kunnioitti Cockya, joka sitä komensi ja liehakoi, ja lauloi
jumaloimansa hovimestarin kanssa. Daughtry tyhjensi kuusi olutpulloansa
joka päivä, nosti palkkansa aina kuukauden ensimmäisenä päivänä ja
ihaili Charles Stough Greenleafia laivan hienoimpana miehenä. Kwaque
rakasti ja palveli herraansa, samalla kun edistyvä spitaali kehitti
hänen otsansa poimut yhä paksummiksi ja tummemmiksi. Ah Moy karttoi
mustaa papualaista kuin ruttoa, peseytyi vähän väliä ja keitti
lakanansa kerran viikossa. Kapteeni Doane piti huolta suunnasta ja oli
huolissaan talonkaupoistaan, Grimshaw istui punaiset kädet mahtavilla
polvillaan ja näykki panttilainaajaa, joka ei antanut yhtä paljon
yhteiseen yritykseen kuin hän antoi vehnäfarminsa tuloista. Simon
Nishikanta kuivaili hikistä kaulaansa rasvaisella silkkinenäliinallaan
ja maalasi ainaisia vesivärikuviaan. Perämies varasti väsymättä tietoja
pituus- ja leveysasteista väärällä avaimellaan, ja Vanha Merikarhu joi
virkistyksekseen ja poltti havannasikareja -- kolme dollarilla; ne
laskettiin matkakuluihin -- ja lorusi yhtä mittaa isonveneen helvetistä
ja aarteesta sylen syvällä hiekassa.
Tuli sitten valtameritaival, joka Daughtrysta oli kaikkien muiden
kaltainen. Maata ei näkynyt. Laiva oli maailman keskus ja taivaanranta
sen muuttumaton, ikuinen ääri. Kompassin magneettineula oli se vipu,
jonka varassa _Mary Turner_ liikkui. Aurinko nousi epäilemättä
idästä ja laski varmasti länteen, tietenkin pienet deklinaatio-,
deviaatio- ja variaatiopoikkeukset huomioon otettuina, ja tähtisarjat
vaelsivat yöllistä kulkuaan taivaalla kuten aina muulloinkin.
Ja tällä valtameritaipaleella tähystäjä komennettiin mastonhuippuun
aina päivän sarastaessa, ja hän sai istua siellä pimeän tuloon asti
_Mary Turnerin_ jatkaessa yhä matkaansa läpi yön samaan suuntaan.
Kun aika kului ja ilma, Vanhan Merikarhun vakuutuksen mukaan, kävi yhä
kuumemmaksi, kaikki kolme aarteenetsijää kapusivat mastoihin
tähystelemään. Grimshaw tyytyi seisomaan isonmaston puomilla. Kapteeni
Doane kiipesi korkeammalle ja istuutui hajareisin etumaston
märssytangolle. Ja Simon Nishikanta jätti iänikuiset vesivärinsä ja
antoi kahden irvistelevän, hoikan merimiehen laahata hänet, niin paksu
ja raskas kuin olikin, ylös mesaaniköysistöön, kunnes he saivat hänet
köytetyksi lujasti kiinni poikkipuihin, ja siellä hän sitten istui ja
tuijotti kullanjanoisin silmin auringonpaahteiselle merelle hienoimman
kiikarin läpi, mikä oli milloinkaan jäänyt lunastamatta hänen
panttilaitokseensa.
"Kummallista", mutisi Vanha Merikarhu, "kovin kummallista. Tämä on se
paikka. Siitä ei ole epäilemistä. Saatoin aivan täydellisesti luottaa
kolmanteen perämieheen. Hän oli vain kahdeksantoistavuotias, mutta hän
oli taitavampi purjehtija kuin kapteeni. Eikös hän löytänytkin
koralliriuttaa, kun olimme kahdeksantoista päivää olleet isossa
veneessä. Ei ollut standarttikompassia, ja tiedätte hyvin, mitä
sekstantti hyödyttää pienessä veneessä kovassa aallokossa. Hän kuoli,
mutta suunta, jonka hän viimeisellä hetkellään minulle ilmaisi, oli
niin oikea, että saavuimme koralliriutalle jo seuraavana päivänä."
