kädessäni, mutta se suli ja minusta tuli tuhlaajapoika. Vielä sain
syntyessäni ylpeyden, joka ei koskaan ole sulanut pois. Perheeni
hylkäsi minut -- ei tuon surkean rautatieonnettomuuden vuoksi, vaan
monien muiden seikkojen tähden, joita oli sattunut sekä ennen että
jälkeen. Ja minä -- minä annoin heidän elää rauhassa. Välitin viisi
heistä. Ei ollut muuten perheeni syy, että se minut hylkäsi. En koskaan
pyytänyt omaisteni apua. En antanut heille tietoja itsestäni. Annoin
hopealusikkani viimeisenkin tähteen sulaa -- se oli Etelän pumpulia --
ymmärrättekö -- Tengon kaakaota, Yacatanin kumia ja mahonkia! Ja
lopulta sain nukkua köyhien yömajoissa ja syödä hylkiöitten
viheliäisissä ruokapaikoissa. Monen monta kertaa seisoin puoliyön
aikana leipäjonossa ja aprikoin, kestäisinkö pyörtymättä, kunnes saisin
jotakin suuhuni."
"Ettekö koskaan valittanut perheellenne?" virkkoi Dag Daughtry
ihmetellen, kun vanhus vaikeni.
Vanha Merikarhu suoristautui, heitti päänsä taaksepäin ja painoi sen
jälleen alas sekä toisti sitten: "En, en valittanut milloinkaan.
Jouduin köyhäinhuoneelle eli kunnantaloon, kuten sitä nimitetään. Elin
surkeaa elämää. Elin kuin eläin. Kuusi kuukautta olin siellä kuin
eläin, mutta sitten keksin keinon. Aloin rakentaa tulevaisuutta
itselleni.
"Rakensin _Wide Awaken_. Panin sen kokoon lankku lankulta,
laudoitin sen, valitsin mastopuut, jopa jokaisen rakennusparrunkin
yksitellen ja pestasin itse koko miehistön, sekä merimiehet että
päällystön, annoin juutalaisen maksaa kulut ja purjehdin sitten
Etelämerellä, missä oli aarre haudattuna sylen syvyyteen saaren
hiekkaan.
"Katsokaas", hän selitti, "kaiken tämän tein mielikuvituksessani sinä
aikana, jolloin olin hoidokkina, haaksirikkoutuneiden miesten
köyhäintalossa."
Vanhan Merikarhun kasvot synkkenivät, ja hän tarttui oikealla kädellään
Daughtryn ranteeseen sulkien sen laihojen rautasormiensa väliin.
"Vasta pitkäaikaisella vaivalloisella työllä pääsin köyhäintalosta ja
sain toteutetuksi pienen, surullisen seikkailuni _Wide Awakella_.
Kuulkaahan, tein kaksi vuotta työtä köyhäinhuoneen pesulaitoksessa
puolentoista dollarin viikkopalkalla. Ainoalla terveellä kädelläni,
toinen hiukkasen apuna, lajittelin likaisia vaatteita ja laskin
lakanoita ja tyynynpäällisiä, kunnes vanha selkäni tuntui olevan
katkeamaisillaan ja rintaa pakotti, juuri siltä kohdalta missä
poisotettujen kylkiluiden olisi pitänyt olla. -- Te olette vielä nuori
mies..."
Daughtry irvisti tahtoen väittää vastaan ja pudisteli sakeata harmaata
tukkaansa.
"Te olette vielä nuori mies, hovimestari", penäsi vanhus hiukan
ärtyisästi. "Ette ole vielä koskaan ollut elämän ulkopuolelle
suljettuna. Köyhäinhuoneessa ihminen on elämän ulkopuolella.
