JERIN VELI
Erään koiran elämä ja seikkailut
Kirj.
JACK LONDON
Suomentanut Aune Tolvanen
Otava, Helsinki, 1922.
ALKULAUSE
Jo hyvin varhain alkoi opetettujen eläinten katseleminen tuntua minusta
vastenmieliseltä. Siihen oli kenties syynä synnynnäinen, sammumaton
uteliaisuuteni. Se pilasi minulta senlaatuiset huvitukset, sillä minua
halutti nähdä näyttämön taakse päästäkseni selville siitä, miten
sellaiset esitykset olivat mahdollisia. Ja se, minkä havaitsin olevan
reippaan ja onnistuneen näytännön edellytyksenä, ei ollut kaunista.
Tapasin julmuuksia niin hirvittävän määrän, ettei varmaankaan ole
ketään täysijärkistä ihmistä, joka ne kerran keksittyään voisi enää
koskaan nautinnolla katsella opetettujen eläinten esityksiä.
En ole hentomielinen houkka. Arvostelijat ja hentomieliset kaunosielut
pitävät minua päinvastoin oikeana hirviönä, joka hekumoi veressä ja
julmuuksissa. Kajoamatta tässä sen enempää maineeseeni -- olkoon
kullakin siitä oma mielipiteensä -- tahdon vain huomauttaa, että olen
käynyt kovan elämänkoulun ja nähnyt enemmän petomaisuutta ja julmuutta
kuin ihmiset yleensä: laivankanssista ja vankilasta, köyhäinkorttelista
ja erämaasta, mestaushuoneesta ja sairaalasta taistelutantereelle ja
kenttäsairaalaan asti. Olen nähnyt ihmisiä silvottavan ja rääkättävän
kuoliaaksi. Olen nähnyt tylsämielisten joutuvan hirteen, kun heillä ei
ollut rahaa, millä maksaa asianajajalle. Olen nähnyt voimakkaitten
miesten murtuvan sielultaan ja ruumiiltaan ja toisten tulevan
parantumattomiksi, hurjiksi mielipuoliksi kovasta kohtelusta. Olen
nähnyt vanhojen ja nuorten -- vieläpä pienten lastenkin -- kuolevan
nälkään. Olen nähnyt miehiä ja naisia piestävän ruoskilla, patukoilla
ja nyrkeillä, ja olen nähnyt sarvikuononnahkaisten piiskansiimojen
kiertyvän mustien poikien vartalon ympäri, niin että ne joka lyönnillä
silpaisivat nahan irti ympäri ruumiin. Mutta kuitenkaan ei ihmisten
julmuus ole minua koskaan niin kauhistanut ja järkyttänyt kuin
nähdessäni opetettujen eläinten esiintyvän näyttämöllä ja yleisön
nauravan ja taputtavan käsiään.
Lujahermoinen ihminen voi mahdollisesti sietää paljonkin tiedotonta ja
tahatonta julmuutta ja kidutushalua, johon ajattelemattomuus tai
tyhmyys on syynä. Minulla on lujat hermot. Mutta se kylmäverinen,
täysin tietoinen ja tahallinen julmuus ja kiduttamishalu, johon ainakin
yhdeksänkymmentäyhdeksän sadasosaa kesytettyjen eläinten näytännöistä
perustuu, herättää minussa kuvaamatonta inhoa ja kauhistusta. Taiteeksi
kehitetty julmuus on saavuttanut korkeimman kukoistuksensa kesytettyjen
eläinten maailmassa.
Vaikka minulla oli lujat hermot ja olin tottunut kieltäymyksiin,
julmuuteen ja raakuuteen, huomasin vanhemmaksi tultuani, että
vaistomaisesti pakenin eläinnäytäntöjen kauhuja ja nousin paikaltani ja
lähdin teatterista heti, kun sellaisen esityksen piti alkaa. Sanon
"vaistomaisesti". Tarkoitan sillä, etten silloin vielä tullut
ajatelleeksi, että juuri sillä menettelytavalla voitaisiin antaa
kuolinisku näille eläinnäytännöille. Minä pelastin vain itseni
tuskallisesta näystä.