Kapteeni Doane kohautti olkapäitään ja kohtasi uhmaillen Armenian
juutalaisen epäluuloisen katseen. "Eihän se ole voinut mereen vajota",
virkkoi Vanha Merikarhu keskeyttääkseen sopivalla tavalla kiusallisen
äänettömyyden. "Saari ei ollut mikään kari tai riutta. Leijonanpää oli
3855 jalkaa korkea. Näin kapteenin ja kolmannen perämiehen määräävän
sen korkeuden."
"Olen etsinyt ja harannut koko meren, eivätkä minun harani piit ole
niin harvassa, että neljäntuhannen jalan korkuinen vuorenhuippu olisi
huomaamatta livahtanut läpi."
"Kummallista, kummallista", mutisi Vanha Merikarhu puoleksi itselleen,
puoleksi aarteenetsijöille. Sitten hän virkkoi kasvot äkkiä kirkastuen:
"Mutta tietenkin variaatiopoikkeus on muuttunut, kapteeni Doane.
Oletteko ottanut huomioon sen muuttumisen puolen vuosisadan kuluessa?
Siitä tulee jo suuri ero. Minun luullakseni ei variaatio siihen aikaan
ollut niin määrätty ja tarkoin tunnettu kuin nykyään."
"Leveysaste on aina leveysaste ja pituusaste on pituusaste", vastasi
kapteeni. "Variaatio ja deviaatio otetaan huomioon ainoastaan
määrättäessä suuntaa puhtaasti matemaattisin keinoin."
Tämä oli silkkaa hepreaa Simon Nishikantalle, joka kuitenkin asettui
heti Vanhan Merikarhun puolelle.
Mutta Vanha Merikarhu oli tasapuolinen, äsken puolustettuaan
juutalaista hän asettui seuraavalla hetkellä kapteenin puolelle.
"On synti, että teillä on vain yksi kronometri. Vika onkin ehkä juuri
siinä. Miksi otitte vain yhden matkaan?"
"Minä äänestin kahta", puolustautui juutalainen. "Sen muistatte kyllä,
Grimshaw?"
Vehnäfarmari nyökkäsi vastahakoisesti, ja kapteeni ärjäisi:
"Mutta ette äänestänyt kolmea."
"Mutta ellei kaksi ole parempi kuin yksi, kuten itse sanoitte -- ja
Grimshaw voi sen todistaa -- niin ei myöskään kolme ole parempi kuin
kaksi, paitsi hintaan nähden."
"Mutta, jos nyt on vain kaksi kronometriä, niin kuka silloin voi sanoa,
kumpi niistä käy väärin?" kysyi kapteeni Doane.
"Niin, sanokaapas se", matki panttilainaaja olkapäitään kohauttaen.
"Ellei voi sanoa, kumpi kahdesta käy väärin, niin kuinka sitten voisi
tietää, mikä käy väärin kahdesta tusinasta? Jos niitä on vain kaksi,
voi ainakin virheen panna kahtia."
"Mutta ettekö käsitä..."
"Käsitän vallan hyvin, että kaikki tuo loruilu suunnasta on pelkkää
pötyä. Minulla on ollut liikkeessäni nelitoistavuotiaita apulaisia,
jotka ovat ymmärtäneet purjehtimisesta yhtä paljon kuin tekin. Kysykää
niiltä: Ellei kaksi kronometriä ole parempi kuin yksi, niin kuinka voi
silloin kaksituhatta olla parempi kuin yksi? Ja he vastaisivat
empimättä, että ellei kaksi dollaria ole parempi kuin yksi, niin ei
kaksituhattakaan dollaria ole parempi kuin yksi. Sanoohan sen jo terve
järki."
