luutnantille, "ja minä otan jättääkseni koiran takaisin sen
omistajalle. Siihen mennessä hoidamme sitä hyvin. Meidän hovimestarimme
on sen melkein omistanut itselleen, joten se on hyvissä käsissä."
"Ei kumpikaan meistä näy saavan koiraa", virkkoi Daughtry alistuvasti,
kun kapteeni oli selittänyt hänelle tilanteen.
Mutta kun Daughtry kääntyi ja läksi kulkemaan poispäin pitkin kantta,
olivat hänen kulmansa itsepäisesti rypyssä, ja plantaasinomistaja, joka
sen huomasi, ihmetteli itsekseen, mitkähän torat hän oli kapteenilta
saanut.
Huolimatta jokapäiväisestä olutannoksesta ja silloin tällöin sattuvista
häikäilemättömistä tekosista Dag Daughtryssa oli rehellisyyttä. Hän voi
kyllä varastaa koiran tai kissan tuntematta siitä omantunnonvaivoja,
mutta hän ei voinut olla tekemättä työtä ruokansa edestä. Hän ei voinut
ottaa vastaan hovimestarin palkkaa uskollisesti suorittamatta
hovimestarin tehtäviä. Niinä päivinä, jolloin _Makambo_ oli
Sydneyssä Burns Philp -laiturissa, hän otti tunnontarkasti osaa
puhdistustöihin poistuneen matkustajajoukon jälkeen ja oli mukana
kaikissa valmistuksissa uutta matkustajalaumaa varten, joka oli ostanut
matkalippunsa aina korallimerille ja ihmissyöjien saarille saakka.
Kesken ahkeran aherruksensa Daughtry pyysi lomaa yhdeksi yöksi ja
kahdeksi iltapäiväksi. Yön hän vietti merimiesten yömajassa, missä saa
kuulla viimeiset laivoja ja merimiesmaailmaa koskevat uutiset.
Tyhjentäessään siellä olutpullon toisensa jälkeen hän sai sellaisia
tietoja, että hän vapaan iltapäivän saatuaan vuokrasi kymmenellä
shillingillä veneen ja souti peremmäksi satamaan, Jackson-lahteen,
missä siro, korkea kuunarilaiva _Mary Turner_ oli ankkuroituna.
Kun Daughtry tuli laivaan ja esitti asiansa, ohjattiin hänet alas
kajuuttaan, missä syntyi molemminpuolinen haastattelu hänen ja neljän
miehen kesken, joita hän mielessään nimitti "kummaksi joukoksi".
Daughtry oli keskustellut kauan laivan entisen hovimestarin kanssa ja
saattoi nyt hyvin tuntea jokaisen noista neljästä. Tuossa oli varmaan
"Vanha Merikarhu", joka istui hiukan syrjässä ja jonka vetiset silmät
olivat niin vaaleansiniset, että ne näyttivät melkein valkoisilta.
Pitkät, hopeanharmaat, kampaamattomat suortuvat kehystivät kasvoja kuin
mikäkin sädekehä. Hän oli laiha ja luiseva, posket olivat kuopalla, ja
iho riippui paksuina tyhjinä poimuina kaulalla peittäen lystikkäällä
tavalla kurkunsolmun, niin että se vain silloin tällöin pilkisti esiin
noista nahkaisista muumiokääreistään, kadotakseen kohta jälleen.
"Oikea vanha merikarhu", Daughtry ajatteli. "Hän voi olla
seitsemänkymmenenviiden vuoden ikäinen, mutta aivan yhtä hyvin
sadanviiden vuoden tai vaikkapa sadan seitsemänkymmenenviiden."
