souti reippaasti poispäin vaaran keskuksesta, jona oli _Mary
Turner_, mutta oli tuskin päässyt sadan metrin päähän, kun valas,
joka oli hyökännyt uudelleen laivaa vastaan siihen osaamatta, palasi
takaisin ja hyökkäsi eteenpäin sellaista vauhtia, että oli törmätä
pelastusveneeseen. Se tuli niin lähelle, että soutajien piti sen
puolella venettä vetää aironsa sisään. Aalto painoi raskaasti lastatun
veneen laitaa, niin että vettä tuli veneeseen, ennenkuin se jälleen
kohosi. Nishikanta, yhä revolveri kädessään, seisoi perässä sen mukavan
paikan edessä, jonka hän oli itselleen vallannut. Veneen kallistuessa
hän horjahti. Hänen vaistomaisesti, epätoivoisesti ponnistellessaan
pysyäkseen tasapainossa revolveri heltisi hänen kädestään ja putosi
mereen.
"Ha-haa", pilkkasi Daughtry. "Minkä arvoinen Nishikanta nyt on? Minä
tiedän, mikä hän on, ja teihin toisiinkin hän on kadottanut kaiken
valtansa. Nyt hän on teillä satimessa. Varmasti satimessa, sanon minä.
Ja kun alatte syödä toisianne, syökää hänet ensin. Hän on tosin
haisueläin ja maistuu pahalle, mutta väliin saavat rehelliset miehet
syödä haisueläimiä pelastuakseen pälkäästä. Mutta parasta lienee, että
panette hänet ensi yöksi suolaveteen."
Grimshaw, jonka paikka perätuhdolla ei ollut kehuttava, huomasi
tilanteen yhtaikaa kuin Daughtry, nousi nopeasti ja tarttui paksua
panttilainaajaa takaapäin niskasta kiinni, pudisteli häntä sangen
kovakouraisesti ja paiskasi hänet sitten päistikkaa veneen pohjalle.
"Ha-haa", huusi Daughtry yli satametrisen meren pinnan.
Sitten Grimshaw asettui itse rauhallisesti parhaalle istumapaikalle.
"Tahdotteko tulla mukaan?" hän huusi Daughtrylle.
"En kiitos, hyvä herra", tämä vastasi. "Siellä on jo liian monta, me
mahdumme paremmin toiseen veneeseen."
Toiset viskasivat vettä, toiset soutivat, ja pelastusvene eteni
mainingeilla. Daughtry meni Ah Moyn kanssa varastohuoneeseen hakemaan
lisää ruokatarpeita.
Hänen ollessaan alhaalla valas pyyhkäisi ruumillaan laivan vasenta
laitaa keulanpuolelta, päästi ammuvan äänen ja iskeä leiskautti
valtavalla pyrstöllään, repäisten irti perämaston poikkipuun ja
rustiraudat. Seuraavan korkean, sileän mainingin tullessa perämasto
kaatui mereen.
"Onpa siinä valas", virkkoi Daughtry Ah Moylle, kun he nousivat ylös
kajuutan portaita ja näkivät tämän viimeisen tuhoteon.
Ah Moy katsoi tarpeelliseksi hakea lisää ruokaa keittiöstä. Daughtry,
Kwaque ja Pitkä John heittäytyivät sillä välin koko painollaan
nostoköysien kimppuun, yhden kerrallaan ja heilauttivat pelastusveneen
laidan ulkopuolelle.
"Odotamme seuraavaa iskua, sitten laskemme veneen alas, heitämme kaikki
rojumme siihen ja lähdemme", puheli hovimestari Vanhalle Merikarhulle.
"Meillä on kyllin aikaa. Kuunari ei vajoa sen nopeammin jouduttuaan
vedenpintaan, kuin se nyt vajoaa."
Hänen puhuessaan valureiät olivat jo aivan vedenrajassa, ja laiva
keinui hiljalleen korkeilla mainingeilla.
