pitävän siitä, että sinä olet samalla puolella kuin hän. Miksi?
Tosiaankin, se kiinalainen harmittaa minua kovasti."
"Se kiinalainen luulla minu _kai-kai_ hän", laski Kwaque leikkiä,
mikä oli hänelle hyvin harvinaista.
"Hyvä on. Otamme selvän tästä. Muuta minun makuusijalleni, minä muutan
kiinalaisen sijalle."
Kun se oli tehty ja Kwaque ja Miksi ja Ah Moy olivat saaneet haltuunsa
alahangan puolen ja Daughtry yksin ylähangan, Daughtry palasi kannelle
hoitamaan tehtäviään. Uudelleen palattuaan hän huomasi Ah Moyn
muuttaneen takaisin ylähangan puolelle, tällä kertaa perimmäiselle
makuusijalle. "Se miekkonen näyttää rakastuneen minuun", hovimestari
hymyili itsekseen.
Mutta hän ei voinut vieläkään käsittää, miksi kiinalainen ei tahtonut
majailla samalla puolella kuin Kwaque.
"Minu muuttaa", selitti pikku kokki Daughtryn häneltä suoraan kysyessä.
Hän näytti halukkaalta lepyttämään hovimestaria ja olemaan tämän
mieliksi. "Aina niin, muuttaa. Aina muuttaa. Ymmärtääkö?"
Daughtry ei ymmärtänyt, vaan pudisti päätään, eivätkä Ah Moyn vinot
silmät ilmaisseet miten levottomasti ja pelokkaasti hän salaa katseli
Kwaquen vasemman käden sormia, jotka aina olivat koukussa, ja hänen
silmienvälistä otsanahkaansa, missä iho näytti olevan hiukan tummempaa
ja hiukan paksumpaa kuin muualla ja missä ilmeni ensimmäiset oireet
niihin kolmeen poikittaiseen poimuun, jotka jo tekivät hänet leijonan
näköiseksi -- "leijonanaamastahan" spitaalin erikoistuntijat puhuvat.
Väliin, juotuaan viisi pulloa päivittäisestä olutannoksestaan, Daughtry
leikillään vaihtoi makuusijaa Kwaquen kanssa. Myös Ah Moy muutti
silloin makuusijaa, mutta Daughtry ei huomannut, että hän ei
milloinkaan muuttanut sellaiselle makuulavalle, missä Kwaque oli
nukkunut. Eikä hän huomannut sitäkään, että vasta sitten, kun Kwaque
oli nukkunut jokaisella kuudella makuusijalla, Ah Moy laati itselleen
purjekankaasta riippumaton, ripusti sen kattoon ja sai vihdoin rauhassa
pitää ilmavan makuupaikkansa.
Daughtry unohti pian kaiken, lukien sen kiinalaisten tunnetun
omituisuuden laskuun. Mutta hän huomasi, ettei Kwaque saanut
milloinkaan mennä keittiöön. Hän teki toisenkin havainnon, minkä
ilmaisi seuraavalla tavalla: "Enpä ole eläessäni nähnyt toista noin
siistiä kiinalaista. Pitää puhtaana keittiön, puhtaana kanssin ja
kaiken, mihin ryhtyy. Aina hän on pesemässä astioita kiehuvan kuumalla
vedellä, milloin hän vain ei pese itseään tai tamineitaan ja
makuuvaatteitaan. Luulenpa hänen keittävän lakanansakin kerran
viikossa."
Hovimestarilla oli muuta ajateltavaa. Paljon aikaa vei tutustuminen
kajuutan viiteen mieheen ja koko tilanteen arvioiminen sekä kunkin
suhteen määritteleminen niin hyvin toinen toiseensa kuin tilanteeseen.
Sitten oli vielä saatava selko _Mary Turnerin_ suunnasta. Ei ole
ainoatakaan vanhaa merimiestä, joka ei haluaisi tietää, mihin suuntaan
hänen laivansa on menossa ja mihin satamaan ensi kerran poiketaan.
