakumpujen yllä. Huviretkeilijät eivät milloinkaan
käyneet siellä, eivätkä pikkupojatkaan menneet sinne linnunpesiä
etsimään tai leikkimään intiaanisotiaan. Ainoat vieraat, jotka sinne
eksyivät, olivat itsemurhaajat, jotka elämäänsä väsyneinä etsivät
kaikkein synkimmän seudun sanoakseen tälle maailmalle jäähyväiset. Ja
sellaisten jäähyväisten jälkeen he eivät tietystikään uudistaneet
vierailuaan.
Näköala ikkunoista ei ollut mieltä ilahduttava. Neljännesmailin
matkalla molempiin suuntiin Dag Daughtry näki vain vartiokojuja
korkeiden hietakumpujen välisessä alangossa ja aseistettuja vahteja,
jotka mieluummin surmasivat pakenevan sairaan kuin kävivät häneen
käsiksi eivätkä ainakaan ruvenneet houkuttelemaan häntä palaamaan
takaisin sairaalaan.
Ruttotalon toisella puolen oli puita. Kuumepuita ne olivat, mutta eivät
suinkaan niin kuninkaallisen komeita kuin niiden veljet luonnontilassa.
Tahallisesti huonosti istutettuja ja tahallisesti huonosti hoidettuja
ja lisäksi luonnon vihamielisten voimien tuivertamia ne olivat. Ne
olivat kuin lauma kurjia raajarikkoja ja ojentelivat ryhmyisiä,
kitukasvuisia oksiaan aivankuin olisivat vääntelehtineet
kuolinkamppailussa. Ne olivat vain pensaan korkuisia ja käyttivät
suurimman osan niukasta ravinnostaan juuriinsa, jotka laajensivat
laajentamistaan lonkeroverkkoaan merenrannan hietikkoon pysyäkseen
pystyssä ainaisessa myrskyssä.
Daughtry ja Kwaque eivät saaneet ulottaa kävelyretkiään edes
vartiokojuille saakka. Rajaviiva oli sata metriä sisempänä. Sinne
vartijat tulivat tuoden ruokatavaroita, lääkkeitä ja kirjoitettuja
lääkärin ohjeita ja poistuivat yhtä nopeasti kuin olivat tulleet.
Siellä oli myös musta taulu, jolle Daughtryn oli käsketty liidulla
kirjoittaa toiveensa ja tarpeensa niin isoin kirjaimin, että ne voi
matkan päästä lukea. Ja tälle taululle hän kirjoitti monena päivänä --
ei oluenpyyntöjä, vaikka totutut kuusi litraa olivat äkkiä kuivuneet,
vaan seuraavantapaisia lauseita:
_Missä minun koirani on_?
_Se on irlantilainen terrieri_.
_Se on karkeakarvainen_.
_Sen nimi on Kill_.
_Tahdon saada koirani_.
_Tahdon puhutella tohtori Emorya_.
_Pyytäkää tohtori Emorya kirjoittamaan minulle koirastani_.
Eräänä päivänä Daughtry kirjoitti:
_Ellen saa koiraani, tapan tohtori Emoryn_.
Sitten sanomalehdet kirjoittivat yleisölle, että spitaalisairaalan
surullinen sairaustapaus oli kehittynyt traagilliseksi, koska valkea
mies oli kadottanut järkensä. Yhteistä hyvää harrastavat kansalaiset
kirjoittelivat sitten lehtiin pitäen suurta melua siitä, ettei tehty
loppua sellaisesta yhteiskuntaa uhkaavasta vaarasta, vaativat että
Yhdysvaltojen hallituksen oli rakennettava kansallinen spitaalisten
koti jollekin kaukaiselle saarelle tai yksinäiselle vuorenhuipulle.
Mutta tämä pieni mielenkiinnon aalto asettui jo seuraavana päivänä, ja
reportteripoikaset koettivat vaihteeksi huvittaa yleisöä alaskalaisella
susikoiralla, joka oli puoleksi karhu, tai kysymyksellä, oliko Crispi
Angelotti tosiaankin leikellyt Giuseppe Bortholdin ruumiin pieniin
palasiin ja heittänyt säkin kalastajasillalta mereen, tai Japanin
Havaijia, Filippiinejä ja Tyynenmeren rannikkoa vastaan tähdätyillä
suunnitelmilla.