Köyhäinhuoneessa ei ole mitään kunnioitusta vanhuutta tai edes ihmisen
elämää kohtaan. Kuinka sen sanoisinkaan? Siellä ei ole kuollut. Mutta
ei eläkään. Siellä on jotakin, joka kerran on elänyt ja nyt tekee
kuolemaa. Spitaalisia kohdellaan sillä tavoin. Samoin hulluja. Tiedän
sen. Kun olin nuori mies ja purjehdin merillä, tuli eräs toverini
hulluksi. Väliin hän raivosi, ja silloin me painiskelimme hänen
kanssaan, me väänsimme hänen kätensä melkein sijoiltaan, pieksimme
häntä, sidoimme hänet niin, ettei hän voinut liikahtaakaan, istuimme
hänen päälleen, ettei hän voisi vahingoittaa itseään tai laivaa. Ja
vaikka hän vielä eli, hän oli meille kuollut. Ymmärrättekö? Hän ei
ollut enää yksi meistä, meidän kaltaisemme. Hän oli jotakin muuta.
Siinä se on -- _jotakin muuta_. Samoin oli köyhäinhuoneessa. Me
hoidokit, me olimme _jotakin muuta_. Olettehan kuullut minun
juttelevan isonveneen helvetistä. Se on vain hauska seikkailu
verrattuna köyhäinhuoneeseen. Sen ruoka, lika, solvaukset, raaka
kohtelu -- sen kaikki eläimellisyys!
"Kaksi vuotta tein työtä pesutuvassa puolestatoista dollarista viikon.
Ja ajatelkaa minua, joka olin kasvanut ylellisyydessä, suuressa
ylellisyydessä, kuvitelkaa vanhoja kipeitä jalkojani, minun vanhaa
vatsaani, joka muisti nuoruudenaikaiset herkut, minun vanhaa suutani,
joka vielä tunsi maun eikä ollut kokonaan pilaantunut niistä kadotuksen
keitoksista, joista nuorena olin oppinut pitämään -- niin, kuten
sanottu, hovimestari, ajatelkaahan, että minä, joka aina olin ollut
antelias, tuhlaavainen, nyt säästin kuin saituri noita puoltatoista
dollariani koskemattomina, en milloinkaan pannut senttiäkään tupakkaan
enkä milloinkaan koettanut lepyttää jotakin hyvää ostamalla
vatsaparkaani, joka ei voinut sietää kurjaa, syötäväksi kelpaamatonta
ruokaa. Minä kerjäsin tupakkaa, huonoa, halpaa tupakkaa, viheliäisiltä
ikälopuilta raukoilta, jotka tuskin pysyivät jaloillaan. Ja kun tapasin
Samuel Merrivalin eräänä aamuna kuolleena viereisestä kopista, anastin
ensin hänen taskustaan tupakkatangonpuolikkaan, mikä oli koko hänen
jälkeenjättämänsä omaisuus, ja ilmoitin sitten vasta kuolemantapauksen.
"Oi hovimestari, kuinka huolellisesti säilytinkään puoltatoista
dollariani. Nähkääs, minä olin vanki, joka pienellä käsisahalla avasi
itselleen tien vapauteen. Minä sahasin aukon vankilani seinään!" --
Vanhuksen ääni kohosi kimakaksi riemuitsevaksi vinkunaksi. --
"Hovimestari, minä sahasin aukon seinään!"
Dag Daughtry kohotti olutpulloaan virkkaen vakavana ja liikutettuna.
"Juon terveydeksenne, herra Greenleaf."
"Kiitos, hovimestari ... te ymmärrätte", vastasi Vanha Merikarhu
teeskentelemättömän arvokkaasti ja kilisti lasiaan Daughtryn pulloa
vasten katsoen häntä suoraan silmiin.
"Minulla olisi ollut satakuusikymmentä dollaria jättäessäni
köyhäintalon", vanhus jatkoi. "Mutta kadotin kaksi viikkoa influenssan
ja yhden viikon kirotun keuhkopussin tulehduksen vuoksi, joten
minulla jättäessäni sen elävien vainajien olinpaikan oli vain
sataviisikymmentäyksi dollaria ja viisi senttiä."