"Kuljemme varmasti hiukan Uuden Seelannin pohjoispuolitse", Daughtry
päätteli kaikessa hiljaisuudessa kurkistettuaan ainakin sata kertaa
kompassikoppiin. Mutta se oli ainoa tieto laivan suunnasta, minkä hän
saattoi varastaa itselleen, sillä kapteeni Doane teki itse havaintonsa
ilman perämiehen apua ja säilytti aina merikorttinsa ja päiväkirjansa
lukon takana. Kajuutassa sattui kiivaita väittelyitä, jolloin sanat
pituusaste ja leveysaste lentelivät edestakaisin, sen Daughtry tiesi.
Mutta enempää hän ei saanut tietää, koska hänelle heti alussa
huomautettiin, ettei hän sellaisten neuvottelujen aikana saanut olla
kajuutassa. Hän oli kuitenkin ennättänyt havaita, että nämä neuvottelut
olivat oikeita taisteluita, joissa herrat Doane, Nishikanta ja Grimshaw
riitelivät ja iskivät nyrkkiä pöytään toisilleen, milloin eivät
kärsivällisesti ja kohteliaasti kysyneet neuvoa Vanhalta Merikarhulta.
"Hän antaa niiden tanssia pillinsä mukaan", huomasi hovimestari pian,
mutta kuinka hän koettikin, hän ei saanut Vanhaa Merikarhua tanssimaan
hänen pillinsä mukaan.
Charles Stough Greenleaf oli Vanhan Merikarhun nimi. Sen Daughtry sai
häneltä urkituksi, mutta muuta hän ei sitten saanutkaan hänestä irti
lukuunottamatta vanhaa lorua isosta veneestä ja aarteesta sylen syvällä
hiekassa.
"Osa meistä pelaa korkeata peliä ja osa kulkee ja ihmettelee peliä",
ajatteli hovimestari eräänä päivänä. "Ja minä tiedän, että olen
katsojana mielenkiintoisessa pelissä. Kuta enemmän sitä näen, sitä
enemmän sitä ihailen."
Vanha Merikarhu vastasi hovimestarin katseeseen uneksivalla, tylsällä
katseella, joka ei mitään nähnyt.
"_Wide Awakessa_ kaikki hovimestarit olivat nuoria, aivan
poikasia", hän mutisi.
"Aivan niin, sir", Daughtry vastasi kohteliaasti, "päättäen kaikesta,
mitä sanotte, _Wide Awake_ oli kaikkine poikineen erinomainen
alus. Aivan toista kuin tämä narrijoukko meidän ruuhessamme. Mutta
epäilenpä kovin, pystyvätkö nuo pojat pelaamaan sellaista peliä kuin
täällä nyt pelataan. Ihmettelen, kuinka hienosti sitä pelataan."
"Sanonpa teille jotakin", virkkoi Vanha Merikarhu niin avomielisen
näköisenä, että Daughtry pakostakin heristi korviaan. "Ei ainoakaan
_Wide Awaken_ hovimestareista osannut sekoittaa totia niin kuin
minä tahdon ja niin kuin juuri te teette. Emme tunteneet cocktailia
siihen aikaan, mutta meillä oli sherryä ja 'karvasta'. Ja hyvä
ruokaryyppy myös, aivan erinomainen ruokaryyppy."
"Sanonpa teille vielä toisenkin seikan", jatkoi hän, juuri kun olisi
luullut hänen lopettaneen, ja ennätti parahiksi ennen Daughtrya, joka
aikoi kolmatta kertaa ryhtyä urkkimaan ilmi _Mary Turnerin_ retken
oikeata merkitystä ja Vanhan Merikarhun osuutta siinä. "Kohta kello lyö
viisi, ja haluaisin saada lasin teidän erinomaista sekoitustanne,
ennenkuin menen syömään päivällistä."