"Hoi!" hän huusi yhä kasvavan vedenpinnan yli kapteeni Doanelle. "Millä
suunnalla Marquesas-saaret ovat? Juuri tästä? Ja kuinka pitkälti sinne
on?"
"Pohjois-koillisessa, neljännes itään", oli tuskin kuuluva vastaus.
"Silloin tulette Nuka-Hivalle. Noin kaksisataa mailia! Pyrkikää ajoissa
pasaatituuleen, niin se kyllä käy!"
"Kiitoksia, kapteeni", huusi hovimestari vastaukseksi, ennenkuin juoksi
laivan perään, riuhtaisi auki kompassikopin oven ja kantoi
ohjauskompassin veneeseen.
Kun valas viivytteli palaamistaan, he luulivat sen jo luopuneen
hyökkäämästä. Ja sillä välin kun he odottelivat ja näkivät sen keinuvan
mainingeilla kahdeksannesmailin päässä, _Mary Turner_ vajosi yhtä
mittaa.
"Nyt voisimme melkein yrittää", puheli Daughtry Pitkälle Johnille, kun
uusi ääni sekaantui keskusteluun.
"Cocky, Cocky", kuului valittava ääni alhaalta kanssista päin.
"Piru vieköön!" tuli sitten harmistuneesti. "Piru vieköön! -- Piru
vieköön!"
"Luonnollisesti se on otettava mukaan", päätteli Daughtry
kiipeillessään yli isontangon ja sen monien väliköysien, jotka sulkivat
tien. Hän löysi pienen elävän kipinän makuulavan reunalta, missä se
istui ja pörhisteli höyheniään. Se laski alas ruusunpunaisen töyhtönsä
ja sadatteli aito inhimillisellä kielellä maailman pahuutta ja laivojen
ja ihmisten hulluutta.
Papukaija lensi Daughtryn ojennetulle etusormelle, kiipesi nokkelasti
hänen paidanhihaansa pitkin, istuutui sitten hänen olkapäälleen painaen
kyntensä niin syvälle pehmeään kankaaseen, että se tuntui ihoon saakka,
kallisti päänsä hänen korvaansa ja sanoi keventyneellä, kiitollisella
äänellä, kuin esitellen itsensä: "Cocky, Cocky."
"Poika kulta", lepersi Daughtry sille.
"Mainiota", vastasi Cocky äänellä, joka niin muistutti Daughtryn ääntä,
että tämä säpsähti.
"Sinä poika kulta", vastasi Daughtry painaen poskensa ja leukansa
linnun höyhenpeitteistä töyhtökoristeista päätä vasten. "Ja jotkut
houkat ajattelevat, että ihmiset ne vain tässä maailmassa jotain
merkitsevät."
Valas viipyi yhä, ja meri huuhteli jo heidän varpaitaan laivan
kannella, kun Daughtry komensi laskemaan alas pelastusveneen. Ah Moy
hyppäsi kiireesti kokkaan. Mutta Daughtry erehtyi luullessaan pienen
kiinalaisen pelkäävän vajoavaa laivaa. Ah Moylle oli tärkeää päästä
mahdollisimman kauas Kwaquesta ja hovimestarista.
Vene laskettiin vesille, he sysivät ruokatarpeet ja muut tavarat alas
tuhdolta ja asettuivat istumaan. Ah Moy souti etuairolla, sitten
tulivat Pitkä John ja Kwaque, Daughtryn -- papukaija yhä olkapäällään
-- pitäessä perää. Perällä tavarakasan päällä istui Miksi katsellen
odottavasti _Mary Turneria_ ja yhä vihaisesti muristen Saulille,
joka oli kyllin typerä houkutellakseen toista leikkimään. Vanha
Merikarhu seisoi peräairon vieressä ja antoi, kun kaikki oli valmista,
käskyn soutaa. Miksi varoitti muristen ja niskakarvojaan pörhistellen
heitä valaasta, joka oli lähtenyt liikkeelle ja ennättänyt jo aivan
lähelle heitä. Mutta valas ei hyökännyt enää. Sen sijaan se kierteli
hitaasti kuunaria, ikäänkuin olisi tahtonut lähemmin tarkastaa
vastustajaansa.