Ei mitään mainittavaa sattunut Dag Daughtrylle ja Kwaquelle
spitaalisairaalassa, ennenkuin eräänä iltana myöhään syksyllä. Myrsky
oli tulossa ja tuuli yltyi. Eräästä hedelmäkorista, jonka rouva
Footesin seminaarin nuorten neitosten sanottiin lähettäneen, Daughtry
löysi omenan siemenkotaan taitavasti piilotetun kirjelippusen, jossa
häntä pyydettiin asettamaan seuraavana perjantai-iltana palava kynttilä
ikkunalleen. Ja viiden aikana aamulla hän sai vieraan.
Se oli Charles Stough Greenleaf, Vanha Merikarhu itse. Kahlattuaan
kaksi tuntia kuumepuumetsikön pehmeässä hiekassa hän vaipui uupuneena
spitaalitalon oven eteen. Kun Daughtry avasi oven, lennähti vanhus
häntä vastaan kostean myrskynpuuskan mukana. Daughtry otti hänet
syliinsä ja ohjasi nojatuoliin. Mutta samassa hän muisti sairautensa ja
päästi vanhuksen niin äkkiä, että tämä putosi tuoliin.
"Olettepa ollut oikein koiran ilmassa", sanoi Daughtry. "Kuule, Kwaque.
Tämä herra on läpimärkä. Riisu kengät hänen jaloistaan."
Mutta ennenkuin Kwaque, joka oli heti laskeutunut polvilleen, ennätti
tarttua kengännauhoihin, Daughtry muisti, että hänkin oli saastainen,
ja sysäsi hänet pois.
"En totisesti tiedä, mitä tehdä", mutisi Daughtry ja tuijotti
avuttomana eteensä muistaen, että se oli spitaalitalo, että tuoli,
missä vanhus istui, oli spitaalituoli, ja että lattia, millä hänen
uupuneet jalkansa lepäsivät, oli spitaalilattia.
"Olen iloinen nähdessäni teidät, niin sydämestäni iloinen", huohotti
Vanha Merikarhu ojentaen kätensä tervehdykseen.
Mutta Dag Daughtry ei tarttunut siihen.
"Kuinkas aarteenetsimisen on käynyt? Onko mitään toiveita?" kysyi
Daughtry kuin ohimennen.
Vanha Merikarhu nyökkäsi, veti henkeä ja sanoi, aluksi kuiskaten:
"Olemme valmiit purjehtimaan heti nousuvedellä, nyt kello
seitsemän aamulla. Laivamme on joella. Se on hauska pieni kuunari,
_Betlehem_ nimeltään. Se on siro ja hyvin rakennettu, kajuutta
tilava ja mukava. Se kulki ennen Tahitilla, kunnes höyrylaivat
syrjäyttivät sen. Ruokavaroja on runsaasti. Kaikki on ensiluokkaista.
Olen tarkastanut sen. En voi sanoa pitäväni kapteenista. Olen nähnyt
ennenkin samanlaisia. Oikein kelpo merimies, mutta karhu käytökseltään.
Synnynnäinen merirosvo, oikein ilkeä vanha ukko. Eikä yrityksen
toimeenpanija ole vähääkään parempi. Hän on keski-ikäinen ja huonossa
maineessa, eikä suinkaan ole hieno mies, mutta hänellä on paljon rahaa
-- on ensin ansainnut kalifornialaisella öljyllä, varusti sitten
kullankaivajan Brittiläiseen Columbiaan, petkutti sitten hänenkin
osuutensa löydettyihin suuriin kultasuoniin ja kartutti oman
omaisuutensa viisi-, kuusikertaiseksi. Kovin epämiellyttävä mies. Mutta
hän luottaa onneensa ja aikoo voittaa viisikymmentä miljoonaa
yrityksessä ja petkuttaa itselleen minunkin osuuteni. Hänessä on yhtä
paljon merirosvoa kuin kapteenissakin."