Mutta ajan oloon olen sen verran oppinut tuntemaan ihmisluonnetta, että
ymmärrän, ettei kukaan täysijärkinen ihminen voisi sietää sellaisia
esityksiä, jos hän tietäisi, mikä ääretön julmuus on tehnyt ne
mahdollisiksi.
Olen siis kyllin rohkea esittääkseni nyt tässä kolme ehdotusta:
Ensiksikin tulisi kaikkien ihmisten ottaa selkoa siitä, mitä julmuuksia
eläinten on aina kestettävä, ennenkuin ne saadaan pakotetuiksi tekemään
temppujaan maksavan yleisön huviksi. Toiseksi ehdotan, että kaikki
miehet ja naiset, pojat ja tytöt, jotka näin ovat tutustuneet "jalon"
eläintenkesytystaidon alkeisiin, liittyisivät työskentelemään
paikallisissa ja koko maata käsittävissä eläinsuojeluyhdistyksissä.
Kolmatta ehdotustani minun täytyy ensin hiukan perustella. Kuten
sadattuhannet muut ihmiset olen minäkin työskennellyt useilla laupeuden
työaloilla, koettaen muodostaa järjestöjä ihmisten kurjuuden ja hädän
poistamiseksi. Ei ole helppoa houkutella ihmisiä järjestettyyn
toimintaan heidän omaksikaan hyväkseen, ja vielä paljon vaikeampaa se
on, jos on kysymyksessä eläinten kurjan tilan parantaminen.
Kaikki me varmaankin itkemme katkeria kyyneleitä ja hikoilemme verta,
kun saamme tietää, minkälaiseen välttämättömään julmuuteen
eläintenopetus perustuu. Mutta ei edes joka tuhannes meistä liity silti
mihinkään yhdistykseen sen estämiseksi tai pyri sanoillaan, teoillaan
ja raha-avustuksella tätä julmuutta poistamaan. Siinä on eräs
ihmisluonteen heikkouksia. Meidän täytyy myöntää se, kuten myönnämme
lämmön ja kylmyyden, esineiden läpinäkymättömyyden ja ikuisen
painolain.
Mutta meille muille, joita on yhdeksänsataayhdeksänkymmentäyhdeksän
tuhannesta, jää heikkoudestamme huolimatta toinen keino helposti
ilmaista halumme hävittää maailmasta se julmuus, jota eräät meistä
harjoittavat toisten huviksi eläimiä kohtaan, jotka sittenkin ovat vain
meitä alempia eläimiä maapallon pinnalla. Se on hyvin helppoa. Meidän
ei tarvitse ajatellakaan vuosimaksuja tai muita velvollisuuksia. Meidän
ei tarvitse ollenkaan ajatella tätä asiaa muulloin kuin silloin, kun
teatterissa tai jossakin huvipaikassa esitetään eläinnäytäntöjä. Asiaa
sen enempää miettimättä voimme silloin ilmaista paheksumisemme
nousemalla paikaltamme ja poistumalla teatterista kävelläksemme hiukan
raittiissa ilmassa ja palataksemme sitten, kun eläinesitys on loppunut,
katsomaan muuta ohjelmaa. Meidän on vain äänestettävä eläinten kesytys
pois kaikista julkisista huvittelupaikoista. Näyttäkää niiden
johtajille, etteivät sellaiset esitykset ketään miellytä, ja vielä sinä
päivänä, samalla hetkellä, he herkeävät tarjoamasta yleisölle sellaisia
huvituksia.
Glen Ellen, Sonoma County, Kalifornia. Joulukuun 8 p:nä 1915.
_Jack London_.
1.
Mutta Miksi-koira ei purjehtinutkaan koskaan Tulagista
_Eugénie_-laivan villienvartijana. Joka viides viikko höyrylaiva
_Makambo_ poikkesi Tulagin satamaan matkallaan Uudesta Guineasta
ja Mikronesiasta Australiaan. Ja eräänä iltana, jolloin se tuli
satamaan tavallista myöhemmin, kapteeni Kellar unohti Miksin maihin.
Sellainen vahinko saattoi helposti tapahtua, sillä kapteeni Kellar
palasi vasta puoliyön aikana rantaan käytyään hallituksen asiamiehen
bungalolla korkealla mäellä, sillä välin kuin hänen venemiehistönsä oli
turhaan etsinyt häntä rannalta ja venevajasta.