Tämän kohtauksen jälkeen Daughtry kävi entistä epäluuloisemmaksi Vanhaa
Merikarhua kohtaan. Mutta sitä mukaan kuin päivät kuluivat, hän tuli
yhä enemmän vakuuttuneeksi siitä, että Charles Stough Greenleaf oli
vanha hupsu mies, joka todella uskoi, että jossakin Etelämeren kolkassa
oli aarteita haudattuna.
Kerran kiillottaessaan kanssin portaitten käsinojaa Daughtry kuuli
vanhuksen juttelevan Grimshaw'n ja juutalaisen kanssa kauheasta
arvestaan ja menetetyistä sormistaan. Miehet olivat kestinneet häntä
ylimääräisillä ryypyillä saadakseen hänet puhumaan sivu suunsa.
"Se oli veneessä", inisi vanha ääni niin kovasti, että se kuului
portaille saakka. "Se oli yhdestoista päivä kapinan puhkeamisesta. Me,
päällystö, pidimme puoliamme heitä vastaan. Oli villiä sekasotkua.
Olimme aivan nälkiintyneitä, mutta jano oli pahin. Vedestä se alkoi.
Sillä, nähkääs, meidän oli tapana nuolla kaste airoista, laidoista,
tuhdoista ja sisälaudoituksesta, ja jokaisella oli oma erikoinen
alueensa tässä kasteen nuolemisessa. Niin kuului esimerkiksi ruorin
tanko ja pää ja puolet kajuutan ylähangan laudoituksesta toisen
perämiehen osuuteen. Jokainen olimme niin kunniallisia, ettemme
kajonneet siihen. Kolmas perämies oli kahdeksantoistavuotias poika,
kunnollinen, kelpo poika. Hänelle kuului toinen puoli laudoituksesta
ylähangan puolella. He vetivät siihen viivan osoittamaan rajaa, ja kun
he imivät yön aikana tulleet kastehiukkaset, ei kummankaan mieleen
pälkähtänytkään mennä rajan yli. He olivat aivan liian kunniallisia.
"Mutta miehistö -- siitä ei puhettakaan. He riitelivät kastealoista, ja
eräänä yönä iskettiin muuatta puukolla, kun hän oli varastanut. Mutta
sinä yönä, jolloin toivoin hiukan enemmän kastetta lankeavan minun
alueelleni, kuulin jonkun kasteennuolijan ryömivän ylähangan laidalla,
joka oli _minun_ paikkojani, tuhdon peräpuolella, aivan lähellä
perälautaa. Se katkaisi tuskallisen uneni kristallikirkkaista lähteistä
ja tulvivista virroista, ja aloin kuunnella miehen liikehtimistä, sillä
otaksuin hänen varastelevan omaisuuttani.
"Hän tuli yhä lähemmäksi minun alueeni rajaa, ja kuulin hänen hiljaa
ähkivän ja vaikeroivan, kun hän nuoli kosteata puuta. Oli aivan kuin
olisi kuullut eläimen jyrsivän ruokaa yöllä lähenemistään läheten.
"Minulla sattui olemaan soutajan jalkatuki kädessäni -- kerätäkseni
siitäkin vähäiset kastepisarat. En tiennyt, kuka se oli. Mutta kun hän
tuli rajaviivan yli ja voihki ja sadatteli nuollessaan minun
kallisarvoisia kastepisaroitani -- löin. Jalkatuki sattui häntä
keskelle nenää -- se oli puosmanni -- ja niin alkoi kapina. Puosun
puukko viilsi naarmun kasvoihini ja sieppasi sormeni. Kolmas perämies,
tuo poikanen, taisteli urheasti vieressäni ja pelasti minut, niin että
yhdessä, juuri ennenkuin pyörryin, viskasimme puosun ruumiin yli
laidan."
Kajuutasta kuului askeleita, ja Daughtry ryhtyi jälleen
kiillottamistyöhönsä, jonka hän oli hetkeksi unohtanut. Siinä
messinkitankoa hangatessaan hän ajatteli itsekseen: "Onpa tuo äijä
tosiaankin ollut kuumassa liemessä. Kaikkea sitä voi tapahtuakin."
