pulloa olutta tänä päivänä, eikä hän tohtinut koskea vuokrarahoihin,
jotka yksin voivat pelastaa hänet ja hänen perheensä joutumasta
kadulle. Sentähden Dag Daughtry nyt istui olutpöydässä kapteeni
Jörgensenin kanssa, joka oli juuri palannut Petaluma Flatsista, kuunari
heinälastissa. Kapteeni oli jo kahdesti tilannut olutta eikä näyttänyt
enää olevan janoissaan; hän sen sijaan haukotteli työstä ja
valvomisesta väsyneenä ja katsoi vähän väliä kelloonsa. Ja Dag Daughtry
oli saanut vain kolme pulloa! Eikä Hanson ollut vieläkään saanut
selkäsaunaansa, joten kokinpaikka häipyi kauas epävarmaan
tulevaisuuteen.
Epätoivoissaan Daughtry keksi keinon saadakseen puuttuvat olutpullonsa.
"Kuulkaas, kapteeni, ette voi aavistaakaan, kuinka viisas Kill on. Se
osaa laskeakin yhtä hyvin kuin te tai minä."
"Ohoh", murahti kapteeni Jörgensen. "Olen nähnyt sellaista teatterissa.
Se on pelkkää petosta. Eivät koirat eivätkä hevoset osaa laskea."
"Tämä koira osaa", jatkoi Daughtry aivan rauhallisesti. "Ette saa sitä
erehtymään. Lyön vaikka vetoa, että jos minä nyt tilaan kaksi olutta
niin, että se kuulee sen, ja kuiskaan sitten tarjoilijalle, että hän
toisikin vain yhden, niin Kill alkaa raivota tarjoilijalle."
"Hohoo, kuinka paljon panette vetoon?"
Hovimestari käänteli kolikoita taskussaan. Jos Kill pettäisi hänet,
hänen täytyisi ottaa vuokrarahoista. Mutta Kill ei voi eikä tahdo
pettää herraansa, ajatteli Daughtry ja vastasi:
"Lyön vetoa kahdesta oluesta."
Tarjoilija kutsuttiin, ja kun hän oli saanut salaiset ohjeensa
kutsuttiin esille Miksi, joka makasi nurkassa Kwaquen jaloissa. Kun
hovimestari asetti kolmannen tuolin pöydän ääreen ja viittasi Miksiä
sille istumaan, alkoi koira höristellä korviaan. Hovimestari varmaankin
odotti siltä nyt jotain, tahtoi sitä näyttämään temppujaan. Ei itse
temppujen näyttäminen innostanut Miksiä, vaan rakkaus hovimestaria
kohtaan. Rakastaminen ja palveleminen oli Miksin yksinkertaisen
ajattelutavan mukaan samaa. Se olisi mennyt vaikka tuleen hovimestarin
tähden ja oli valmis palvelemaan hovimestaria millä tavalla tämä vain
toivoi. Sellainen sen rakkaus oli.
"Tarjoilija!" huusi hovimestari, ja kun tarjoilija tuli, hän sanoi:
"Kaksi olutta ... -- Kuulitko, Kill? Kaksi olutta."
Miksi kääntyi tuolillaan, pani innoissaan käpälänsä pöydälle ja
nuolaisi hovimestarin kasvoja.
"Kyllä se muistaa", virkkoi Daughtry jokilaivan kapteenille.
"Ei varmasti muista, jos me vain sillä välin puhelemme muuta", vastasi
tämä. "Me petämme koiran. Minä sanon aluksi, että paikka on teidän
heti, kun minä olen löylyttänyt Hansonin. Ja te sanotte, että minun on
löylytettävä Hanson juuri nyt. Sitten minä sanon, että Hansonin on
ensin annettava jokin aihe. Ja sitten alamme riidellä kuin hullut,
haukumme toisiamme ja meluamme riivatusti. Oletteko ymmärtänyt?"
Daughtry nyökkäsi, ja sitten alkoi äänekäs riita, joka sai Miksin
ihmetellen katselemaan vuoroin toista, vuoroin toista miestä.
