"Mikä sillä kiinalaisella on?" hän kysyi Kwaquelta. "Kiinalainen ei näy

pitävän siitä, että sinä olet samalla puolella kuin hän. Miksi?

Tosiaankin, se kiinalainen harmittaa minua kovasti."

"Se kiinalainen luulla minu _kai-kai_ hän", laski Kwaque leikkiä,

mikä oli hänelle hyvin harvinaista.

"Hyvä on. Otamme selvän tästä. Muuta minun makuusijalleni, minä muutan

kiinalaisen sijalle."

Kun se oli tehty ja Kwaque ja Miksi ja Ah Moy olivat saaneet haltuunsa

alahangan puolen ja Daughtry yksin ylähangan, Daughtry palasi kannelle

hoitamaan tehtäviään. Uudelleen palattuaan hän huomasi Ah Moyn

muuttaneen takaisin ylähangan puolelle, tällä kertaa perimmäiselle

makuusijalle. "Se miekkonen näyttää rakastuneen minuun", hovimestari

hymyili itsekseen.

Mutta hän ei voinut vieläkään käsittää, miksi kiinalainen ei tahtonut

majailla samalla puolella kuin Kwaque.

"Minu muuttaa", selitti pikku kokki Daughtryn häneltä suoraan kysyessä.

Hän näytti halukkaalta lepyttämään hovimestaria ja olemaan tämän

mieliksi. "Aina niin, muuttaa. Aina muuttaa. Ymmärtääkö?"

Daughtry ei ymmärtänyt, vaan pudisti päätään, eivätkä Ah Moyn vinot

silmät ilmaisseet miten levottomasti ja pelokkaasti hän salaa katseli

Kwaquen vasemman käden sormia, jotka aina olivat koukussa, ja hänen

silmienvälistä otsanahkaansa, missä iho näytti olevan hiukan tummempaa

ja hiukan paksumpaa kuin muualla ja missä ilmeni ensimmäiset oireet

niihin kolmeen poikittaiseen poimuun, jotka jo tekivät hänet leijonan

näköiseksi -- "leijonanaamastahan" spitaalin erikoistuntijat puhuvat.

Väliin, juotuaan viisi pulloa päivittäisestä olutannoksestaan, Daughtry

leikillään vaihtoi makuusijaa Kwaquen kanssa. Myös Ah Moy muutti

silloin makuusijaa, mutta Daughtry ei huomannut, että hän ei

milloinkaan muuttanut sellaiselle makuulavalle, missä Kwaque oli

nukkunut. Eikä hän huomannut sitäkään, että vasta sitten, kun Kwaque

oli nukkunut jokaisella kuudella makuusijalla, Ah Moy laati itselleen

purjekankaasta riippumaton, ripusti sen kattoon ja sai vihdoin rauhassa

pitää ilmavan makuupaikkansa.

Daughtry unohti pian kaiken, lukien sen kiinalaisten tunnetun

omituisuuden laskuun. Mutta hän huomasi, ettei Kwaque saanut

milloinkaan mennä keittiöön. Hän teki toisenkin havainnon, minkä

ilmaisi seuraavalla tavalla: "Enpä ole eläessäni nähnyt toista noin

siistiä kiinalaista. Pitää puhtaana keittiön, puhtaana kanssin ja

kaiken, mihin ryhtyy. Aina hän on pesemässä astioita kiehuvan kuumalla

vedellä, milloin hän vain ei pese itseään tai tamineitaan ja

makuuvaatteitaan. Luulenpa hänen keittävän lakanansakin kerran

viikossa."

Hovimestarilla oli muuta ajateltavaa. Paljon aikaa vei tutustuminen

kajuutan viiteen mieheen ja koko tilanteen arvioiminen sekä kunkin

suhteen määritteleminen niin hyvin toinen toiseensa kuin tilanteeseen.

Sitten oli vielä saatava selko _Mary Turnerin_ suunnasta. Ei ole

ainoatakaan vanhaa merimiestä, joka ei haluaisi tietää, mihin suuntaan

hänen laivansa on menossa ja mihin satamaan ensi kerran poiketaan.