"Lyönpä vetoa, että sen pää on hellänä tämän puskemisen jälkeen ja että
se alkaa nyt tuntua", pilaili Daughtry rohkaistakseen tovereitaan.
He olivat soutaneet tuskin kahtatoista aironvetoa, kun Pitkän Johnin
huudahdus sai heidät seuraamaan hänen katsettaan laivan etukannelle,
missä laivan kissa ahdisteli isoa rottaa. He näkivät muitakin rottia,
jotka nouseva vesi oli ajanut esille koloistaan.
"Emme voi jättää kissaa kuolemaan", virkkoi Daughtry kuin itseään siitä
vakuuttaen.
"Emme tietenkään", vastasi Vanha Merikarhu heittäytyen koko painollaan
peräairoa vasten ja peräyttäen siten veneen.
Kahdesti he saivat keinua laivan ympärillä kiertelevän valaan
nostamilla mainingeilla, ennenkuin olivat saaneet kissan veneeseen, ja
he ryhtyivät jälleen soutamaan. Valas ei näyttänyt heistä välittävän.
Tuosta korkeasta esineestä, kuunarista, oli kuolema hyökännyt sen
poikasen kimppuun, ja kuunariin se purki vihansa ja surunsa.
Heidän soutaessaan pois valas kääntyi ja ui merelle. Puolen mailin
päästä se palasi ja hyökkäsi jälleen.
"Nyt kuunari varmaan vajoaa, niin täynnä vettä se on", sanoi Daughtry.
"Antakaa airojen levätä, katsotaan kuinka käy."
Isku sattui keskilaivaan ja oli ankarin, minkä _Mary Turner_ oli
saanut. Köysiä ja laidan pirstaleita lenteli ilmassa, ja laiva
kallistui niin, että puolet sen pohjan kuparipeitteestä loisti
auringossa. Kun se hiljalleen kohosi, huojui isomasto kuin juopunut,
mutta ei kuitenkaan kaatunut.
"Surmanisku!" huudahti Daughtry nähdessään valaan halkovan vettä
mahtavin, mielettömin vedoin. "Luulenpa, että ne molemmat ovat saaneet
näpäyksen kalloonsa."
"Laiva ihan olla loppu", huomautti Kwaque _Mary Turnerin_ laidan
kadotessa veden pinnan alle.
Laiva vajosi nopeasti. Hetkisen kuluttua maston huippukin oli kadonnut.
Valas oli yksin paikalla keinahdellen puoleen ja toiseen meren
pinnalla.
"Siitä tohtii tuskin puhua", lausui Daughtry _Mary Turnerin_
muistopuheeksi. "Ei kukaan uskoisi meitä kuitenkaan. Tuollaisen komean
aluksen upottaa, tahallaan upottaa naarasvalas! Ei kiitoksia! En
koskaan uskonut, että se vanha merimies Honolulussa puhui totta
väittäessään olevansa ainoa, joka pelastui uppoavasta _Essexistä_,
ja yhtä vähän uskottaisiin minua."
"Kaunis alus, kaunis, komea alus", valitteli Vanha Merikarhu. "En ole
vielä koskaan nähnyt niin hienosti varustettua kolmimastoa, eikä
milloinkaan toinen kolmimasto ole ollut sellainen peijakas luovimaan
vastatuuleen."