"Nyt joudutte kiinni", sanoi kapteeni Jörgensen nähdessään tarjoilijan
tulevan yksi olutlasi tarjottimellaan. "Nyt ainakin on koira sen
unohtanut, jos se lienee sen joskus muistanutkin. Se on kuunnellut,
kuinka me riitelimme. _Yksi_ olut ja _kaksi_ olutta on haihtunut sen
mielestä kuin tuhka tuuleen."
"Luulenpa, ettei sen laskutaito niinkään helposti unohdu, vaikka kuinka
riitelisitte", sanoi Daughtry rohkaistakseen itseään. "Tarkatkaa nyt,
mitä se tekee."
Korkea olutlasi asetettiin kapteenin eteen, joka nopeasti tarttui
siihen. Miksi istui jännittyneenä tietäen, että sen nyt tuli tehdä
jotain. Se halusi palvella. Se muisti entisiä _Makambon_ harjoituksia ja
tarkkasi turhaan hovimestarin kasvoja saamatta mitään vihjettä, katsoi
sitten pöydälle eikä nähnytkään _kahta_ lasia, _vaan yhden_. Niin hyvin
se oli oppinut erotuksen _yhden_ ja _kahden_ välillä, että sille selveni
heti -- miten, sitä ei terävinkään sielutieteilijä voine selittää, yhtä
vähän kuin hän voi selittää, mitä ajatus on -- että pöydällä oli vain
_yksi_ lasi, vaikka _kaksi_ oli tilattu. Miksi hypähti samassa ylös,
pani molemmat etukäpälänsä pöydälle ja alkoi haukkua tarjoilijaa ääni
suuttumuksesta käheänä.
Kapteeni Jörgensen iski nyrkkinsä pöytään:
"Te voititte", hän huusi, "minä maksan oluen. Tarjoilija, yksi olut
lisää!"
Miksi katsoi hovimestariin hyväksymistä odottaen. Daughtry laski
kätensä sen päälaelle; se oli paras vastaus.
"Koetetaan vielä kerran", sanoi kapteeni paljon virkeämpänä, pyyhkien
käsiselällä olutvaahdon viiksistään. "Se näkyy osaavan erottaa yhden ja
kaksi, mutta kuinka on kolmen laita? Ja neljän?"
"Aivan samoin, kapteeni. Se osaa laskea viiteen ja huomaa, jos on
enemmän kuin viisi, mutta ei tunne seuraavien lukujen nimiä."
"Hoi, Hanson!" huusi kapteeni Jörgensen salin yli _Howardin_
kokille. "Tulkaa tänne, paksupää. Tulkaa, niin saatte ryypyn."
Hanson tuli ja siirsi tuolin itselleen.
"Minä maksan oluen", kapteeni sanoi. "Mutta te saatte tilata, Daughtry.
Katsokaas, Hanson, koira on temppujentekijä. Se osaa laskea paremmin
kuin te, Hanson. Meitä on tässä kolme miestä. Daughtry tilaa kolme
olutta. Koira kuulee, että niitä pyydetään _kolme_. Minä kohotan
tarjoilijalle kaksi sormea, näin. Hän tuo vain kaksi. Koira raivostuu
tarjoilijalle. Saatte nähdä."
Kaikki meni niinkuin pitikin, ja Miksi raivosi tarjoilijalle, kunnes
tilaus oli suoritettu oikein.
"Se ei osaa sittenkään laskea", päätteli Hanson. "Se näkee vain, että
yhdellä meistä ei ole lasia. Siinä koko juttu. Se tietää, että jokaisen
tulee saada lasinsa, ja siksi se haukkuu."
"Kyllä se selviää", kehaisi Daughtry. "Meitä on nyt kolme. Tilaamme
neljä olutta, ja tarjoilija tuo kolme. Silloinhan jokainen saa lasinsa,
mutta Kill raivoaa kuitenkin tarjoilijalle."