"Juuri niin, ja sittenkin te olette aivan väärässä", pisti Grimshaw
väliin. "Minähän sanoin silloin, että ainoa syy, minkä tähden otimme
kapteeni Doanen osalliseksi yritykseemme, oli se, että me tarvitsimme
purjehdustaitoista henkilöä, koska meistä ei kukaan niitä asioita
ymmärrä. Te sanoitte silloin: Aivan niin, ja kuitenkin uskoitte
tietävänne enemmän kuin hän, koskette suostunut kolmen kronometrin
ottoon. Teitä peloittivat kustannukset. Se onkin ainoa asia, mikä
teidän aivoihinne mahtuu. Te tahdotte kaivaa maasta kymmenen
miljoonaa dollaria lapiolla, jonka olette romukauppiaalta tinkinyt
kuudellakymmenelläkahdeksalla sentillä."
Dag Daughtry ei voinut olla kuulematta näitä keskusteluja, joista
sukeutui pikemmin riitoja kuin neuvotteluja. Simon Nishikantalle ne
aina päättyivät "meri-ikävään", kuten merimiehet sanovat. Tuntikausiin
tuo suuttunut juutalainen ei puhunut sanaakaan eikä ollut kuulevinaan,
kun häntä puhuteltiin. Hän yritti maalata, mutta joutui äkkiä villin
raivon valtaan, repi harjoitelmansa, heitti ne kannelle, otti sitten
isoreikäisen rihlapyssynsä, istuutui perään ja ammuskeli jokaista
pyöriäisvalasta, maneettia ja delfiiniä, joka sukelsi esiin aalloista.
Hänelle näytti tuottavan suurta riemua se, että sai lähettää kuulia
jonkin ohivilahtavan koreanvärisen kalan ruumiiseen, siten ainiaaksi
lopettaa sen salamannopeat liikkeet ja kellauttaa sen kyljelleen, minkä
jälkeen se hitaasti vajosi meren syvyyteen.
Väliin, kun parvi isoja, mustia valaita ui ohitse, Simon Nishikanta
joutui aivan haltioihinsa tuskantuottamisen riemusta. Hänen onnistui
osua ehkä kymmenkuntaan mahtavaan valaaseen. Hänen kuulansa sattuivat
niihin kuin piiskaniskut. Ne hypähtivät ilmaan kuin iskun saaneet
nuoret hevoset tai pyrstöllään iskien sukelsivat veden pinnan alle
uidakseen sitten hurjaa vauhtia kauas merelle, jonne katosivat
kohiseviin kuohuihin.
Vanha Merikarhu pudisti surullisena päätään, ja Daughtry, josta myös
oli tuskallista nähdä viattomia eläimiä kiusattavan, tuli sääli
vanhusta, ja hän kiiruhti pyytämättä noutamaan kalliita sikareja --
kolme dollarilla. -- Grimshaw irvisteli harmissaan ja mutisi itsekseen:
"Sellainen lurjus! Sellainen haiseva elukka! Ei kukaan kunnon mies pura
kiukkuaan viattomiin eläimiin. Mutta hän on sellainen, että ellei hän
jostakin pidä tai jos joku sattuu arvostelemaan hänen ääntämistään tai
laskutaitoaan, niin hän voi kostoksi potkaista sen miehen koiraa ...
tai myrkyttää sen. Vanhaan hyvään aikaan oli meillä Colusassa tapana
hirttää tuollaiset vain puhdistaaksemme ilman, jota hengitimme."
Mutta kapteeni Doane ilmaisi suoraan vastenmielisyytensä:
"Kuulkaahan, Nishikanta", hän sanoi kalpeana, huulet kiukusta väristen,
"tuo on raakaa, ja ainoa, minkä sillä saatte aikaan, on se, että teitä
itseänne kohdellaan raa'asti. Minä tiedän mitä sanon. Teillä ei ole
oikeutta saattaa meitä kaikkia hengenvaaraan turhan tähden.