"Ei", jatkoi Vanha Merikarhu ohuella, kimakalla äänellään vastaukseksi
johonkin kysymykseen. "En minä haavasta pyörtynyt. Sen teki
rasittuminen tappelun aikana. Olin liian heikko. Ei, ruumiissani oli
niin vähän nestettä, ettei vertakaan vuotanut paljoa. Ja hämmästyttävää
oli niissä olosuhteissa haavain pikainen paraneminen. Toinen perämies
ompeli minua seuraavana päivänä neulalla, jonka hän oli tehnyt
norsunluisesta hammastikusta, ja langalla, joka oli purettu
rikkinäisestä tervakankaasta."
"Saanko kysyä, herra Greenleaf, oliko noissa poikkileikatuissa sormissa
sormuksia", kuuli Daughtry Simon Nishikantan kysyvän.
"Kyllä oli, ja yksi oikein kaunis. Löysin sen sitten veneen pohjalta ja
lahjoitin santelipuukauppiaalle, joka pelasti meidät. Siinä oli iso
timantti. Maksoin siitä satakahdeksankymmentä guineaa eräälle
englantilaiselle merimiehelle Barbaroksessa. Hän oli varastanut sen,
ja se oli luonnollisesti arvokkaampi. Se oli kaunis jalokivi.
Santelipuukauppias ei saanut sitä vain siksi, että oli pelastanut minun
henkeni. Hän pani ainakin sata puntaa minun vaatettamiseeni ja
matkalipun ostoon Torstaisaarilta Shanghaihin."
"Ei voi olla katselematta hänen sormuksiaan", kuuli Daughtry Simon
Nishikantan puhuvan Grimshaw'lle samana iltana pimeässä kajuutan
kannella. "Sellaisia ei nykyään näe. Ne ovat vanhanaikaisia, todella
vanhanaikaisia. Ne eivät ole tavallisia sormuksia, vaan entisaikaan
niitä olisi sanottu kuninkaallisiksi sormuksiksi. Tarkoitan, että vain
ylen ylhäiset henkilöt käyttivät sellaisia. Toivoisin, että ihmiset
nykyään panttaisivat minulle sellaisia sormuksia. Niistä saisi paljon
rahaa."
"Sanonpa sinulle, Kill-poikaseni, että ennen matkan loppua ehkä jo
toivon, että olisin pestautunut voitto-osuutta vastaan varman palkan
sijasta", jutteli Dag Daughtry Miksille samana iltana nukkumaan
mennessään, kun Kwaque veti kenkiä hänen jaloistaan ja hän keskeytti
kuudennen olutpullonsa juonnin. "Usko pois, Kill, että tuo vanha herra
tietää, mitä puhuu, ja on ollut aikoinaan iso pomo. Ei sitä vain tyhjän
vuoksi saada sormiaan poikki ja naamaansa halki -- eikä kuljeta
sormuksissa, jotka panevat veden kihoamaan juutalaisen panttilainaajan
kielelle."
11.
Ennenkuin _Mary Turnerin_ matka äkkiä katkesi, Dag Daughtry istui
kerran lastiruumassa vesisäiliöiden välissä ja risti aluksen nauraen ja
pilaillen "Hullujen laivaksi". Tämä sattui muutamia viikkoja hänen
tulonsa jälkeen. Tänä aikana hän oli täyttänyt tehtävänsä niin, ettei
edes kapteeni Doane voinut keksiä mitään valituksen syytä.
Daughtry oli erikoisen huomaavainen Vanhalle Merikarhulle, jota kohtaan
hän oli alkanut tuntea suurta ihailua, melkeinpä kiintymystä. Vanhus
oli aivan toisenlainen kuin hänen kajuuttatoverinsa. He olivat
rahanahneita, heidän pyrkimyksensä supistui pelkkien dollarien
hankkimiseen. Daughtry, joka itsekin oli luonteeltaan huoleton ja
antelias, ei voinut olla ihailematta suurisuuntaisuutta Vanhassa
Merikarhussa, joka näytti aina eläneen kevyen huolettomasti ja oli
nytkin valmis jakamaan aarteen, jota he etsivät.
