minut..."
Hän keskeytti puheensa asettaakseen suulleen avatun pullon, jonka
Kwaque ojensi hänelle. Hän huokasi, kuivasi huulensa käsiselällä ja
jatkoi:
"On se hullua, poikaseni, tämä typerä oluenjuonti. Kwaque, tuo ikivanha
apina, joka tuossa seisoo ja irvistelee, on minun orjani. Mutta minä
itse olen oluen orja ... pulloröykkiöiden, pullovuorien, jotka pian
hukuttavat koko laivan. Kadehdin tosiaan sinua, joka istut siinä niin
tyytyväisenä ja jonka sisuksia alkoholi ei koskaan ole saastuttanut.
Minä käsken sinua nyt, ja se, joka maksaa minulle kaksikymmentä puntaa,
saa käskeä sinua sitten. Mutta sittenkin olet sinä, ressu rukka,
vapaampi kuin minä."
Hän tyhjensi pullon, heitti sen Kwaquelle ja viittasi tätä avaamaan
toisen.
"Sinulle on nyt annettava nimi, eikä se ole helppo asia. Irlantilainen
sen tietenkin pitäisi olla, mutta mikä? Pai? Niin, pudista vain
päätäsi, siinä teet oikein. Se ei kuulosta yhtään hienolta. Sinuahan
voitaisiin luulla rakkikoiraksi. Beti menisi mukiin, mutta se on liian
tyttömäinen, poikaseni. Ja poikahan sinä olet. Siinä se onkin.
Aprikoidaanpa!"
Hän nyökkäsi hyväksyvästi ja ojentautui ottamaan toista pulloa. Hän joi
ja mietti, ja joi taasen.
"Nyt olen sen keksinyt", hän ilmoitti sitten juhlallisesti. "Kill on
kaunis nimi, ja sinä saat olla Kill. Miellyttääkö se teidän
ylhäisyyttänne? Komea se on, kilahtava kuin aatelisherran tai ... tai
rikkaan oluenpanijan. Monta oluenpanijaa minä totisesti olenkin
rikastuttanut."
Hän joi pullon tyhjäksi, tarttui äkkiä Miksin poskiin, kumartui
eteenpäin ja "hieroi nokkaa" sen kanssa. Kun hän sitten yhtä äkkiä
päästi Miksin, katsoi tämä loistavin silmin jumalansa kasvoihin. Sielu,
yksilöllisyys, jotakin henkistä loisti sen koiransilmissä, ja se oli jo
täynnä uskollista rakkautta harmaatukkaista jumalaa kohtaan, jonka
puhetta se ei ymmärtänyt, mutta jonka ääni niin käsittämättömän
suloisesti vetosi sen sydämeen.
"Hei, Kwaque!"
Kwaque, joka istua kyyrötti lattialla jalat ristissä allaan, heitti
hetkiseksi kilpikonnanluisen kamman kiilloittamisen ja katsoi herraansa
valmiina kuulemaan käskyjä ja täyttämään ne.
"Kwaque, nyt sinä tiedät koiran nimen. Iske se nimi nyt päänuppiisi.
Sinä sanot koiraa aina Kill'iksi. Ymmärrätkö? Jos sen unohdat,
halkaisen kallosi. Kill --, kuuletko? Kill, Kill."
Sillä välin kun Kwaque veti häneltä kengät ja auttoi häntä
riisuutumaan, katseli Dag Daughtry Miksiä unisin silmin.
"Nyt olen sen keksinyt, poikaseni", hän sanoi nousten ja kömpien
makuulavitsansa luo. "Olen keksinyt nimen sinulle -- ja saanut selville
sinun luonteesi: vilkas mutta taipuisa. Se sopii sinulle
erinomaisesti..."
"Vilkas, mutta taipuisa, sellainen juuri olet", hän mutisi yhä Kwaquen
auttaessa häntä vuoteeseen.