Tuntia aikaisemmin, juuri kun _Makambon_ ankkuria nostettiin ja
kapteeni Kellar poistui laivalta alahanganpuoleista lautasiltaa pitkin,
Miksi oli tullut laivaan eräästä ylähangan ikkuna-aukosta. Tämä johtui
siitä, että Miksi oli hyvin kokematon ja toivoi tapaavansa Jerin tällä
laivalla, koska se viimeksi oli nähnyt veljensä _Ariel_-laivalla,
ja sitten vielä siitä, että se oli saanut ystävän.
Dag Daughtry oli hovimestarina _Makambossa_, ja hänen olisi
pitänyt ajatella asiaa enemmän, ja hän olisi sitä varmaan ajatellutkin
ja menetellyt toisin, ellei hänen omalaatuinen kunnianhimonsa olisi
johtanut häntä kiusaukseen. Hän oli lempeä ja iloinen, mutta heikko
luonteeltaan, ruumiiltaan hyvin voimakas ja kestävä, ja hänestä
kerrottiin, ettei hän kahteenkymmeneen vuoteen ollut kertaakaan lyönyt
laimin työtään yhtä vähän kuin päivittäistä kuuden pullon
olutannostaan, ei edes -- kuten hän itse kehuskeli -- Bismarckin
saarilla, missä joka olutpulloon oli liuotettu kymmenen graania
kiniiniä malarian varalta.
_Makambon_ kapteenilla oli tapana ylpeänä osoittaa matkustajille
hovimestariaan ennenkuulumattomana ihmeenä kaikkien hovimestarien
joukossa. Dag Daughtry jatkoi työtään alhaalla etukannella ikäänkuin ei
olisi mitään kuullut, mutta pälyi kuitenkin salaa komentosillalle,
mistä kapteeni ja matkustajat tarkastelivat häntä, ja hänen rintansa
paisui ylpeydestä, sillä hän tiesi kapteenin sanovan: "Katsokaa häntä!
Se on Dag Daughtry, aika olutratti. Hän ei ole ollut juovuksissa
kahteenkymmeneen vuoteen, vaikka hän tyhjentää kuusi pulloa olutta
jokikinen päivä. Sitä ei uskoisi hänet nähdessään, mutta vakuutan, että
se on totta. En voi ymmärtää, kuinka mies voi juoda niin paljon.
Ihailen häntä. Hän tekee työnsä reippaammin kuin kukaan muu. Minä
saisin kaulanpoltetta jo yhdestä ainoasta olutlasista ja kadottaisin
tyystin ruokahaluni. Mutta hänelle se näyttää tekevän vain hyvää.
Katsokaa häntä! Katsokaa häntä!"
Dag Daughtry osasi ulkoa kapteenin sanat ja oli täynnä ylpeyttä omasta
kunnostaan. Hän jatkoi työtään kahta innokkaammin ja aloitti sinä
päivänä vielä seitsemännenkin pullon oikein osoittaakseen ihmeellistä
kestävyyttään. Se oli omituinen tapa hankkia arvonantoa itselleen,
mutta ihmisethän ovat silloin tällöin omituisia, ja Dag Daughtryn
mielestä se antoi hänelle olemassaolon oikeutuksen.
Hän ponnisteli kaikella tarmollaan ja koko sielullaan ylläpitääkseen
maineensa kuuden pullon miehenä. Senvuoksi hän vapaa-aikoinaan
kaupusteli kilpikonnanluisia kampoja ja hiuskoristeita ja oli sangen
taitava varastamaan muiden ihmisten koiria. Jonkunhan täytyi maksaa
päivittäiset kuusi pulloa, jotka kolmellakymmenellä kerrottuina tekivät
jo sievoisen summan kuukaudessa. Koska se "joku" oli juuri Dag Daughtry
itse, hän katsoi tarpeelliseksi toimittaa Miksin laivalle lastiaukon
kautta.
