jälleen merille ja kuumiin seutuihin ajaakseni luuvalon ruumiistani."
"Missä teillä on paise?" tohtori kysyi hajamielisesti ja oli lähemmin
tutkivinaan Kwaquen sairautta. Daughtry ojensi vasemman kätensä ja
osoitti sairasta kohtaa. Walter Merrit Emory katsoi sitä näköjään
välinpitämättömänä alasluotujen silmäluomiensa alta. Hän näki, että
pikkusormi oli koukussa ja hiukan ajettunut ja että nahka siinä oli
ohutta, sileää ja melkein kiiltävää. Kääntyessään katsomaan Kwaquea hän
silmäsi ohimennen leijonaryppyjä Daughtryn otsassa.
"Luuvalo on yhä suuri salaisuus", tohtori Emory virkkoi kääntyen
jälleen Daughtryn puoleen, aivan kuin se ajatus olisi juuri silloin
juolahtanut hänen mieleensä. "Se on melkein joka yksilössä erilainen,
niin monta muunnosta sitä on! -- Tuntuuko sormi kankealta?"
Daughtry liikutti vaivalloisesti pikkusormeaan.
"Tuntuu, tohtori, se ei ole yhtä notkea kuin ennen."
"Vai niin", Walter Merrit Emory virkkoi karskisti. "Olkaa hyvä ja
istuutukaa tuohon tuoliin. Minä en ehkä voi hoitaa teitä, mutta voin
ainakin neuvoa teille sopivimman oleskelupaikan, mikä sairaus teillä
sitten lieneekin. -- Neiti Judson!"
Sillä välin kun nuori sairaanhoitajattaren pukuun pukeutunut nainen
auttoi Dag Daughtryn emaljoituun leikkaustuoliin asettaen hänet
puoleksi makaavaan asentoon, tohtori Emory kastoi sormensa väkevimpään
antiseptiseen liuokseen, mitä hänellä oli, ja sitä tehdessään hän näki
ilmielävänä mielessään pörröisen irlantilaisen terrierin, joka teki
temppuja merimieskapakoissa ja totteli Kill-nimeä.
"Teillä on luuvaloa muuallakin kuin pikkusormessa", tohtori sanoi
Daughtrylle. "Lyön vetoa, että teidän otsassanne on myös sairas paikka.
Pyydän teidän hetkisen olemaan liikkumatta. Antakaa minulle merkki, jos
tekee kipeätä. Istukaa muuten aivan hiljaa, tahdon vain tutkia, olenko
oikein ymmärtänyt taudin. -- Kas niin, liikahtakaa heti kun jotakin
tunnette. Luuvalolla on kummallisia oikkuja. -- Katsokaas tänne, neiti
Judson, luulenpa, ettette tunne tätä luuvalon muotoa. Katsokaa. Hän ei
tunne mitään. Hän luulee, etten ole vielä alkanutkaan."
Puhuessaan tohtori Emory teki sellaista, mistä Dag Daughtrylla ei ollut
aavistustakaan ja minkä Kwaque luuli näkevänsä unissaan, niin
epätodelliselta ja mahdottomalta se hänestä tuntui. Tohtori tutki
paksulla neulalla hovimestarin poikittaisten otsaryppyjen mustaa
kohtaa. Hän ei koetellut sitä ainoastaan pinnalta. Hän pisti neulan
viistoon nahan alle ja työnsi sen niin syvälle, että se upposi kokonaan
tunnottomiin lihasosiin. Kwaque katseli silmät hämmästyksestä
selällään, kun hänen herransa ei liikahtanutkaan eikä siis tuntenut
mitään.
"Miksi ette jo aloita", kysyi Dag Daughtry kärsimättömästi. "Eihän
teidän pitänyt tutkia minun luuvaloani, vaan papualaispojan paisetta."
"Te tarvitsette myös hoitoa", vastasi tohtori Emory. "Luuvalo on sangen
ikävä juttu. Se ei saa käydä kroonilliseksi. Määrään teille hoitotavan.