"Kuljemme varmasti hiukan Uuden Seelannin pohjoispuolitse", Daughtry

päätteli kaikessa hiljaisuudessa kurkistettuaan ainakin sata kertaa

kompassikoppiin. Mutta se oli ainoa tieto laivan suunnasta, minkä hän

saattoi varastaa itselleen, sillä kapteeni Doane teki itse havaintonsa

ilman perämiehen apua ja säilytti aina merikorttinsa ja päiväkirjansa

lukon takana. Kajuutassa sattui kiivaita väittelyitä, jolloin sanat

pituusaste ja leveysaste lentelivät edestakaisin, sen Daughtry tiesi.

Mutta enempää hän ei saanut tietää, koska hänelle heti alussa

huomautettiin, ettei hän sellaisten neuvottelujen aikana saanut olla

kajuutassa. Hän oli kuitenkin ennättänyt havaita, että nämä neuvottelut

olivat oikeita taisteluita, joissa herrat Doane, Nishikanta ja Grimshaw

riitelivät ja iskivät nyrkkiä pöytään toisilleen, milloin eivät

kärsivällisesti ja kohteliaasti kysyneet neuvoa Vanhalta Merikarhulta.

"Hän antaa niiden tanssia pillinsä mukaan", huomasi hovimestari pian,

mutta kuinka hän koettikin, hän ei saanut Vanhaa Merikarhua tanssimaan

hänen pillinsä mukaan.

Charles Stough Greenleaf oli Vanhan Merikarhun nimi. Sen Daughtry sai

häneltä urkituksi, mutta muuta hän ei sitten saanutkaan hänestä irti

lukuunottamatta vanhaa lorua isosta veneestä ja aarteesta sylen syvällä

hiekassa.

"Osa meistä pelaa korkeata peliä ja osa kulkee ja ihmettelee peliä",

ajatteli hovimestari eräänä päivänä. "Ja minä tiedän, että olen

katsojana mielenkiintoisessa pelissä. Kuta enemmän sitä näen, sitä

enemmän sitä ihailen."

Vanha Merikarhu vastasi hovimestarin katseeseen uneksivalla, tylsällä

katseella, joka ei mitään nähnyt.

"_Wide Awakessa_ kaikki hovimestarit olivat nuoria, aivan

poikasia", hän mutisi.

"Aivan niin, sir", Daughtry vastasi kohteliaasti, "päättäen kaikesta,

mitä sanotte, _Wide Awake_ oli kaikkine poikineen erinomainen

alus. Aivan toista kuin tämä narrijoukko meidän ruuhessamme. Mutta

epäilenpä kovin, pystyvätkö nuo pojat pelaamaan sellaista peliä kuin

täällä nyt pelataan. Ihmettelen, kuinka hienosti sitä pelataan."

"Sanonpa teille jotakin", virkkoi Vanha Merikarhu niin avomielisen

näköisenä, että Daughtry pakostakin heristi korviaan. "Ei ainoakaan

_Wide Awaken_ hovimestareista osannut sekoittaa totia niin kuin

minä tahdon ja niin kuin juuri te teette. Emme tunteneet cocktailia

siihen aikaan, mutta meillä oli sherryä ja 'karvasta'. Ja hyvä

ruokaryyppy myös, aivan erinomainen ruokaryyppy."

"Sanonpa teille vielä toisenkin seikan", jatkoi hän, juuri kun olisi

luullut hänen lopettaneen, ja ennätti parahiksi ennen Daughtrya, joka

aikoi kolmatta kertaa ryhtyä urkkimaan ilmi _Mary Turnerin_ retken

oikeata merkitystä ja Vanhan Merikarhun osuutta siinä. "Kohta kello lyö

viisi, ja haluaisin saada lasin teidän erinomaista sekoitustanne,

ennenkuin menen syömään päivällistä."