Eikö luotsilaiva _Annie Minea_ upottanut valas Golden Gate
salmessa? Nuorena ollessani purjehdin toisena perämiehenä
_Berncastle_-prikillä Hakodataan, ja sain silloin pumputa kaksi
vahtivuoroa, kun alus oli uppoamaisillaan vain siksi, että valas oli
sitä pyrstöllään huitaissut. Ja valaanpyytäjäfregatti _Essex_
upposi Etelä-Amerikan länsirannikolla kahdensadan meripenikulman päässä
maasta, minkä matkan pelastusveneet sitten saivat soutaa, ja tämä
sattui vain sen tähden, että iso naarasvalas löi sen säpäleiksi."
Mutta Simon Nishikanta oli niin pahalla päällä, ettei viitsinyt edes
vastata, vaan ammuskeli edelleen jokaista valasta, minkä huomasi.
"Muistan hyvin _Essexin_", virkkoi Vanha Merikarhu Dag
Daughtrylle. "Siitä teki lopun naarasvalas, jolla oli poikanen.
Laiva oli täydessä lastissa ja upposi vajaassa tunnissa. Yksi
pelastusveneistä hävisi tietymättömiin."
"Eikö yksi veneistä tullut Havaijiin?" kysyi Dag Daughtry
kunnioittavasti. "Ainakin minä tapasin kolmekymmentä vuotta sitten
Honolulussa erään vanhan miehen, joka väitti olleensa harppuunamiehenä
valaanpyytäjälaivalla, jonka valas oli upottanut Etelä-Amerikan
rannikolla. En ole sittemmin kuullut siitä puhuttavan, ennenkuin te nyt
mainitsitte sen, sir... Se on varmaan ollut sama laiva, vai mitä
arvelette?"
"Elleivät valaat ole upottaneet kahtakin laivaa Amerikan
länsirannikolla", vastasi Vanha Merikarhu. "Ei ole epäilystä siitä,
että ainakin _Essexin_ niin kävi. Onhan mahdollista, että mies,
josta puhuitte, oli ollut _Essexissä_."
13.
Kapteeni Doane ahersi uupumatta. Hän seurasi auringon päivittäistä
kulkua taivaalla, laski deklinaatioerotuksen, joka johtui maan
kääntymisestä akselinsa ympäri, ja laati lukemattomia olettamuksia ja
laski, kunnes hänen päänsä oli aivan pyörällä.
Simon Nishikanta teki kaikkien kuullen pilaa kapteenin puutteellisista
meritiedoista, kuten hän sanoi, ja maalaili vesivärikuvia hyvällä
tuulella ollessaan ja ammuskeli haikaloja, merilintuja ja kaikkia
mahdollisia merieläimiä, kun alakuloisuus ja meri-ikävä alkoi vaivata
eikä vieläkään näkynyt Leijonanpäätä, vanhan Merikarhun aarresaaren
korkeinta huippua.
"Näytän teille, etten ole kitupiikki", lausui Nishikanta kerran oltuaan
kovassa auringonpaahteessa viisi tuntia maston huipussa merelle
tähyämässä. "Kapteeni Doane, millä hinnalla luulisitte San Franciscosta
saavan ostaa kronometrejä -- käytettyjä, mutta hyviä, tarkoitan?"
"Sanokaamme sadalla dollarilla", kapteeni vastasi.
"Hyvä. Tämä ei ole kitupiikin ehdotus. Kustannukset sellaisen
kronometrin hankkimisesta olisi jaettu meidän kolmen kesken. Minä otan
nyt yksin maksaakseni koko hinnan. Sanokaa miehistölle, että minä,
Simon Nishikanta, maksan sata dollaria sille, joka ensiksi huomaa maan
herra Greenleafin ilmoittamalla leveys- ja pituusasteella."