"Ymmärrän, herra Greenleaf", keskeytti Daughtry syvää ihailua tuntien.
"Pienestä rahasta oli tullut murtokanki, ja sillä aioitte nyt raivata
itsellenne tien takaisin elämään."
Charles Stough Greenleafin arpiset kasvot ja vetiset silmät säteilivät,
kun hän kohotti lasinsa.
"Maljanne, hovimestari. Te ymmärrätte. Ja te olette ilmaissut sen
hyvin. Lähdin murtautumaan jälleen sisälle elämän taloon. Se oli
murtokanki, tuo mitättömän pieni rahasumma, jonka olin kerännyt kahden
vuoden orjuudella. Muistakaa se! Entiseen aikaan, ennenkuin
hopealusikka oli sulanut, olin heittänyt sellaisen summan huolettomasti
panoksena korttipeliin. Mutta kuten sanoitte, palasin murtovarkaan
tavoin murtautuakseni takaisin elämään ja tulin Bostoniin. Te käytätte
taitavasti vertauksia, ja minä juon teidän maljanne."
Jälleen lasi ja pullo kilahtivat vastakkain, ja molemmat miehet joivat
katsoen toisiaan silmästä silmään, ja molemmat tunsivat, että ne
silmät, joihin he katsoivat, olivat rehelliset ja että ne ymmärsivät.
"Mutta murtokankeni oli kovin heikko, hovimestari. En tohtinut
heittäytyä sen varaan koko painollani, tehdäkseni uhkayrityksen.
Vuokrasin huoneen pienestä, mutta siististä hotellista ... se oli
Bostonissa, kuten varmaan jo sanoinkin. Oi, kuinka säästelin kankeani!
Söin juuri sen verran, että pysyin hengissä. Mutta tarjosin usein muille
-- tarkoin valituille henkilöille -- ryypyt, tarjosin kuin olisin ollut
varakas mies; sehän teki juttuni uskottavaksi. Ja ollen itsekin
juopuvinani latelin satuani _Wide Awakesta_, isostaveneestä, salaisista
luotauksista, ja aarteesta, joka oli hiekassa -- sylen syvällä hiekassa.
Se oli kirjallinen, se oli sielullinen vaikutuskeino. Se viekoitteli
suolaisen veden tuoksulla, rohkeilla retkillä ja rikkaalla aarteella.
"Olette kai huomannut tämän kultakimpaleen minun kellonperissäni.
Siihen aikaan minulla ei vielä ollut varaa sellaiseen, mutta sen sijaan
minä puhuin kullasta, Kalifornian kullasta, lukemattomista
kultakimpaleista. Se oli kirjallista. Se antoi paikallisväriä.
Myöhemmin, tehtyäni ensimmäisen retkeni, kykenin hankkimaan
kultakimpaleen. Se oli syötti, johon ihmiset tarttuivat kuin kalat
onkeen. Nämä sormukset ovat myöskin syöttejä. Nykyään ette näe missään
tällaisia sormuksia. Kun aloin rikastua, ostin ne. Katsokaa tätä
kultakimpaletta. Puhellessani leikin sillä huolettomasti, kertoilen
suuresta kulta-aarteesta, jonka me hautasimme hiekkaan. Kullan säihke
herättää minussa uusia muistoja. Puhun isostaveneestä, nälästämme ja
janostamme ja kolmannesta perämiehestä, vaaleasta nuorukaisesta, jonka
poskea partaveitsi ei vielä ollut koskettanut, ja kerron, kuinka hän
juuri käytti sitä painona onkiessamme kaloja.