"Onnittelen teitä, herra Greenleaf", virkkoi Daughtry. "Te saatte minut
heltymään, sydämeni pohjasta heltymään, kun olette tullut tänne saakka
tällaisena yönä ja antautunut niin suureen vaaraan vain voidaksenne
sanoa hyvästit Dag Daughtry-raukalle, joka aina tarkoitti hyvää, mutta
jolla oli huono onni."
Mutta puhellessaan näin Daughtry näki ihanana harhakuvana vapaan elämän
Etelämerta purjehtivalla kuunarilla ja tunsi sydäntään kouristavan
ajatellessaan, että hänen osakseen jäisi vain spitaalitalo,
hiekkakummut ja surulliset kuumepuut.
Vanha Merikarhu ojentautui suoraksi tuolissaan.
"Te loukkaatte minua. Te loukkaatte minua sydämeen saakka."
"Antakaa anteeksi, hyvä herra", änkytti Daughtry, vaikkei voinut
käsittää, millä oli loukannut vanhusta.
"Te olette minun ystäväni", vanhus puhui vakavana ja nuhdellen. "Minä
olen teidän ystävänne. Ja te annatte minun ymmärtää, että luulette
minun tulleen tähän helvetin onkaloon sanomaan teille hyvästejä. Tulin
tänne noutamaan teitä ja papualaistanne. Kuunari odottaa teitä. Kaikki
on järjestetty. Teidät on merkitty laivan luetteloihin merimiestalossa.
Molemmat. Se tehtiin eilen sijaisten avulla, jotka olin itse hankkinut.
Toinen oli barbarossaarelainen mustaihoinen. Löysin hänet ja tuon
toisen, valkean miehen merimieskodista Commercial Streetin varrelta, ja
maksoin heille viisi dollaria siitä, että he tulivat merimiestaloon ja
kirjoittivat nimensä."
"Mutta, hyvä jumala, tehän ette näy ollenkaan ymmärtävän, että me
molemmat olemme spitaalisia."
Vanha Merikarhu ponnahti tuoliltaan kuin sähköiskun satuttamana, ja
vanhat kasvot puhuivat jalon sydämen vihasta hänen sanoessaan:
"Mutta te ette näy käsittävän, että olette minun ystäväni ja että minä
olen teidän ystävänne."
Kiihtyneenä hän ojensi kätensä.
"Hovimestari, Daughtry, herra Daughtry, ystävä, tai miksi teitä
sanoisin, en tyrkytä teille nyt merimiesjuttuja tällä kertaa isosta
veneestä, salaisista luotauksista ja aarteesta sylen syvällä hiekassa.
Tämä on totta. Minullakin on sydän. Tässä, hyvä herra" -- hän heilutti
kättään aivan Daughtryn kasvojen edessä -- "on minun käteni. On vain
yksi seikka, mikä teidän täytyy tehdä, juuri nyt. Teidän täytyy ottaa
tämä käsi omaanne ja puristaa sitä -- sydämestänne, niinkuin minäkin
teen."
"Mutta ... mutta...", epäröi Daughtry.
"Ellette tee sitä, en lähde täältä. Jään tänne, kunnes kuolen. Tiedän,
että teissä on spitaali. Ette voi kertoa minulle siitä enää mitään
uutta. Tässä on käteni... Tahdotteko tarttua siihen? Minun sydämeni on
sen ranteessa, valtimonlyönnissä, jokaisessa sormenpäässä. Ellette ota
sitä, sanon teille etukäteen, että istuudun tähän tuoliin ja kuolen.
Tahdon saada teidät ymmärtämään, että olen mies ja kelpo mies. Olen
ystävä ja toveri. En ole pelkuri. Elän sydämessäni ja aivoissani enkä
tässä raihnaisessa ruumiissa, joka on vain minun satunnainen verhoni.
Ottakaa käteni. Sitten haluan puhua kanssanne."