Ollen täysin selvillä leikistä Miksi haukkui raivokkaasti tarjoilijaa,
kunnes tämä toi neljännen lasin. Pöydän luo kerääntyi paljon miehiä, ja
kaikki halusivat tilata olutta ja koetella Miksiä.
"Tämä on mainiota", ajatteli Daughtry mielessään. "Maailma on
hullunkurinen. Äsken minun oli jano ja nyt olen hukkumaisillani
olueen."
Monet tahtoivat ostaa Miksin ja tarjosivat siitä naurettavia summia,
viisitoista, kaksikymmentä dollaria.
"Sanonpa teille jotain", Jörgensen kuiskasi Daughtrylle vedettyään
hänet syrjään. "Jos annatte minulle tuon koiran, löylytän heti Hansonin
ja te saatte paikan -- saatte huomenna tulla työhön."
"Juntan" omistaja veti Daughtryn mukanaan toiseen nurkkaan ja kuiskasi
hänelle:
"Tulkaa joka ilta tänne koiranne kanssa. Se vetää ihmisiä. Annan teille
ilmaiseksi olutta ja viisikymmentä senttiä illassa."
Tämä ehdotus herätti rohkean suunnitelman Daughtryn mielessä, ja
Kwaquen avatessa kotona hänen kenkiään hän puheli Miksille:
"Niin on nyt asiat, Kill. Jos sinä sille kapakan isännälle olet oluen
ja viidenkymmenen sentin arvoinen illalta, olet sinä sen arvoinen
minullekin ... ja enemmän, poikaseni, paljon enemmän. Sillä hän haluaa
tietysti ansaita. Sitä varten hän myy olutta, sen sijaan että ostaisi
sitä. Ja sinä, Kill, tahdot mielelläsi työskennellä minun hyväkseni,
sen tiedän. Me tarvitsemme rahaa. Meillä on Kwaque ja herra Greenleaf
ja Cocky, sinusta ja minusta puhumattakaan, ja me syömme aivan kauhean
paljon. Vuokra on tiukassa ja ansion saaminen vieläkin tiukemmassa.
Mitäs sanot siitä, että lähdemme yhdessä ulos huomisiltana ja
koettelemme, kuinka paljon rahaa voimme saada kokoon."
Ja Miksi, joka istui hovimestarin polvilla, silmä silmää ja nenä nenää
vasten, isännän kädet poskillaan, väänteli ihastuksissaan, lipoi
kielellään ja heilutti häntätöpykkäänsä. Mitä se lieneekin kuullut,
hyvää se oli, sillä hovimestari oli puhunut.
18.
Harmaatukkainen hovimestari ja pörröinen irlantilainen terrieri olivat
pian hyvin tunnettuja Barbary Coastin yöelämässä. Daughtry laajensi
laskutemppua ottamalla Cockyn mukaan. Kun tarjoilija ei tuonut kyllin
monta lasia, pysytteli Miksi aivan hiljaa, kunnes Cocky, saatuaan
merkin hovimestarilta, asettui yhdelle jalalle, pani toisen jalkansa
Miksin niskaan ja oli kuiskaavinaan jotakin sen korvaan. Sitten Miksi
katsahti pöydälle asetettuihin laseihin ja alkoi haukkua tarjoilijaa.
Mutta vasta kun Daughtry ja Miksi yhdessä lauloivat "Aalto, vie minut
Rioon", he saivat suuren voittonsa. Se tapahtui merimiesten
tanssisalissa Pacific-kadun varrella. Tanssi taukosi, ja kaikki
halusivat kuulla enemmän laulua. Isännälle tämä ei tuottanut tappiota,
ja yleisö kasvoi kasvamistaan, kun Miksi lauloi koko ohjelmansa: "Herra
suojaa kuningasta", "Suloinen sana Kohta", "Johda mua, kaunis pilvi",
"Koti, koti armas" ja "Shenandoah".