Mutta merimiehet, joita kohta oli parvittain mastojen huipuissa,
pettyivät pahasti, sillä he saivat vain kaksi päivää jatkaa
tähystelyään. Tämä ei ollut yksistään Dag Daughtryn syytä, vaikka kyllä
sekin kepponen, mihin hän ryhtyi, olisi jo riittänyt tekemään lopun
heidän tähystelystään.
Dag Daughtry oli varastohuoneessa kajuutan lattian alla katsastamassa
olutlaatikoita, jotka oli otettu matkaan erikoisesti häntä varten. Hän
laski laatikot, epäili tulosta, jonka sai, sytytti tulitikun toisensa
jälkeen, laski uudelleen ja etsi sitten kaikkialta varastohuoneesta
toivoen löytävänsä jostakin lisää laatikoita.
Hän istuutui kajuutan lattiassa olevan luukun alle ja mietti pitkän
aikaa. -- Tässä on taas juutalainen pelissä -- hän ajatteli -- tuo sama
juutalainen, joka oli suostunut ottamaan _Mary Turnerille_ kaksi
kronometriä, mutta ei millään ehdolla kolmea. Sama juutalainen oli
sitoutunut hankkimaan riittävän olutvaraston, jotta Daughtry saisi
kuusi pulloansa joka päivä. -- Hovimestari laski varmuuden vuoksi
laatikot vielä kerran. Niitä oli kolme. Ja koska joka laatikossa oli
kaksi tusinaa pulloja ja hänen päivittäinen annoksensa oli puoli
tusinaa, niin oli selvää, että varasto, joka hänellä oli edessään,
kestäisi ainoastaan kaksitoista päivää. Eikä kahdessatoista päivässä
mitenkään ennättäisi purjehtia lähimpään satamaan, mistä saisi ostaa
olutta.
Kun hovimestari oli päässyt selville asiasta, hän ei hukannut
hetkeäkään. Kello oli neljännestä vailla kaksitoista, kun hän kapusi
ylös varastohuoneesta, painoi luukun kiinni ja kiiruhti kattamaan
pöytää. Hän palveli kohteliaana seuruetta päivällisen aikana, vaikka
hän vaivoin voi hillitä itsensä kaatamasta suurta liemimaljaa
hernekeittoineen Simon Nishikantan päähän. Itse asiassa häntä pidätti
vain ajatus siitä teosta, minkä hän äsken varastohuoneessa istuessaan
oli päättänyt suorittaa vielä saman päivän iltapuolella lastiruumassa,
missä vesitynnyreitä säilytettiin.
Kello kolme, kun Vanha Merikarhu luultavastikin torkkui hytissään
ja kapteeni Doane, Grimshaw sekä puolet laivan miehistöstä
riippui mastojen huipuissa koettaen manata Leijonanpäätä esiin
kirkkaansinisestä merestä, Dag Daughtry laskeutui alas portaita, jotka
avonaiselta aukolta johtivat lastiruumaan. Täällä olivat vesitynnyrit
monessa pitkässä rivissä, kapeat käytävät välillä.
Hovimestari veti povestaan poranvarren ja asetti siihen puolen tuuman
pituisen terän, minkä kaivoi esille housuntaskustaan. Hän laskeutui
polvilleen ja porasi ensimmäisen tynnyrin alareunaa, kunnes vesi pursui
esiin ja virtasi solisten ruumaan. Hän työskenteli nopeasti, poraten
tynnyrin toisensa jälkeen ja eteni yhä kauemmas lastiruuman pimeimpään
perukkaan. Kun hän tuli ensimmäisen rivin päähän, hän pysähtyi
kuuntelemaan monien puolentuuman levyisten purojen solinaa. Ja hänen
tarkka korvansa oli kuulevinaan samanlaista solinaa oikealta, siltä
taholta, missä seuraava tynnyrien välinen käytävä oli. Tarkkaavasti
kuunneltuaan hän erotti aivan selvästi kovaan puuhun uppoavan poran
kitinän.