Miksi oli sinä iltana kuljeskellut Tulagin rannalla _Eugénien_
valaanpyyntivenettä haikaillen, ja siellä se tapasi tanakan, lyhyen,
harmaatukkaisen hovimestarin. Heistä tuli hyvin pian ystävät, sillä
Miksi oli vielä yhtä iloluonteinen kuin pentuna ollessaan. Se oli
paljon seuraarakastavampi ja sävyisämpi kuin Jeri huolimatta siitä,
että se oli tuntenut hyvin vähän valkoihoisia. Sen ensimmäiset tutut
olivat herra Haggin, Derby ja Bob Meringella, sitten se oli tutustunut
kapteeni Kellariin ja hänen perämieheensä _Eugénie_-laivassa ja
vihdoin Harley Kennaniin ja _Arielin_ päällystöön. Se oli
huomannut heidän kaikkien olevan erilaisia ja paljon miellyttävämpiä
kuin mustaihoisten laumat, joita se oli tottunut halveksimaan ja
kohtelemaan äreästi.
Ja Dag Daughtry tuntui olevan samanlainen kuin muutkin valkoihoiset,
sitä osoitti jo hänen ensimmäinen iloinen tervehdyksensä: "Hei, sinä
valkoisen miehen koira, mitä sinä teet täällä mustien maassa?" Miksin
vastaus oli hillitty ja ylpeän arvokas, mutta uteliaasti kohoavat
korvat ja iloisesti loistavat silmät puhuivat toista kieltä. Dag
Daughtrylta ei jäänyt mitään huomaamatta -- hän oli koiraintuntija --
hänen tarkastellessaan Miksiä lyhtyjen valossa, joita mustat pojat
pitelivät lastauspaikalla.
Hovimestari oli heti selvillä kahdesta seikasta: Miksi oli iloinen,
sävyisäluonteinen koira, ja se oli arvokas koira. Sitten hovimestari
vilkaisi ympärilleen. Ketään ei ollut näkemässä. Sillä hetkellä oli
läsnä vain mustaihoisia, ja nekin katsoivat merelle, mistä lähenevä
aironloiske kehotti niitä olemaan valmiina vastaanottamaan
lastivenettä. Oikealla puolen, toisen lyhdyn valossa, seisoivat
hallituksen asiamiehen apulainen ja _Makambon_ talouspäällikkö
kiihkeästi riitelemässä jostakin rahtikirjan virheestä.
Hovimestari katsahti vielä kerran Miksiin ja teki sitten päätöksensä.
Hän kääntyi ja kulki kappaleen matkaa rantaa pitkin pois lyhtyjen
valopiiristä. Sadan metrin päässä hän istuutui hietikolle odottamaan.
"Se on ainakin kahdenkymmenen punnan arvoinen", hän mutisi itsekseen.
"Ellen saa kymmentä puntaa aivan ilmaiseksi ja vielä kiitoksia kaupan
päälle, niin olen totta vie aika poropeukalo enkä osaa erottaa
ajokoiraa vinttikoirasta -- niin, kymmenen puntaa missä Sydneyn
kapakassa tahansa."
Ja hän muutti ne kymmenen puntaa mielessään olutpulloiksi. Se oli
mahtava, ihana näky, houkutteleva kuin olutpanimo.
Hietikossa kahisevat nopeat askeleet ja hiljainen nuuskiminen saivat
hänet heristämään korviaan. Sitä hän juuri oli toivonut. Koira oli heti
mieltynyt häneen ja seurannut jäljestä.
Dag Daughtry tiesi, miten koiria oli kohdeltava. Sen Miksi sai kohta
kokea, kun mies ojensi kätensä ja tarttui sitä puoleksi poskeen,
puoleksi irtonaiseen niskanahkaan. Tämä liike ei ollut ollenkaan
pelottava, mutta ei myöskään varovainen tai arka. Se oli reipas ja
itsetietoinen ja herätti luottamusta Miksissä. Se oli karski, mutta ei
loukkaava, rohkea, mutta ei tunkeileva. Miksistä tuntui maailman
luonnollisimmalta asialta, että tämä aivan vieras ihminen ravisteli
sitä niin tuttavallisesti, samalla kun hyvänsävyinen ääni mutisi: "Se
on oikein. Tule sinä vain tänne. Etpä tiedä, mikä onni sinua vielä
odottaa."