Lähtien oikeasta ohimosta kulki miehellä hirmuinen arpi yli poskipään,
vajosi sitten poskikuoppaan, jatkui siitä suoraan yli leuan ja katosi
kaulan kummallisiin nahkapoimuihin. Molemmissa kuihtuneissa
korvalehdissä oli pienet renkaat kuin mustalaisella. Oikean käden
luurangonsormissa oli kokonaista viisi sormusta -- ei miesten eikä
naisten sormuksia, vaan oikeita narrin helyjä, jotka varmaan olivat
maksaneet hyvin paljon, ajatteli Daughtry. Vasemmassa kädessä ei ollut
yhtään sormusta, eikä siinä ollut sormeakaan, mihin panna niitä. Siinä
oli vain peukalo, ja kämmenestäkin oli iso pala poissa, aivan kuin sen
olisi siepannut sama säilä, joka oli halkaissut hänen naamansa ohimosta
leukaan saakka ja Herra ties kuinka pitkälle tuota nahkapoimuista
kaulaa.
Vanhan Merikarhun vetiset silmät näyttivät lävistävän Daughtryn
katseillaan (siltä ainakin Daughtrysta tuntui) ja kiusasivat häntä
niin, että hän astui pitkän askeleen taaksepäin. Tämä tuntui varsin
luonnolliselta, koska hän oli paikan haussa. Nuo neljä näyttivät aivan
kuin odottavan, että hän seisoisi heidän edessään kuin syytetty
pahantekijä tuomariensa edessä. Vanhuksen katse kiusasi häntä yhä,
kunnes hän ukkoa lähemmin tarkastettuaan huomasi, ettei se yltänytkään
häneen saakka. Hänestä näytti, että nuo vetiset, vaaleat silmät olivat
unien sumentamat ja että äly, joka asui tuon otsan takana, takertui
kiinni unien verhoon pääsemättä pitemmälle.
"Paljonko vaaditte?" kysyi kapteeni. Daughtryn mielestä tämä kapteeni
hyvin vähän näytti merimieheltä, pikemminkin hän oli vastaleivottu
näppärä pikku-liikemies tai viimeisen muodin mukaan pukeutunut
puotipalvelija.
"Hän ei saa osuutta", sanoi yksi neljästä, kookas, jykevä,
keski-ikäinen mies, ja hänet Daughtry punaisiksi paahtuneista käsistä
arvasi kalifornialaiseksi vehnäfarmariksi, josta eronnut hovimestari
oli puhunut.
"Siitä riittää kaikille", sanoi Vanha Merikarhu hämmästyttäen Daughtryä
kimeällä äänellään. "Sitä on hirmuiset määrät, hyvät herrat,
tynnyreissä ja arkuissa, sylen syvällä hiekassa."
"Mitä sitten?" kysyi Daughtry, vaikka tiesi hyvin, mistä oli kysymys,
sillä eronnut hovimestari oli sadatellut hänelle sitä päivää, jolloin
hän lähti San Franciscosta sovittuaan epämääräisestä voitto-osuudesta
varman palkan asemasta. "Tai, eipä sillä väliä", ehätti hän lisäämään.
"Olin kerran kolme vuotta valaanpyyntilaivalla ja sain osuutta
kokonaisen dollarin. Palkkaa pyydän kuusikymmentä dollaria kuussa,
koska teitä on vain neljä."
"Ja perämies", lisäsi kapteeni.
"Ja perämies", toisti Daughtry. "Siis kuusikymmentä dollaria kullassa
eikä mitään osinkoa."
"Entä mikä te sitten olette miehiänne?" puuttui puheeseen neljäs,
jättiläinen, näköjään kuin rasvainen lihavuori -- Armenian juutalainen
ja panttilainaaja, josta entinen hovimestari oli Daughtryä varoittanut.
-- "Onko teillä papereita -- suosituksia, todistuksia?"