Dag Daughtry, joka aina oli ollut vapaa ja yksinäinen, antoi katseensa
liukua yli kaikkien näiden olentojen, joista hän nyt oli edesvastuussa:
Kwaque, musta papualainen epäsikiö, jonka hän oli pelastanut joutumasta
toveriensa vatsoihin; Ah Moy, pieni laivakokki, jonka iästä voi erehtyä
ehkä kokonaisia vuosikymmeniä; rakastettu ja kunnioitettu Vanha
Merikarhu; hento Pitkä John, nuori ruotsalainen, joka pituudeltaan oli
jättiläinen, mutta mieleltään lapsi; Kill, ihme koirien joukossa; Saul,
paksu, häpeämättömän typerä penikka; Cocky, valkohöyheninen pieni
elämänkipinä, terävä kuin terässäilä ja kiehtovan viehättävä kuin
suloinen lapsi, ja sitten vielä kanssikissa, keltainen rotantappaja,
joka nyt oli paennut Ah Moyn jalkojen väliin. -- Ja Marquesas-saarille
oli kaksisataa mailia, ja pasaatituuli, jonka piti auttaa heitä sinne,
oli tyyntynyt, mutta se heräisi jälleen yhtä varmasti, kuin aurinko
aamuisin nousi taivaalle.
Hovimestari huokasi, ja hänen mieleensä johtui kuva eräästä
lapsuudenaikaisesta kuvakirjasta. Se esitti mummoa, joka asui kengässä.
Hän pyyhki kädenselällä hien otsaltaan ja tunsi ohimennen kuoleentuneen
kohdan silmäkulmiensa välissä sanoessaan:
"No niin, ystävät, soutaa emme jaksa Marquesas-saarille. Tarvitsemme
tuulta avuksi. Mutta nyt meidän on saatava maili tai kaksi itsemme ja
tuon raivostuneen naarasvalaan välille. Ehkä se tointuu siitä, ehkä ei,
mutta sääliksi sitä käy joka tapauksessa."
16.
Kaksi päivää myöhemmin, kun höyrylaiva _Mariposa_ oli
tavanmukaisella matkallaan Tahitista San Franciscoon, lopettivat
matkustajat äkkiä kiekonheittonsa kannella, keskeyttivät korttipelinsä
tupakkahuoneessa, unohtivat romminsa ja telttatuolinsa ja kokoontuivat
laidan luo ihmettelemään pientä venettä, joka kiisi pitkin ulappaa
laivaa kohti heikon myötätuulen tuomana. Kun Pitkä John ja Kwaque
laskivat alas purjetta ja irrottivat mastoa, kuului matkustajien
joukosta sipinää ja naurua. Tämä kohtaus rikkoi kaikki heidän
kuvitelmansa haaksirikkoisten pelastamisesta valtamerellä.
Omituisine lasteineen vene oli kuin Noan arkki. Siinä oli
sänkyvaatteita, matkakirstuja, olutlaatikoita, kissa, kaksi koiraa,
valkea papukaija, kiinalainen, villatukkainen papualainen,
vaaleahiuksinen jättiläinen, harmaapäinen Dag Daughtry ja Vanha
Merikarhu, joka näytti olevan kaikkien merikarhujen perikuva. Nokkela,
lomamatkalla oleva arkkitehtioppilas risti vanhuksen heti Noaksi ja
tervehti häntä huutaen:
"Terve, isä Noa! Vedenpaisumustako olette paossa? Tiedätte varmaankin
sanoa, missä Ararat on."
"Oletteko saaneet paljon kaloja?" huusi joku toinen irvihammas yli
laidan.
"Hei, mutta katsokaa, millaista olutta! Parasta englantilaista olutta!
Saanko tilata laatikon?"
Tuskin lienee haaksirikkoutuneita milloinkaan pelastettu sellaisella
remulla ja naurulla. Nuori väki oli kovin huvittunut Noasta, joka oli
saapunut laivalle hajonneen heimonsa jätteiden kanssa, ja vanhemmille
naismatkustajille kerrottiin pöyristyttäviä juttuja maanjäristyksistä
ja tulivuorenpurkauksista ja kokonaisista mereen vajonneista saarista.
"Olen hovimestari", selitti Dag Daughtry _Mariposan_ kapteenille.