Se tuotti jo enemmän kuin ilmaisen oluen Daughtrylle. Kun hän nousi
lähteäkseen, ravintolan isäntä pisti kolme hopeadollaria hänen käteensä
ja pyysi häntä tulemaan koirineen jälleen seuraavana iltana.
"Tälläkö palkalla?" Daughtry kysyi silmäten halveksivasti rahoja.
Isäntä lisäsi heti kaksi dollaria, ja Daughtry lupasi tulla.
"Kuulepas, Kill-poikaseni", hän puheli Miksille maata pannessaan.
"Luulenpa, että me yhdessä voimme ansaita enemmän kuin viisi dollaria
illasta. Katsos, ei kukaan ole nähnyt sinunlaistasi koiraa. Oikea
laulajakoira sinä olet, voit laulaa minun kanssani minkä sävelen
tahansa ja itseksesi puolisen tusinaa laulua. Väitetään Caruson
saavan tuhat dollaria illassa. No, sinä et ole Caruso, mutta ainoa
laulaja-koira sinä olet koko maailmassa. Minä rupean konserttien
järjestäjäksi, poikaseni. Ellemme voi täällä ansaita kahtakymmentä
dollaria illassa, siirrymme hienoimpaan kaupunginosaan. Ja vanha herra
saa muuttaa hotellissaan kadunpuoleiseen huoneeseen. Ja Kwaque saa
uuden puvun. Kill-poikaseni, meistä tulee pian rikkaita. Ja ellei
vanhus saa ketään muuta petkutettavakseen, varustamme hänelle kuunarin
ja annamme hänen purjehtia sillä aarteita etsimään. Hän saa petkuttaa
sitten meitä, sinua ja minua, ja meille se on suuri ilo."
San Franciscon Barbary Coast, joka oli ollut vanhanaikainen
merimieskortteli jo silloin, kun kaupunki mainittiin rannikon kaikkein
vaikeapääsyisimmäksi satamaksi, oli paljon muuttunut ja kehittynyt
kaupungin kasvaessa. Nyt se sai ainakin puolet tuloistaan rikkailta
kaupunkilaisilta, jotka tekivät sinne huviretkiä kylväen rahaa
ympärilleen. Hienoimmissa piireissä oli tapana -- etenkin, jos oli
kaukaisia vieraita -- viettää päivällisen jälkeen tunti tai pari
ajelemalla siellä tanssipaikasta tai halvasta kabaretista toiseen.
Sanalla sanoen, Coast oli yhtä suuri nähtävyys kuin kiinalaiskaupunki
tai Cliff House.
Ei kulunut kauan, ennenkuin Dag Daughtry ansaitsi kaksikymmentä
dollaria illassa kahdesta kaksikymmentä minuuttia kestävästä
esityksestä, ja hänelle tarjottiin enemmän olutta kuin mitä kokonainen
tusina yhtä janoisia miehiä kuin hän olisi jaksanut juoda. Daughtryllä
ei ollut vielä koskaan ollut niin paljon rahaa käytettävänään. Miksistä
tämä meno oli sanomattoman hauskaa. Se iloitsi etenkin hovimestarin
vuoksi. Se sai palvella hovimestaria, ja palveleminen oli sen hartain
halu.
Miksi elätti nyt koko perheen, ja kaikilla heillä oli hyvä olla. Kwaque
keikaili ruskeissa kengissä, derbyhatussa ja harmaassa puvussa, housut
aina moitteettomasti silitettyinä. Hän alkoi myös käydä elokuvissa,
tuhlasi siihen pari-kolmekymmentä senttiä illassa ja istui aina
itsepintaisesti paikoillaan, kun ohjelma toistui. Talouspuuhiin ei
kulunut paljon aikaa, sillä Daughtry oli alkanut syödä ravintolassa.
Vanha Merikarhu oli muuttanut kalliimpaan kadunpuoleiseen huoneeseen
Bronx-hotellissa, ja Daughtry tyrkytti itsepintaisesti hänelle
runsaasti taskurahoja, jotta hän voisi tilaisuuden sattuessa kutsua
lupaavan tuttavan teatteriin tai konserttiin ja saattaa hänet autolla
kotiin.
