menehtymäisillään. Hän saattoi vain viitata kuolevaan kissaan,
revittyihin vaatteisiinsa, vertavuotaviin haavoihinsa ja
foxterriereihin, jotka puremiaan nuoleskellen ja uikuttaen makasivat
hänen jaloissaan.
"Olipa se ikävää...", alkoi Daughtry.
"Ikävää, niin, helvetti, sen uskon", karjui kapteeni. "Venemies! Heitä
koira mereen!"
"Mereen -- siis mereen ... kapteeni", toisti mies, mutta epäröi.
Dag Daughtryn kasvoilla kuvastui hänen itsensä tietämättään uhka ja
osoitti hänen olevan omalla rauhallisella tavallaan valmis vaikka
mihin, kunhan vain saisi tahtonsa läpi. Mutta hän vastasi kuitenkin
kunnioittavasti, ja suurella ponnistuksella hän sai kasvoilleen
tavallisen hyväntahtoisen ilmeensä.
"Se on siivo koira, kapteeni, eikä se ole vihainen. En voi mitenkään
ymmärtää, kuinka se on voinut näin raivota. Sillä on täytynyt olla
jotakin syytä..."
"Kyllä sillä olikin", puuttui puheeseen eräs matkustajista,
mikronesialainen kookosviljelyksen omistaja.
Hovimestari heitti häneen kiitollisen katseen ja jatkoi:
"Se on siivo koira, kapteeni, tavattoman tottelevainen koira --
ajatelkaahan, kuinka se heti totteli minua kesken taistelun ja tuli
luokseni. Se on viisas kuin ihminen, tekee kaiken, mitä minä sanon. Nyt
opetan sen olemaan hyvä ystävä toisten koirien kanssa. Saattepa
nähdä..."
Daughtry meni kiihtyneiden foxterrierien luo ja huusi Miksin luokseen.
"Tämä on kiltti koira, ymmärrätkö, Kill, se on kiltti", hän puheli
laskien toisen kätensä toisen foxterrierin, toisen Miksin päälaelle.
Foxterrieri vinkui ja painautui lujasti kapteeni Duncanin jalkaa
vasten, mutta Miksi meni hitaasti sen luo häntäänsä heiluttaen ja
korvat lerpallaan, katsoi hovimestariin ollakseen varma asiasta, nuuski
sitten vihollistaan, jopa nuolaisi sen korvaa.
"Katsokaas, kapteeni, se ei ole pitkävihainen", Daughtry sanoi. "Se on
ritarillinen, kelpo koira. -- Tänne, Kill! Toinen koira. Tämä on myös
kiltti. Olkaa sovussa nyt. Kas niin."
Toinen foxterrieri, se jonka etujalka oli loukkaantunut, vastasi vain
äreästi muristen Miksin nuuskimiseen, ja se, että Miksi yritti
nuolaista sitä, oli jo liikaa haavoittuneen foxterrierin mielestä. Se
tavoitti kiukuissaan Miksin kuonoa, mutta ei osunut.
"Se on kiltti koira, Kill, hyvin kiltti", ehätti hovimestari sanomaan.
Heiluttaen häntäänsä merkiksi, että oli ymmärtänyt, ja ilman
vähintäkään kaunaa Miksi nosti käpälänsä ja löi foxterrieriä leikillään
kaulalle, niin että se kaatui suulleen vihaisesti muristen. Mutta Miksi
kääntyi aivan rauhallisena poispäin ja katsoi hovimestariin nähdäkseen,
hyväksyikö tämä, mitä se oli tehnyt.
Matkustajat purskahtivat äänekkääseen nauruun nähdessään foxterrierin
kuperkeikan ja Miksin arvokkaan hyväntuulisuuden. Mutta he eivät
nauraneet yksistään koirille, sillä juuri kun foxterrieri lensi
nenälleen, pääsi kapteenin ärtynyt hermostuneisuus valloilleen, hän
säpsähti ja vapisi koko ruumiiltaan.