"Mutta palatkaamme Bostoniin. Kun muka olin juonut itseni humalaan,
kerroin lukemattomia merimiesjuttuja satunnaisille juomaveikoilleni --
noille yksinkertaisille naudoille, joita halveksin. Mutta huhu levisi,
ja eräänä päivänä tuli nuori sanomalehtimies haastattelemaan minua
aarteen ja _Wide Awaken johdosta_. Minä olin loukkaantuvinani,
suuttuvinani. Tuskastelin, hyvä hovimestari, teeskentelin. Itse asiassa
olin sydämestäni iloinen kieltäessäni haastattelun tuolta
nuorukaiselta, sillä tiesin varmasti hänen saaneen juomaveikoiltani
kuulla jo kyllin paljon yksityiskohtia.
"Aamulehdet sisälsivät kaksi tiheästi painettua palstaa minun
seikkailuistani. Luonani alkoi käydä vieraita. Tutkin heitä tarkoin.
Monellakaan, joka halusi olla mukana seikkailussa, ei ollut itsellään
varoja. Ne minä pilaillen karkotin ja odotin edelleen ja itse söin
entistä vähemmän pienen omaisuuteni hupenemistaan huvetessa.
"Vihdoin tuli hän, iloinen, nuori tohtorini, ja hän oli hyvin rikas.
Sieluni lauloi ilosta, kun näin hänet. Viimeiset kaksikymmentäkahdeksan
dollariani muistuttivat minulle, että pian uhkasi köyhäinhuone tai
kuolema. Olin jo päättänyt valita kuoleman mieluummin kuin palata sen
kurjan vankilan eläväin vainajain pariin. Mutta minun ei tarvinnut
palata sinne eikä minun tarvinnut kuollakaan. Iloisen nuoren tohtorin
veri lämpeni hänen ajatellessaan Etelämerta. Suitsutin hänen
sieraimiinsa kaukaisten maitten kukkalemun kyllästyttämää ilmaa ja
loihdin hänen silmiinsä ihastuttavina näkyinä pasaatipilvet ja
monsuunitaivaan, palmusaaret ja koralliriutat.
"Hän oli iloinen vallaton koiranpentu, suurenmoisen antelias
huolettomuudessaan, peloton kuin leijonanpenikka ja villi, hiukan
hurjistunut ainaisten hullutusten ja päähänpistojen takoessa hänen ylen
kekseliäässä päässään -- korvat auki nyt, hovimestari! Ennenkuin
lähdimme matkalle _Cloucester_-kuunarilla, jonka hän oli ostanut
ja varustanut kuntoon, hän kutsui minut kotiinsa antamaan neuvoja hänen
omissa matkavarusteluissaan. Tarkastelimme juuri erästä vaatekomeroa,
kun hän äkkiä sanoi: 'Tulee mieleeni, että mitähän tyttöseni sanoo
pitkästä poissaolostani. Mitä sanotte? Ottaisinko hänet mukaani?'
"En ollut tiennyt, että hänellä oli vaimo tai 'tyttönen'. Ja ilmaisin
hämmästykseni ja epäilyni.
"'Vain siksi, ettette usko minua, otan hänet mukaani matkalle', hän
virkkoi vallattomasti nauraen hämmästykselleni. 'Tulkaa mukaan, niin
saatte nähdä hänet.'
"Hän vei minut suoraan makuuhuoneeseensa, sänkynsä viereen, kohotti
peitettä ja näytti minulle hentojäsenisen egyptiläistytön muumion, joka
näytti nukkuneen siinä tuhat vuotta.
"Tyttö seurasi meitä tuolle pitkälle, turhalle Etelämerenmatkalle, ja
minäkin aivan rakastuin siihen suloiseen olentoon."
Vanha Merikarhu tuijotti uneksien lasiinsa, ja Dag Daughtry käytti
hyväkseen hänen vaitioloaan kysyäkseen:
"Entä nuori tohtori? Miten hän suhtautui siihen, että ette
löytäneetkään aarretta?"
Vanhan Merikarhun kasvoja kirkasti ilo.