Tämän kohtauksen jälkeen Daughtry kävi entistä epäluuloisemmaksi Vanhaa

Merikarhua kohtaan. Mutta sitä mukaan kuin päivät kuluivat, hän tuli

yhä enemmän vakuuttuneeksi siitä, että Charles Stough Greenleaf oli

vanha hupsu mies, joka todella uskoi, että jossakin Etelämeren kolkassa

oli aarteita haudattuna.

Kerran kiillottaessaan kanssin portaitten käsinojaa Daughtry kuuli

vanhuksen juttelevan Grimshaw'n ja juutalaisen kanssa kauheasta

arvestaan ja menetetyistä sormistaan. Miehet olivat kestinneet häntä

ylimääräisillä ryypyillä saadakseen hänet puhumaan sivu suunsa.

"Se oli veneessä", inisi vanha ääni niin kovasti, että se kuului

portaille saakka. "Se oli yhdestoista päivä kapinan puhkeamisesta. Me,

päällystö, pidimme puoliamme heitä vastaan. Oli villiä sekasotkua.

Olimme aivan nälkiintyneitä, mutta jano oli pahin. Vedestä se alkoi.

Sillä, nähkääs, meidän oli tapana nuolla kaste airoista, laidoista,

tuhdoista ja sisälaudoituksesta, ja jokaisella oli oma erikoinen

alueensa tässä kasteen nuolemisessa. Niin kuului esimerkiksi ruorin

tanko ja pää ja puolet kajuutan ylähangan laudoituksesta toisen

perämiehen osuuteen. Jokainen olimme niin kunniallisia, ettemme

kajonneet siihen. Kolmas perämies oli kahdeksantoistavuotias poika,

kunnollinen, kelpo poika. Hänelle kuului toinen puoli laudoituksesta

ylähangan puolella. He vetivät siihen viivan osoittamaan rajaa, ja kun

he imivät yön aikana tulleet kastehiukkaset, ei kummankaan mieleen

pälkähtänytkään mennä rajan yli. He olivat aivan liian kunniallisia.

"Mutta miehistö -- siitä ei puhettakaan. He riitelivät kastealoista, ja

eräänä yönä iskettiin muuatta puukolla, kun hän oli varastanut. Mutta

sinä yönä, jolloin toivoin hiukan enemmän kastetta lankeavan minun

alueelleni, kuulin jonkun kasteennuolijan ryömivän ylähangan laidalla,

joka oli _minun_ paikkojani, tuhdon peräpuolella, aivan lähellä

perälautaa. Se katkaisi tuskallisen uneni kristallikirkkaista lähteistä

ja tulvivista virroista, ja aloin kuunnella miehen liikehtimistä, sillä

otaksuin hänen varastelevan omaisuuttani.

"Hän tuli yhä lähemmäksi minun alueeni rajaa, ja kuulin hänen hiljaa

ähkivän ja vaikeroivan, kun hän nuoli kosteata puuta. Oli aivan kuin

olisi kuullut eläimen jyrsivän ruokaa yöllä lähenemistään läheten.

"Minulla sattui olemaan soutajan jalkatuki kädessäni -- kerätäkseni

siitäkin vähäiset kastepisarat. En tiennyt, kuka se oli. Mutta kun hän

tuli rajaviivan yli ja voihki ja sadatteli nuollessaan minun

kallisarvoisia kastepisaroitani -- löin. Jalkatuki sattui häntä

keskelle nenää -- se oli puosmanni -- ja niin alkoi kapina. Puosun

puukko viilsi naarmun kasvoihini ja sieppasi sormeni. Kolmas perämies,

tuo poikanen, taisteli urheasti vieressäni ja pelasti minut, niin että

yhdessä, juuri ennenkuin pyörryin, viskasimme puosun ruumiin yli

laidan."

Kajuutasta kuului askeleita, ja Daughtry ryhtyi jälleen

kiillottamistyöhönsä, jonka hän oli hetkeksi unohtanut. Siinä

messinkitankoa hangatessaan hän ajatteli itsekseen: "Onpa tuo äijä

tosiaankin ollut kuumassa liemessä. Kaikkea sitä voi tapahtuakin."