"Niin, kapteeni", jatkoi hovimestari rohkeampana, "lyön vetoa, että
teistäkin ja koirasta on tullut hyvät ystävät jo huomenna näihin
aikoihin..."
"Viiden minuutin päästä se näihin aikoihin on meressä", vastasi
kapteeni. "Venemies! Koira mereen!"
Venemies astui kokeeksi askeleen eteenpäin, mutta silloin alkoi
matkustajien joukosta kuulua paheksuvaa mutinaa.
"Katsokaa minun kissaani ja katsokaa minua itseäni", puolusteli
kapteeni Duncan määräystään.
Venemies otti toisen askeleen, ja Dag Daughtry katsoi uhkaavasti
häneen.
"Kiiruhda", kapteeni kehotti.
"Seis!" huudahti mikronesialainen plantaasinomistaja. "Teidän tulee
olla oikeudenmukainen koiraa kohtaan. Se ei aloittanut meteliä. Kissa
hyökkäsi ensin sen kimppuun. Se sai hyökätä kahdesti, ennenkuin koira
alkoi puolustautua. Se olisi voinut repiä siltä silmät päästä. Sitten
kävivät molemmat koirat sen kimppuun. Se ei ollut tehnyt niille mitään.
Sitten puutuitte te asiaan. Teillekään se ei ollut tehnyt mitään. Ja
sitten tuli merimies harjoineen. Ja nyt te tahdotte, että merimies
heittää sen mereen. Te teette väärin koiralle. Sehän on vain
puolustautunut. Mitä muuta koiran pitäisi tehdä, jos se kerran on
koira? Pannako maata ja antaa jokaisen koiran ja kissan raastaa sitä?
Olkaa nyt järkevä, hyvä kapteeni. Te annoitte sille muutamia aimo
potkuja. Ja se vain puolustautui."
"Kyllä se totisesti puolustautui", sanoi kapteeni Duncan, ja äänessä
soinnahti jo hiukan tavallista hyväntuulisuutta, samalla kun hän
varovasti paineli kädellään vertavuotavaa olkapäätään ja katsoi
haikeasti revittyjä housujaan.
"Olkoon menneeksi, hovimestari. Jos saatte sen viidessä minuutissa
leppymään minulle, niin se saa jäädä laivaan. Mutta silloin teidän
täytyy myös antaa minulle uudet housut."
"Sen teen mielihyvällä, kapteeni", Daughtry huudahti. "Ja minä hankin
teille myös uuden kissan. Tule tänne, Kill. Tämä herra on hyvin kiltti,
usko pois."
Ja Miksi kuunteli. Se ei kuunnellut sellaisella hehkuvalla, kuohuvalla,
hermostuneella kiihkolla, minkä vallassa foxterrierit vielä olivat,
eikä vapisevin jäsenin ja kiihtynein hermoin, vaan kylmäverisesti ja
rauhallisesti, aivan kuin taistelua ei olisi ollutkaan eikä sen
ruumiissa olisi tuntunut raatelevien hampaiden ja voimakkaiden potkujen
jälkiä.
Mutta se ei voinut kuitenkaan aluksi olla pörhistämättä niskakarvojaan
nuuskiessaan housunlahjetta, jota sen hampaat olivat niin pahoin
repineet.
"Pankaa kätenne sen päälaelle, kapteeni", pyysi Daughtry.
Ja kapteeni Duncan, joka jälleen oli sama sävyisä ihminen kuin
tavallisesti, kumartui ja laski varmasti ja empimättä kätensä Miksin
päälaelle. Niin, hyväilipä hän vielä sen korviakin ja raapi sitä
korvanjuuresta. Ja ilomielinen Miksi, joka taisteli kuin leijona ja
unohti ja antoi anteeksi kuin ihminen, laski alas niskakarvansa,
heilutti häntätöpykkäänsä, hymyili silmillään, korvillaan ja suullaan
ja suuteli kielellään kättä, jonka kanssa se hetkistä varhemmin oli
ollut sodassa.