"Hän nimitti minua ihastuttavaksi vanhaksi veijariksi kiertäen kätensä
olkapäitteni ympäri sen sanoessaan. Oi, hovimestari, aloin pitää tuosta
nuoresta miehestä kuin omasta kelpo pojasta. Ja käsi yhä minun
olkapäälläni -- ja minä tiesin, ettei se ollut pelkästään vain
kohteliaisuutta -- hän kertoi, että olimme tuskin päässeet River
Plattelle, kun hän huomasi petokseni. Nauraen ja vähän väliä taputtaen
minua olkapäähän, enemmän hyväillen kuin iloaan osoittaakseen, hän
huomautti, että kertomuksessani oli ristiriitaisuuksia (ne korjasin
sitten hänen avullaan ja hyvin korjasinkin), ja selitti, että matka oli
ollut ihana ja saattanut hänet ainaiseen kiitollisuudenvelkaan minulle.
"Mitä voin tehdä? Kerroin hänelle vaiheeni ja seikkailuni. Hänelle
sanoin myös oikean nimeni ja kerroin, mistä häpeästä olin sen
pelastanut lakkaamalla sitä käyttämästä.
"Niin, hän laski kätensä olkapäälleni..."
Vanha Merikarhu vaikeni, ääni petti, ja pari kyyneltä vieri poskelle.
Dag Daughtry kilisti ääneti hänen kanssaan, ja otettuaan pari kulausta
lasistaan vanhus voitti liikutuksensa.
"Hän pyysi, että muuttaisin hänen luokseen, ja vielä samana päivänä,
kun saavuimme Bostoniin, hän vei minut suureen autioon taloonsa. Hän
aikoi myös puhua lakimiestensä kanssa minun ottamisestani perheeseen --
se houkutteli hänen mielikuvitustaan. 'Otan teidät molemmat
perheeseeni, teidät ja Istharin.' -- Isthar oli pienen muumiotytön
nimi.
"Näin olin jälleen päässyt elämän taloon ja olin tulemaisillani
kunnioitetun perheen lailliseksi jäseneksi. Mutta elämä pettää meitä
yhtenään.
"Kahdeksantoista tuntia myöhemmin, aamulla, löysimme hänet kuolleena
sängystään pienen muumiotytön vierestä. Sydänhalvausko vaiko verenvuoto
aivoissa -- sitä en saanut milloinkaan tietää.
"Pyysin ja rukoilin, että heidät haudattaisiin yhdessä. Mutta hänen
serkkunsa ja tätinsä olivat jäykkää ja kylmää uusenglantilaista väkeä,
ja he lahjoittivat Istharin museoon, ja minua he kehottivat viikon
kuluessa poistumaan talosta. Lähdin tieheni tunnin kuluttua, ja he
tarkastivat vähät tavarani, ennenkuin antoivat minun mennä.
"Lähdin New Yorkiin. Siellä toistui sama juttu, minulla oli nyt vain
enemmän rahaa ja voin hoitaa asiani kunnollisesti. Samoin kävi New
Orleansissa ja Galvestonissa. Tulin Kaliforniaan. Tämä on viides
matkani. Oli kova työ saada nuo kolme innostumaan asiaan, kulutin koko
pienen omaisuuteni, ennenkuin he kirjoittivat sopimuksen alle. He
olivat sanomattoman alhaisia. Antaa minulle rahoja etukäteen! Pelkkä
ajatuskin siitä oli mahdottomuus. Mutta minä odotin aikani, hankin
pitkän hotellilaskun, tilasin lopuksi runsaan varaston sikareja ja
likööriä kuunarin omistajan maksettavaksi. Voi, mikä elämä siitä nousi!
Kaikki kolme raivosivat ja repivät tukkaansa ... minunkin tukkaani. He
sanoivat, ettei se käynyt päinsä. Silloin minä heti sairastuin. Sanoin,
että he kiusasivat minun hermojani ja tekivät minut sairaaksi. Kuta
enemmän he raivosivat, sitä sairaammaksi tulin. Silloin he myöntyivät.