"Ei", jatkoi Vanha Merikarhu ohuella, kimakalla äänellään vastaukseksi

johonkin kysymykseen. "En minä haavasta pyörtynyt. Sen teki

rasittuminen tappelun aikana. Olin liian heikko. Ei, ruumiissani oli

niin vähän nestettä, ettei vertakaan vuotanut paljoa. Ja hämmästyttävää

oli niissä olosuhteissa haavain pikainen paraneminen. Toinen perämies

ompeli minua seuraavana päivänä neulalla, jonka hän oli tehnyt

norsunluisesta hammastikusta, ja langalla, joka oli purettu

rikkinäisestä tervakankaasta."

"Saanko kysyä, herra Greenleaf, oliko noissa poikkileikatuissa sormissa

sormuksia", kuuli Daughtry Simon Nishikantan kysyvän.

"Kyllä oli, ja yksi oikein kaunis. Löysin sen sitten veneen pohjalta ja

lahjoitin santelipuukauppiaalle, joka pelasti meidät. Siinä oli iso

timantti. Maksoin siitä satakahdeksankymmentä guineaa eräälle

englantilaiselle merimiehelle Barbaroksessa. Hän oli varastanut sen,

ja se oli luonnollisesti arvokkaampi. Se oli kaunis jalokivi.

Santelipuukauppias ei saanut sitä vain siksi, että oli pelastanut minun

henkeni. Hän pani ainakin sata puntaa minun vaatettamiseeni ja

matkalipun ostoon Torstaisaarilta Shanghaihin."

"Ei voi olla katselematta hänen sormuksiaan", kuuli Daughtry Simon

Nishikantan puhuvan Grimshaw'lle samana iltana pimeässä kajuutan

kannella. "Sellaisia ei nykyään näe. Ne ovat vanhanaikaisia, todella

vanhanaikaisia. Ne eivät ole tavallisia sormuksia, vaan entisaikaan

niitä olisi sanottu kuninkaallisiksi sormuksiksi. Tarkoitan, että vain

ylen ylhäiset henkilöt käyttivät sellaisia. Toivoisin, että ihmiset

nykyään panttaisivat minulle sellaisia sormuksia. Niistä saisi paljon

rahaa."

"Sanonpa sinulle, Kill-poikaseni, että ennen matkan loppua ehkä jo

toivon, että olisin pestautunut voitto-osuutta vastaan varman palkan

sijasta", jutteli Dag Daughtry Miksille samana iltana nukkumaan

mennessään, kun Kwaque veti kenkiä hänen jaloistaan ja hän keskeytti

kuudennen olutpullonsa juonnin. "Usko pois, Kill, että tuo vanha herra

tietää, mitä puhuu, ja on ollut aikoinaan iso pomo. Ei sitä vain tyhjän

vuoksi saada sormiaan poikki ja naamaansa halki -- eikä kuljeta

sormuksissa, jotka panevat veden kihoamaan juutalaisen panttilainaajan

kielelle."

11.

Ennenkuin _Mary Turnerin_ matka äkkiä katkesi, Dag Daughtry istui

kerran lastiruumassa vesisäiliöiden välissä ja risti aluksen nauraen ja

pilaillen "Hullujen laivaksi". Tämä sattui muutamia viikkoja hänen

tulonsa jälkeen. Tänä aikana hän oli täyttänyt tehtävänsä niin, ettei

edes kapteeni Doane voinut keksiä mitään valituksen syytä.

Daughtry oli erikoisen huomaavainen Vanhalle Merikarhulle, jota kohtaan

hän oli alkanut tuntea suurta ihailua, melkeinpä kiintymystä. Vanhus

oli aivan toisenlainen kuin hänen kajuuttatoverinsa. He olivat

rahanahneita, heidän pyrkimyksensä supistui pelkkien dollarien

hankkimiseen. Daughtry, joka itsekin oli luonteeltaan huoleton ja

antelias, ei voinut olla ihailematta suurisuuntaisuutta Vanhassa

Merikarhussa, joka näytti aina eläneen kevyen huolettomasti ja oli

nytkin valmis jakamaan aarteen, jota he etsivät.