"Voisinpa kysyä, hyvät herrat, teidän omia papereitanne", mörähti
Daughtry vastaan. "Eihän tämä ole mikään oikea lasti- tai
matkustajalaiva, yhtä vähän kuin te hyvät herrat, olette oikeita
laivanvarustajia, jotka tavalliseen tapaan toimistossaan hoitavat
asioitaan. Kuinka minä voin tietää, onko teillä edes purjehdusoikeutta,
tai eikö teidän rahtisopimuksenne ole vanhentunut jo aikoja sitten, tai
eikö teitä vastaan nyt juuri panna maissa vireille oikeusjuttua, tai
että te ette jossakin jätä minua maihin minun saamatta penniäkään
sovitusta palkasta. Muutoin" -- hän lopetti nolattuaan näin
juutalaisen, ennenkuin tämä ehti nolata hänet -- "minun paperini ovat
tässä".
Hän pisti kätensä takin povitaskuun ja heitti kajuutan pöydälle paksuna
pinkkana ne leimoilla ja sineteillä varustetut paperit, jotka hän
neljänkymmenenviiden vuoden aikana oli merillä kerännyt ja joista
viimeinen oli päivätty viisi vuotta sitten.
"En kysy teidän papereitanne", Daughtry jatkoi. "Pyydän vain täyden
käteisen maksun joka kuun ensimmäisenä päivänä, kuusikymmentä dollaria
kullassa..."
"Kasoittain sitä on, kultaa, kultaa ja vielä parempaa kuin kulta,
tynnyreissä ja arkuissa, sylen syvällä hiekassa", vakuutti Vanha
Merikarhu hänelle hyväntahtoisesti hohottaen. "Kuninkaita, ruhtinaita,
suurvaltoja ... sitä olemme kaikki tyynni, pienimmästä suurimpaan. Ja
paljon enemmän vielä, herrani, paljon enemmän. Minä tunnen leveysasteen
ja pituusasteen ja meidän salamerkkimme alhaalta matalikolta aina
Leijonanpäähän saakka -- minä yksin ne tunnen. Minä ainoa, joka vielä
olen elossa siitä komeasta, hurjasta ryövärijoukosta..."
"Tahdotteko allekirjoittaa sopimuksen näillä ehdoilla?" kysyi
juutalainen keskeyttäen ukon loruilun.
"Mistä satamasta aloitatte matkan?" kysyi Daughtry.
"San Franciscosta."
"Silloin allekirjoitan San Franciscossa."
Juutalainen, kapteeni ja farmari nyökkäsivät.
"Mutta meidän täytyy ensin sopia vielä muutamista seikoista", Daughtry
jatkoi. "Ensiksikin täytyy minun saada kuusi pulloani päivittäin. Olen
tottunut siihen ja olen jo liian vanha muuttaakseni tapojani."
"Paloviinaa varmaankin", ivaili juutalainen.
"Ei, vaan olutta, hyvää englantilaista olutta. Meidän täytyy etukäteen
sopia siitä, että riittävä varasto otetaan mukaan, miten pitkiä matkoja
tehnemmekin."
"Eikö mitään muuta?" kysyi kapteeni.
"Kyllä, herra kapteeni", vastasi Daughtry, "minulla on koira, jonka
täytyy päästä mukaan".
"Eikö muuta? -- Ehkä vaimo ja lapsetkin?" tiedusteli farmari.
"Ei vaimoa eikä lapsia, herra. Mutta minulla on mustaihoinen palvelija,
erinomainen poika, ja hänet minun täytyy saada ottaa mukaani. Hän saa
ottaa pestin kymmenellä dollarilla kuussa, jos hän kaiken aikansa tekee
työtä teille. Mutta jos hän tekee työtä minullekin, annan hänen ottaa
pestin kahdella ja puolella dollarilla."
"Kahdeksantoista päivää isossa veneessä", alkoi Vanha Merikarhu hoilata
Daughtryn hämmästykseksi. "Kahdeksantoista päivää isossa veneessä,
kahdeksantoista päivää helvetin pätsissä."
"Tuhat tulimmaista", sanoi Daughtry. "Tuo vanha herra voi säikyttää
ihmisen puolikuoliaaksi. Siinä tarvitaan paljon olutta."