Miksi ei ollut vielä milloinkaan tavannut ihmistä, johon se olisi heti
ensimmäisestä hetkestä niin mieltynyt. Ja Dag Daughtry tiesi, vaistosta
ehkä, kuinka koiria oli kohdeltava. Hän ei ollut luonnostaan raaka. Hän
ei ollut koskaan liian ystävällinen eikä liian tyly. Hän ei nytkään
tyrkyttänyt Miksille ystävyyttään. Hän oli hyvin varovainen
lähentely-yrityksissään. Hän oli tuskin tarttunut Miksiin, kun hän jo
päästi sen irti ja näytti sen kokonaan unohtavan.
Hän ryhtyi sytyttämään piippuaan ja käytti siihen useita tulitikkuja,
ikäänkuin tuuli olisi ne sammuttanut. Mutta sillä välin kun ne paloivat
aivan hänen sormiinsa saakka ja hän oli voimakkaasti imevinään
piippuaan, tutkivat hänen terävät, pienet siniset silmänsä tuuheiden
harmaiden kulmien alta Miksiä hyvin tarkoin. Ja Miksi katseli
tarkkaavasti vierasta, joka tuntui siitä niin tutulta.
Miksi oli kovin pettynyt, kun ihastuttava kaksijalkainen jumala näytti
sen aivan unohtaneen. Koettipa se hieroa tuttavuutta pyytämällä häntä
leikkimään: se nosti äkkiä etukäpälänsä maasta ja laski ne jälleen alas
kauemmas eteenpäin, taivuttaen ruumiinsa niin alas, että rinta melkein
kosketti hiekkaan, ja samalla se heilutti iloisesti leikattua
häntätöpykkäänsä ja päästi lyhyen, kehottavan haukunnan. Mutta mies
pysyi välinpitämättömänä ja imeskeli veltosti piippuaan pimeässä.
Tuskin koskaan on harkitumpi keimailu salannut kavalampaa petosyritystä
kuin nyt keski-ikäisen, kuuden pullon hovimestarin lähennellessä
Miksiä. Kun Miksi, jota miehen välinpitämättömyys loukkasi, kääntyi
kuin poistuakseen, äännähti hovimestari sille jörösti:
"Tule tänne, koira, tule tänne."
Dag Daughtry myhäili hyvillään, kun Miksi tuli hänen luokseen ja nuuski
innokkaasti hänen housunlahkeitaan. Ja mies käytti tilaisuutta
tarkastellakseen koiraa. Hän tuprutteli sauhuja piipustaan ja antoi
katseensa liukua pitkin koiran hyvinmuodostunutta vartaloa.
"Komea koira, kerrassaan hieno koira", hän sanoi hyväksyvästi
ääneensä. "Kuule, saisit palkinnon missä koiranäyttelyssä tahansa
satamakaupungeissa ja nauharuusukkeita rintasi täyteen. Ainoa vika
sinussa on tuo ryppyinen korva, mutta sen minä melkein voisin itsekin
oikaista. Eläinlääkäri tekee sen milloin tahansa."
Huolettomin elein hän tarttui Miksin korvaan ja alkoi sormenpäillään
hyväillen hieroa sitä aivan juuresta, ihan siitä, mistä korva ulkoni
kiinteästä päänahasta. Ja Miksi oli mielissään. Ei milloinkaan vielä
ihmiskäsi ollut sillä tavoin muokannut sen korvaa kuitenkaan kipeää
tekemättä. Sormet aiheuttivat vain niin voimakasta ruumiillista
nautintoa, että Miksi kiemurteli hyväntunteesta.
Sitten mies veti korvaa, niin että se liukui hitaasti hänen sormiensa
lomitse, ja korvanjuurta kutitti niin ihanasti. Mies otti vuoroin
toisen, vuoroin toisen korvan ja puheli hiljaa koko ajan. Sanoja Miksi
ei ymmärtänyt, mutta siltä tuntui, että mies puhui sille.
"Pää on hyvänmuotoinen", mutisi Dag Daughtry sivellen ensin koiran
päätä ja sytyttäen sitten tulitikun. "Eikä yhtään ryppyä, komeat,
voimakkaat leuat ja aivan tarpeeksi pyöreät posket."
Hän pisti sormensa Miksin suuhun ja koetti lujia, tasaisia hampaita,
mittasi vatsan ja rinnan leveyden ja kohotti yhtä jalkaa. Uuden
tulitikun valossa hän tutki sitten kaikki neljä jalkaa.