"Tätä ei voi kestää iän kaiken, Kill", hovimestari puheli Miksille.
"Juuri niin kauan, että vanha herra saa käsiinsä uuden joukon rikkaita
ja urheiluintoisia aarteenetsijöitä, mutta ei kauemmin. Sitten
lähdetään taas siniselle valtamerelle, poikaseni, missä tukeva
laivankansi keinuu jalkojen alla, kostea suihku lyö yli laidan ja aalto
pärskähtää silloin tällöin sisään valurei'istä.
"Yhtä hyvin veimme mennä Rioon kuin laulaa sitä tuolle roskajoukolle.
Saavat pitää itse tämän kaupunkipahansa. Meri -- se on meidän elämämme
-- sinun ja minun, Kill-poikaseni, ja vanhan herran ja Kwaquen ja
Cockyn, meidän kaikkien. Emme ole luodut kaupungissa elämään. Se ei ole
terveellistä. Et ehkä usko minua, poikaseni, mutta minä luulen
rupeavani jäykistymään. Vieterit höltyvät. Käyn aivan veltoksi, kun ei
ole päivisin muuta tehtävää kuin istua ja vetelehtiä. Tulen aivan
sairaaksi, kun ajattelen, miltä tuntuisi kuulla vielä kerran vanhan
herran, sanovan: 'Luulenpa, hovimestari, että hyvä cocktail ennen
päivällistä maistuisi erinomaisesti.' Ensi matkalle otamme mukaamme
pienen jäähdytyskoneen ja annamme hänelle parasta, mitä voi saada.
"Ja katsohan Kwaquea, poikaseni. Tämä ilmanala ei sovi hänelle. Hän
kuihtuu kuihtumistaan. Jos hän istua kököttää kauemmin elokuvissa, hän
saa vielä basillitartunnan. Hänen ja minun ja sinun ja meidän kaikkien
terveyden tähden meidän täytyy pian nostaa ankkuri ja lähteä
pasaatituulten valtakuntaan ja niiden suudelmista imeä itseemme meren
suolaa ja raitista elämää."
Kwaque ei milloinkaan valittanut, mutta kuihtui silmin nähden. Oikeaan
kainalokuoppaan ilmestyi hitaasti kasvava paise, jota alussa tuskin
huomasi. Mutta sitten sitä alkoi yhtä mittaa hiljakseen jäytää. Poika
ei voinut enää nukkua yhtään yötä monta kertaa heräämättä. Ellei
siirtolaisvaltuuskunta olisi jo aikoja sitten lähettänyt Ah Moyta
takaisin Kiinaan, tämä olisi voinut sanoa, mitä paise merkitsi. Samoin
hän olisi voinut Dag Daughtrylle selittää, mitä tiesi yhä laajeneva
kuoleentuma hovimestarin silmien välissä, missä ohuet poikittaiset vaot
kävivät yhä selvemmiksi. Hän olisi myös voinut sanoa, mikä Daughtryn
vasemman käden pikkusormea vaivasi. Daughtry oli ensin luullut, että
siinä oli jänne niukahtanut. Sitten hän päätteli sen olevan San
Franciscon kostean ja sumuisen ilman aiheuttamaa pitkäaikaista
luuvaloa. Tämä oli yhtenä syynä hänen toivoonsa päästä jälleen merille,
missä troopillinen aurinko kyllä paahtaisi luuvalon pois hänen
ruumiistaan.