7.
Loppumatkalla Miksi sai vapaasti juoksennella laivalla. Se oli
ystävällinen kaikille, säästi rakkautensa yksin hovimestarille ja
antautui usein villiin ilonpitoon foxterrierien kanssa.
"Se on leikkisin koira, minkä koskaan olen nähnyt, eikä se
kuitenkaan ole tyhmä", selitteli Dag Daughtry mikronesialaiselle
plantaasinomistajalle, jolle juuri oli myynyt kilpikonnanluisen kamman.
"Nähkääs, jotkut koirat pysyvät aina leikkisinä eivätkä koskaan kelpaa
mihinkään muuhun. Mutta sellainen ei ole Kill. Hetkessä se on jälleen
vakava. Saattepas nähdä ... näytän teille, että se osaa laskea viiteen
ja ymmärtää langatonta sähköttämistä. Katsokaas nyt!"
Samassa hovimestari maiskutti huulillaan -- niin hiljaa, että hän sitä
itse tuskin huomasi ja plantaasinomistaja vielä vähemmän. Miksi makasi
noin kahdentoista jalan päässä selällään sääret ilmassa molempien
foxterrierien mekastaessa sen ympärillä muka vihaisesti muristen.
Ojentaen nopeasti kaikki neljä jalkaansa Miksi kierähti kyljelleen,
katseli ympärilleen ja kuunteli silmät kysyvinä, korvat höröllään.
Daughtry maiskautti uudelleen. Taaskaan mikronesialainen ei huomannut
mitään, mutta Miksi ponnahti jaloilleen ja riensi herransa luo.
"On siinä koira", kehaisi hovimestari.
"Mutta kuinka se tiesi teidän tahtovan sitä luoksenne",
plantaasinomistaja kysyi. "Tehän ette kutsunut sitä."
"Sielujen telepatiaa, sukulaissieluja, jotka ovat samassa vireessä ...
vai kuinka sitä sanottaneen", hovimestari selitti salaperäisenä.
"Nähkääs, Kill ja minä olemme luodut samanlaisesta savesta, vaikka eri
muotoihin. Se voisi olla minun veljeni, tai minä sen veli, ellei olisi
sattunut jotakin erehdystä meitä luotaessa. Mutta näytän teille, että
se osaa hiukan laskentoakin."
Dag Daughtry otti taskustaan paperipalloja näyttäen matkustajien
hämmästykseksi ja ihastukseksi, että Miksi osasi laskea viiteen.
"Niin", sanoi Daughtry lopuksi, "jos jossakin kahvilassa tilaisin neljä
lasia olutta enkä hajamielisyydessä huomaisi, että tarjoilija tuokin
vain kolme, niin Kill alkaisi heti elämöidä."
Kwaquen ei tarvinnut enää soittaa huuliharppua keittiön kuumuudessa,
nyt kun Miksin laivallaolo oli paljastunut, ja hytissä hän teki salaa
omia kokeitaan Miksillä. Kun huuliharpun raakalaissävelet alkoivat
soida, oli Miksi mennyttä kalua. Sen täytyi pakostakin avata suunsa ja
ulvoa. Mutta samoin kuin Jerillä se ei ollut pelkkää ulvontaa. Se oli
paremminkin vienoa laulua, eikä kestänyt kauan, ennenkuin Kwaque sai
sen äänen taipumaan ylös ja alas määrätyn asteikon rajoissa, melkein
virheettömässä tahdissa ja puhtaasti.