Nouskaa nyt tuolista, niin katson teidän mustaa palvelijaanne."
Ennenkuin Kwaque ennätti istuutua tuoliin, tohtori levitti sen yli
verhon, joka tuoksui palaneelle. Juuri kun hänen piti ryhtyä tutkimaan
Kwaquea, hän katsahti kelloonsa, ikäänkuin olisi muistanut jotakin.
Nähdessään, paljonko kello oli, hän säpsähti ja katsoi moittivasti
apulaiseensa.
"Neiti Judson", hän sanoi kylmän ankarasti, "olette unohtanut
velvollisuutenne. Kello on kahtakymmentä vailla kaksitoista, ja te
tiedätte, että minun oli määrä täsmälleen puoli kaksitoista neuvotella
tohtori Hadleyn kanssa. Tiedättehän, kuinka ärtyisä hän on."
Neiti Judson painoi päänsä alas katuvan ja nöyrän näköisenä, ikäänkuin
olisi tiennyt, mistä oli kysymys, vaikka hän, joka muutoin tunsi hyvin
herransa asiat, nyt vasta sai kuulla, että tämän olisi pitänyt tavata
tohtori Hadley kello puoli kaksitoista.
"Tohtori Hadley asuu eteisen toisella puolen", tohtori Emory selitti
Daughtrylle. "En viivy viittä minuuttiakaan. Olemme eri mieltä eräästä
sairaustapauksesta. Hän pitää sitä uusivana umpisuolentulehduksena ja
tahtoo ryhtyä leikkaukseen. Minusta se on pyorrhé, joka suusta on
siirtynyt vatsaan, ja sentähden olenkin ehdottanut suun emeettistä
hoitoa vatsahäiriöiden parantamiseksi. Te ette tietysti tätä ymmärrä,
mutta asia on nyt niin, että olen saanut tohtori Hadleyn kutsumaan
tänne tohtori Granvillen, joka on pyorrhén erikoistuntija. Ja nyt he
ovat molemmat odottaneet minua jo kymmenen minuuttia. Minun täytyy
juosta sinne."
"Palaan viiden minuutin kuluttua", hän huusi sulkiessaan eteisen oven.
"Neiti Judson, olkaa hyvä ja pyytäkää potilaita odottamaan hetkinen."
Hän astui tohtori Hadleyn vastaanottohuoneeseen, vaikkei siellä
ollutkaan sairasta häntä odottamassa. Sensijaan hän käytti puhelinta
keskustellen ensin terveydenhoidontarkastajan, sitten poliisimestarin
kanssa. Molemmat sattuivat olemaan virastossaan, tohtori puhutteli
heitä tuttavallisesti etunimeltä ja jutteli innokkaasti heidän
kanssaan.
Palatessaan omaan vastaanottohuoneeseensa tohtori Emory näytti hyvin
tyytyväiseltä.
"Olin aivan oikeassa", hän vakuutti neiti Judsonille kohdistaen samalla
iloisen avomielisenä sanansa myös Daughtrylle. "Tohtori Granville
asettui minun puolelleni. Selvä pyorrhé tietenkin. Ei tule siis
leikkausta. Parastaikaa hoitavat siellä potilaan kurkkua emetiinilla.
Hauska on olla oikeassa. Olen ansainnut sauhut. Häiritseekö se teitä,
herra Daughtry?"
Hovimestarin nyökäyttäessä päätään tohtori Emory sytytti paksun
havannasikarin ja jatkoi äänekästä puheluaan uskotellusta voitostaan.
Puhuessaan hän nojautui taaksepäin tuolissaan -- aivan sattumalta -- ja
antoi, muka epähuomiossa, sikarin tulipään koskettaa Kwaquen
koukistunutta sormea. Salainen viittaus neiti Judsonille, joka yksin
huomasi tapahtuman, valmisti tätä siihen, mitä oli tulossa.