Hovimestarina Dag Daughtry oli tullut kosketuksiin myös yläluokkien
miesten ja naisten kanssa. Mutta ensimmäisen kerran elämässään hän
kohtasi täällä San Franciscon alamaailmassa sellaisia henkilöitä täysin
tasa-arvoisina. Vieläpä jotkut heistä halusivat innokkaasti tavata
häntä. He aivan etsivät häntä. He imartelivat häntä saadakseen istua
hänen pöydässään ja tarjota hänelle olutta. He olisivat tarjonneet
hänelle myös huikean kalliita viinejä, ellei hän olisi itsepintaisesti
pysynyt oluessaan. Jotkut kutsuivat häntä kotiinsa -- "ja ottakaa tuo
ihmeellinen koira mukaanne hiukan laulamaan" -- mutta Daughtry, joka
oli mielessään ylpeä siitä, että Miksi aiheutti tällaisia kutsuja,
selitti, että taiteilijaelämä oli niin rasittavaa, etteivät sellaiset
huvit voineet tulla kysymykseen. Mutta Miksille hän sanoi: "Luvatkoot
meille viisikymmentä dollaria, niin menemme kyllä molemmat ja aivan
heti."
Niiden monien tuttavien joukossa, jotka he kabarettielämänsä aikana
saivat, oli kaksi, jotka pian tulivat ratkaisevasti vaikuttamaan
Daughtryn ja Miksin elämään. Toinen oli poliitikko ja lääkäri,
nimeltään Emory -- Walter Merrit Emory. Hän istui usein Daughtryn
pöydässä Miksin istuessa tavallisesti tuolillaan heidän vieressään.
Muun muassa tohtori Emory antoi pääsylipun vastaanottoihinsa ja lupasi
ilmaiseksi hoitaa sekä herran että koiran, jos he sattuisivat
sairastumaan. Daughtryn mielestä tohtori Emory oli älykäs mies,
epäilemättä taitava ammatissaan, mutta häikäilemättömän itsekäs kuin
nälkäinen tiikeri. Daughtry virkkoi kerran tohtorille niin
arastelemattoman avomielisesti kuin voi näissä muuttuneissa
olosuhteissa: "Te olette kummallinen tohtori. Sen näkee jo puolella
silmällä. Mitä tahdotte saada, sen otatte. Teitä ei estäisi mikään muu
kuin..."
"Kuin mikä?"
"No, että se, että mielitekonne esine olisi kiinninaulittu tai lukon
takana tai poliisi seisoisi sitä vahtimassa. Enpä tosiaan tahtoisi
omistaa mitään, mitä teidän mielenne tekisi."
"Mutta sellainen teillä on", sanoi tohtori Emory katsahtaen Miksiin,
joka istui tuolilla heidän välissään.
"Huh!" Daughtry värisi. "Te saatte kylmät väreet karmimaan
selkäpiitäni. Jos uskoisin, että todella tarkoitatte sitä, en viipyisi
San Franciscossa kahta minuuttia." Hän tuijotti hetkisen miettiväisenä
olutlasiinsa, mutta naurahti sitten rauhoittuen. "Ei kukaan voi ottaa
koiraa minulta. Ennen tapan sen, joka sitä yrittää. Sanoisin sen
hänelle suoraan, kuten sanon sen nyt teille. Tiedätte, että tarkoitan
totta. Samoin ymmärtäisi hänkin minun tarkoittavan mitä sanon. Oh, tuo
koira..."
Voimatta ilmaista syvää tunnettaan Dag Daughtry keskeytti lauseensa ja
hukutti liikutuksensa olutlasiin.
Toinen kohtalokas henkilö oli aivan toisenlainen. Harry Del Mariksi
hän nimitti itseään; tämä nimi oli ohjelmissa hänen esiintyessään
Orpheum-teatterissa. Hän oli ammatiltaan eläintenkesyttäjä, mutta sitä
Dag Daughtry ei tiennyt, sillä mies oli nyt lomalla. Hänkin halusi
kestitä Daughtryä. Hän oli nuori, tuskin yli kolmenkymmenen, ja tumma.
Suurissa, pitkien ripsien varjostamissa silmissään hän uskoi olevan
sähköistä voimaa. Suu ja kasvojen piirteet olivat enkelimäisen hienot.
Mutta hänen kylmästi harkitseva, liikemiesmäinen ajatustapansa ei ollut
ollenkaan sopusoinnussa hänen ulkonäkönsä kanssa.