Miksi ei pitänyt ollenkaan näistä harjoituksista, sillä se halveksi
Kwaquea ja siitä oli inhottavaa antaa tuon mustaihoisen millään tavoin
vaikuttaa siihen. Mutta tämä kaikki muuttui pian, kun Dag Daughtry
sattui yllättämään heidät tällaisella laulutunnilla. Hän otti esille
hanurinsa, jolla hänen oli tapana ravintolassa istuessaan huvitella
olutannoksien välillä. Helpointa oli saada Miksi laulamaan mollissa,
sen hän huomasi kohta, ja kun koira oli kerran päässyt alkuun, se
jatkoi laulamistaan niin kauan kuin soittoa kesti. Soittokoneen
puutteessa Miksi lauloi hovimestarin rallatuksen säestämänä. Daughtry
veti aluksi "Hoo, hoo, hoo" pitkään ja haikeasti ja siirtyi sitten
johonkin vanhaan lauluun tai balladiin. Miksiä oli inhottanut Kwaquen
kanssa laulaminen, mutta hovimestarin kanssa se oli hauskaa, silloinkin
kun tämä vei sen kannelle esiintymään matkustajille, jotka olivat
pakahtua naurusta. Kun matka alkoi loppua, oli hovimestarilla kaksi
vakavaa keskustelua, toinen kapteeni Duncanin, toinen Miksin kanssa.
"Niin on nyt asianlaita, Kill", aloitti Daughtry kerran illalla, kun
Miksi oli pannut päänsä hänen polvelleen ja katsoi ihaillen herraansa
kasvoihin. Se ei ymmärtänyt hituistakaan siitä, mitä puhuttiin, mutta
nautti äänen ystävällisestä soinnusta. "Varastin sinut saadakseni rahaa
olueen, ja kun näin sinut rannalla silloin yöllä, tiesin, että sinä
tuottaisit minulle kymmenen puntaa jollakin tavoin. Kymmenen puntaa on
hirmuinen rahajoukko. Viisikymmentä dollaria jenkkien laskutavan mukaan
ja sata meksiä kiinalaisten laskuissa.
"Viidelläkymmenellä dollarilla saa kamalan paljon olutta -- niin
paljon, että hukkuisin siihen, jos pistäisin pääni siihen. Mutta tahdon
kysyä sinulta jotakin. Luuletko, että voin vaihtaa sinut kymmeneen
puntaan? No, laula mietteesi julki. Voitko ajatella sitä?"
Miksi rummutti häntätöpykällään lattiaa ja päästi kimeän haukunnan
osoittaakseen täysin hyväksyvänsä, mitä oli puhuttu.
"Tai sanokaammepa kaksikymmentä puntaa. Se on hyvä tarjous.
Suostuisinko siihen? Sano, suostuisinko? Ei tule kysymykseenkään.
Mitä sanoisit viidestäkymmenestä punnasta. Se olisi jo houkuttelevaa,
mutta sata puntaa olisi vieläkin houkuttelevampaa. Sadalla punnalla
olutta ... hm -- silloin minun vanha ruhoni saisi tosiaankin uida
oluessa vuosikaudet. Mutta kuka hullu antaisi minulle sata puntaa?
Tahtoisin nähdä hänet -- edes yhden kerran. Tahdotko tietää minkä
tähden? No, vain siksi, että käskisin hänen mennä helvettiin. Niinpä
niin, Kill-poikaseni, aivan niin, mutta hyvin kohteliaasti tietenkin,
ainoastaan vain osoittaakseni hänelle kaikessa ystävyydessä paikan,
missä ei milloinkaan paleltaisi hänen jalkojaan."
Miksin rakkaus hovimestaria kohtaan oli kasvanut niin voimakkaaksi,
että se oli melkein mieletön. Millaisiksi hovimestarin tunteet Miksiä
kohtaan olivat kehittymässä, käy parhaiten ilmi hänen keskustelustaan
kapteeni Duncanin kanssa.
"Se on varmaankin seurannut jäljissäni laivaan", Daughtry lopetti
valheellisen kertomuksensa. "En huomannut sitä ollenkaan. Viimeksi näin
sen rannalla. Kun sen sitten taas näin, se nukkui hytissäni. Kuinka se
oli päässyt sinne, kapteeni? Kuinka se osui juuri minun hyttiini? Sen
saatte itse selittää. Minä väitän, että se on ihme, selvästi ihme."