"Musta, pikimusta -- jokikinen kynsi", sanoi Daughtry, "parempia
jalkoja ei koiralla voi olla, tarpeeksi kaarevat ja lyhyet, mutta ei
liian lyhyet varpaat. Sinun isäsi ja äitisi ovat varmaankin saaneet
monta nauharuusuketta aikoinaan."
Miksi alkoi käydä levottomaksi, kun tarkastuksesta ei tuntunut tulevan
loppua, mutta silloin Daughtrykin äkkiä keskeytti ja otti Miksin hännän
noidansormiensa väliin, tutki hännän juuressa olevia lihaksia, paineli
ja puristeli viimeistä selkänikamaa ja pyöritteli häntää aivan
häpeämättömän tuttavallisesti. Mutta Miksi oli haltioissaan ja painoi
takapuoltaan hyväileviä sormia vastaan. Sitten mies painoi äkkiä
kätensä sen kylkiin puolittain mahan alle ja nosti sen kohoksi maasta.
Mutta ennenkuin Miksi ennätti edes hämmästyä, se oli jälleen
jaloillaan.
"Kaksikymmentäkuusi tai -seitsemän ... varmasti painat yli
kaksikymmentäviisi naulaa nyt, siitä lyön vaikka vetoa, ja painat
kolmekymmentä täysikasvuisena", puheli Dag Daughtry. "No niin, monet
koirankasvattajat ovat sitä mieltä, että kolmekymmentä on maksimipaino,
ja aina siinä voi harjoittelulla laihtua muutaman naulan. Sinulla on
erinomainen ruumis, kyllin notkea kilpajuoksuun ja kyllin raskas
tappeluun, ja sinun jalkasi ovat aivan virheettömät."
"Niin, herra Hau-hau, painosi on edullinen ja taitava koiralääkäri voi
kyllä siistiä tuon korvan. Uskon Sydneyssä olevan ainakin kaksisataa
henkilöä, jotka tuossa paikassa hellittäisivät kaksikymmentä puntaa
saadakseen sinut."
Mutta jottei Miksi nyt vain olisi niin typerä, että alkaisi pitää
itseään kovin tärkeänä, Daughtry suoristautui, sytytti piippunsa ja
näytti aivan unohtavan koiran. Sen sijaan, että olisi kerjännyt itse
ystävyyttä, hän tahtoi saada Miksin tekemään aloitteen.
Ja Miksi tekikin sen. Se painoi kylkensä Daughtryn polveen, raapi
käpälällään Daughtryn kättä ja pyysi lisää korvanhierontaa ja
hännänpyöritystä. Mutta Daughtry tarttuikin sen leukaan ja käänteli sen
päätä hitaasti edestakaisin.
"Kenen koira sinä olet? Ehkä jonkin mustaihoisen, eikä se ole oikein.
Ehkä on mustaihoinen sinut varastanut; se olisi kamalaa. Ajattelehan,
mihin kauheihin kohtaloihin koirat voivat joutua. Se on synti ja häpeä.
Ei kukaan valkoinen mies voi sallia, että mustaihoinen omistaa
sinunlaisesi koiran, ja tässä on valkoinen mies, joka ainakaan ei sitä
salli. Jopa nyt jotakin! Mustaihoinen omistaisi sinut, mustaihoinen,
joka ei tiedä, miten sinua on kasvatettava! Tietenkin on mustaihoinen
varastanut sinut. Jos saisin hänet nyt käsiini, niin kyllä hänet
pehmittäisin, sen totisesti tekisin. Ajatella, että mustaihoinen
komentaisi sinua hyppäämään ja kantamaan tavaroitaan! Ei, herra
Hau-hau, sitä et saa enää koskaan tehdä. Sinä tulet minun kanssani,
eikä minun tarvinne sitä kahdesti pyytää."
Dag Daughtry nousi ja läksi kävelemään pitkin rantaa. Miksi katsoi
hänen jälkeensä, mutta ei seurannut. Se olisi kovin mielellään mennyt
mukaan, mutta mies ei ollut sitä kutsunut. Vihdoin Daughtry maiskautti
huuliaan hyvin hiljaa. Ääni oli niin heikko, että hän itse sitä tuskin
kuuli. Eikä ainoakaan ihminen olisi kuullut sitä sinne, missä Miksi
oli, mutta Miksi kuuli sen ja syöksyi ihastuneena hänen jälkeensä.