Kwaque ryhtyi jälleen kiillottamaan. Hänen huulensa liikkuivat
kuiskaten kuulumattomia sanoja, ja kulmat mietinnästä rypyssä hän
kääntyi vihdoin hovimestariin päin:
"Massa, mikä nimi se koira?"
"Kill, sinä pörröpäinen ihmissyöjä", mutisi Daughtry unisella äänellä.
"Kwaque, sinä musta verenjuoja, juokse hakemaan pullo jääkaapista."
"Ei, massa", vikisi musta poika pälyen, olisiko mitään heittoasetta
herran ulottuvilla. "Kuusi pulloa jo juotu."
Hovimestarin ainoa vastaus oli kuorsaus.
Musta poika kumartui jälleen kampaa kiillottamaan -- sormet spitaalin
jäykistäminä ja otsanahassa tuskin huomattava paksunnus -- saman taudin
oire -- ja hänen huulensa liikkuivat mumisten: "Kill ... Kill ...
Kill..."
5.
Muutamiin päiviin Miksi ei nähnyt muita ihmisiä kuin hovimestarin ja
Kwaquen. Sitä pidettiin hovimestarin hyttiin suljettuna. Kukaan muu ei
tiennyt, että se oli laivassa, ja Dag Daughtry, joka oli täysin
selvillä siitä, että oli varastanut valkoisen miehen koiran, toivoi
voivansa salata sen laivassaolon ja kenenkään huomaamatta viedä sen
maihin _Makambon_ tultua Sydneyhin.
Hovimestari huomasi pian, kuinka tavattoman oppivainen Miksi oli.
Kerran syöttäessään Miksiä -- toimitus tapahtui aina mitä suurinta
varovaisuutta noudattaen -- hovimestari sattui antamaan sille
kananluun. Kaksi oppituntia vain -- mikäli niitä voinee niin nimittää,
sillä ne pidettiin viiden minuutin kuluessa ja kestivät tuskin puolta
minuuttia kumpikin --, ja Miksi ymmärsi, että ainoastaan ovinurkassa
oli lupa syödä kananluita. Kun Miksi senjälkeen sai luun, se vei sen
aina käskemättä ovinurkkaan.
Ja olihan se aivan luonnollista. Sillä oli kyllin ymmärrystä
käsittääkseen, mitä hovimestari toivoi sen tekevän, ja kyllin sydäntä,
niin että palveleminen oli sille onnea. Hovimestari oli hyvä jumala,
joka ilmaisi rakkautensa äänellään, huulillaan, taputuksillaan ja
"nokan antamisella". Palvelevaisuus kehittyy aina rakkauden maaperässä,
ja niin oli Miksinkin laita. Jos hovimestari olisi käskenyt sen jättää
kananluun, kun se oli vienyt sen nurkkaan, se olisi totellut ja
jättänyt luun siihen. Sellainen on koiran tapa; se on ainoa eläin, joka
iloisesti ja nurkumatta luopuu ruoastaan ja lähtee innokkaana
seuraamaan tai palvelemaan rakasta herraansa.
Kaikki vapaahetkensä -- milloin ei nukkunut -- Dag Daughtry vietti
vangitun Miksin luona, joka oli pian oppinut olemaan ulvomatta ja
haukkumatta. Niinä hetkinä Miksi oppi paljon uusia asioita. Daughtry
huomasi, että se ymmärsi jo yksityisiä sanoja, kuten "Ei", "Kyllä",
"Tule" ja "Pane maata", ja hän meni askelta pitemmälle ja opetti sille:
"Mene ja pane maata makuulavalle", "Ryömi lavitsan alle", tai "Nouda
kenkä", "Nouda kaksi kenkää". Ja melkein vaivatta se oppi lukemaan
iltarukouksen, näyttelemään kuollutta, "kääntymään haudassaan",
istumaan ja polttamaan tupakkaa hattu päässä, nousemaan takajaloilleen,
jopa kävelemään niillä.