"Tiedättekö mitä, herra Daughtry", jatkoi Walter Merrit Emory
innostuneesti, vangiten hovimestarin katseen omallaan ja palava sikari
koko ajan painettuna Kwaquen sormea vasten. "Kuta vanhemmaksi tulen,
sitä enemmän tulen vakuuttuneeksi siitä, että aivan liian usein
ryhdytään tarpeettomiin ja liian aikaisiin leikkauksiin."
Tuli jäyti hiljalleen lihaa, ja Kwaquen sormenpäästä alkoi kohota ohut
savukiemura, joka oli erivärinen kuin sikarinsavu.
"Ajatelkaamme vaikka tohtori Hadleyn potilasta. En ole pelastanut häntä
ainoastaan vaarallisesta leikkauksesta, vaan myös sairaalamaksuista. En
ota häneltä mitään maksua siitä, mitä olen tehnyt. Hadleyn lasku ei
myöskään voi olla kovin suuri. Tohtori Granville tulee hoitamaan hänen
pyorrhénsa emetiinilla vaivaisen viidenkymmenen dollarin maksusta. Siis
paitsi kuolemanvaarasta olen pelastanut tuon miehen maksamasta ainakin
tuhat dollaria kirurgille, sairaalaan ja hoitajille."
Hänen näin jutellessaan ja pitäessään koko ajan Daughtryn katseen
itseensä kiinnitettynä huoneessa alkoi tuntua palaneen lihan käryä.
Tohtori Emory veti käryä halukkaasti sieraimiinsa. Neiti Judson tunsi
sen myös, mutta häntä oli varoitettu, eikä hän ollut mitään
huomaavinaan. Ei hänen myöskään tarvinnut katsoa, olivatko sikari ja
sormi vielä kosketuksissa, hänen nenänsä sanoi, että niin oli.
"Mikä täällä palaa?" Daughtry kysäisi äkkiä silmäillen ympärilleen ja
vetäen käryä nenäänsä.
"Väärennetty sikari", tohtori Emory virkkoi, joka viimeinkin oli
loitontanut sikarinsa Kwaquen sormesta ja tutki sitä nyt tyytymättömän
näköisenä. Hän lähensi sitä nenäänsä ja irvisti. "En tahdo väittää,
että se on suorastaan kaalinlehteä. Sanon vain, että se on jotakin,
mitä en tunne ja mistä en liioin välitä ottaa selkoa. Se on inhottavaa.
Noin ne lähettävät kauppaan uuden ja hyvän sikarilajin ja valmistavat
sen aluksi parhaasta tupakasta, mutta kun sitten sen maine yleisön
kesken on vakiintunut, alkavatkin valmistaa sitä huonommasta tupakasta
luottaen sen varmaan menekkiin. Mutta minua ne eivät enää petä.
Valitsen toisen sikarilajin jo tänään."
Hän heitti sikarin sylkilaatikkoon. Ja Kwaque, joka istui
kummallisimmassa tuolissa, missä koskaan oli istunut, eikä huomannut,
että hänen sormenpäähänsä oli palanut syvä reikä, ihmetteli vain,
milloin tohtori lakkaisi juttelemasta ja katsoisi paisetta, jota niin
pakotti kainalossa.
Ensimmäisen ja viimeisen kerran elämässään Dag Daughtry joutui
petetyksi. Se oli auttamaton häviö. Vapaa elämä lainehtivalla merellä
ja keinuvalla laivankannella pasaatituulien tanterilla, huoleton
kulku satamasta toiseen päättyi häneltä Walter Merrit Emoryn
vastaanottohuoneeseen neiti Judsonin ihmetellen katsellessa, kuinka
ihmisen liha voi palaa ja hiiltyä uhrin itsensä siitä mitään
tietämättä.
Tohtori Emory jatkoi yhä juttelemistaan koettaen uutta sikaria.