"Kylläpä hovimestareilla on nykyään suuret vaatimukset", virkkoi
vehnäfarmari ollenkaan välittämättä vanhuksesta, joka yhä puhui ison
veneen kuumuudesta.
"Entä ellemme katso voivamme ottaa palvelukseen hovimestaria, jolla on
sellaiset vaatimukset?" juutalainen kysyi kuivaten kauluksensa
sisäpuolta kirjavalla silkkinenäliinalla.
"Silloin ette saa milloinkaan tietää, kuinka erinomaisen hovimestarin
olette menettäneet, hyvät herrat", vastasi Daughtry huolettomasti.
"Luulenpa Sydneyn satamissa olevan tarjolla monta muutakin
hovimestaria", pisti kapteeni väliin. "Ja muistan hyvin vielä ajan,
jolloin pestasin niitä ruokapalkalla, niitä kun oli kuin hietaa
meressä."
"Paljon kiitoksia, herra hovimestari, siitä, että olette kunnioittanut
meitä käynnillänne", alkoi juutalainen ivailla. "Valitamme, ettemme voi
täyttää toivomuksianne."
"Ja minä näin sen vajonneena hiekkaan, sylen syvälle hiekkaan
tuntemattomalla korallisaarella, missä mangrovepuut ja kookospalmut
kasvavat ja maa kohoaa merestä Leijonanpäätä kohti."
"Pitäkää suunne kiinni", kivahti vehnäfarmari kiukustuneena -- ei
vanhukselle, vaan juutalaiselle ja kapteenille. "Kuka vastaa tästä
retkestä? Eikö tässä minulla ole muka mitään sanottavaa? Eikö kukaan
kysy minun mielipidettäni? Tämä hovimestari miellyttää minua. Minusta
tuntuu, että hän on oikea mies. Onhan hän kohtelias merimiehen tapaan,
ja luulen, että hän osaa totella vastaansanomatta. Tyhmä hän ei
myöskään ole, kaukana siitä."
"Siinä se nikara juuri onkin, Grimshaw", vastasi juutalainen
lepytellen. "Tässä epätavallisessa yrityksessämme meillä varmaankin
olisi enemmän hyötyä tyhmemmästä hovimestarista. Ja sitten pyytäisin
teitä olemaan niin erinomaisen hyväntahtoinen ja muistamaan, ettette
ole tähän yritykseen käyttänyt penniäkään enempää kuin minä."
"Kuinka te kaikki kolme suoriutuisitte, ellei teillä olisi minua ja
minun suurta meritottumustani", kapteeni kysyi harmistuneena.
"Puhumattakaan kiinnityksestä minun talooni, sievimpään ja parhaiten
tuottavaan vuokrataloon, mitä San Franciscossa on maanjäristyksestä
saakka ollut."
"Mutta kuka tämän kaiken maksaa? Kysyn teiltä kaikilta." Vehnäfarmari
kumartui eteenpäin kämmenet polvia vasten painettuina, niin että pitkät
sormet ulottuivat puolisääreen -- siltä Daughtrysta ainakin näytti.
-- "Te, kapteeni Doane, ette saa enää lainatuksi penniäkään
kiinteimistöjänne vastaan. Mutta minun maani kasvaa yhä vehnää ja
tuottaa käyttövaroja. Ja te, Simon Nishikanta, ette panisi penniäkään
lisää tähän yritykseen, vaikka teidän koronkiskomisenne kukoistaa kuten
ennenkin ja te saatte, Herra ties, kuinka monta prosenttia juopuneilta
merimiehiltä. Te vain annatte koko retkikunnan istua tässä rotanreiässä
ja odottaa, että minun taloudenhoitajani toimittaisi lisää vehnärahoja.