"Olen iloinen ja kiitollinen, jos saan asua laivan hovimestarien
kumppanina. Pitkä John on merimies, kansi sopii hänelle. Kiinalainen on
kokki, ja mustaihoinen on palvelijani. Mutta herra Greenleaf on hieno
herra, eikä paras salonkiruoka ja matkustajahytti ole liikaa hänelle."
Ja kun tuli tunnetuksi, että he olivat pelastuneet kolmimasto _Mary
Turnerista_, jonka valas oli pala palalta iskenyt säpäleiksi ja
upottanut, niin vanhat naiset uskoivat sitä yhtä vähän kuin olivat
äsken uskoneet juttua vajonneesta saaresta.
"Kapteeni Hayward", tiedusteli eräs heistä, "voisiko valas upottaa
_Mariposan_?"
"Ei sille ole sellaista vielä milloinkaan sattunut", oli vastaus.
"Tiesinhän sen", selitti kysyjä innokkaasti. "Eihän laivojen ole tapana
antaa valaiden upottaa niitä, vai kuinka, kapteeni?"
"Ei, hyvä rouva, sen voin vakuuttaa", vastasi kapteeni. "Mutta nämä
viisi miestä vakuuttavat kuitenkin, että niin on käynyt."
"Merimiehet ovat suuria valehtelijoita, eivätkös olekin?" -- Hän oli
itse varma asiasta, mutta esitti sen kuitenkin epäröivänä kysymyksenä.
"He ovat pahimpia valehtelijoita, mitä milloinkaan olen tavannut.
Ajatelkaahan, oltuani neljäkymmentä vuotta merillä voin tuskin luottaa
enää omaan kunniasanaani."
Yhdeksän päivää myöhemmin _Mariposa_ kulki läpi Golden Gaten
ja laski San Franciscon satamaan. Kaupunkilaisten mielikuvitus sai
vähäksi aikaa virikettä lystikkäistä puolen palstan artikkeleista,
joita reportterinulikat sepittelivät _Mariposan_ pelastamista
haaksirikkoisista. Eivät edes nämä keltanokat uskoneet niitä
merimiesjuttuja, joita pelastuneet olivat kertoneet. Typerät ja
valhevalmiit reportteripojat eivät milloinkaan usko mitään, mikä
vähänkin poikkeaa tavallisuudesta. Niin on aina laita sanomalehtiin
kirjoittavien nulikoiden, uutislehtien ja roskaväen, joka uskoo
jännittävän seikkailun mahdolliseksi vain elokuvissa ja jolle todellista
elämää merkillisine mahdollisuuksineen ei näytä olevan olemassakaan.
"Valasko upottanut laivan?" kysyi "tavallinen" ihminen. "Tyhmyyksiä.
Häpeämättömiä valheita! Ei, mutta minäpä kerron teille, mitä näin
'Eleonoran seikkailuissa', se vasta oli filmi, se..."
Daughtry saapui siis pienen seurueensa kanssa varsin huomaamattomana
kaupunkiin. Ja seuraavana aamuna satamareportterit tarjosivat
yötyönsä tuloksina mitä kummallisimpia juttuja kalastajaveneestä,
jota jättiläismaneetti oli hätyyttänyt. Pitkä John hävisi kohta
johonkin merimiesten täysihoitolaan ja otti viikon kuluttua pestin
höyrykuunariin, jonka oli määrä lastata punapuuta Bandonissa,
Oregonissa. Ah Moy ei ennättänyt siirtolaiskaranteenia kauemmaksi, mistä
hänet lähetettiin kotimaahansa Kiinaan ensimmäisessä postilaivassa.
_Mary Turnerin_ kissa asettui _Mariposan_ kanssiin ja matkusti takaisin
Tahitiin. Saulin vei eräs aliperämies maihin ja jätti perheensä hoiviin.
Dag Daughtry nousi maihin pienine säästöineen ja vuokrasi pari halpaa
huonetta itseään ja jäljelläolevia seuralaisiaan varten. Niitä oli
vielä Charles Stough Greenleaf, Kwaque, Miksi ja Cocky. Mutta hän ei
antanut Vanhan Merikarhun olla kauan toimettomana.