"Te saatte osanne, hovimestari, vaikka se pitäisi ottaa minun
osuudestani", hän vakuutti usein Daughtrylle, kun tämä oli ollut
erikoisen ystävällinen. "Siellä on suunnattomat rikkaudet, ja kun
minulla ei ole sukulaisia enkä enää kauan eläkään, en tarvitse niitä
niin paljoa."
Niin purjehti "Hullujen laiva" edelleen, ja peräpuolessa käyttäytyi
toinen toistaan hullummin, alkaen hyväntahtoisesta suomalaisesta
perämiehestä, jolla oli niin viattomat silmät ja joka aarteenhajua
vainuten tunkeutui väärällä avaimella kapteeni Doanen suljettuun
laatikkoon ottaen selville laivan päivittäisen suunnan, aina Ah Moyhin,
kokkiin, joka pysytteli itse erillään Kwaquesta, mutta ei sanallakaan
varoittanut toisia siitä vaarasta, mihin nämä joutuivat ollessaan
alituisesti kosketuksissa hirveää tautia sairastavan pojan kanssa.
Kwaque itse ei ollenkaan ajatellut sairauttaan eikä pelännyt sitä. Hän
tiesi vain, että sellaista väliin sattui ihmisille. Se ei tuottanut
hänelle juuri ollenkaan tuskia, eikä pörröpään mieleen pälkähtänyt,
ettei hänen herransa siitä tiennyt. Samasta syystä hän ei koskaan
arvannut, minkä tähden Ah Moy pysytteli niin erillään hänestä.
Kwaquella ei ollut muitakaan huolia. Hän palvoi jumalaansa enemmän kuin
kaikkia meren ja viidakon jumalia yhteensä, ja kun hän aina sai olla
jumalansa läheisyydessä, hänellä oli paratiisi kaikkialla, missä hän
oli jumalansa, hovimestarin, kanssa.
Entä Miksi? Suunnilleen samaan tapaan kuin Kwaque rakasti ja palvoi
jumalaansa, sekin rakasti ja palvoi kuuden pullon miestä. Miksille
jokapäiväinen ja jokahetkinen yhdessäolo Dag Daughtryn kanssa oli
ainaista oleskelua Abrahamin helmassa. Herrojen Doanen, Nishikantan ja
Grimshaw'n jumala oli metallista tehty jumala, nimeltään Kulta. Kwaquen
ja Miksin jumala oli elävä jumala, jonka äänen voi aina kuulla, jonka
syli oli aina lämmin ja jonka sydän aina sykki, jonka mieli ilmeni
tuhansissa eleissä ja liikkeissä.
Miksin suurin ilo oli istua tuntikaudet hovimestarin vieressä ja laulaa
hänen kanssaan kaikki laulut ja sävelet, jotka hän lauloi tai hyräili.
Koska se oli paljon lahjakkaampi ja erikoisempi kuin Jeri, se oppi
nopeammin, ja koska laulu oli sen kasvatuksen välineenä, se oppi
laulamaan paremmin kuin Villa Kennan oli voinut opettaa Jerin.
Miksi osasi ulvoa, tai paremminkin laulaa (koska sen ulvonta oli niin
pehmeää ja hillittyä) kaikki sävelet, jotka hovimestari lauloi sen
kanssa ja jotka eivät menneet sen äänialan ulkopuolelle. Sitäpaitsi se
osasi yksin aivan selvästi laulaa "Koti, koti armas", "Suojaa Herra
kuningasta", "Suloista sanaa Kohta". Myöskin ollessaan yksin se voi
pitkän matkan päässä seisovan hovimestarin kehotuksesta laulaa
"Shenandoah" ja "Aalto, vie minut Rioon".