-- Ja tässä me nyt olemme ilman vettä ja ohjaamme todennäköisesti pian
kulkumme Marquesas-saaria kohti täyttääksemme vesisäiliömme. Sitten he
palaavat tänne ja yrittävät uudelleen."
"Luuletteko?"
"Kyllä heidät tunnen." Vanha Merikarhu hymyili. "He palaavat varmasti.
He ovat pikkumaisia, ahnaita hulluja, jotka eivät koskaan saa
kyllikseen kultaa."
"Hulluja! Hulluja kaikki tyynni! Hullujen laiva!" huudahti Dag Daughtry
riemuissaan toistaen mitä äsken oli lastiruumassa sanonut, kun hän oli
porannut viimeisen tynnyrin ja kuuli juomaveden solisten virtaavan pois
sekä huomasi, että Vanha Merikarhu ja hän olivat samassa työssä.
14.
Varhain seuraavana aamuna aamuvahti, jonka tehtävänä oli tuoda päivän
vesivarasto keittiöön ja kajuuttaan, huomasi, että tynnyrit olivat
tyhjiä. Herra Jackson kävi tästä niin levottomaksi, että hän heti
hälyytti kapteeni Doanen, eikä ollut kulunut montakaan minuuttia,
ennenkuin tämä oli herättänyt Grimshaw'n ja Nishikantan kertoakseen
heille onnettomuudesta.
Aamiainen oli kovin jännittävä Vanhalle Merikarhulle ja Daughtrylle,
sillä kolmikko raivosi ja vaikeroi. Etenkin kapteeni Doane oli
suunniltaan harmista. Simon Nishikanta puhkesi synkkiin kirouksiin sitä
konnaa kohtaan, joka oli tehnyt ilkityön, ja kuvaili, mitkä kamalat
rangaistukset häntä odottaisivat. Grimshaw puristeli yhtä mittaa
mahtavia lihanpunaisia nyrkkejään, aivan kuin hän olisi kiristänyt
jotakin kurkusta.
"Muistanpa, kuinka vuonna '47 -- ei '48, niin '48", lörpötteli Vanha
Merikarhu. "Silloin olin samanlaisessa ellen vieläkin pahemmassa
pulassa. Meitä oli kuusitoista isossaveneessä. Ajauduimme Glisterin
matalikolle. Sen nimen matalikko sai sen jälkeen kun meidän pieni,
sievä laivamme löysi sen eräänä pimeänä yönä ja sai jättää sinne
runkonsa. Matalikko on merkitty amiraliteetin karttoihin, kapteeni
Doane voi sen todistaa..."
Ei kukaan muu kuunnellut kuin Dag Daughtry, joka tarjoili paahdettua
leipää ja ihmetteli Vanhan Merikarhun mielenmalttia. Mutta Simon
Nishikanta, joka sattui huomaamaan, että vanhus laverteli taas jotakin,
ärjäisi vihaisesti:
"Vaiti. Suu kiinni. En jaksa kuulla teidän ainaista 'muistanpa'."
Vanha Merikarhu oli hämmästyvinään, aivan kuin olisi erehtynyt
kertomuksessaan.
"Ei, vakuutan teille", hän jatkoi, "vanha kieleni lienee erehtynyt. Ei
se ollut _Wide Awake_, se oli vain priki _Glister_. Sanoinko
_Wide Awake? Glister_ se oli, pieni sievä priki, leikkilaiva
melkein. Keula oli kuparia. Rakenteeltaan se oli siro kuin delfiini.
Oikea aaltojenhalkoja ja myrskylintu se oli. Nopea liikkeissään. Kyllä
oli vahdeilla työtä, kun se pääsi vauhtiin. Minä olin superkargöörinä.
Lähdimme New Yorkista, ilmeisesti lounaisrannikkoa kohti, mutta
suljetuin määräyksin..."
"Jumalan nimessä, vaietkaa, vaietkaa! Teette minut hulluksi
loruillanne!" huusi Nishikanta todella suunniltaan. "Armahtakaa
toki! Mitä minä välitän teidän _Glisteristänne_ ja salaisista
määräyksistänne."