Välittämättä vähääkään siitä, että odotushuone oli täynnä potilaita,
hän piti hyvin pitkän, vilkkaan ja mielenkiintoisen esitelmän
sikareista ja tupakkakasvista, sen viljelyksestä ja jalostuksesta
niissä onnellisissa maissa, missä tupakka kasvaa.
"Mitä tuohon paiseeseen tulee", hän sanoi lopultakin ryhtyen ohimennen
tutkimaan Kwaquen sairautta, "voin jo kohta sairaan ulkonäöstä päättää,
että se ei ole syöpä eikä edes paise. Tahtoisin sanoa..."
Naputus eteisen yksityisovelle sai hänet hypähtämään pystyyn innolla,
jota hän ei koettanutkaan salata. Sisään astui kaksi poliisia,
poliisiupseeri ja siviilipukuinen, poskipartainen herrasmies, jolla oli
neilikka napinlävessä.
"Hyvää huomenta, tohtori Masters", tervehti Emory siviilipukuista;
toisille hän sanoi: "Päivää, komisario... Päivää Tim... Päivää,
Johnson. -- Milloin teidät on siirretty kiinalaiskorttelista?"
Sitten hän lopetti keskeytetyn lauseensa tarkkaavasti katsellen Kwaquen
sormea:
"Tahtoisin sanoa, että se on kaunein bacillus lepraen aiheuttama
mätähaava, mitä lääkärillä milloinkaan on ollut kunnia näyttää San
Franciscon terveydenhoitolautakunnan esimiehelle."
"Spitaali!" huudahti tohtori Masters.
Kaikki säpsähtivät kuullessaan tämän sanan. Komisario ja molemmat
poliisit vetäytyivät kauemmas Kwaquesta, neiti Judson painoi, huutoaan
pidättäen, kätensä sydäntään vasten, ja Dag Daughtry kysyi
järkyttyneenä, mutta yhä epäillen:
"Mitä te nyt uskottelette meille, tohtori?"
"Seisokaa hiljaa paikoillanne. Älkää liikkuko", sanoi Walter Merrit
Emory käskevästi Daughtrylle. "Olkaa hyvä ja katsokaa tänne", hän sanoi
sitten muille painaen palavan sikarinsa Daughtryn otsassa olevaan
tummaan pilkkuun. "Älkää liikkuko", hän sanoi Daughtrylle. "Odottakaa
hetkinen. En ole vielä valmis."
Ja Daughtryn odottaessa hämmästyneenä, levottomana ja ihmetellen,
miksei tohtori jatkanut, hehkuva sikarinkärki poltti hänen nahkaansa ja
lihaansa, kunnes kaikki huomasivat sekä käryn että savun.
Päästäen äänekkään riemunaurun tohtori Emory peräytyi askeleen
taaksepäin.
"No tehkää nyt mitä aioitte", mumisi Daughtry, sillä tapausten vyöry
oli ollut liian nopea ja liian salaperäinen, jotta hän olisi siitä
mitään käsittänyt. "Ja kun olette lopettanut, pyydän teitä selittämään,
mitä sanoitte spitaalista ja tuosta pojasta. Hän on minun palvelijani,
ettekä te voi uskotella mitään sellaista hänelle ... tai minulle."
"Hyvät herrat, olette nähneet kylliksi", lausui tohtori Emory. "Kaksi
aivan varmaa tapausta, isäntä ja palvelija, palvelijan sairaus
pitemmälle kehittynyt, taudin molemmat ilmiöt selvästi esiintyvinä,
isännällä ainoastaan kuoleentumisilmiö huomattavissa -- hänellä on
sairas kohta myös pikkusormessaan. -- Viekää pois heidät! Mutta kehotan
teitä, tohtori Masters, heidän jäljestään perusteellisesti
puhdistuttamaan sairasvaunut."
"Mutta kuulkaahan nyt...", aloitti Daughtry kiihtyneenä.