2.
Dag Daughtry kuljeskeli edelleen pitkin rantaa, ja Miksi seurasi aivan
hänen kintereillään tai hyppi riemuiten hänen ympärillään joka kerta,
kun hän uudisti tuon maiskuttavan äänen. Hän pysähtyi ulkopuolelle
lyhtyjen valopiiriä, missä mustat haamut purkivat tavaroita veneistä ja
hallituksen asiamiehen apulainen ja _Makambon_ talouspäällikkö yhä
riitelivät rahtikirjasta. Kun Miksi tahtoi mennä kauemmas, pysäytti
mies sen tuolla omituisella, melkein kuulumattomalla äänellä.
Sillä Daughtry ei suinkaan halunnut, että hänet nähtäisiin
koiranvarastamishommissa, ja mietti, miten voisi kenenkään huomaamatta
päästä laivalle. Hän pysytteli loitolla lyhdyistä ja kulki edelleen
rantaa pitkin kylälle päin. Kuten hän oli otaksunut, kaikki
työkelpoiset miehet olivat satamassa lastaustöissä. Ruohomajat
näyttivät olevan kaikki autioina, mutta vihdoin kuului yhdestä kimeä
vanhuksen ääni huutavan:
"Mitä nimi?"
"Laivalta ollaan", hän vastasi. "Anna poikasi viedä minut sinne
kanootilla, niin saat kaksi tupakkalehteä."
"Sinu anta viisi ja viisi lehti minu itse tulla souta", tuli
vastaukseksi.
"Annan viisi lehteä", tinki kuuden pullon hovimestari. "Jos sinulle ei
kelpaa viisi lehteä, niin saat mennä helvettiin."
Hiljaisuus.
"Kelpaako sinulle viisi lehteä?" Daughtry jatkoi kurkistaen pimeään
majaan.
"Kelpaa minu", kuului pimeästä, ja ruumis, joka tuota ääntä hallitsi,
lähestyi niin kummallisella kolinalla, että Daughtry sytytti tulitikun
nähdäkseen tulijan.
Hänen edessään seisoi tihrusilmäinen vanhus kainalosauvan varassa.
Tämän silmät olivat puoliksi kaihinpeittämät, ja se, mitä niistä vielä
näkyi, kiilui iljettävän punaisena. Hänen likainen tukkansa törrötti
tuuheina harmaina tupsuina. Hänen ihonsa oli arpinen, ryppyinen ja
hilseen peittämä, se oli sinipunaista, pinnalla ohut harmaja peite,
joka näytti maalilta, mutta oli kuitenkin ukon omaa nahkaa.
Spitaalinsyömä vanhus, Daughtry ajatteli vilkaisten nopeasti ukon
käsiin ja jalkoihin nähdäkseen, montako varvas- ja sorminiveltä häneltä
puuttui. Mutta ne olivat kaikki paikoillaan; sensijaan toinen jalka oli
puolisäärestä poikki.
"Missä on jalkasi?" Daughtry sanoi viitaten katkenneeseen jalkaan.
"Suuri hai, se jalka sen sisässä", irvisteli ukko avaten inhottavan
hampaattoman kitansa.
"Minu olla hyvin vanha", vaikeroi yksijalkainen Metusalemi. "Hyvin
pitkä aika minu ei saanu tupakka. Suuri valkea herra anta minu lehti
heti, minu pian, pian souta laivalle."
"Mutta ellen annakaan lehteä heti?" kysyi hovimestari kärsimättömästi.
Vanhus kääntyi vastaamatta, heilautti jalantynkäänsä ja alkoi keppinsä
varassa hyppiä majaan.
"Hyvä on", Daughtry huudahti. "Saat heti lehden."
Hän pisti käden taskuunsa ottaakseen sieltä tuota Salomonin saarten
vaihtorahaa ja irrotti tupakkakääröstä yhden litistetyn lehden. Vanhus
loisti kuin aurinko ojentaessaan halukkaasti kätensä lehteä ottamaan.