"Mutta ei teidän rahanne riitä sitä ostamaan", vastasi Daughtry, kun
toinen oli kohottanut tarjouksensa viidestäsadasta tuhanteen dollariin.
"Minulla on tuhat dollaria, jos sitä tarkoitatte."
"En", pudisti Daughtry päätään. "Tarkoitan, etten myy sitä millään
hinnalla. Ja mitä te sillä tekisittekään?"
"Minä pidän siitä", vastasi Del Mar. "Minkä tähden minä käyn täällä? Ja
mitä varten käyvät muut täällä? Miksi ihmiset ostavat viiniä, pitävät
kilpa-ajohevosia, pitävät yllä näyttelijättäriä, rupeavat papeiksi tai
kirjatoukiksi? -- Siksi, että he siitä pitävät. Siinä on selitys.
Kaikki teemme sellaista, mikä meitä miellyttää, jos vain voimme. Me
koetamme saada haltuumme esineen, mistä pidämme. Nyt minä olen
mieltynyt teidän koiraanne. Ja minä tahdon saada sen, vaikka se
maksaisi tuhat dollaria. Katsokaa timanttia tuon naisen sormessa
tuolla. Hän luultavasti ihastui siihen ja osti sen hintaa
ajattelematta. Timantti merkitsi hänelle enemmän kuin sen hinta. Teidän
koiranne..."
"Se ei näytä pitävän teistä", keskeytti Dag Daughtry hänet. "Se on
omituista. Sillä se pitää yleensä kaikista ihmisistä erotuksetta. Mutta
teille se on alun pitäen murissut. Eikä kukaan tahtone omakseen koiraa,
joka ei pidä hänestä."
"Se ei kuulu tähän", Del Mar selitti rauhallisena. "Minä pidän siitä.
Minun asiani on, pitääkö se minusta vai eikö. Ja luulenpa siitä
selviytyväni."
Daughtry luuli toisen muuttumattoman enkelinilmeen takana huomaavansa
heltymätöntä julmuutta, joka oli suorastaan helvetillistä, koska se oli
tietoista ja hillittyä. -- Daughtry ei näin eritellyt havaintoaan. Se
oli hänessä vain tunne, eivätkä tunteet tarvitse sanoja ilmetäkseen ja
vaikuttaakseen.
"Tässä lähellä on pankki, joka on auki koko yön", toinen jatkoi.
"Voimme mennä sinne, minä kirjoitan maksuosoituksen, ja puolen tunnin
kuluttua teillä on rahat käsissänne."
Daughtry pudisti päätään.
"Sitä ei kannata ajatella edes liikevoiton vuoksi", hän sanoi.
"Kuulkaahan. Tuo koira ansaitsee kaksikymmentä dollaria illassa.
Sanokaamme, että se työskentelee kaksikymmentäviisi päivää kuukaudessa.
Se tekee viisisataa kuukaudessa ja kuusituhatta vuodessa. Jos nyt
puhumme viidestä prosentista, koska se on helppo laskea, se on
sadankahdenkymmenentuhannen dollarin suuruisen pääoman korko.
Olettakaamme, että minulla on menoja kaksikymmentä tuhatta
dollaria. Silloin koira on sadantuhannen arvoinen. Tai jos nyt,
anteliaita ollaksemme, panemme summan kahtia, se on kuitenkin
viidenkymmenentuhannen koira. Ja te tarjoatte siitä tuhat dollaria."
"Luulette varmaan, että se on ikuinen kuin maapalanen", virkkoi Del Mar
ja hymyili.
Daughtrylla oli heti vastaus valmiina.
"Olettakaamme, että se tekee työtä kuusi vuotta -- se on kolmekymmentä
tuhatta. Vuoden työ oli kuusi tuhatta. Ja te tarjoatte minulle yhden
tuhannen kuudentuhannen sijasta. Se yritys ei kannata -- minulle ...
eikä koiralle. Muutoin, kun se ei enää voi työskennellä eikä ole
sentinkään arvoinen, se on minulle kokonaisen miljoonan arvoinen, ja
jos joku tarjoisi minulle siitä miljoonan, pyytäisin vielä enemmän."