Sitten tuli leikki "Saat etkä saa". Daughtry asetti herkullisen ja
houkuttelevan liha- tai juustokappaleen lavitsan reunalle, aivan Miksin
nenän eteen, ja sanoi pelkästään: "Sinä et saa." Silloin Miksi ei
koskenut ruokaan, ennenkuin kuuli odotetun: "Sinä saat." Kun "Sinä et
saa" vielä oli voimassa, voi Daughtry lähteä hytistä ja viipyä poissa
puoli tuntia tai vaikkapa kuusi tuntia, ja takaisin tullessaan hän
löysi lihapalan paikoiltaan ja Miksin mahdollisesti nukkumasta
makuulavitsan viereisestä nurkasta, minne sille oli laadittu makuusija.
Kerran, kun leikki oli vielä uutta, hovimestari oli poistunut
huoneesta. Miksin levoton kuono oli tuskin tuuman päässä kielletystä
herkusta, ja kun Kwaque leikillään kumartui ottamaan lihapalasta, hän
sai silmänräpäyksessä haavan käteensä Miksin hampaista.
Miksi ei halunnut ainoatakaan niistä tempuista, joita se niin
mielellään teki hovimestarille, tehdä Kwaquen käskystä, vaikkei tämä
ollutkaan ilkeä eikä paha. Miksi oli varhaisimmasta nuoruudestaan asti
oppinut erottamaan mustat miehet valkoisista. Mustat olivat aina
valkoisten palvelijoita, sen se kokemuksesta tiesi, ja niitä aina
epäiltiin, ne olivat aina valmiit ilkeyksiin, niitä täytyi tarkasti
vartioida. Koiran ensimmäinen velvollisuus oli palvella valkoista
herraansa pitämällä valppaasti silmällä kaikkia mustaihoisia, joita oli
lähistöllä.
Miksi salli kuitenkin Kwaquen palvella sitä, antaa ruokaa, vettä jne.,
aluksi ainoastaan silloin, kun hovimestari oli poissa tehtäviään
hoitamassa, mutta myöhemmin milloin tahansa. Asiaa sen enempää
ajattelematta se ymmärsi, että tekipä Kwaque sen hyväksi mitä tahansa,
antoipa sille mitä ruokia tahansa, se ei tullut Kwaquelta, vaan Kwaquen
isännältä, joka samalla oli senkin isäntä. Mutta Kwaque ei kantanut
kaunaa Miksille, ja isännän etu oli hänelle niin tärkeä -- olihan
isäntä pelastanut hänen henkensä tuona kauheana päivänä Kuningas
Wilhelmin maassa, kun surevat sianomistajat ajoivat häntä takaa -- että
hän rakasti Miksiä herransa tähden. Kun hän näki, että isäntä mieltyi
Miksiin, alkoi hänkin vilpittömästi pitää Miksistä -- jokseenkin
samalla tavalla kuin hän jumaloi kaikkea, mikä oli hovimestarin omaa,
kenkiä, joita hän kiillotti, vaatteita, joita hän harjasi ja pesi, tai
kuutta olutpulloa, jotka hän joka päivä asetti jääkaappiin herraansa
varten.
Tosiaankin Kwaquella ei ollut mitään isännän ominaisuuksia, ja Miksi
oli luonnostaan ylimys. Rakkaudesta Miksi palveli hovimestaria, mutta
mustalle pörröpäälle se oli äreä. Kwaque oli selvästi orjaluonne; mutta
Miksissä oli yhtä vähän orjaa kuin Pohjois-Amerikan intiaaneissa, joita
turhaan koetettiin käyttää orjina Kuuban plantaaseilla. Tämä ei ollut
Kwaquen oma vika eikä Miksin oma avu. Miksin esi-isiltään perimä
luonne, jota ihmiset olivat vuosisatojen kuluessa kehittäneet
huolellisella kasvatuksella, oli ennen kaikkea tulinen ja uskollinen.