"Laivamiehen seistessä vahdissa sillalla!" ivaili kapteeni Duncan.
"Niinkuin en tuntisi teidän temppujanne, hovimestari. Se ei ole mikään
ihme. Selvä varkaus se on. Sekö muka seurannut teitä laivaan? Se koira
ei ole tullut laidan yli. Se tuli lastausaukosta, eikä se sitä tehnyt
omasta halustaan. Lyön vetoa, että joku mustaihoinen saattoi teitä.
Mutta älkäämme koettako kauemmin pettää toisiamme. Antakaa koira
minulle, niin en hiisku sanaakaan asiasta."
"Jos puhutte tosissanne, voisitte joutua varastetun tavaran
salaajaksi", Daughtry vastasi ja rypisti kulmiaan itsepintaisen
näköisenä kuten aina, kun oli saanut jotakin päähänsä. "Minä olen vain
hovimestari, eikä olisi suurikaan kolaus minulle, jos minut
vangittaisiin varkaudesta, mutta te olette hienon laivan kapteeni,
miltä se nyt näyttäisi? Ei, kyllä on viisaampaa, että minä pidän
koiran, joka on seurannut minua laivaan."
"Annan teille kymmenen puntaa", ehdotti kapteeni.
"Ei, ei käy, ja tehän olette kapteeni", toisti hovimestari pudistaen
synkän näköisenä päätään. "Muutoin tunnen erään, jolla on ihana
angorakissa Sydneyssä. Omistaja on muuttanut maalle eikä tarvitse sitä
enää. Olisi armeliaisuuden työ kissaa kohtaan, jos sille hankittaisiin
hyvä ja kunnollinen koti täällä _Makambossa_."
8.
Toinen temppu, mikä Dag Daughtryn onnistui opettaa Miksille, kohotti
sen arvoa niin paljon kapteeni Duncanin silmissä, että hän tarjosi
siitä viisikymmentä puntaa ja lupasi "kokonaan unohtaa kissan".
Daughtry harjoitti temppua ensin salaa ensimmäisen koneenkäyttäjän ja
plantaasinomistajan kanssa. Vasta sitten kun hän oli täysin tyytyväinen
tulokseen, hän näytti sen julkisesti.
"Olettakaa nyt, että olette poliisi tai etsivä", Daughtry sanoi
ensimmäiselle ja kolmannelle perämiehelle. "Ja olettakaa, että minä
olen tehnyt jonkun kauhean rikoksen. Olettakaa vielä, että Kill on
ainoa johtolanka ja että se on teidän hallussanne. Kun se osoittaa
tuntevansa isäntänsä, -- minut tietenkin -- olette saaneet minut
kiinni. Kävelkää nyt kannella sen kanssa, taluttakaa sitä nuorassa.
Sitten tulette tätä tietä takaisin sen kanssa ja oletatte, että tämä on
katu, ja kun se tuntee minut, saatte vangita minut. Mutta ellei se
minua tunne, ette voi vangita minua. Ymmärrättekö?"
Perämiehet veivät Miksin pois ja tulivat hetkisen kuluttua takaisin sen
kanssa. Miksi riuhtoi köydessä ja ponnisteli päästäkseen etsimään
hovimestaria.
"Mitä koira maksaa?" Daughtry kysyi, kun he lähenivät -- se oli
tunnussana, joka oli Miksille opetettu.
Vetäen nuoran tiukalle Miksi kulki ohi katsomattakaan hovimestariin ja
heiluttamatta häntäänsä. Perämiehet seisahtuivat Daughtryn eteen ja
vetivät Miksin luokseen.
"Se on eksynyt koira", sanoi ensimmäinen perämies. "Etsimme omistajaa",
täydensi kolmas perämies.
"Komea koira -- mitä se maksaa?" osteli Daughtry tarkastellen
arvostelevasti koiraa. "Millainen se on luonteeltaan?"