Hetkistä myöhemmin Daughtry oli huolellisesti piilottanut poran varren
ja terän ja laski kätensä miehen olkapäälle, miehen, jota hän ei
hämärässä tuntenut, mutta joka oli polvillaan tynnyrin vieressä ja
porasi huohottaen reikää sen kylkeen. Rikollinen ei yrittänytkään
paeta, ja kun Daughtry sytytti tulitikun, hän näki edessään Vanhan
Merikarhun säikähtyneet kasvot.
"No, kaikkea sitä sattuu...!" mutisi hovimestari hämmästyneenä. "Miksi
helvetissä laskette veden pois?"
Hän tunsi vanhuksen ruumiin vapisevan pelosta, ja hänen mielensä
heltyi.
"Samapa se", hän kuiskasi. "Älkää pelätkö minua. Kuinka monta tynnyriä
olette jo porannut."
"Kaikki tässä rivissä", kuiskasi vanhus vastaan. "Ettehän mene
kertomaan ... noille toisille?"
"Kertomaan toisille?" Daughtry naurahti. "Voinpa sanoa teille, että
olen täällä samalla asialla, vaikka en voi käsittää, miksi te sitä
teette. Olen juuri saanut poratuksi kaikki tynnyrit ylähangan puolella.
Mutta sen sanon teille, herra Greenleaf, menkää täältä heti kaikessa
hiljaisuudessa, kun se vielä käy päinsä. Kaikki ovat ylhäällä
tähystämässä, eikä kukaan huomaa teitä. Minä suoritan loppuun tämän
tekosen ... ja jätän ainoastaan sen verran vettä, että se riittää ...
sanokaamme, kahdeksitoista päiväksi."
"Tahtoisin puhella kanssanne ... selittää asian", kuiskasi Vanha
Merikarhu.
"Aivan niin, herra Greenleaf, en kiellä olevani hiton utelias kuulemaan
sitä selitystä. Tulen luoksenne kajuuttaan kymmenen minuutin kuluttua,
niin että saamme jutella rauhassa. Mutta mitä tarkoituksia teillä
sitten lieneekin, olen teidän puolellanne. Minullekin sattuu sopimaan
parhaiten, että pääsemme pian satamaan, ja sitäpaitsi tunnen teitä
kohtaan suurta kiintymystä ja kunnioitusta, herra Greenleaf. Menkää
nyt. Tulen kymmenen minuutin kuluttua."
"Pidän teistä paljon, hovimestari", kuiskasi vanhus vapisevalla
äänellä.
"Ja minä pidän teistä, herra Greenleaf -- niin hiton paljon enemmän
kuin noista kullankalastajista. Mutta puhukaamme tästä toiste.
Menkäähän nyt. Minä lasken maahan loput vedestä."
Neljännestunnin kuluttua, kun kolme kullankalastajaa kieppui vielä
mastonhuipuissa, Charles Stough Greenleaf istui kajuutassa totilasin
ääressä, ja Dag Daughtry seisoi pöydän toisella puolen ja joi suoraan
olutpullosta.
"Ette ehkä ole osannut sitä arvata", aloitti Vanha Merikarhu
kertomuksensa, "mutta tämä on jo minun neljäs aarteenetsintäretkeni".
"Te tarkoitatte...?" sanoi Daughtry.
"Niin, aivan niin. Aarretta ei ole olemassakaan. Eikä ole koskaan
ollutkaan sen enempää kuin on ollut Leijonanpäätä, isoa venettä ja
salaisia merkkejä."
Daughtry repi hämmästyneenä tuuheata harmaata tukkaansa ja sanoi:
"Olette pettänyt minut täydelleen, herra Greenleaf. Olette saanut minut
uskomaan tuohon aarteeseen."