Tohtori Emory katsahti varoittavasti tohtori Mastersiin, ja tohtori
Masters katsoi arvokkaasti komisarioon, joka vuorostaan katsoi
käskevästi molempiin poliiseihinsa. Mutta nämä eivät käyneet Daughtryn
kimppuun. Sensijaan he vetäytyivät yhä kauemmaksi hänestä, vetivät
esiin pamppunsa ja tuijottivat häneen äreän näköisinä. Poliisien
menettely vaikutti Daughtryyn vakuuttavammin kuin mitkään todistelut.
Aivan selvästi näitä pelotti koskea häneen. Kun hän astui askeleen
eteenpäin, he ojensivat patukkansa häntä kohti pysyttääkseen hänet
kauempana itsestään.
"Älkää tulko lähemmäksi", varoitti toinen miehistä heiluttaen
patukkaansa aivan kuin olisi tahtonut halkaista hänen kallonsa.
"Pysykää paikoillanne, kunnes määrätään, mitä teidän on tehtävä."
"Vetäkää paita päällenne ja asettukaa tuonne isäntänne viereen",
komensi tohtori Emory Kwaquea ponnautettuaan tuolin istuimen pystyyn
niin nopeasti, että poika lensi suin päin lattialle.
"Mutta mitä ihmettä tämä oikeastaan on...?" aloitti Daughtry. Hänen
entinen ystävänsä ei ollut kuulevinaan, vaan jutteli sensijaan tohtori
Mastersille:
"Spitaalisairaala on ollut tyhjänä siitä saakka kun se japanilainen
kuoli. Tiedän hyvin, kuinka pelkureita kaikki teidän apulaisenne ovat,
ja neuvoisin teitä sen vuoksi nukuttamaan molemmat, jotta huoneet
saadaan rauhassa desinfioida, ennenkuin heidät lasketaan sisään."
"Jumalan tähden", pyyteli Daughtry. Hän oli kadottanut kaiken
vastustushalunsa; ajatus että oli joutunut tuon kamalan taudin uhriksi
oli hänet kokonaan lamauttanut. Hän kosketti etusormellaan tunnotonta
otsaansa, haistoi sormea ja tunsi palaneen lihan käryn. -- "Älkää
pitäkö sellaista kiirettä, Jumalan tähden... Jos olen saanut sairauden,
ei sille tietenkään mitään mahda. Mutta voinen kuitenkin vaatia, että
minua kohdellaan kuin ihmistä ainakin. Antakaa minulle kaksi tuntia
aikaa lähteäkseni kaupungista. Ja kahdenkymmenenneljän tunnin kuluessa
olen jo maasta. Menen merille."
"Ja olette vaarana yleiselle turvallisuudelle, missä sitten
lienettekin", keskeytti hänet tohtori Masters, joka oli jo näkevinään
edessään paksulla painetun palstan iltalehdessä, missä hänet oli
kuvattu San Franciscon Pyhäksi Yrjöksi, joka miekka kädessä seisoi
kansan ja spitaalin lohikäärmeen välillä.
"Viekää heidät pois", sanoi Walter Merrit Emory karttaen Daughtryn
katsetta.
"Valmiit! Mars!..." komensi komisario.
Poliisit lähenivät Daughtrya ja Kwaquea patukat pystyssä.
"Pysykää loitompana ja alkakaa kävellä siitä...", murisi toinen
poliiseista. "Ja tehkää niinkuin käsketään tai halkaisemme teiltä
kallot. Ulos paikalla. Ulos ovesta. Käskekää tuon neekerin pysyä
vieressänne."
"Tohtori, ettekö voi kuunnella minua hetkisen?" rukoili Daughtry
Emorya.
"Nyt ei ole aikaa puhella", oli vastaus. "Nyt täytyy saada teidät pois
täältä mahdollisimman pian. -- Tohtori Masters, älkää unohtako
puhdistuttaa sairasvaunuja näiden jäljestä."