19.
"Vielä tavataan", sanoi Harry Del Mar Daughtrylle heidän keskusteltuaan
jo neljännen kerran Miksin kaupasta.
Mutta siinä Harry Del Mar erehtyi. Hän ei tavannut Daughtrya enää
milloinkaan, sillä Daughtry ennätti sitä ennen tavata tohtori Emoryn.
Kwaque oli alkanut käydä yhä levottomammaksi öisin kainalopaiseensa
takia, ja Daughtry heräsi hänen valituksiinsa. Muutaman tällaisen
levottoman yön jälkeen Daughtry päätti toimittaa Kwaquen lääkärin
hoitoon. Sentähden hän eräänä aamuna otti pojan mukaansa ja saapui klo
11 tohtori Emoryn täpötäyteen odotushuoneeseen.
"Eiköhän hänellä vain liene syöpä, herra tohtori", sanoi Daughtry
Kwaquen riisuessa paitaa päältään. "Hän ei ole milloinkaan vaikeroinut
eikä valittanut, sehän ei ole mustaihoisten tapa. En huomannut mitään,
ennenkuin hän alkoi heittelehtiä vuoteessaan ja voihkia unissaan. No,
miksi sitä sanotte? Onko se syöpää, vai mitä?"
Mutta Walter Merrit Emoryn tarkat silmät olivat huomanneet Kwaquen
vasemman käden koukistuneet sormet. Hänellä ei ollut ainoastaan tarkat
silmät, vaan oli myös "spitaalisilmät". Ollessaan nuorena
vapaaehtoisena Filippiineillä sotilaslääkärin apulaisena hän oli tehnyt
huomioita niin monesta spitaalitapauksesta, että hän voi, paitsi aivan
taudin alkuasteilla, tuntea sen kohta ensimmäisellä silmäyksellä.
Koukistuneista sormista -- hermohajaannuksen synnyttämä lamautumisilmiö
-- siirtyi hänen katseensa ryppyiseen leijonanotsaan -- sekin
lamautumisilmiö -- ja siitä edelleen oikeassa kainalossa olevaan
paiseeseen, ja hänen aivoissaan syntyi heti taudinmääritys:
tuberkuloottinen ilmiö.
Ja samassa hetkessä hänen päässään välähti kaksi ajatusta. Toinen
niistä oli: _Milloin ja missä ikinä näetkin spitaalisen, etsi heti
toista_. Toinen ajatus kohdistui hänen haluamaansa Daughtryn
irlantilaiseen terrieriin, Daughtryn, jonka kanssa Kwaque oli niin
kauan elänyt yhdessä. Tässä Walter Merrit Emory lopetti nopean
tarkastelunsa. Hän ei tiennyt, minkä verran hovimestari tunsi spitaalia
vai tunsiko hän sitä ollenkaan, eikä hän halunnut herättää tämän
epäluuloa.
Hän veti aivan kuin sattumalta kellonsa esille nähdäkseen ajan kulun,
kääntyi sitten Daughtryyn päin ja sanoi hänelle:
"Hänen verenkiertonsa on häiriintynyt. Hän on aivan näännyksissä. Hän
ei ole tottunut sellaiseen elintapaan, mitä hän viime aikoina on
viettänyt, eikä myöskään eurooppalaiseen ravintoon. Varmuudeksi tutkin
vielä, olisiko se syöpää, mutta ei ole kovin todennäköistä, että se
sitä on."
Tämän sanottuaan hän vaikeni hetkiseksi ja katsahti Daughtryn otsaan,
silmien väliin, juuri niiden yläpuolelle. Se riitti. Hänen
"spitaalisilmänsä" huomasi kohta spitaalin aiheuttaman "leijonamerkin".
"Te olette itsekin aivan lamassa", tohtori jatkoi rauhallisesti. "Lyön
vetoa, ettette tunne voivanne oikein hyvin. Vai kuinka?"