"Salaiset määräykset", jatkoi Vanha Merikarhu kasvot ilosta loistaen.
"Niissä sanoissa on taikavoimaa." Lausuessaan hän ikäänkuin hyväili
sanoja. "Niinä aikoina, hyvät herrat, laivat vielä purjehtivat
toisinaan salaisin määräyksin. Ja superkargöörinä -- pieni pääomani
sijoitettuna yritykseen, ja oikeutettuna voitto-osuuteen -- olin
tärkeämpi henkilö kuin itse kapteeni. Salaiset määräykset eivät olleet
hänellä, vaan minulla. Vakuutan, etten itsekään tiennyt, mitä ne
sisälsivät. Vasta kun olimme sivuuttaneet Kap Hornin ja purjehtineet
kappaleen matkaa Tyynellemerelle, mursin sinetin ja sain tietää, että
meidät oli määrätty Van Diemenin maahan. Siihen aikaan sitä sanottiin
Van Diemenin maaksi..."
Se oli oikea yllätysten päivä. Kapteeni Doane yllätti perämiehen
varastamasta tietoja laivan asemasta väärällä avaimellaan hänen
kirjoituspöytänsä laatikosta. Siitä tuli kohtaus, mutta ei mitään
muuta, sillä suomalainen oli aivan liian kookas ja voimakas
tappelutoveriksi, ja kapteeni Doane tyytyi ainoastaan haukuskelemaan
hänen menettelyään lakkaamatta toistaen: "Niin, sir", "ei, sir" ja
"Valitan kovin, sir".
Tärkein yllätys sattui varmaankin Dag Daughtrylle, vaikkei hän itse
sitä silloin vielä ymmärtänyt. Kun laivan suunta oli muutettu ja kaikki
purjeet nostettu ja Vanha Merikarhu oli ilmoittanut hänelle, että
Taiohae Marquesas-saarilla oli nyt heidän päämääränsä, ryhtyi Dag
Daughtry iloisena ajamaan partaansa. Yksi huoli hänellä vielä kuitenkin
oli. Hän ei ollut aivan varma siitä, oliko niin kaukaisessa maailman
kolkassa kuin Taiohaessa saatavana hyvää olutta.
Kun hän, suurin osa kasvoja saippuavaahdon peitossa, valmistautui
ensimmäisen kerran vetäisemään partaveitsellä, hän huomasi tumman
kohdan ihossaan, kulmakarvojen välillä, hiukan niiden yläpuolella.
Saatuaan partansa ajetuksi hän kosketti tummaa pilkkua ja ihmetteli,
kuinka juuri se kohta oli voinut ahavoitua. Mutta koskettaessaan sitä
hän ei tuntenut mitään. Tumma kohta oli kuoleentunut.
"Kummallista", hän ajatteli, mutta sitten hän kuivasi kasvonsa ja
unohti koko asian.
Yhtä vähän kuin hän tiesi, mitä kauhuja se tumma pilkku toi mukanaan,
hän aavisti, että Ah Moyn vinot silmät olivat jo aikoja sitten sen
keksineet ja tarkkasivat sitä päivä päivältä kasvavalla pelolla.
Luovien kaakkoispasaatia vastaan _Mary Turner_ aloitti pitkän
matkansa Marquesas-saarille. Miehistö oli iloissaan. He olivat vain
yksinkertaisia merimiehiä, mutta kumminkin he ottivat riemuiten vastaan
uutisen, että purjehdittiin troopilliselle saarelle täyttämään
vesisäiliöitä. Kolme toverusta kajuutassa oli huonolla tuulella, ja
Nishikanta puhui suorastaan solvaten kapteeni Doanesta ja epäili,
löytäisikö hän Marquesas-saaria. Välikannen kanssissa kaikki olivat
iloisia -- Dag Daughtry siitä syystä, että tiesi pian saavansa
palkkansa ja oli varma, että hankittaisiin uusi olutvarasto; Kwaque
iloitsi, koska hänen herransakin oli iloinen, ja Ah Moy siksi, että
toivoi pian voivansa paeta laivasta ja jättää molemmat spitaaliset,
joiden kanssa oli joutunut asumaan.