"Te saatte osanne, hovimestari, vaikka se pitäisi ottaa minun

osuudestani", hän vakuutti usein Daughtrylle, kun tämä oli ollut

erikoisen ystävällinen. "Siellä on suunnattomat rikkaudet, ja kun

minulla ei ole sukulaisia enkä enää kauan eläkään, en tarvitse niitä

niin paljoa."

Niin purjehti "Hullujen laiva" edelleen, ja peräpuolessa käyttäytyi

toinen toistaan hullummin, alkaen hyväntahtoisesta suomalaisesta

perämiehestä, jolla oli niin viattomat silmät ja joka aarteenhajua

vainuten tunkeutui väärällä avaimella kapteeni Doanen suljettuun

laatikkoon ottaen selville laivan päivittäisen suunnan, aina Ah Moyhin,

kokkiin, joka pysytteli itse erillään Kwaquesta, mutta ei sanallakaan

varoittanut toisia siitä vaarasta, mihin nämä joutuivat ollessaan

alituisesti kosketuksissa hirveää tautia sairastavan pojan kanssa.

Kwaque itse ei ollenkaan ajatellut sairauttaan eikä pelännyt sitä. Hän

tiesi vain, että sellaista väliin sattui ihmisille. Se ei tuottanut

hänelle juuri ollenkaan tuskia, eikä pörröpään mieleen pälkähtänyt,

ettei hänen herransa siitä tiennyt. Samasta syystä hän ei koskaan

arvannut, minkä tähden Ah Moy pysytteli niin erillään hänestä.

Kwaquella ei ollut muitakaan huolia. Hän palvoi jumalaansa enemmän kuin

kaikkia meren ja viidakon jumalia yhteensä, ja kun hän aina sai olla

jumalansa läheisyydessä, hänellä oli paratiisi kaikkialla, missä hän

oli jumalansa, hovimestarin, kanssa.

Entä Miksi? Suunnilleen samaan tapaan kuin Kwaque rakasti ja palvoi

jumalaansa, sekin rakasti ja palvoi kuuden pullon miestä. Miksille

jokapäiväinen ja jokahetkinen yhdessäolo Dag Daughtryn kanssa oli

ainaista oleskelua Abrahamin helmassa. Herrojen Doanen, Nishikantan ja

Grimshaw'n jumala oli metallista tehty jumala, nimeltään Kulta. Kwaquen

ja Miksin jumala oli elävä jumala, jonka äänen voi aina kuulla, jonka

syli oli aina lämmin ja jonka sydän aina sykki, jonka mieli ilmeni

tuhansissa eleissä ja liikkeissä.

Miksin suurin ilo oli istua tuntikaudet hovimestarin vieressä ja laulaa

hänen kanssaan kaikki laulut ja sävelet, jotka hän lauloi tai hyräili.

Koska se oli paljon lahjakkaampi ja erikoisempi kuin Jeri, se oppi

nopeammin, ja koska laulu oli sen kasvatuksen välineenä, se oppi

laulamaan paremmin kuin Villa Kennan oli voinut opettaa Jerin.

Miksi osasi ulvoa, tai paremminkin laulaa (koska sen ulvonta oli niin

pehmeää ja hillittyä) kaikki sävelet, jotka hovimestari lauloi sen

kanssa ja jotka eivät menneet sen äänialan ulkopuolelle. Sitäpaitsi se

osasi yksin aivan selvästi laulaa "Koti, koti armas", "Suojaa Herra

kuningasta", "Suloista sanaa Kohta". Myöskin ollessaan yksin se voi

pitkän matkan päässä seisovan hovimestarin kehotuksesta laulaa

"Shenandoah" ja "Aalto, vie minut Rioon".