"Tunnustan, että tuo on erittäin hauska kuulla. Se osoittaa, etten ole
kovinkaan tyhmä, kun voin petkuttaa teidänkaltaistanne miestä. On
helppo pettää ihmisiä, jotka eivät ajattele mitään muuta kuin rahaa.
Mutta te olette toisenlainen. Ette elä yksistään rahan tähden. Olen
tarkannut, miten suhtaudutte koiraanne, mustaan poikaanne, olueen. Ja
juuri siksi, ettei teidän sydämenne riipu kiinni suuressa kätketyssä
aarteessa, on teitä vaikeampi pettää. Niitä, jotka intohimoisesti
haluavat jotakin, on hämmästyttävän helppo pettää. He ovat alhaisia
mieleltään. Jos heitä houkuttelee sadan dollarin voitolla, niin he
iskevät kuin kalat onkeen. Jos heille tarjoaa tuhat dollaria tai
kymmenentuhatta, niin he kadottavat viimeisenkin järkensä. Olen vanha
mies, hyvin vanha. Tahdon mielelläni elää, kunnes kuolen -- tarkoitan
elää kunniallisesti, mukavasti."
"Ja te pidätte pitkistä merimatkoista. Alan ymmärtää. Juuri kun he ovat
lähellä sitä paikkaa, missä -- aarretta ei ole, pakottaa jokin pieni
onnettomuus, kuten vesivaraston loppuminen, heidät palaamaan satamaan,
ja sitten he lähtevät uudelleen etsimään."
Vanha Merikarhu nyökkäsi, ja hänen auringon vaalentamat silmänsä
loistivat.
"_Emma Louisa_ esimerkiksi! Pidin sitä matkoilla yli puolitoista
vuotta vedenpuutteella ja muilla pienillä onnettomuuksilla. Sitäpaitsi
he maksoivat minun edestäni yhteen New Orleansin hienoimmista
hotelleista yli neljän kuukauden ajan ennen matkan alkua ja antoivat
minulle runsaat etumaksut, niin, oikein runsaat."
"Mutta kertokaa enemmän, herra Greenleaf, olen kovin utelias", Dag
Daughtry sanoi ja ryyppäsi viimeisen oluen pullostaan. "Se on
kerrassaan mainio kepponen. Tahtoisin oppia sen vanhojen päivien
varalle, mutta lupaan kunniasanallani, herra Greenleaf, etten rupea
kilpailemaan kanssanne. Aloitan sitten vasta, kun te olette poissa."
"Ensiksikin täytyy valita ihmisiä, joilla on rahaa -- paljon rahaa,
niin ettei tee mitään, jos he hiukan menettävätkin yrityksessä. Ja
sellaiset on myös helpompi saada innostumaan asiaan."
"Koska he ovat ahneempia", pisti hovimestari väliin. "Mitä enemmän
rahaa heillä on, sitä enemmän he tahtovat."
"Aivan niin. Ja saavathan he korvauksen rahoistaan. Sellaiset
merimatkat ovat heille erittäin terveellisiä. Lopultakaan en tee heille
mitään vahinkoa, vaan pelkästään hyvää."
"Mutta entä nuo arvet sitten -- haava teidän kasvoissanne ja puuttuvat
sormet? Te ette saanutkaan niitä isossa veneessä, kun merimies iski
puukkonsa teihin. Miten hitossa te olette ne saanut? -- Odottakaa
hetkinen, herra Greenleaf. Antakaa minun ensin täyttää lasinne."
Ja täytetyn lasin ääressä Charles Stough Greenleaf kertoi arpiensa
tarinan.