No niin, minä ajattelen, että me otamme tämän hovimestarin ja annamme
hänelle ne kuusikymmentä kuussa ja kaiken muun, mitä hän pyytää, tai
minä jätän teidät tähän paikkaan ja matkustan ensimmäisessä
höyrylaivassa San Franciscoon."
Hän ponnahti pystyyn koko pituuteensa, ja Daughtry katsahti
vaistomaisesti, eikö miehen pää kolahtaisi kattoon.
"Olen kyllästynyt teihin, jokikiseen, totisesti olenkin", jatkoi
vehnäfarmari. "Tarttukaa kiinni nyt! Niin, tarttukaamme kiinni nyt!
Minun rahani ovat tulossa. Ne ovat täällä jo huomenna. Laittautukaamme
lopultakin lähtökuntoon pestaamalla hovimestari, joka on todella
hovimestari. Minusta on samantekevää, vaikka hänellä olisi kaksikin
perhettä mukanaan."
"Olette ehkä oikeassa, Grimshaw", sanoi Simon Nishikanta tyynnytellen.
"Tämä yritys saa pian meidät kaikki hermostumaan. Saatte antaa
anteeksi, että pillastuin. Tietysti otamme tämän hovimestarin, jos te
tahdotte. Luulin vain, että hän oli teistä liian koppava."
Hän kääntyi Daughtryyn.
"Tietysti on sitä parempi, kuta vähemmän meistä maissa puhutaan."
"Hyvä on, herrat. Voin kyllä pitää suuni kiinni, mutta voin myös sanoa
teille, että teistä on jo liikkeellä perin kummallisia juttuja."
"Meidän retkemme tarkoituksestako?" kysäisi juutalainen.
Daughtry nyökkäsi.
"Ja senkö tähden te haluatte olla mukana?" oli seuraava yhtä nopea
kysymys.
Daughtry pudisti päätään.
"Niin kauan kuin annatte minulle päivittäisen olutannokseni, en välitä
teidän aarteenetsimestänne. Sitäpaitsi se ei ole uutta minulle.
Etelämerellä aivan vilisee aarteen etsijöitä." Daughtry olisi melkein
voinut vannoa, että Vanhan Merikarhun silmät välähtivät levottomasti
univerhonsa takana. "Ja minun täytyy myöntää, hyvät herrat", hän jatkoi
huolettomasti, sanoen nyt sellaista, mitä ei olisi suinkaan sanonut,
ellei olisi ollut melkein varma siitä, että Vanha Merikarhu oli
levoton, "että Etelämeri on täpö täynnä tuntemattomia aarteita. Siellä
on kookospalmuja, miljoonien puntien arvoisia, vain odottamassa sitä
onnenpoikaa, joka sattuu ne löytämään."
Nyt Daughtry olisi voinut vannoa nähneensä helpotuksen ilmeen
vilahtavan Vanhan Merikarhun silmissä, jotka jälleen kävivät unista
sameiksi.
"Mutta minua eivät aarteet ollenkaan huvita", Daughtry jatkoi. "Minua
huvittaa vain olut. Minun puolestani saatte rauhassa metsästää
aarteitanne vaikka tuomiopäivään asti, kunhan minä vain saan kuusi
pulloani joka päivä. Mutta sen sanon teille etukäteen: jos olut rupeaa
ehtymään, alkavat teidän yrityksenne minua huvittaa. Selvä peli, se on
tunnussanani!"
"Onko tarkoituksenne, että annamme teille oluen kaupanpäällisiksi?"
kysyi Simon Nishikanta.
Daughtry tuskin uskoi korviaan. Juuri nyt, kun juutalainen hieroi
sovintoa vehnäfarmarin kanssa, jolta odotettiin rahoja, oli tilaisuutta
käytettävä.
"Kyllä, hyvä herra, se kuuluu ehtoihini. Mihin aikaan voitte huomenna
tulla laatimaan sopimusta merimiestaloon?"
"Tynnyreitä ja arkkuja, tynnyreitä ja arkkuja, hirmuiset joukot, sylen
syvällä hiekassa", hoilasi Vanha Merikarhu.