"Koettakaa", vastattiin.
Hovimestari ojensi kätensä silittääkseen sen päätä, mutta veti sen
samassa takaisin, kun Miksi pörhisti karvansa, murisi ja näytti
vihaisena hampaitaan.
"Silittäkää vain, ei se tee teille pahaa", huusivat ihastuneet
matkustajat.
Nyt Miksi oli vähällä purra hovimestaria käteen ja seurasi häntä
vihaisena nuoran yltämän.
"Menkää matkoihinne sen kanssa!" kiljui Daughtry. "Senkin kavala peto!
En ottaisi sitä lahjaksikaan."
Ja kun he läksivät sitä viemään, Miksi riuhtoi takaisin hurjassa
raivossa ja teki lyhyitä tarmokkaita hyökkäyksiä hovimestaria kohti
niin kauas kuin nuora ylti ja murisi aivan kuin mieletön.
"Hei! Luulisiko sen eläessään nähneen minua?" Daughtry kysyi
riemastuneena. "Se on temppu, jota en ole itse koskaan nähnyt, mutta
olen kuullut siitä puhuttavan. Englannin salametsästäjät opettivat sen
ennen vanhaan koirilleen. Jos saatiin kiinni salametsästäjän koira, ei
metsästysmaan omistaja tai poliisi voinut sen avulla päästä selville
sen isännästä -- ei, totta vie, voinutkaan.
"Tiedättekö vielä mitä, Kill osaa yhtä ja toista, se poika. Se osaa
englantia. Minun hyttini ovi on nyt auki, olen asettanut useita
esineitä niin, että se voi saada ne, kengät, tohvelit, myssyn,
pyyheliinan, hiusharjan ja tupakkakukkaron. Minkä esineen valitsette.
Sanokaa, ja koira hakee sen."
Matkustajat vastasivat eri tavoin ja kaikki yhtä aikaa, joten kaikki
esineet tuli mainituksi.
"Antakaa yhden käskeä", hovimestari neuvoi. "Valitkaa hänet
äänestyksellä."
Kapteeni Duncan valittiin yleisellä äänestyksellä. "Tohvelit", hän
komensi.
"Yksi vaiko molemmat?" Daughtry kysyi.
"Molemmat."
"Tänne, Kill", aloitti Daughtry kumartuen koiran yli, mutta hän
peräytyi hyvin nopeasti, ja koiran hampaat loksahtivat yhteen aivan
hänen nenänsä edessä.
"Se oli minun syyni", hän sanoi. "En sanonut sille, että toinen leikki
oli lopussa. Kuunnelkaa nyt tarkoin, annanko sille jonkun salaisen
merkin."
Kukaan ei kuullut eikä nähnyt mitään, mutta Miksi ryntäsi hovimestarin
luo päästäen hurjan ilohaukunnan, sen suu nauroi ja ruumis kiemurteli,
kun se nuoli hovimestarin käsiä ja nautti sanomattomasti noiden
tuttujen käsien hyväilystä, joihin äsken olisi ollut valmis iskemään
hampaansa. Sitten se yritti hyppäämällä päästä nuolemaan herransa
kasvoja. Sillä äskeinen leikki oli ollut Miksille raskas ja kiusallinen
ponnistus.
"Se ei aivan pian unohda tätä", selitti Daughtry koettaessaan
rauhoittaa Miksiä.
"Kas niin, Kill. Mene hakemaan tohvelit. Odotas. Mene hakemaan tohveli.
Mene hakemaan kaksi tohvelia."
Miksi katsoi ylös korviaan heristäen, kaikki äly keskitettynä kysyviin
silmiin.
"Kaksi tohvelia! Mene heti hakemaan ne."
Miksi lensi nuolena tiehensä, jolloin sen takajalat lipesivät
liukkailla kansilaudoilla kajuutan kulmauksessa.
Hetken kuluttua se palasi molemmat tohvelit suussaan ja laski ne
hovimestarin eteen.