Kun hovimestari ei sattunut olemaan saapuvilla, Kwaque kiiruhti
ottamaan esille huuliharppunsa ja houkutteli tälläkin yksinkertaisella
soittokoneella Miksin laulamaan kanssaan Kuningas Wilhelmin maan
villejä, synkkiä säveleitä. Myös eräs kolmas laulunopettaja sai Miksin
valtoihinsa, ja siihen koira oli ihastunut. Sen nimi oli Cocky. Sen se
sanoi Miksille heidän ensimmäistä kertaa tavatessaan.
"Cocky", se sanoi reippaasti äänen ollenkaan värähtämättä, kun Miksi
sen näki ja ryntäsi sitä kohti purrakseen sen kuoliaaksi. Ja ihmisääni,
jumalanääni, joka tuli tuon pienen linnun kurkusta, sai Miksin
pysähtymään ja silmin ja sieraimin etsimään kanssista ihmistä, joka oli
puhunut. Mutta huoneessa ei ollut yhtään ihmistä, vaan ainoastaan pieni
papukaija, joka sangen itsetietoisesti pani päänsä kallelleen ja
toisti: "Cocky."
Miksi oli varhain lapsuudessaan Meringessä saanut oppia, että kanoja
suojasi _tabu_. Kanat olivat herra Hagginin ja muiden valkoisten
jumalien mielestä olentoja, joita koirien piti puolustaa ja joiden
kimppuun ne eivät saaneet hyökätä. Mutta tuo elävä, joka selvästi ei
ollut kana, vaan jonkinlainen siivekäs viidakkoeläin, jota mikä koira
tahansa sai hätyyttää, se puhui nyt Miksille jumalan äänellä.
"Nouse ylös", lintu komensi niin itsevaltiaasti, niin ihmisten tapaan,
että Miksi hämmentyi uudelleen ja alkoi katsella ympärilleen etsien
sitä jumalankurkkua, joka oli lausunut sanat.
"Nouse ylös, tai muuten annan sinulle näpsäyksen", kuului pienen
höyhenpukuisen olennon seuraava käsky.
Sitten tuli pitkä loru kiinankielellä, niin Ah Moyn tapaan, että Miksi
taaskin, mutta nyt viimeisen kerran, katseli ympärilleen kanssissa.
Cocky päästi niin hurjan ja omituisen naurun, että Miksi korvat hörössä
ja pää kallellaan kuunnellen tunsi tässä naurussa jälleen kaikki ne
erilaiset ihmisäänet, jotka se äsken oli kuullut.
Ja Cockysta, joka painoi vain muutaman unssin, ei täyttä puolta naulaa,
ja jossa oli vain pieni hento luuranko ja sen päällä kourallinen
höyheniä, mutta sisällä sydän niin urhea kuin kenen muun tahansa _Mary
Turnerilla_, tuli pian Miksin ystävä, toveri ja ojennusnuora.
Aloitekykynsä ja rohkeutensa ansiosta Cocky voitti heti Miksin
kunnioituksen. Ja Miksi, joka yhdellä ainoalla varomattomalla
käpäläniskulla olisi voinut katkaista Cockyn hennon kaulan ja ainiaaksi
sammuttaa sen silmien rohkean tulen, kohteli sitä hellästi ensimmäisestä
hetkestä alkaen. Se soi sille tuhansia vapauksia, joita ei olisi suonut
Kwaquelle.