"Ei tämä kelpaa, herra Greenleaf", hän jutteli. "Me tarvitsemme
pääomaa. Meidän täytyy saada joku rahapomo kierrokseen, ja teidän
tehtävänne on houkutella hänet ansaan. Vielä tänään saatte ostaa pari
matkalaukkua, ottaa ajurin ja ajaa hurauttaa Bronxin hotellin pääovelle
kuin mikäkin hiivatin rahamies. Se on hiton hieno hotelli, mutta
sovittelemalla siellä voi asua varsin kohtuulliseen hintaan. Pieni
huone pihanpuolella, tietenkin, ja sitten voitte säästää syömällä
muualla."
"Mutta, hovimestari, minulla ei ole rahaa", vastusteli Vanha Merikarhu.
"Ei se tee mitään, hyvä herra, autan teitä niin kauan kuin voin."
"Mutta, rakas ystävä, tiedättehän te, että minä olen vanha petturi.
Teiltä en voi ryöstää, kuten joltakin muulta ... tehän olette ystävä.
Ettekö ymmärrä?"
"Ymmärrän kyllä ja kiitän teitä, herra Greenleaf siitä, että sen
sanotte. Juuri siksi tahdon auttaa teitä. Ja kun olette löytänyt uuden
aarteenetsijäjoukon ja teillä on laiva valmiina, pestaatte minut siihen
hovimestariksi, Kwaquen, Killin ja muun perheen seuratessa mukana. Kun
kerran olette ottanut minut perheeseenne, saatte nyt luvan kuunnella
minua. Bronx on teille sopiva hotelli. Nimellä on hieno kaiku. Se luo
oikeat puitteet teidän toiminnallenne. Ihmisten luottamus teihin on
suureksi osaksi hienon hotellinne ansio. Kun loiotte nahkapeitteisessä
nojatuolissa aarteesta puhellen, kallis sikari suussanne ja
kaksikymmentä senttiä maksava tuutinki vieressänne, on kaikessa oikea
sävy. Ihmiset uskovat pakostakin teidän juttuanne. Ja jos tahdotte
yrittää, täytyy teidän nyt käydä ostamassa nuo matkalaukut."
Vanha Merikarhu ajoi reippaasti Bronxiin, merkitsi päiväkirjaan Charles
Stough Greenleaf vanhanaikaisella käsialalla ja aloitti jälleen
toiminnan, joka jo moneksi vuodeksi oli pelastanut hänet joutumasta
köyhäinhuoneeseen. -- Yhtä reippaasti Dag Daughtry lähti etsimään
työtä. Se oli välttämätöntä, sillä hänellä oli suuret menot. Perheen --
Kwaquen, Miksin ja Cockyn -- piti saada asunto ja ruokaa, kalliimmaksi
vielä tuli Vanhan Merikarhun ylläpito hienossa hotellissa, ja sitten
hänellä itsellään oli kuuden pullon janonsa.
Mutta teollisuudessa sattui silloin olemaan seisahdusaika. Työttömyys
uhkasi tavallista pelottavammin San Franciscon asukkaita. Ja mitä
höyrylaivoihin ja purjealuksiin tuli, oli vähintään kolme hovimestaria
kilpailemassa jokaisesta hovimestarin toimesta. Daughtryn ei onnistunut
saada vakinaista tointa, eivätkä hänen satunnaiset ansionsa riittäneet
jokapäiväisiä menoja korvaamaan. Hän oli kaupungin hätäaputöissäkin,
mutta vain kolme päivää kerrallaan, sitten hänen täytyi luovuttaa
työnsä toiselle tarvitsevalle, joka noiden kolmen päivätyön avulla voi
hiukan pitkittää kurjaa olemassaoloaan.