"Ensiksikin teidän tulee tietää, hovimestari, että minä olen ... no
niin, herrasmies. Minun nimeni esiintyy Yhdysvaltojen historiassa jo
aikoja ennen kuin ne olivat muodostuneet Yhdysvalloiksi. Olin toisena
luokallani korkeakoulussa, jonka nimeä en halua mainita. Muutoin ei se
nimi, jota käytän, ole omani. Olen itse tekaissut sen. Minulla on ollut
huono onni elämässä. Laivan kantta aloin polkea jo nuorena miehenä,
mutta _Wide Awaken_ kannella en ole milloinkaan ollut. Se laiva on
vain satua ja minun elinkeinoni nyt vanhoilla päivillä.
"Te kysyitte, kuinka sain tämän arven ja kadotin sormeni. Näin se kävi.
Oli aamu, juuri ylösnousun aika makuuvaunussa, kun se tapahtui. Koska
vaunu oli aivan täynnä, olin saanut tyytyä ylävuoteeseen. Siitä ei ole
vielä kovin kauan, muutamia vuosia vain. Olin silloin jo vanha mies.
Olimme matkalla Floridasta. Sattui junien yhteentörmäys korkealla
sillalla. Vaunut syöksyivät päällekkäin yhteen kasaan ja jotkut
putosivat yhdeksänkymmenen jalan korkeudelta kuivuneen joen uomaan. Se
oli kuiva, pohjalla oli vain vesirapakko, joka oli kymmenen jalkaa
läpimitaten ja kahdeksantoista tuumaa syvä. Sen ympärillä oli
kiviröykkiöitä. Minä osuin putoamaan rapakkoon.
"Se tapahtui näin. Olin juuri saanut kengät jalkaani, paidan ja housut
päälleni ja olin aikeissa laskeutua alas makuupaikaltani. Siinä istuin
juuri penkin reunalla jalat riipuksissa, kun veturit törmäsivät yhteen.
Vastaisen puolen vuoteet junailija oli jo korjannut.
"Siinä istuin siis jalat riipuksissa, enkä ollenkaan tiennyt, missä
olimme, rautatiesillallako vai tasaisella maalla, kun onnettomuus
sattui. Minä viskauduin tietenkin paikaltani, lensin lintuna yli
käytävän, sukelsin pää edellä vastakkaisen ikkunan läpi, heitin ilmassa
useampia kuperkeikkoja kuin haluan ajatellakaan ja olin, kumma kyllä,
melkein vaakasuorassa asennossa pudotessani tuohon vesilätäkköön. Se
oli ainoastaan kahdeksantoista tuuman syvyinen. Ajoin siitä pudotessani
kaiken veden pois ja sain sen sitten peitteeksi ylleni. Olin vaunussani
ainoa, joka pelastui. Vaunu sortui neljänkymmenen jalan päähän minusta,
ja siitä poimittiin ainoastaan ruumiita. En ollut edes pyörtynyt, kun
minut nostettiin lätäköstä. Ja kun lääkärit olivat minua kylliksi
puoskaroineet, olivat sormeni poissa ja minulla oli tuo arpi kasvoissa
ja -- sitä te ette voi nähdä -- olin kadottanut kolme kylkiluuta.
"Oh, minulla ei ollut valittamisen syytä. Ajatelkaa toisia, jotka
olivat olleet samassa vaunuosastossa -- kaikki olivat kuolleet. Pahaksi
onneksi satuin matkustamaan jäniksenpassilla enkä voinut vaatia
korvausta rautatieyhtiöltä. Mutta tässä olen nyt, varmaankin ainoa
ihminen, joka on tehnyt yhdeksänkymmenen jalan ilmamatkan, pudonnut
kahdeksantoista tuumaa syvään vesilätäkköön ja jäänyt sittenkin
henkiin. -- Hovimestari, olkaa hyvä ja täyttäkää lasini..."
Dag Daughtry täytti pyynnön ja avasi kuulemastaan innostuneena uuden
olutpullon itselleen.
"Jatkakaa, herra Greenleaf, jatkakaa", hän kuiskasi pyyhkien huuliaan.
"Entä aarteenetsijäjuttu. Aivan kuolen uteliaisuudesta. Terveydeksenne,
herra Greenleaf."