"Te olette vähän löylynlyömiä kaikki", sanoi Daughtry irvistäen. "Mutta
se ei liikuta minua, niin kauan kuin annatte minulle olueni, maksatte
säännöllisesti joka kuukauden ensimmäisenä ja teette lopputilin San
Franciscossa. Kunhan te vain täytätte sopimuksenne, matkustan teidän
kanssanne vaikka helvettiin ja sieltä takaisin ja katselen kaikessa
rauhassa, kuinka te hikoilette saadaksenne tynnyrit ja arkut ylös
hiekasta. Lähden halusta teidän matkaanne, jos vain järjestätte asiat
niin, että voin olla tyytyväinen."
Simon Nishikanta katsoi ympärilleen. Grimshaw ja kapteeni Doane
nyökkäsivät.
"Kello kolme huomenna iltapäivällä merimiestalossa", sanoi juutalainen.
"Milloin ryhdytte toimeenne?"
"Milloin lähdette, sir?" vastasi Daughtry kysymyksellä.
"Olemme valmiit varhain ylihuomisaamuna."
"Silloin tulen laivalle ja ryhdyn toimeeni jo huomisiltana."
Ja noustessaan kajuutan portaita Daughtry kuuli Vanhan Merikarhun
hoilottavan: "Kahdeksantoista päivää isossa veneessä, kahdeksantoista
päivää tulisessa helvetin pätsissä..."
10.
Miksi lähti _Makambosta_ samaa tietä kuin oli sinne tullutkin:
ikkuna-aukon kautta. Sekin tapahtui öiseen aikaan, ja Kwaquen kädet
olivat jälleen sitä vastaanottamassa. Välikannelta Daughtry oli
laskenut spitaalisen palvelijansa odottavaan veneeseen.
Laskeutuessaan alas kannelta Daughtry kohtasi kapteeni Duncanin, joka
katsoi parhaaksi varoittaa häntä:
"Ei mitään kieroilua Killiin nähden, hovimestari. Sen täytyy seurata
meitä takaisin Tulagiin."
"Aivan niin, herra kapteeni", hovimestari vastasi, "minä olen sulkenut
sen hyttiini ollakseni siitä varma. Tahtooko kapteeni nähdä sen?"
Kehoitus oli niin tahallisen suora ja avomielinen, että se herätti
epäluuloja kapteenissa. Hänen mieleensä juolahti ajatus, että vanha
koiravaras oli jo ehkä piilottanut Killin jonnekin maihin.
"Kyllä, käväisen sitä mielelläni katsomassa", kapteeni Duncan vastasi.
Hän hämmästyi kovin, kun hovimestarin hyttiin astuessaan näki Miksin
nousevan lattialta, missä se oli nukkunut keräksi kiertyneenä. Mutta
vielä enemmän hän olisi hämmästynyt, jos hän hytistä lähdettyään olisi
voinut suljetun oven läpi nähdä, mitä siellä sisällä kohta tapahtui.
Avoimesta ikkuna-aukosta Daughtry antoi keskeytymättömänä virtana valua
alas kaiken, mitä huoneessa oli. Sinne katosivat kaikki hänen
tavaransa, yksinpä kilpikonnankuoret ja valokuvat seiniltä. Miksi,
jonka oli käsketty olla hiljaa, meni viimeisenä. Sitten oli jäljellä
vain merimiehen arkku ja kaksi matkakoria, jotka eivät mahtuneet
aukosta, mutta ne olivat tyhjiä.
Kun Daughtry hetkisen kuluttua kulki välikantta ja pysähtyi laskusillan
luona juttelemaan tullivahtimestarin ja aliperämiehen kanssa, ei
kapteeni Duncan voinut aavistaakaan näkevänsä hovimestariaan viimeistä
kertaa. Kapteeni näki hänen menevän tyhjin käsin laivasta ja kävelevän
pitkin rantasiltaa sähkölamppujen valossa, eikä hänellä ollut koiraa
kintereillään.