Kulkue läksi liikkeelle, terveydenhoitotohtori ja poliisikomisario
etunenässä ja molemmat poliisit kohotettuine patukkoineen
jälkijoukkona.
Ovessa Daughtry vielä kääntyi, vaikka oli vaarassa saada patukasta
päähänsä.
"Tohtori, minun koirani, tiedättehän."
"Se lähetetään teille", vastasi tohtori Emory nopeasti. "Mikä on
osoitteenne?"
"Huone 87, Cloy Street, Bowheadin matkustajakoti, tunnette paikan,
käynti kulmasta, Bowheadin kahvilan vierestä. -- Lähettäkää koira
minulle, mitä sitten minulle tehnettekin -- teettehän sen?"
"Totta kai", sanoi tohtori Emory. "Teillä on myös papukaija?"
"Onhan se -- Cocky! Lähettäkää molemmat, olkaa hyvä."
"Kyllä se tohtori Emory on taitava", jutteli neiti Judson syödessään
samana iltana päivällistä Pyhän Joosefin sairaalan nuoren alilääkärin
kanssa. "Ei ole kumma, että hän ansaitsee niin hyvin! Ajattele! Kaksi
inhottavaa spitaalitautista tänään vastaanotolla! Toinen oli
mustaihoinen. Ja tohtori huomasi heti, mikä heitä vaivasi. Hän vasta on
taitava. Tietäisitpä, mitä hän teki sikarillaan. Kuinka ovela hän osasi
olla. Ensin hän antoi merkin minulle. Heillä ei ollut aavistustakaan
siitä, mitä oli tekeillä. Hän otti sikarinsa ja..."
20.
Koira samoin kuin hevonenkin tekee pahan ihmisen entistä pahemmaksi.
Walter Merrit Emory ei ollut hyvä ihminen, ja toivo saada Miksi
haltuunsa pahensi häntä. Ellei Miksiä olisi ollut, hän olisi menetellyt
aivan toisin. Hän olisi kohdellut Daughtrya kuin valkoista ainakin --
kuten Daughtry sanoi. Hän olisi ilmaissut sairauden Daughtrylle ja
auttanut häntä sitten matkustamaan Etelämerelle tai Japaniin tai
johonkin muuhun maahan, missä spitaalisia ei eristetä. Tämä ei olisi
ollut väärin niitä maita kohtaan, koska niiden tavat kerran ovat
sellaiset, ja Daughtry ja Kwaque olisivat pelastuneet joutumasta San
Franciscon helvetilliseen spitaalisairaalaan, jonne hän nyt
pahuudessaan tuomitsi heidät koko iäkseen.
Jos vielä ottaa huomioon, mitä tulivat maksamaan aseistetut vahdit,
jotka öin päivin, vuodet läpeensä vartioivat spitaalisairaalaa, niin
ymmärtää, että Walter Merrit Emory olisi voinut säästää San Franciscon
veroamaksavilta kansalaisilta monen tuhannen dollarin menot. Ja niillä
dollareilla olisi voitu laajentaa ylen ahtaita kouluhuoneistoja,
hankkia köyhille lapsille maitoa tai puistoja perustamalla saada
raittiimpaa ilmaa köyhien tukahduttaviin kortteleihin. Mutta jos Walter
Merrit Emory olisi ajatellut näin epäitsekkäästi, eivät ainoastaan
Daughtry ja Kwaque olisi matkustaneet kauas merten taa, vaan myös Miksi
olisi seurannut heitä.
Milloinkaan lääkäri ei liene nopeammin tarkastanut sellaista joukkoa
odottavia potilaita kuin tohtori Emory, kun ovi oli sulkeutunut
poliisien jälkeen, jotka kulkivat jälkijoukkona Daughtrya vietäessä. Ja
ennenkuin meni nauttimaan myöhäistä välipalaansa, tohtori Emory ajoi
autollaan Barbary Coastiin ja Bowheadin matkustajakotiin. Matkalla
hänen oli onnistunut saada eräs etsivä mukaansa. Se olikin
välttämätöntä, sillä emäntä ei vähällä suostunut luovuttamaan
asukkaansa koiraa. Mutta hän tunsi liian hyvin herra Millikenin, ja hän
alistui lakiin, jota etsivät edusti ja jota herkkäuskoinen emäntä ei
ollenkaan tuntenut.