Daughtry koetti saada Kwaquenkin työhön, mutta tämä ei pystynyt
mihinkään. Tuo papualainen oli nähnyt Sydneyn vain laivankannelta eikä
ollut ennen astunut koskaan jalallaan kaupunkiin. Hän tunsi tästä
maailmasta vain höyrylaivan ja kaukaiset Etelämeren saaret sekä oman
saarensa, Kuningas Wilhelmin saaren Melanesiassa. Niinpä Kwaque
pysytteli vain noissa kahdessa huoneessa, keitti ruokaa, siisti ja
huolehti Miksistä ja Cockystä. Miksille tämä aika oli vankilaelämää, se
kun oli tottunut vapaasti juoksentelemaan laivan kannella,
koralliriutoilla ja plantaaseilla.
Mutta iltaisin Miksi meni ulos hovimestarin kanssa, ja väliin seurasi
heitä Kwaquekin muutaman askeleen päässä kulkien. Lukemattomat
ihmisjumalat, joita katukäytävillä tungeskeli, vaivasivat kovin Miksiä.
Ja ihmisjumalien arvo laski huomattavasti sen silmissä. Mutta sitä
enemmän se kunnioitti hovimestaria, sitä jumalaa, jota se oli
vannoutunut uskollisesti palvomaan. Kuta avuttomammaksi Miksi tunsi
itsensä niin monen jumalan joukossa, sitä enemmän hovimestarin
Aabrahamin helma muuttui sille turvalliseksi satamaksi, missä mitkään
vaarat eivät uhanneet.
"Varo jalkojasi!" on ensimmäinen ja viimeinen varoitus
kahdennenkymmenennen vuosisadan kaupunkilaiselämässä. Sen Miksi oppi
varsin pian. Se tottui pelastamaan omat jalkansa lukemattomien
tuhansien nahkakenkäisten ihmisjalkojen alta, jotka alati kiiruhtivat
eteenpäin ollenkaan välittämättä nelijalkaisen koiran olemassaolosta ja
oikeuksista.
Iltakävelyillä hovimestarin seurassa kuljettiin ravintolasta toiseen.
Miehiä seisoskeli sahalastujen peittämällä lattialla myyntipöytien
ääressä tai istui pienten pöytien ympärillä. Kaikki joivat ja
juttelivat. Samoin teki hovimestari. Juotuaan päivittäiset kuusi
pulloansa hän läksi kotiin nukkumaan. Hän sai paljon uusia tuttavia ja
Miksi myös. Useimmat niistä olivat rannikkomerimiehiä, mutta joukossa
oli myös satamatyöläisiä ja kulkureita.
Eräs näistä uusista tuttavista, jokialuksen kapteeni, joka purjehti
edestakaisin lahdella ja San Joaguin- ja Sacramento-joella, oli
luvannut pestata Daughtryn kokiksi ja kansimieheksi kuunariinsa.
Kuunarin nimi oli _Howard_, ja se kantoi kahdeksankymmentä tonnia,
kansilasti siihen luettuna. Kapteeni Jörgensen, kokki ja kaksi muuta
laivamiestä työskentelivät yhdessä toverillisesti, lastaten ja purkaen
alusta mihin vuorokauden aikaan milloinkin sattui, ja purjehtivat sillä
yötä päivää, olipa ilma millainen tahansa. Yksi miehistä oli ohjaamassa
alusta sillä välin kun muut nukkuivat tai lepäsivät. Ylityötä oli
hirmuisesti, mutta ruoka oli hyvä ja palkka neljästäkymmenestäviidestä
kuuteenkymmeneen dollariin kuukaudessa.
"Saatte luottaa siihen", sanoi kapteeni Jörgensen, "eräänä kauniina
päivänä löylytän kokkini Hansonin ja ajan hänet pois, te voitte tulla
heti ... ja teidän hauvanne myös..." Hän hyväili Miksin päätä
jykevällä, auringonpaahtamalla työkourallaan. "Hieno koira. Koira on
jokialuksella hyvä olemassa, kun kaikki miehet ovat satamassa."
"Sanokaa Hanson irti nyt heti", kehotti Daughtry innokkaana.