Ja tulisuus ja uskollisuus yhdessä kehittävät aina ylpeyttä. Mutta
ylpeyttä ei voi olla olemassa ilman kunniantuntoa eikä kunniantuntoa
taas ilman itsehillintää. Miksin suurin ennätys Daughtryn oppilaana
alkupäivinä hytissä oli se, että se oppi laskemaan viiteen. Mutta tämä
kysyikin monen tunnin työn huolimatta koiran tavattoman terävästä
älystä. Sillä ensin sen täytyi oppia numeroiden nimet, sitten nähdä
silmillään ja erottaa aivoissaan yksi esine ja kaikki esineryhmät aina
viiteen saakka ja kolmanneksi saattaa tietoisuudessaan esine tai
esineryhmä yhteyteen sitä vastaavan numeron nimen kanssa, sellaisena
kuin hovimestari sen lausui.
Opetuksessa Dag Daughtry käytti apuna purjelangalla kiedottuja
paperipalloja. Hän heitti kaikki viisi palloa makuulavan alle ja käski
Miksin noutaa kolme niistä, ja palloja, jotka Miksi haki ja toi hänen
käteensä, ei ollut kaksi eikä neljä, vaan täsmälleen kolme. Kun
Daughtry heitti kolme palloa lavan alle ja pyysi neljää, toi Miksi
ensin ne kolme, haki turhaan neljättä, tanssi sitten hovimestarin
ympärillä häntäänsä heiluttaen, hyppäsi vihdoin makuulavalle ja veti
neljännen esiin patjan alta tai lakanoiden välistä.
Samoin oli muiden esineiden laita. Aina viiteen saakka Miksi sai selvän
pyydettyjen esineiden luvusta, olipa sitten kysymys kengistä, paidoista
tai tyynynpäällisistä. Miksin ja vanhan tulagilaisen villin välillä,
jotka molemmat osasivat laskea viiteen, oli välimatka pienempi kuin
villin ja Daughtryn, joka osasi sekä kertoa että jakaa. Ja
matemaattisten tietojen mukaan arvostellen ero oli vielä suurempi Dag
Daughtryn ja kapteeni Duncanin välillä, joka laskutaidollaan ohjasi
_Makamboa_. Ja kaikkein suurin matemaattinen ero oli kapteeni
Duncanin ja tähtientutkijan välillä, joka kartoitti taivasta ja
purjehti tuhansia miljoonia penikulmia tähdestä toiseen ja heitti
kapteeni Duncanille almuja omasta suuresta tietoaarteestaan, jotta tämä
voi päivästä päivään tietää, missä kohden valtamerta _Makambo_
oli.
Yhdessä ainoassa asiassa Kwaque voi vaikuttaa Miksiin. Kwaquella oli
huuliharppu, ja kun hän väsyi _Makambon_ elämään ja orjan
asemaansa, hän pakeni Kuningas Wilhelmin maahan pistämällä tuon
yksinkertaisen soittokoneen leukojensa väliin ja houkuttelemalla siitä
esiin omituisia säveliä, ja kun Kwaque näin kohosi ajan ja paikan
yläpuolelle, Miksi lauloi -- tai oikeammin ulvoi mukana, mutta sen
ulvonta oli yhtä sulavaa ja pehmeää kuin Jerin. Miksi ei olisi tahtonut
ulvoa, mutta sen elimistö oli sellainen, että se vastasi soitannon
ärsytykseen aivan yhtä tahattomasti kuin eri aineet vaikuttavat
toisiinsa kemiallisessa kokeessa.
Niin kauan kuin Miksi oli piilossa hovimestarin hytissä, sen ääni ei
saanut kuulua sieltä, ja Kwaquen täytyi soittaa huuliharppuaan keittiön
kuumuudessa. Mutta tätä ei jatkunut kauan, sillä -- johtuiko se sitten
vain sokeasta sattumasta vai oliko se kirjoitettuna kohtalon kirjaan
ennenkuin maailma luotiin -- Miksi joutui seikkailuun, joka vaikutti
ratkaisevasti ei ainoastaan sen omaan kohtaloon, vaan myös Kwaquen ja
Daughtryn, määräsipä suorastaan heidän kuolin- ja hautapaikkansa.