Miksi otti osaa yleiseen iloon kanssissa ja teki ahkerasti työtä
herransa kanssa oppiakseen ulkoa viidennen laulunsa. Se oli "Näytä
tietä, kirkas pilvi". Laulussaan, joka lopuksikin oli vain koulittua
ulvontaa, Miksi etsi jotain, tietämättä itsekään mitä. Itse
asiassa se etsi _kadonneita tovereitaan_, esihistoriallisen ajan
koiralaumoja, jolloin koirat eivät vielä olleet joutuneet elämään
ihmisten tulilla, jolloin ihmiset eivät vielä osanneet tehdä tulta
eivätkä vielä olleet ihmisiä.
Se oli tosin elänyt vain kaksi vuotta tässä maailmassa, joten sillä ei
ollut omia kokemuksia kadonneista tovereista. Monen tuhannen sukupolven
ajan sen esi-isät olivat eläneet laumasta erillään, mutta syvällä sen
joka lihakseen ja hermoon juurtuneena eli muisto erämaa-ajoista, jolloin
johtajat olivat juosseet lauman rinnalla kuin varjot, ponnistaen
voimansa äärimmilleen ja saaden toiset ponnistelemaan. Miksin nukkuessa
nämä alkuaikojen muistot väliin kohosivat sen tajuntaan. Nämä unet
olivat todellisia kuin elämä, mutta herättyään Miksi muisti ne vain
hämärästi, mikäli muisti niitä ollenkaan. Mutta kun se nukkui tai lauloi
hovimestarin kanssa, se kaipasi kadonneita tovereitaan ja innostui
etsimään kadonnutta tietä takaisin niiden luo.
Hereillä ollessaan Miksillä oli muita eläviä tovereita: oli hovimestari,
Kwaque, Cocky ja Saul, ja se seurasi niiden kintereillä samoin kuin sen
esi-isät olivat seuranneet heimolaisiaan yhteisillä retkillään. Nyt oli
lauman alueena vain välikannen kanssi, ja sieltä se vaelsi ulos avaraan
maailmaan, jona oli _Mary Turner_, levottomalla merellä keinuileva
laiva.
Mutta kanssin asukkaat olivat Miksille muutakin kuin pelkkä
toverilauma. Kanssi oli taivas, sillä Jumala asui siellä. -- Ihmiset
keksivät varhain Jumalan, usein se oli kiveä tai savea tai tulta, ja
ihmiset panivat sen asumaan puihin, vuorille tai tähtien joukkoon. Näin
teki ihminen siksi, että hän huomasi olevansa katoavainen ja häviävänsä
heimosta tai perheestä -- tai miten hän lie nimittänytkään ryhmäänsä,
joka oli vain ihmislauma. Mielikuvituksessaan hän silloin loi uuden
toverijoukon, johon hän voi kuolemansa jälkeen liittyä. Peläten
pimeyttä, jonne hän näki kaikkien vaipuvan, hän rakensi pimeyden taakse
valoisamman maailman, autuaamman metsästysmaan, kauniimman ja komeamman
juhlasalin ja pitopaikan ja nimitti sen "taivaaksi".
Nykyajan alkeellisimpain alkuihmisten tavoin Miksi ei laatinut
itselleen varjoa omasta varjostaan sitä Jumalana palvellakseen. Se ei
palvellut varjoja. Se palvoi todellista, ilmielävää Jumalaa, ei oman
nelijalkaisen, karvaisen muotonsa mukaista kuvaa, vaan elävää,
kaksijalkaista, karvatonta, pystyssä kulkevaa olentoa hovimestarin
hahmossa.
15.