Perintönä esi-isiltä, aina niiltä ajoin, jolloin ensimmäiset
nelijalkaiset koirat ilmestyivät maan päälle, sillä oli vaisto
_puolustaa ruokaansa_. Sitä ei tarvinnut ajatellakaan. Itsestään
ja tahattomasti kuin sydämen sykintä tai hengitys Miksi puolusti
ruokaansa, niin pian kuin se oli asettanut käpälänsä sen päälle ja
iskenyt siihen hampaansa. Ainoastaan hovimestarin se voi, tahtoaan ja
itsehillintäänsä ylenmäärin ponnistaen, sallia koskea ruokaan, sitten
kun itse oli siihen kerran ryhtynyt. Kwaque, joka tavallisesti ruokki
koiraa herransa määräysten mukaan, tiesi voivansa pelastaa sormensa
vain siten, ettei enää kajonnut ruokaan sen jälkeen kun Miksi oli
ottanut sen haltuunsa. Mutta Cocky, valkea untuvapallo, pieni välähdys
valoa ja elämää, jolla oli jumalan kurkku, loukkasi röyhkeästi ja
häikäilemättä Miksin _tabua_, kieltoa koskea sen ruokaan.
Istuen Miksin peltikupin reunalla tuo vähäpätöinen seikkailija, joka
oli singahtanut pimeydestä elämän auringonpaisteeseen ja oli vain
kipinä, atomi kahden pimeän äärettömyyden välillä, voi ainoastaan
pörhistämällä lohenlihanväristä helttaansa ja avaamalla äkkiä mustat
helmisilmänsä ja päästämällä käheän, käskevän huudon, aivan kuin sillä
olis ollut kaikkien jumalien äänet kurkussaan, saada Miksin
perääntymään ja sallimaan sen valita itselleen parhaat palat ruoasta.
Sillä Cockyllä oli omat keinonsa kohdella Miksiä. Se voi olla kuin
terässäilä, kun sen käskevä tahto purkautui esiin, mutta se voi myös
rähistä ja riidellä kuin pahin merikarhu ja tappelupukari tai
liehakoida yhtä pirullisen vastustamattomasti kuin ensimmäinen nainen
Eedenissä tai kuin hänen viimeisin jälkeläisensä. Kun Cocky hoippuen
yhdellä jalalla, toinen jalka ilmassa ja kynnet iskettyinä lujasti
Miksin niskakarvoihin, kumartui lavertelemaan Miksin korvaan, niin
Miksi ei osannut muuta kuin suoristaa pörhistetyt niskakarvansa ja
silmissään tyhmänautuas ilme alistua kaikkeen, mitä Cockyn tahto tai
oikku määräsi.
Cocky kiintyi kiintymistään Miksiin, koska Ah Moy ei enää ollenkaan
välittänyt linnusta. Ah Moy oli ostanut sen Sydneyssä eräältä
merimieheltä kahdeksallatoista shillingillä ja käyttänyt kokonaisen
tunnin tinkimiseen. Mutta kun hän eräänä päivänä näki Cockyn istuvan
lavertelemassa Kwaquen vasemman käden koukistuneilla sormilla, lintu
kävi hänelle yhtäkkiä niin vastenmieliseksi, etteivät ne
kahdeksantoista shillinkiäkään enää merkinneet hänelle mitään.
"Te pitää siitä. Te ottaa sen", hän ehdotti.
"Vaihtaa?" kysyi Kwaque, joka piti selvänä, että tässä oli kyseessä
vaihtokauppa, ja arveli pikku kokin rakastuneen hänen kallisarvoiseen
huuliharppuunsa.
"Ei vaihtaa, te ottaa se vaan, olkka hyve", vastasi Ah Moy.
"Mitä on 'olkka hyve'?" kysyi Kwaque, jonka Etelämeren englannissa ei
ollut tätä sanayhtymää. "Jos minulla ei olla, mistä te pitää?"
"Ei vaihtaa", toisti Ah Moy. "Te ottaa, te pitää siitä, te ottaa se,
olkka hyve."