Kun Miksi talutusköydessä lähti huoneesta, kuului valittava ääni
ikkunalaudalta, missä pieni lumivalkea papukaija istui.
"Cocky", se huusi. "Cocky."
Walter Merrit Emory katsoi taakseen ja epäröi vain hetkisen. "Lähetämme
jonkun myöhemmin noutamaan linnun", hän sanoi emännälle, joka yhä
heikosti vastusteli saattaessaan heitä alas portaita eikä huomannut,
että etsivä oli huolimattomuudessaan unohtanut sulkea Daughtryn huoneen
oven.
Mutta Walter Merrit Emory ei ollut ainoa huono ihminen, jonka halu
omistaa Miksi teki entistään huonommaksi. Istuen Indoch Yacht klubissa
syvässä nahkaisessa nojatuolissa, jalat toisessa syvässä nahkaisessa
nojatuolissa, Harry del Mar sulatti unisena välipalaansa, joka samalla
oli ollut aamiainen, ja silmäili ensimmäisiä iltalehtiä. Hänen
katseensa pysähtyi viiden rivin pituisen uutisen yläpuolella olevaan
lihavaan otsakekirjoitukseen. Jalat lennähtivät hetkessä alas tuolilta,
hän hypähti pystyyn. Sitten hän jälleen yhtäkkiä istuutui, painoi
sähkökelloa ja klubin tarjoilijaa odotellessaan luki uudelleen
otsakkeen ja nuo viisi riviä.
Kiitäessään autolla Barbary Coastiin Harry del Mar näki kultaisia
näkyjä. Hän näki keltaisia kahdenkymmenen dollarin kolikoita, keltaisia
seteleitä Yhdysvaltojen setelipainosta, pankkikirjoja ja komeita
kuponkeja, jotka tarvitsi vain leikata irti -- ja tämän kaiken takana
väikkyi pörröinen irlantilainen terrieri istuen kabarettilavalla
kirkkaan sähkölamppukehän keskellä, suu avoinna, kuono katsomoa kohden
suunnattuna ja lauloi, lauloi yhtämittaa niinkuin ei ainoakaan koira
vielä ole laulanut.
Cocky huomasi ensimmäisenä, että ovi oli raollaan; se katsoi sitä ja
mietti -- mikäli voi käyttää sanaa "mietti" linnun sielun liikkeistä.
Salaperäisellä tavalla sen tajunta ottaa vastaan uuden vaikutteen, ja
se valmistautuu toimimaan tai on toimimatta, riippuen siitä, mihin
suuntaan uusi vaikute sitä johtaa... Ihmiset tekevät aivan samoin, ja
toiset sanovat sitä "tahdon vapaudeksi". -- Tuijottaen avoimeen oveen
Cocky oli juuri ratkaisemaisillaan, pitikö sen vai eikö pitänyt
lähemmin tarkastaa tuota suureen avaraan maailmaan johtavaa rakoa. Tämä
tarkastelu sitten ratkaisi, uskaltaisiko se yrittää ulos tuosta raosta
vai eikö. Mutta ennen ratkaisua sen silmät kohtasivat parin toisia
silmiä, jotka katsoivat sisään.
Ne silmät olivat julmat, vihreänkeltaiset, ja silmäterät vuoroin
laajenivat, vuoroin äkkiä supistuivat siirtyessään valosta varjoon
huonetta tarkastellen. Cocky käsitti ensimmäisessä silmänräpäyksessä
vaaran, joka uhkasi väkivaltaisella kuolemalla. Mutta Cocky ei tehnyt
mitään. Pelko ei ahdistanut sen sydäntä. Liikkumattomana se istui
tuijottaen toisella silmällään laihaa villikissaa, jonka pää oli tullut
oven aukkoon äkkiä kuin ilmestys.