"Mitä enemmän opin koiria tuntemaan, sitä enemmän niitä ihmettelen",
jutteli Dag Daughtry plantaasinomistajalle samana iltana ennen
maatapanoa neljännen olutpullonsa tyhjennettyään. "Kill esimerkiksi. Se
ei suorita pieniä temppujaan minulle koneellisesti vain siksi, että se
on oppinut ne tekemään. Siinä on muutakin. Se tekee ne siksi, että
pitää minusta. En voi sitä oikein selittää, mutta tunnen sen, tiedän
sen.
"Ehkä se on näin. Kill ei voi puhua, niinkuin me puhumme, -- tarkoitan,
eikä siis voi sanoa minulle, kuinka se minua rakastaa, mutta se on
pelkkää rakkautta joka ainoaa karvaansa myöten. Ja koska teot puhuvat
selvemmin kuin sanat, se vakuuttaa rakkauttaan minulle suorittamalla
noita tehtäviä. Temppuja? Niin kyllä. Mutta ne ovat tuhat kertaa
kaunopuheisempia kuin kaikki ihmisten korulauseet. Totisesti se on
kaunopuheista. Koiran mykkää kieltä. Niin totta kuin elän ja olen köyhä
syntinen ihminen, tiedän varmasti, että se on onnellinen, kun saa tehdä
palveluksia minulle ... aivan kuten mies on iloinen voidessaan auttaa
pulaan joutunutta ystäväänsä tai kuten rakastaja on iloinen saadessaan
kietoa takkinsa rakastettunsa ympärille ja lämmittää häntä. Niin sanon
teille, että..."
Tässä Dag Daughtry keskeytti voimatta ilmaista ajatuksia, joita
risteili hänen oluen sumentamissa aivoissaan. Änkytettyään pari kertaa
hän aloitti uudelleen:
"Tiedättehän, miten tärkeätä puhe on, eikä Kill voi puhua. Varmasti
sillä on ajatuksia päässään -- näettehän niiden välkkyvän sen kauniissa
ruskeissa silmissä -- mutta se ei voi ilmaista niitä minulle. Väliin
näen sen niin ponnistelevan niiden kanssa, että se on vähällä räjähtää
kappaleiksi. Sen ja minun välillä on syvä juopa, jonka yli ainoastaan
puhuttu kieli voisi muodostaa sillan. Mutta sitä siltaa se ei voi
kulkea kuilun yli, vaikkakin sillä on monenlaisia ajatuksia ja tunteita
aivan kuin minulla.
"Mutta kaikkein lähimmäksi toisiamme me pääsemme silloin, kun minä
soitan hanuria ja se ulvoo. Soitto on melkein kuin silta, sekin. Se on
sanatonta laulua. Ja -- en voi selittää, miten se tapahtuu -- mutta kun
olemme laulumme lopettaneet, tunnen, että olemme ilmaisseet toisillemme
jotakin, mikä ei enää sanoja kaipaa.
"Niin, tiedättekö, kun näin soitan ja Kill laulaa, se on oikeata
kaksinlaulua ja ylistysvirsi Jumalan kunniaksi, kuten hurskastelijat
sanovat. Totisesti saan silloin uskontoa sieluuni ja pääsen oikein
lähelle Herraamme. Ja tiedättekö, se on suurenmoista. Suurenmoista kuin
maa ja meri ja taivas ja kaikki tähdet. Silloin luulen ymmärtäväni,
että lopultakin olemme kaikki samaa ainetta -- te, minä ja Kill,
vuoret, hieta, suolainen vesi, madot ja linnut, auringot ja
tähdenlennot ja loistavat komeetat..."
Dag Daughtry keskeytti korkealentoisen puheensa; sanat loppuivat
kesken. Hämilläoloaan peittääkseen hän alkoi uudelleen kehua Miksiä.
"Totta totisesti, sellaista koiraa ette vain joka perjantai tapaakaan.