6.
Seikkailu, joka muutti Miksin koko tulevaisuuden, tapahtui,
kun Miksi hyvin ilmeisellä tavalla ilmoitti kaikkien tiedoksi
läsnäolonsa _Makambossa_. Se johtui suurimmaksi osaksi Kwaquen
huolimattomuudesta, sillä hän poistui hytistä sulkematta huolellisesti
ovea. _Makambon_ keinuessa ovi heilui edestakaisin, lennähti
väliin aivan auki ja paiskautui taas kiinni, mutta ei niin kovasti,
että olisi mennyt lukkoon.
Miksi astui matalan kynnyksen yli viattomassa aikomuksessa tutkistella
vain kaikkein lähintä ympäristöä. Mutta tuskin se oli päässyt ulos, kun
kaikkia entisiä kovempi heilahdus löi oven lukkoon. Miksi tahtoi palata
heti takaisin. Tottelemisvaisto oli siinä voimakas, se halusi
sydämestään täyttää herransa tahdon, ja näiden päivien arestista se
ymmärsi tai aavisti tai arvasi, sen enempää ajattelematta, että
hovimestari tahtoi sen pysyvän hytissä.
Se istui kauan suljetun oven takana, katsellen sitä odottavasti, mutta
oli liian viisas haukkuakseen tai puhuakseen kuolleelle esineelle. Se
oli varhaisimman penikkakasvatuksensa aikana oppinut, että ainoastaan
eläviin olentoihin voi vaikuttaa rukouksilla tai uhkauksilla ja että
jos jotkut odottamattomat esineet liikkuivat, kuten ovi äsken, ne eivät
liikkuneet omasta voimastaan ja olivat kuuroja kaikille elämän äänille.
-- Väliin se juoksi hytin edessä olevaan kapeaan eteiseen ja katseli
pitkään käytävään, joka sieltä vei laivan perään.
Näin se teki ainakin tunnin ajan ja palasi aina jälleen ovelle, joka ei
vain tahtonut aueta. Sitten se teki keksinnön. Koska ovi ei tahtonut
aueta eikä hovimestaria eikä Kwaquea kuulunut palaavaksi, sen oli
lähdettävä heitä etsimään. Päästyään tästä selville se lähti vähääkään
empimättä juoksemaan pitkin pitkää käytävää. Kun se kääntyi kulmasta,
missä käytävä päättyi, se tuli kapeiden portaitten suulle. Monien
muiden hajujen joukosta se tunsi Kwaquen ja hovimestarin ja tiesi, että
he olivat kulkeneet siitä.
Se juoksi ylös portaita välikannelle ja alkoi kohdata matkustajia.
Koska ne olivat kaikki valkeita jumalia, ei sillä ollut mitään sitä
vastaan, että ne puhuttelivat sitä, mutta se ei jäänyt sinne, vaan
juoksi avoimelle kannelle, jossa useita parempiosaisia jumalia loikoili
kansituoleissaan. Ei sielläkään ollut Kwaquea eikä hovimestaria. Se
osui kapean, jyrkän portaan luo ja saapui yläkannelle. Siellä istui
suuren aurinkoteltan alla paljon jumalia -- enemmän kuin se oli koko
elämässään yhteensä nähnyt.
Yläkansi päättyi samassa tasossa olevaan komennussiltaan. Kun Miksi
ravasi ohjaushytin ympäri varjon puolelle, se kohtasi kohtalonsa, sillä
kapteeni Duncanilla oli paitsi kahta foxterrieriä laivalla mukanaan iso
persialainen kissa, jolla oli kokonainen lauma poikasia. Kissa oli
valinnut ohjaushytin asuinpaikakseen, ja kapteeni Duncan antoi sen olla
siellä, antoipa sinne vielä laatikon poikasia varten ja uhkasi
ruorimiehiä maailman kaikilla kamaluuksilla, jos he nykäisisivätkään
pentuja.