Kun hovimestari ei sattunut olemaan saapuvilla, Kwaque kiiruhti

ottamaan esille huuliharppunsa ja houkutteli tälläkin yksinkertaisella

soittokoneella Miksin laulamaan kanssaan Kuningas Wilhelmin maan

villejä, synkkiä säveleitä. Myös eräs kolmas laulunopettaja sai Miksin

valtoihinsa, ja siihen koira oli ihastunut. Sen nimi oli Cocky. Sen se

sanoi Miksille heidän ensimmäistä kertaa tavatessaan.

"Cocky", se sanoi reippaasti äänen ollenkaan värähtämättä, kun Miksi

sen näki ja ryntäsi sitä kohti purrakseen sen kuoliaaksi. Ja ihmisääni,

jumalanääni, joka tuli tuon pienen linnun kurkusta, sai Miksin

pysähtymään ja silmin ja sieraimin etsimään kanssista ihmistä, joka oli

puhunut. Mutta huoneessa ei ollut yhtään ihmistä, vaan ainoastaan pieni

papukaija, joka sangen itsetietoisesti pani päänsä kallelleen ja

toisti: "Cocky."

Miksi oli varhain lapsuudessaan Meringessä saanut oppia, että kanoja

suojasi _tabu_. Kanat olivat herra Hagginin ja muiden valkoisten

jumalien mielestä olentoja, joita koirien piti puolustaa ja joiden

kimppuun ne eivät saaneet hyökätä. Mutta tuo elävä, joka selvästi ei

ollut kana, vaan jonkinlainen siivekäs viidakkoeläin, jota mikä koira

tahansa sai hätyyttää, se puhui nyt Miksille jumalan äänellä.

"Nouse ylös", lintu komensi niin itsevaltiaasti, niin ihmisten tapaan,

että Miksi hämmentyi uudelleen ja alkoi katsella ympärilleen etsien

sitä jumalankurkkua, joka oli lausunut sanat.

"Nouse ylös, tai muuten annan sinulle näpsäyksen", kuului pienen

höyhenpukuisen olennon seuraava käsky.

Sitten tuli pitkä loru kiinankielellä, niin Ah Moyn tapaan, että Miksi

taaskin, mutta nyt viimeisen kerran, katseli ympärilleen kanssissa.

Cocky päästi niin hurjan ja omituisen naurun, että Miksi korvat hörössä

ja pää kallellaan kuunnellen tunsi tässä naurussa jälleen kaikki ne

erilaiset ihmisäänet, jotka se äsken oli kuullut.

Ja Cockysta, joka painoi vain muutaman unssin, ei täyttä puolta naulaa,

ja jossa oli vain pieni hento luuranko ja sen päällä kourallinen

höyheniä, mutta sisällä sydän niin urhea kuin kenen muun tahansa _Mary

Turnerilla_, tuli pian Miksin ystävä, toveri ja ojennusnuora.

Aloitekykynsä ja rohkeutensa ansiosta Cocky voitti heti Miksin

kunnioituksen. Ja Miksi, joka yhdellä ainoalla varomattomalla

käpäläniskulla olisi voinut katkaista Cockyn hennon kaulan ja ainiaaksi

sammuttaa sen silmien rohkean tulen, kohteli sitä hellästi ensimmäisestä

hetkestä alkaen. Se soi sille tuhansia vapauksia, joita ei olisi suonut

Kwaquelle.