Minä olen sen varastanut. Se miellytti minua. Ja sen jälkeen kun olen
oppinut sen tuntemaan, tekisin tuon tekosen uudelleen, vaikka siinä
jalkani menettäisin. Sellainen koira se on."
9.
Samana aamuna, jona _Makambo_ laski Sydneyn satamaan, kapteeni
Duncan koetti uudelleen saada Miksin haltuunsa. Satamalääkärin vene
pysähtyi juuri laivan köysitikkaiden viereen, kun kapteeni nyökkäsi
Daughtrylle, joka käveli kannella.
"Hovimestari, annan teille kaksikymmentä puntaa."
"Ei kiitoksia, kapteeni", vastasi Daughtry. "En voi erota siitä."
"No, kaksikymmentäviisi puntaa sitten. Sen yli en voi mennä. Onhan
sitäpaitsi muitakin irlantilaisia terrierejä maailmassa."
"Sitä minäkin olen ajatellut, kapteeni. Ja minä hankin teille
sellaisen. Juuri täältä Sydneystä. Eikä se maksa teille penniäkään."
"Mutta minä tahdon Killin", penäsi kapteeni.
"Sen minäkin tahdon pitää, siinä pulma onkin. Sitäpaitsi, minä sen olen
löytänyt."
"Kaksikymmentäviisi puntaa on suurenmoinen summa ... koirasta",
kapteeni Duncan houkutteli.
"Ja Kill on suurenmoinen koira ... moisella hinnalla myytäväksi",
hovimestari vastasi. "Jos jätämme kiintymykseni siihen kokonaan
huomioonottamatta, ovat sen temput jo paljon arvokkaammat. Jo yksistään
se, ettei se tunne minua silloin, kun en tahdo, korottaa sen hinnan
viideksikymmeneksi punnaksi. Ja sitten vielä sen laskutaito ja laulu ja
kaikki muut taidot lisäksi. Tulipa se miten tahansa minun haltuuni,
niitä temppuja se ei silloin ainakaan osannut. Sen taidot ovat minun.
Olen opettanut ne sille. Se ei ole enää sama koira kuin laivalle
tullessaan. Siinä on suuri lisä minua itseäni nyt. Jos möisin sen,
möisin samalla kappaleen itseäni."
"Kolmekymmentä puntaa", teki kapteeni Duncan viimeisen tarjouksensa.
"Ei, paljon kiitoksia, kapteeni", vastasi Daughtry.
Ja kapteeni Duncanin täytyi nyt kääntyä tervehtimään satamalääkäriä,
joka juuri nousi laivaan.
_Makambo_ oli tuskin läpäissyt tarkastuksen ja ohjannut satamaan
laskeakseen laituriin, kun siro sotalaivan vene laski sen viereen ja
siro luutnantti nousi _Makambon_ köysitikkaita. Hänen tehtävänsä
oli pian suoritettu. _Albatross_, englantilainen toisen luokan
risteilijä, jolla hän oli neljäntenä luutnanttina, oli käynyt Tulagissa
viemässä virkakirjeitä Englannin hallituksen Etelämeren saarten
edustajalta. Koska oli kulunut vain kaksitoista tuntia sen tulon ja
_Makambon_ lähdön välillä, olivat Salomonin saarten hallituksen
asiamies ja kapteeni Kellar arvelleet, että kadonnut koira oli viety
pois _Makambo_-laivalla. -- Oliko koira, irlantilainen terrieri,
nimeltä Miksi, laivassa?
Kapteeni Duncan myönsi, että oli, mutta asettui vasten parempaa
tietoaan puolustamaan Daughtryä toistamalla tämän keksimän jutun koiran
tulosta laivalle. -- Kuinka koira voitaisiin jättää takaisin kapteeni
Kellarille? -- oli seuraava kysymys, sillä _Albatross_ oli
matkalla Uuteen Seelantiin. Kapteeni Duncan ratkaisi pulman.