Mutta Miksi ei tiennyt tästä kaikesta mitään. Ja iso persialainen kissa
huomasi sen tulon, ennenkuin Miksi tiesi, että kissaa oli olemassakaan.
Se näki kissan ensimmäisen kerran, kun tämä syöksyi ohjaushytin
avoimesta ovesta hyökätäkseen sen kimppuun. Samassa kun huomasi
äkillisen vaaran, ehtimättä käsittää, mikä se oikeastaan oli, Miksi
hyppäsi syrjään ja pelastui. Miksin kannalta katsoen hyökkäys oli aivan
aiheeton. Miksi tuijotti hyökkääjään niskakarvat pystyssä ja huomasi,
että se oli kissa, mutta samassa kissa jo hyökkäsi uudelleen, häntä
paksuna kuin tukeva miehen käsivarsi ja koko otus pelkkinä kynsinä ja
rätisevänä raivona.
Tämä oli jo liikaa itseään ainakin hiukan kunnioittavasta
irlantilaisesta terrieristä. Miksin viha kuohahti samassa hetkessä kun
kissa hyökkäsi uudelleen, ja se hypähti sivulle välttääkseen kissan
kynsiä ja karkasi sitten sen kimppuun, iski hampaansa sen selkään, kun
se vielä oli ilmassa, ja seuraavassa silmänräpäyksessä kissa makasi
potkien kannella selkäranka taittuneena.
Mutta Miksille tämä oli vasta alkua. Se kuuli lähestyvien vihollisten
kimeän haukunnan, mutta ei ennättänyt kyllin nopeasti pyörähtää sitä
kohti. Sen kimppuun oli hyökännyt sivusta kaksi täysikasvuista
foxterrieriä, ja se kierähti kannelle. Molemmat foxterrierit olivat,
ohimennen sanoen, tulleet kauan sitten _Makambolle_ pieninä
pentuina Dag Daughtryn takintaskuissa. -- Daughtry oli tapansa mukaan
"omistanut" ne Sydneyn satamasta ja myynyt kapteeni Duncanille
guineasta kappaleen.
Mutta Miksi kimposi pystyyn, ja nyt se oli suuttunut toden teolla. Sen
päälle aivan satamalla satoi koiria ja kissoja, eikä se ollut ollenkaan
tahtonut rakentaa riitaa eikä ollut edes huomannut vihollisiaan,
ennenkuin ne sokean raivokkaasti hyökkäsivät sen kimppuun. Ja kohta kun
Miksi pääsi jaloilleen, ne olivat jälleen sen turkissa. Toisen hampaat
kalahtivat Miksin hampaisiin, ja molemmat saivat huulensa verille, ja
pienempi koira perääntyi. Toisen onnistui hyökätä Miksin kylkeen ja
viiltää siihen hampaillaan verihaava. Salamannopealla, melkein
suonenvetoisella ruumiinnykäyksellä Miksi vapautui vihollisestaan,
jolla oli suu täynnä karvoja, ja iski samalla hampaansa sen korvaan,
niin että hammasrivit kalahtivat yhteen. Päästäen kovan ulinan
foxterrieri heittäytyi taaksepäin niin äkkiä, että korva repeytyi
riekaleiksi.