Kymmenen minuuttia sen jälkeen kun kapteeni Duncan oli viimeisen kerran
nähnyt hovimestarinsa leveän selän, Daughtry istui soutuveneessä
kaikkine tavaroineen matkalla Jackson-lahteen. Hän istui kumartuneena
Miksin puoleen ja hyväili sitä, sillä välin kun Kwaque, joka hyrisi
ilosta saadessaan näin seurata niitä, jotka olivat hänelle rakkaimmat
maailmassa, pisti vielä kerran kätensä ohuen takkinsa sivutaskuun
todetakseen, ettei ollut unohtanut rakasta huuliharppuaan.
Dag Daughtry sai maksaa kelpo hinnan Miksistä. Hän muun muassa
ei ollut tahtonut herättää epäluuloja pyytämällä palkkaansa Burns
Philp -yhtiöltä. Hän uhrasi ne kaksikymmentä puntaa, jotka hän oli
saava, ja se oli juuri se summa, minkä hän Tulagista lähtöiltana oli
arvioinut saavansa myydessään Miksin. Hän oli varastanut koiran
myydäkseen sen. Nyt hän maksoi siitä juuri sen summan, mikä häntä oli
viekoitellut.
Sillä totta on, että, kuten joku on sanonut, hevonen raa'istaa raa'an
ja jalostaa jalon ihmisen. Samoin koira. Miksi oli saattanut Dag
Daughtryn varastamaan pelkästä rahanhimosta. Miksin jalostava vaikutus
oli saanut aikaan, että hän nyt luopui rahanhimosta kiintymyksensä
tähden, jolle minkäänlainen hinta ei olisi ollut liian suuri. Ja veneen
liukuessa tyynessä satamassa tähtien valossa Dag Daughtry olisi pannut
vaikka henkensä alttiiksi saadakseen edelleen pitää koiran, jonka
aluksi oli aikonut vaihtaa muutamaan olutpullotusinaan.
Pienen höyrylaivan kuljettamana _Mary Turner_ lähti merelle kohta
päivän noustua, ja Daughtry, Kwaque ja Miksi sanoivat ainiaaksi hyvästi
Sydneyn satamalle.
"Vielä kerran vanhat silmäni ovat saaneet nähdä tämän kauniin sataman",
soperteli Vanha Merikarhu seisten ja katsellen heidän vieressään, eikä
Daughtrylta jäänyt huomaamatta, että vehnäfarmari ja panttilainaaja
heristivät korviaan ja vaihtoivat merkitseviä silmäyksiä. "Oli vuosi
'52, juuri tällainen päivä kuin nyt, ja kaikki joivat ja lauloivat
kannella, kun lähdimme Sydneystä _Wide Awakella_. Kaunis laiva,
erittäin hieno ja kaunis laiva. Komea miehistö, kaikki nuoria,
jokikinen meistä, keulassa ja perässä, ei kukaan ollut yli
neljänkymmenen. Iloinen, hurja miehistö. Kapteeni oli vanhanpuoleinen
herrasmies -- kahdenkymmenenkahdeksanvuotias, kolmas perämies oli
kahdeksantoista, poskillaan sametinpehmoista untuvaa, johon partaveitsi
ei vielä ollut koskenut. Hänkin kuoli isossa veneessä. Ja kapteeni veti
viimeisen henkäyksensä palmujen alla nimettömällä saarella ruskeiden
tyttöjen itkiessä ympärillä ja leyhytellessä ilmaa hänen sairaisiin
keuhkoihinsa."