Dag Daughtry ojensi empien kätensä, mutta Vanha Merikarhu tarttui
siihen ja pusersi sitä vanhoilla luisilla sormillaan, niin että teki
kipeää.
"No, nyt voimme puhua", hän virkkoi. "Olen suunnitellut kaiken tarkoin.
Me matkustamme _Betlehemillä_. Kun ukonilkimys huomaa, ettei hän
saa penniäkään minun satuaarteestani, me jätämme hänet oman onnensa
nojaan. Hän on iloinen päästessään meistä erilleen. Me, te ja minä ja
teidän papualaisenne nousemme maihin Marques-saarilla. Spitaaliset
saavat olla siellä vapaina. Siellä ei ole mitään asetuksia. Olen ollut
siellä. Saamme olla vapaina. Maa on paratiisi. Me rakennamme majan
itsellemme. Olkikattoinen mökki riittää. Työ on pikkuseikka. Meillä on
rannan ja meren ja vuorten vapaus. Te saatte purjehtia, uida, kalastaa
ja metsästää. Siellä on vuorikauriita, villikanoja ja villihärkiä.
Banaanit ja pisangit kypsyvät meidän päämme päällä, samoin
alligaattoripäärynät ja villit omenat. Turkinpippuri kasvaa oven
edessä, ja siellä on lintuja ja linnunmunia. Kwaque saa valmistaa
ruoan. Ja te saatte olutta. Olen selvästi huomannut teidän janonne. Te
saatte kuusi pulloa päivässä ja enemmänkin.
"Joutukaa. Meidän täytyy lähteä. Ikäväkseni minun täytyy kertoa teille,
että olen turhaan etsinyt teidän koiraanne. Olen palkannut taitavia
salapoliiseja ottamaan siitä selkoa. Tohtori Emory varasti Killin
teiltä, mutta ei kulunut vuorokauttakaan, ennenkuin se varastettiin
häneltä. Olen pannut maan ja taivaan nurin sen tähden, mutta Kill on
kadonnut, kuten me nyt katoamme tästä inhottavasta luolasta.
"Minulla on auto odottamassa. Ajaja on saanut hyvän maksun. Ja olen
luvannut tappaa hänet, jos hän pettää minut. Meidän on kuljettava
kappaleen matkaa koillista kohti yli hietakummun tielle, joka on tuon
kummallisen metsän takana ... kas niin. Nyt lähdemme. Myöhemmin saamme
puhella. Katsokaas, alkaa jo sarastaa. Vahdit eivät saa nähdä meitä..."
He läksivät ulos myrskyyn. Kwaque viimeisenä, hulluna ilosta. Aluksi
Daughtry koetti pysytellä etäämmällä, mutta ensimmäisen myrskynpuuskan
sattuessa, joka oli viedä vanhuksen mukanaan, Daughtry tarttui hänen
käsivarteensa ja tukien häntä ruumiillaan työnsi häntä edessään pehmeän
hiekan läpi ylös kummulle.
"Kiitos, hovimestari, kiitos ystäväni", mutisi Vanha Merikarhu, kun
myrsky hetkeksi hiljeni.
22.
Miksi läksi puoleksi mielellään Harry del Marin mukaan yön pimeyteen,
vaikkei se hänestä pitänytkään. Mies tuli kuin murtovaras, hyvin hiljaa
ja varovasti, tohtori Emoryn takapihalle, vajalle, mihin Miksi oli
teljetty. Del Marilla oli kyllin näyttämötottumusta tietääkseen, ettei
tällaisia kohtauksia suoriteta sähkölampun valossa, jos tahdotaan
välttää surullista loppua. Hän kompuroi pimeässä vajan ovelle, avasi
sen ja meni hiljaa sisälle, hapuillen koiran pörröistä ruumista.
Miksi, joka oli miehekäs koira, rohkea kuin leijona, pörhisti heti
karvansa, mutta ei äännähtänytkään. Sen sijaan se nuuski tulokasta ja
tunsi hänet. Vaikkei se pitänyt miehestä, se antoi kuitenkin sitoa
nuoran kaulaansa, ja seurasi häntä hiljaa kadulle, lähimpään
kulmaukseen ja odottavaan autoon.