Toinen foxterrieri oli jälleen Miksin kimpussa, ja Miksi pyörähti juuri
ympäri kohdatakseen sen, kun sitä vastaan tehtiin uusi ja yhtä
odottamaton hyökkäys. Tällä kertaa siinä oli kapteeni Duncan, joka
aivan raivostui nähdessään pahoinpidellyn kissansa. Hänen jalkansa
sattui Miksiä suoraan rinnan alle, niin että siltä salpautui henki ja
se lensi ilmaan ja pudota muksahti raskaasti kyljelleen. Molemmat
foxterrierit olivat jälleen sen kimpussa ja saivat kitansa täyteen
suoria kankeita karvoja iskiessään hampaansa siihen. Vielä maaten
kyljellään Miksi iski hampaansa toisen jalkaan, niin että foxterrieri
ulvoi tuskasta ja vetäytyi pois kolmella jalalla pitäen koholla toista
etujalkaansa, jonka luut Miksin hampaat olivat melkein murskanneet.
Kahdesti Miksi puri toista nelijalkaista vastustajaansa ja ajoi sitä
sitten ympyrässä edellään, kapteeni Duncanin ajaessa sitä itseään.
Miksi saavutti koiran ja iski takaapäin sen niskaan. Pysähtyessään niin
äkkiä kovasta vauhdista foxterrieri kierrähti kumoon. Samassa tuli
kapteeni Duncanin toinen potku sellaisella voimalla, että Miksin
hampaat tunkeutuivat koiran niskanahkaan.
Nyt Miksi kääntyi kapteenia vastaan. Mitäpä siitä, vaikka hän oli
valkea jumala! Raivostuneena niin monien vihollisten monista
hyökkäyksistä Miksi, joka aivan rauhassa oli lähtenyt etsimään Kwaquea
ja hovimestaria, ei joutanut ajattelemaan. Ja olihan jumala sille
sitäpaitsi aivan vieras -- Miksi ei ollut häntä kertaakaan ennen
nähnyt.
Alussa Miksi oli murissut ja haukkunut. Mutta jumalan hätyyttäminen oli
vakavampi asia, eikä se päästänyt ääntäkään, kun se ponnahti kohti
jalkaa, joka uhkasi uudella potkulla. Kuten äsken kissan kanssa
taistellessaan se ei nytkään hyökännyt suoraan. Se vältti potkun
sivuhyppäyksellä ja antoi sitten nopean iskun hampaillaan. Sellaisen
taistelutavan se oli oppinut tapellessaan mustaihoisten kanssa
Meringessä ja _Eugéniessä_, ja se oli milloin onnistunut milloin
epäonnistunut. Sen hampaat osuivat valkeaan liinaiseen housunlahkeeseen.
Tämä nykäys sai vanhan merikarhun tasapainosta. Hän oli vähällä kaatua
suulleen, mutta sai kuitenkin suurella vaivalla sen estetyksi, kompastui
Miksiin, joka oli valmiina uudelleen iskemään, horjahti ja istuutui
kannelle nopeammin kuin olisi tahtonut.
On epätietoista, kuinka kauan hän muuten olisi siinä istunut ilmaa
haukkoen, sillä nyt hän ponnahti ylös niin nopeasti kuin lihavuudeltaan
suinkin pääsi sen tähden, että Miksi oli iskenyt hampaansa hänen
olkapäähänsä. Miksi ei tavoittanut enää kapteenin pohjetta kapteenin
noustua, mutta repi rikki hänen toisen lahkeensa ja sai sellaisen
potkun, että lensi metrin korkeuteen, kiepahti siellä puoleksi ympäri
ja putosi selälleen kannelle.
Tähän saakka kapteeni oli käynyt mitä katkerinta hyökkäyssotaa, ja hän
aikoi jatkaa sitä yhä, kun Miksi pääsi jälleen jaloilleen ja tähtäsi
uuden hyökkäyksen, mutta ei jalkaan eikä reiteen enää, vaan suoraan
kurkkuun. Se ei päässyt niin ylös, mutta se pureutui kiinni liehuvaan
mustaan kaulaliinaan ja raastoi sen pudotessaan riekaleiksi.