Perintönä esi-isiltä, aina niiltä ajoin, jolloin ensimmäiset

nelijalkaiset koirat ilmestyivät maan päälle, sillä oli vaisto

_puolustaa ruokaansa_. Sitä ei tarvinnut ajatellakaan. Itsestään

ja tahattomasti kuin sydämen sykintä tai hengitys Miksi puolusti

ruokaansa, niin pian kuin se oli asettanut käpälänsä sen päälle ja

iskenyt siihen hampaansa. Ainoastaan hovimestarin se voi, tahtoaan ja

itsehillintäänsä ylenmäärin ponnistaen, sallia koskea ruokaan, sitten

kun itse oli siihen kerran ryhtynyt. Kwaque, joka tavallisesti ruokki

koiraa herransa määräysten mukaan, tiesi voivansa pelastaa sormensa

vain siten, ettei enää kajonnut ruokaan sen jälkeen kun Miksi oli

ottanut sen haltuunsa. Mutta Cocky, valkea untuvapallo, pieni välähdys

valoa ja elämää, jolla oli jumalan kurkku, loukkasi röyhkeästi ja

häikäilemättä Miksin _tabua_, kieltoa koskea sen ruokaan.

Istuen Miksin peltikupin reunalla tuo vähäpätöinen seikkailija, joka

oli singahtanut pimeydestä elämän auringonpaisteeseen ja oli vain

kipinä, atomi kahden pimeän äärettömyyden välillä, voi ainoastaan

pörhistämällä lohenlihanväristä helttaansa ja avaamalla äkkiä mustat

helmisilmänsä ja päästämällä käheän, käskevän huudon, aivan kuin sillä

olis ollut kaikkien jumalien äänet kurkussaan, saada Miksin

perääntymään ja sallimaan sen valita itselleen parhaat palat ruoasta.

Sillä Cockyllä oli omat keinonsa kohdella Miksiä. Se voi olla kuin

terässäilä, kun sen käskevä tahto purkautui esiin, mutta se voi myös

rähistä ja riidellä kuin pahin merikarhu ja tappelupukari tai

liehakoida yhtä pirullisen vastustamattomasti kuin ensimmäinen nainen

Eedenissä tai kuin hänen viimeisin jälkeläisensä. Kun Cocky hoippuen

yhdellä jalalla, toinen jalka ilmassa ja kynnet iskettyinä lujasti

Miksin niskakarvoihin, kumartui lavertelemaan Miksin korvaan, niin

Miksi ei osannut muuta kuin suoristaa pörhistetyt niskakarvansa ja

silmissään tyhmänautuas ilme alistua kaikkeen, mitä Cockyn tahto tai

oikku määräsi.

Cocky kiintyi kiintymistään Miksiin, koska Ah Moy ei enää ollenkaan

välittänyt linnusta. Ah Moy oli ostanut sen Sydneyssä eräältä

merimieheltä kahdeksallatoista shillingillä ja käyttänyt kokonaisen

tunnin tinkimiseen. Mutta kun hän eräänä päivänä näki Cockyn istuvan

lavertelemassa Kwaquen vasemman käden koukistuneilla sormilla, lintu

kävi hänelle yhtäkkiä niin vastenmieliseksi, etteivät ne

kahdeksantoista shillinkiäkään enää merkinneet hänelle mitään.

"Te pitää siitä. Te ottaa sen", hän ehdotti.

"Vaihtaa?" kysyi Kwaque, joka piti selvänä, että tässä oli kyseessä

vaihtokauppa, ja arveli pikku kokin rakastuneen hänen kallisarvoiseen

huuliharppuunsa.

"Ei vaihtaa, te ottaa se vaan, olkka hyve", vastasi Ah Moy.

"Mitä on 'olkka hyve'?" kysyi Kwaque, jonka Etelämeren englannissa ei

ollut tätä sanayhtymää. "Jos minulla ei olla, mistä te pitää?"

"Ei vaihtaa", toisti Ah Moy. "Te ottaa, te pitää siitä, te ottaa se,

olkka hyve."