Mutta kapteeni Jörgensen pudisti verkkaisesti hidasjärkistä päätään.
"Ensin minä löylytän hänet."
"No, löylyttäkää sitten ja ajakaa pois", penäsi Daughtry. "Tuossa hän
seisoo tarjoilupöydän luona."
"Ei. Minun täytyy saada ensin jokin syy. Kyllähän minulla jo aihetta
onkin. Mutta minulla täytyy olla selvä syy, jonka koko miehistö
ymmärtää. Odotan, että hän pakottaa minut löylyttämään itsensä niin,
että koko miehistö sanoo: 'Hei, kapteeni, siinä teitte oikein.' Sitten
saatte paikan, Daughtry."
Ellei kapteeni Jörgensen olisi viivytellyt aiottua selkäsaunaa ja ellei
Hanson olisi viivytellyt antamasta siihen kyllin selvää aihetta, olisi
Miksi seurannut hovimestaria kuunari _Howardiin_, ja kaikki koiran
seuraavat vaiheet olisivat kehittyneet aivan toisenlaisiksi kuin ne nyt
olivat määrätyt muodostumaan. Mutta niiden kehityksen määräsi nyt
kohtalo ja joukko tapahtumia, joihin Miksi ei mitenkään voinut
vaikuttaa ja joita se osasi aavistaa yhtä vähän kuin hovimestari itse.
Tähän aikaan Miksillä ei vielä ollut hämärintäkään aavistusta
vastaisesta teatteriurastaan ja julmasta kohtelusta. Eikä hurjinkaan
oopiumiuni olisi voinut manata esiin kohtaloa, mikä odotti Kwaquea ja
hovimestaria.
17.
Eräänä iltana Daughtry istui ravintolassa, jota nimitettiin "Juntaksi".
Hän oli ilkeässä pulassa. Oli ollut tavallista vaikeampaa saada
satunnaista työtä, ja säästöt olivat loppuneet. Aikaisemmin samana
iltana hän oli keskustellut puhelimitse Vanhan Merikarhun kanssa, joka
voi ilmoittaa vain, että samana päivänä eräs vanhuuden lepoon
vetäytynyt puoskari-tohtori oli osoittanut tavattoman suurta
harrastusta asiaan.
"Antakaa minun pantata sormukseni", pyysi Vanha Merikarhu innokkaasti,
eikä se tapahtunut ensimmäistä kertaa.
"Ei, herra Greenleaf", oli Daughtry vastannut. "Me tarvitsemme niitä
asioissamme. Ne ovat liikepääomaa. Ne lisäävät luottoa. Ne ovat niin
sanottua välttämätöntä ulkokuorta. Koetan keksiä jonkin keinon ja tulen
tapaamaan teitä aikaisin aamulla. Pitäkää sormuksenne, älkääkä
osoittako liian huomattavaa harrastusta tohtoria kohtaan. Antakaa
ihmisten pyrkiä luoksenne. Se on ainoa keino. Olette oikealla tiellä,
ja kaikki käy hyvin. Älkää hätäilkö. Dag Daughtry osaa kyllä
selviytyä."
Mutta kun Dag Daughtry istui "Juntassa", näytti siltä, että hän oli
vähällä kadottaa rohkeutensa. Kukkarossaan hänellä oli juuri sen verran
rahaa, kuin tarvittiin seuraavan viikon vuokraan, ja se olisi pitänyt
maksaa etukäteen jo kolme päivää sitten; heidän äksyluontoinen
emäntänsä oli sitä jo kovaäänisesti vaatinut. Kotona oli ruokaa vielä
yhdeksi päiväksi. Vanhan Merikarhun vaatimatonta hotellilaskua ei ollut
maksettu kahteen viikkoon -- summa oli jo huimaava näissä olosuhteissa,
hotelli kun oli ensiluokkainen. Vanhalla Merikarhulla oli vain pari
dollaria, joiden kilinällä hänen piti houkutella entistä tohtoria
aarteenetsintään.