Dag Daughtry ei kuullut enempää, sillä hän meni alas ryhtyäkseen
hoitamaan uusia tehtäviään. Mutta pannessaan puhtaita lakanoita
vuoteisiin ja valvoessaan Kwaquea, joka ponnisteli lattioiden kauan
laiminlyödyssä puhdistustyössä, hän pudisti päätään ja mutisi
itsekseen: "Ukko on ovela lurjus. Ovela lurjus. Eivät kaikki ole
hulluja, jotka siltä näyttävät."
_Mary Turner_ oli siromuotoinen siksi, että se oli rakennettu
hylkeenpyyntilaivaksi, ja samasta syystä se oli tilava. Perässä, missä
oli tilaa kahdelletoista, nukkui vain kahdeksan skandinavialaista
merimiestä. Viidessä kajuuttahytissä asuivat nuo kolme aarteenetsijää,
Vanha Merikarhu ja perämies -- viimeksimainittu oli kookas,
hyväntahtoinen suomalainen, ja häntä puhuteltiin herra Jacksoniksi,
koska toverit eivät osanneet ääntää nimeä, minkä hän oli kirjoittanut
laivakirjaan.
Sitten oli vielä välikannen kanssi, aivan kajuutan edessä, vahvalla
laipiolla siitä erotettuna. Sinne johtivat portaat välikannelta. Tällä
kannella, puolikannen ja kanssinportaiden välillä, oli laivakeittiö.
Välikannen kanssissa, joka oli paljon tilavampi kuin kajuutta, oli
kuusi isoa makuusijaa, joista jokainen oli kaksi kertaa niin leveä kuin
perässä olevat makuusijat, aivan kanssin korkuinen ja esiripulla
varustettu.
"Komea sänkykamari vai mitä, Kwaque?" Daughtry puheli
seitsentoistavuotiaalle ruskeaihoiselle papualaiselleen, jonka kasvot
olivat kuin satavuotiaan ukon, jalat kuin elävän luurangon ja vatsa
kuin vanhan japanilaisen nyrkkeilijän. "No, Kwaque! Mitäs pidät tästä!"
Kwaque oli liian häikäistynyt voidakseen puhua ja mulkoili vain
silmillään.
"Pitääkö te tästä kojusta?" kysyi kokki, pieni, vanha kiinalainen,
hovimestarilta nöyrän innokkaasti tarjoten kädenelein omaa
makuusijaansa valkoisen miehen käytettäväksi.
Daughtry pudisti päätään. Hän oli aikoja sitten oppinut, että oli
edullista olla hyvissä väleissä laivakokkien kanssa, koska oli
tunnettua, että nämä voivat äkkiä tulla hulluiksi ja vähimmästäkin
syystä raadella ja lyödä teurastusveitsellä ja lihakirveellä.
Sitäpaitsi kanssin toisella puolella oli yhtä hyvä makuusija.
Vasemmalla laidalla olevan makuusijan, mikä oli kiinalaisen makuusijan
vieressä, siitä perään päin, Daughtry antoi Kwaquelle.
Kaikki kolme oikealla puolella olevaa makuusijaa otti hän itseään ja
Miksiä varten. Sen, mikä oli perän puolella lähinnä hänen omaansa, hän
nimitti "Killin paikaksi" ja kehotti Kwaquea ja kokkia muistamaan sen.
Daughtrysta tuntui, että kokki, jonka nimen hän kiireessä oli kuullut
Ah Moyksi, ei ollut oikein tyytyväinen järjestelyyn, mutta se saattoi
Daughtryn vain ohimennen ihmettelemään kiinalaista, joka voi pahastua
siitä, että koiran annettiin nukkua samassa huoneessa kuin hän.
Kun Daughtry puolentoista tunnin kuluttua palasi saatuaan kajuutan
kuntoon ja antoi Kwaquen avata olutpullon, hän huomasi, että Ah Moy oli
muuttanut tavaransa ylähangan puolen kolmannelle makuusijalle. Näin hän
tuli Daughtryn ja Miksin naapuriksi, Kwaquen saadessa yksin pitää
puolen kanssia, Daughtryn uteliaisuus kasvoi.