Ei yksistään tämä hyökkäys ollut syynä siihen, että kapteeni Duncan
herkesi hyökkäämästä ja alkoi puolustautuen perääntyä, vielä enemmän
sen aiheutti Miksin äänettömyys. Se oli pahaatietävä kuin kuolema. Ei
murinaa, ei uhkaavia kurkkuääniä. Koira katsoi suoraan eteensä ja
tähtäsi rauhallisesti. Se ei haukkunut silloin, kun hyökkäsi, eikä
silloin, kun se sai potkun. Se ei näyttänyt pelkäävän selkäsaunaa.
Samaa Tom Haggin oli usein kerskunut Timistä ja Panusta; sama
rotueläimen luonto ilmeni myös Jerissä ja Miksissä siinä, etteivät ne
arkailleet lyöntejä eikä potkuja. Aina -- sellainen oli niiden luonne
-- ne hyökkäsivät vastaan, suoraan sen kimppuun, joka löi. Niiden
tapaista oli tehdä hyökkäyksensä kuolemanvakavan hiljaisuuden
vallitessa.
Niin teki Miksi nytkin. Kun kapteeni vetäytyi takaperin, yhtämittaa
potkien, se hyökkäili ja puri. Kapteeni Duncanin pelasti paikalle
osunut merimies, jolla oli pitkävartinen kuurausharja kädessään. Hänen
onnistui saada se Miksin suuhun ja työntää koira syrjään. Ensin Miksi
iski vaistomaisesti hampaansa siihen. Mutta sylkäistyään sen suustaan
se ei tahtonut sitä enää purra, sillä se tiesi nyt sen elottomaksi
kappaleeksi, jota sen hampaat eivät olisi voineet vahingoittaa.
Merimiehestäkään se ei välittänyt, vaan koetti vältellä häntä. Sen
hyökkäysten kohde oli kapteeni Duncan, joka nojasi laivan laitaan
kovasti huohottaen ja pyyhkien hikeä kasvoiltaan. Niin paljon aikaa
kuin taistelun kuvaaminen -- persialaisen kissan onnettomuudesta siihen
asti, jolloin kapteenin kaulaliina joutui Miksin kitaan -- onkin
vienyt, kehittyivät itse tapahtumat niin nopeasti, että matkustajat,
jotka olivat hypänneet kansituoleistaan ja kiiruhtaneet ottelupaikalle,
tulivat sinne juuri silloin, kun Miksi väisti merimiehen harjanvarren
taitavalla hypähdyksellä ja puri niin kovasti kapteeni Duncanin paksua
pohjetta, että kapteeni sähisi kuuluville epäselviä kirouksia ja karjui
kiukusta ja hämmästyksestä.
Hyvintähdätty potku lennätti Miksin pois ja antoi merimiehelle
tilaisuuden vielä kerran sekaantua leikkiin harjoineen. Ja nyt ilmestyi
myös Dag Daughtry näyttämölle ja näki kapteeninsa vaatteet revittyinä,
verisenä ja hengästyneenä, Miksin, joka pelottavan äänettömänä
puolustautui harjaa vastaan, ja ison persialaiskissan, joka vääntelehti
selkä poikki purtuna.
"Kill!" huusi hovimestari käskevästi.
Niin raivoissaan kuin olikin, Miksi tunsi heti herransa äänen, ja se
rauhoittui melkein silmänräpäyksessä; korvat luimistuivat, pörhistyneet
niskakarvat silisivät, ja irvissä olevat ikenet verhoutuivat huuliin,
kun se käänsi päätään osoittaakseen, että oli kuullut käskyn.
"Tule tänne, Kill."
Miksi totteli -- ei ryöminyt nöyränä, vaan juoksi iloisena hovimestarin
luo.
"Pane maata, Kill."
Miksi pyörähti puoleksi ympäri heittäytyessään kannelle ja suuteli
nopeasti hovimestarin jalkaa punaisella kielellään.
"Onko se teidän koiranne, hovimestari?" kysyi kapteeni saaden tuskin
vihalta ja hengästykseltä ääntään kuuluviin.
"Kyllä, kapteeni. Se on minun koirani. Mitä on tapahtunut?"