Silmät harhailivat valppaina ympäri huonetta, sysimustat poikittaiset
silmäterät noiden kummallisten, vihreänkeltaisten opaalien keskellä
laajenivat ja supistuivat nopeasti ja varovaisesti. Ne pysähtyivät
Cockyyn. Samassa silmänräpäyksessä näkyi, miten kissa jännitti
ruumiinsa, ja jäykistyi siihen asentoon. Melkein huomaamatta silmiin
tuli vaaniva ilme, joka muistutti sfinksin jäykkää tuijotusta yli
polttavan kuuman, ikuisen erämaahiekan. Oli aivan kuin silmät olisivat
tuijottaneet siten vuosisatoja ja vuosituhansia.
Cocky jähmettyi myös. Se ei vetänyt kalvoa silmän eteen, joka oli
näkyvissä sen sivulle kääntyneessä päässä, eikä se hillitön pelko, joka
sen oli vallannut, saanut ainoaakaan höyhentä vavahtamaan. Molemmat
olennot tuijottivat kivettyneinä toisiinsa, kuten tuijottavat toisiinsa
metsästäjä ja saalis, ryöväri ja uhri.
Tuijottamista kesti monta pitkää minuuttia, kunnes pää äkkiä katosi
oven raosta. Jos lintu osaisi huoata, olisi Cocky huokaissut. Mutta se
ei hievahtanutkaan, se kuunteli, kuinka hitaat, laahustavat ihmisen
askeleet kulkivat ohi ja häipyivät eteiseen.
Kului useita minuutteja, ja näky ilmestyi jälleen yhtä odottamattomana
-- mutta ei enää vain pää, vaan koko kulmikas ruumis, joka solui
huoneeseen ja asettui lepäämään keskelle lattiaa. Silmät tuijottivat
Cockyyn, ja koko muu ruumis oli hiljaa, paitsi pitkä häntä, joka
liikehti puolelta toiselle nykivin, vihaisin, yksitoikkoisin ottein.
Siirtämättä katsettaan Cockysta kissa lähestyi hitaasti, kunnes
pysähtyi vajaan kuuden jalan päähän. Häntä heilui edestakaisin, silmät
loistivat kuin jalokivet voimakkaassa päivänvalossa, joka tuli sisään
vastassa olevasta ikkunasta, ja poikittaiset silmäterät supistuivat
tuskin näkyviksi mustiksi viiruiksi.
Ja Cocky, joka ei voinut käsittää kuolemaa yhtä selvästi kuin ihminen,
oli kuitenkin tietoinen siitä, että kaiken loppu oli kauhistavan
lähellä. Nähdessään kissan kyyristyvän hyppäämään tuo pieni rohkea
olento ilmaisi luonnollisen pelkonsa.
"Cocky, Cocky", se huusi valittaen sokeille ja kuuroille seinille.
Se oli sen hätähuuto koko maailmalle, sen kaikille voimille ja
esineille ja kaksijalkaisille ihmisolennoille, mutta erikoisesti
hovimestarille ja Kwaquelle ja Miksille. Huudon sisällys oli: "Täällä
on Cocky. Minä olen hyvin pieni ja hyvin hento, ja tuo peto tahtoo
hävittää minut, mutta minä rakastan valoisaa, iloista maailmaa, ja minä
tahdon elää ja jatkaa elämääni valossa ja ilossa, ja minä olen niin
kovin pieni, minä olen pieni, hyvä olento, jolla on hyvä pieni sydän,
en kykene taistelemaan tuon ison, pörröisen, nälkäisen olennon kanssa,
joka tahtoo syödä minut, ja minä tahdon apua, apua, apua. Minä olen
Cocky. Jokainen minut tuntee. Minä olen Cocky."