Ja niin korea pieni höyhenpallo, jolla oli niin urhea sydän, vaihtoi
omistajaa. Se itse ja ihmiset nimittivät sitä Cockyksi. Se oli syntynyt
viidakossa Santo-saaressa, joka kuuluu Uusiin Hebrideihin. Siellä sen
oli pyydystänyt verkkoonsa kaksijalkainen ihmissyöjä ja myynyt sen
kuudesta tupakkatangosta ja vuoluveitsestä malariaa sairastavalle
skotlantilaiselle kauppiaalle. Sitten se oli kulkenut kädestä
käteen, se oli myyty neljästä shillingistä orjakauppiaalle,
kilpikonnanluukammasta, jonka oli espanjalaisen mallin mukaan
valmistanut englantilainen hiilenkantaja, kuudesta shillingistä
kuudesta pencestä pokeripelissä lämmittäjien kanssissa ja sitten
vanhasta hanurista, joka oli ainakin kahdenkymmenen shillingin
arvoinen, ja vihdoin kahdeksantoista shillingin käteissummalla pienelle
ryppyiselle kiinalaiselle. Nyt Cocky siirtyi Ah Moylta, joka
neljäkymmentä vuotta sitten oli Macaiossa lyönyt kuoliaaksi nuoren
vaimonsa ja paennut merille, Kwaquelle, spitaaliselle papualaiselle,
valkoisen miehen Dag Daughtryn orjalle, jonka isäntä vuorostaan palveli
muita miehiä, joille hän nöyrästi sanoi: "Niin, sir" ja "Ei, sir" ja
"Kiitän, sir".
Toisenkin toverin Miksi sai, mutta tässä ystävyydessä ei Cocky ollut
mukana. Se oli Saul, kömpelö newfoundlandilaispenikka, joka ei ollut
kenenkään oma, ellei kuunari _Mary Turnerin_. Sillä kukaan
laivalla ei tunnustanut sitä omakseen eikä kukaan myöntänyt tuoneensa
sitä laivalle. Se sai nimekseen Saul, ja koska se ei ollut kenenkään
koira, se oli pian kaikkien -- siinä määrin, että herra Jackson uhkasi
halkaista kallon Ah Moylta, ellei tämä antaisi pennulle kylliksi
ruokaa, kun taas Sigurd Halvorsen kanssissa koetti parastaan
halkaistakseen kallon Henrik Gjertseniltä, kun tämä oli potkaissut
Saulia. Ja vielä enemmänkin. Kun Simon Nishikanta -- iso liikkuva
lihavuori, joka aina maalaili vaaleita, hempeämielisiä, tyhjänpäiväisiä
vesivärikuvia -- oli heittänyt Saulia telttatuolillaan, kun se oli,
kömpelösti kyllä, sattunut kaatamaan hänen maalaustelineensä, niin hän
sai sellaisen iskun olkapäähänsä Grimshaw'n tulipunaisesta nyrkistä,
että oli vähällä kellahtaa kumoon kannelle, ja olkapää oli vielä monta
päivää sen jälkeen täynnä helliä sinelmiä.
Vaikka Miksi olikin jo täysikasvuinen koira, se oli vielä siksi iloinen
ja vallaton, että jaksoi väsymättä yhtä mittaa mellastaa Saulin kanssa.
Niin voimakas oli vielä leikinhalu siinä ja niin vahva sen ruumis, että
se leikki aina niin kauan, kunnes Saul oli väsymyksestä puolikuollut ja
voi vain kannella maaten läähättää ja nauraa suupielet vaahdossa ja
huitoa umpimähkään ilmaan raukeilla etukäpälillään vastustaakseen
Miksin teeskennellyn raivokkaita hyökkäyksiä. Ja tämä huolimatta siitä,
että Saul oli ainakin kolme kertaa Miksiä kookkaampi ja raskaampi ja
yhtä huoleton ja tiedoton käpäliensä ja ruumiinsa painosta kuin nuori
elefantti kukkatarhassa. Kun Saul oli hieman hengähtänyt, se oli valmis
uuteen taisteluun, ja Miksi puolestaan oli valmis vastustamaan sen
hyökkäystä. Tämä kaikki oli erinomaista harjoitusta Miksille ja piti
sen ruumiillisessa huippukunnossa ja henkisesti virkeänä.
12.