Tämä Miksin teko perustui yksinkertaiseen päätelmäsarjaan -- vaikka
väitetäänkin, ettei se osannut ajatella. Tämän miehen se oli tavannut
usein hovimestarin seurassa. He olivat olleet ystäviä, sillä he olivat
istuneet samassa pöydässä ja juoneet yhdessä. Hovimestari oli poissa.
Miksi ei voinut häntä mistään löytää ja oli nyt itse vankina vieraan
talon takapihalla. Mikä oli kerran tapahtunut, voi tapahtua toistekin.
Oli tapahtunut usein, että hovimestari, Del Mar ja Miksi olivat
istuneet saman pöydän ääressä. Oli hyvin todennäköistä, että nyt
tapahtuisi samoin ja Miksi saisi jälleen istua tuolilla kirkkaasti
valaistussa ravintolasalissa toisella puolellaan Del Mar ja toisella
rakastettu hovimestari olutlasi edessään.
Autossa, joka kiisi eteenpäin pitkin San Franciscon sokkeloisia katuja,
Miksi makasi Del Marin jaloissa valppaana tarkaten kaikkea; se ei
mitenkään osoittanut ystävyyttä, mutta ei myöskään osoittanut
vastenmielisyyttään tuota miestä kohtaan. Jo ensimmäisellä tapaamalla
Miksi oli oivaltamat, että Harry Del Mar oli huono ihminen. Yhä
huonommaksi hänet oli tehnyt rahanahne halu omistaa Miksi. Kun he
ensimmäisen kerran tapasivat toisensa kahvilassa Barbary Coastissa,
Miksi oli pörhistänyt hänelle niskakarvojaan ja jäykistänyt
taistelunhaluisena koko ruumiinsa, kun hän laski kätensä sen päälaelle.
Miksi ei ollut ollenkaan ajatellut miestä, vielä vähemmän se oli
koettanut eritellä hänen luonnettaan. Tuon käden hyväilyssä oli ollut
jotakin kieroa -- se oli koskettanut häntä välinpitämättömästi, mutta
ystävyyttä teeskennellen. Katsojat tuo hyväily voi pettää, mutta Miksi
_tunsi_, että se ei ollut oikea. Siinä ei ollut lämpöä, ei
sydäntä, se ei tuonut aitoa hyväntahtoisuutta niistä ihmisaivoista,
joiden välittävä sanansaattaja se oli. Vaikutus ei kaiken kaikkiaan
ollut hyvä, ja Miksi oli pörhistänyt karvansa ja jäykistänyt ruumiinsa
mitään ajattelematta, vain siksi, että se _tiesi_ -- ja se tieto
oli sitä, mitä ihmiset sanovat intuitioksi.
Sähkölamppuja, vajojenreunustama rantasilta, vuorittain matka- ja
rahtitavaraa, merimiehiä ja rantajätkiä, jotka meluten tekivät työtään,
vipujen yhtämittaista kolinaa ja ketjujen kitinää, joukko valkotakkisia
hovimestareita, jotka kantoivat matkatavaroita, aliperämies porraspuun
juuressa, mikä jyrkkänä johti _Umatillan_ kävelykannelle, useita
kultanauhaisia päällysmiehiä kannella porraspuun yläpäässä ja tiheä
ihmisvilinä ahtaalla kannella -- tämä kaikki sai Miksin varmasti
uskomaan tulleensa takaisin meren luo laivalle, missä se ensiksi oli
tavannut hovimestarin, missä se hovimestarin kanssa oli aina ollut
viimeistä painostavaa suurkaupunkiaikaa lukuunottamatta. Sen
tietoisuudessa vilahtivat myös Kwaque ja Cocky nopeina välähdyksinä.
Kärsimättömästi vinkuen se riuhtoi päästäkseen eteenpäin varomatta
arkoja käpäliään häikäilemättömien, kiiruhtavien, nahkakenkäisten
ihmisjalkojen tungoksessa. Se etsi ja vainusi Cockya ja Kwaquea, mutta
ennen kaikkea hovimestaria.