Ja niin korea pieni höyhenpallo, jolla oli niin urhea sydän, vaihtoi

omistajaa. Se itse ja ihmiset nimittivät sitä Cockyksi. Se oli syntynyt

viidakossa Santo-saaressa, joka kuuluu Uusiin Hebrideihin. Siellä sen

oli pyydystänyt verkkoonsa kaksijalkainen ihmissyöjä ja myynyt sen

kuudesta tupakkatangosta ja vuoluveitsestä malariaa sairastavalle

skotlantilaiselle kauppiaalle. Sitten se oli kulkenut kädestä

käteen, se oli myyty neljästä shillingistä orjakauppiaalle,

kilpikonnanluukammasta, jonka oli espanjalaisen mallin mukaan

valmistanut englantilainen hiilenkantaja, kuudesta shillingistä

kuudesta pencestä pokeripelissä lämmittäjien kanssissa ja sitten

vanhasta hanurista, joka oli ainakin kahdenkymmenen shillingin

arvoinen, ja vihdoin kahdeksantoista shillingin käteissummalla pienelle

ryppyiselle kiinalaiselle. Nyt Cocky siirtyi Ah Moylta, joka

neljäkymmentä vuotta sitten oli Macaiossa lyönyt kuoliaaksi nuoren

vaimonsa ja paennut merille, Kwaquelle, spitaaliselle papualaiselle,

valkoisen miehen Dag Daughtryn orjalle, jonka isäntä vuorostaan palveli

muita miehiä, joille hän nöyrästi sanoi: "Niin, sir" ja "Ei, sir" ja

"Kiitän, sir".

Toisenkin toverin Miksi sai, mutta tässä ystävyydessä ei Cocky ollut

mukana. Se oli Saul, kömpelö newfoundlandilaispenikka, joka ei ollut

kenenkään oma, ellei kuunari _Mary Turnerin_. Sillä kukaan

laivalla ei tunnustanut sitä omakseen eikä kukaan myöntänyt tuoneensa

sitä laivalle. Se sai nimekseen Saul, ja koska se ei ollut kenenkään

koira, se oli pian kaikkien -- siinä määrin, että herra Jackson uhkasi

halkaista kallon Ah Moylta, ellei tämä antaisi pennulle kylliksi

ruokaa, kun taas Sigurd Halvorsen kanssissa koetti parastaan

halkaistakseen kallon Henrik Gjertseniltä, kun tämä oli potkaissut

Saulia. Ja vielä enemmänkin. Kun Simon Nishikanta -- iso liikkuva

lihavuori, joka aina maalaili vaaleita, hempeämielisiä, tyhjänpäiväisiä

vesivärikuvia -- oli heittänyt Saulia telttatuolillaan, kun se oli,

kömpelösti kyllä, sattunut kaatamaan hänen maalaustelineensä, niin hän

sai sellaisen iskun olkapäähänsä Grimshaw'n tulipunaisesta nyrkistä,

että oli vähällä kellahtaa kumoon kannelle, ja olkapää oli vielä monta

päivää sen jälkeen täynnä helliä sinelmiä.

Vaikka Miksi olikin jo täysikasvuinen koira, se oli vielä siksi iloinen

ja vallaton, että jaksoi väsymättä yhtä mittaa mellastaa Saulin kanssa.

Niin voimakas oli vielä leikinhalu siinä ja niin vahva sen ruumis, että

se leikki aina niin kauan, kunnes Saul oli väsymyksestä puolikuollut ja

voi vain kannella maaten läähättää ja nauraa suupielet vaahdossa ja

huitoa umpimähkään ilmaan raukeilla etukäpälillään vastustaakseen

Miksin teeskennellyn raivokkaita hyökkäyksiä. Ja tämä huolimatta siitä,

että Saul oli ainakin kolme kertaa Miksiä kookkaampi ja raskaampi ja

yhtä huoleton ja tiedoton käpäliensä ja ruumiinsa painosta kuin nuori

elefantti kukkatarhassa. Kun Saul oli hieman hengähtänyt, se oli valmis

uuteen taisteluun, ja Miksi puolestaan oli valmis vastustamaan sen

hyökkäystä. Tämä kaikki oli erinomaista harjoitusta Miksille ja piti

sen ruumiillisessa huippukunnossa ja henkisesti virkeänä.

12.

Jerin veli: Erään koiran elämä ja seikkailut · 第 5 / 22 段