Hän päästi vuoroin hiljaisia kuhertavia ääniä, vuoroin lyhyitä, kimeitä
voivotteluja, puoleksi riemuiten, puoleksi toraillen. Hän otti
korvalehdessään olevasta reiästä mustan piippunysän ja muserteli
vapisevin sormin sen koppaan huonon virginiatupakan lehteä. Painettuaan
piipunsisustaa vielä peukalollaan hän heittäytyi äkkiä maahan
kainalosauva vieressään ja ainoa jalka allaan niin, että hän näytti
aivan jalattomalta. Pienestä, kookoskuiduista letitetystä pussista,
joka riippui hänen sisäänpainuneella rinnallaan, hän otti piikiveä,
terästä ja taulaa, ja kärsimättömänä odottavan hovimestarin tarjotessa
tulitikkulaatikkoa ukko iski tulta, sytytti taulan, puhalsi sen
paremmin palamaan ja sytytti sillä piippunsa.
Ensimmäisen sauhun vedettyään hän herkesi valittamasta ja näytti
rauhoittuvan, ja Daughtry, joka uteliaana seurasi hänen puuhiaan, näki,
kuinka hänen kätensä ja riippuvat huulensa lakkasivat vapisemasta,
sylkeä ei valunut enää suupielistä, ja kipeiden, tulehtuneiden silmien
katse rauhoittui.
Mitä näkyjä vanhus seuraavan hiljaisuuden aikana lie nähnyt, sitä
Daughtry ei käynyt arvailemaan. Hänen mieltään kiinnitti liiaksi toinen
näky: likainen, autio, pieni huone jossakin köyhäintalossa, ja siellä
ukko, joka kovin paljon muistutti häntä itseään, valitti ja vaikeroi
suu kuolaa valuen, kun ei saanut tupakanhiventäkään piippunysäänsä eikä
-- voi kauhua -- kulaustakaan olutta, saati sitten kuutta litraa.
Miksi, joka piipun himmeän hehkun valossa tarkasteli molempia ukkoja,
joista toinen kyyrötti pimeässä, toinen seisoi, ei käsittänyt ollenkaan
vanhuuden tragiikkaa, vaan tiesi ainoastaan, ja sen sitä varmemmin,
kuinka tavattoman rakastettava oli tuo kaksijalkainen jumala, joka oli
noidansormillaan voittanut sen sydämen korvien, hännäntyven ja
selkärangan välityksellä.
Kun savipiippu oli palanut loppuun, nousi vanha saarelainen
kainalosauvansa varassa tavattoman nopeasti pystyyn ja nilkutti
rannalle. Daughtryn täytyi työntää apuna pientä kanoottia hietikolta
veteen. Se oli puunrungosta koverrettu ja yhtä vanha ja rapistunut kuin
sen omistajakin. Päästäkseen kanoottiin sitä kaatamatta Daughtryn
täytyi kahlata veteen, niin että toinen jalka kastui nilkkaa, toinen
polvea myöten. Vanhus keikautti itsensä kanoottiin laidan yli niin
nopeasti, että se saavutti tasapainonsa juuri ollessaan
kaatumaisillaan.
Miksi jäi rannalle ja odotti kutsua; se epäröi vielä. Dag Daughtry
maiskutti huulillaan niin hiljaa, ettei vanhus kuullut sitä, ja Miksi
otti pitkän loikkauksen hietikolta ja pääsi kanoottiin karvaakaan
kastelematta. Astuen Daughtryn olkapäälle se hyppäsi veneen pohjalle.
Daughtry maiskutti uudelleen, ja Miksi kääntyi häneen päin, istuutui ja
laski päänsä hovimestarin polvelle.
"Luulenpa voivani vannoa vaikka viiden raamatun päällä, että sinä
seurasit minua omasta halustasi", hän sanoi kuiskaten Miksin korvaan.
"Nopeasti, nopeasti", hän komensi sitten. Vanhus pisti tottelevaisena
melansa veteen ja alkoi meloa. Kanootti mutkitteli sinne tänne, mutta
kulki kumminkin siihen suuntaan, missä sarja pilkottavia valoja osoitti
_Makambon_ olevan. Mutta vanhus oli kovin heikko, hän ähki ja
puhki ponnistuksesta ja keskeytti usein soutunsa. Hovimestari otti
kärsimättömänä melan häneltä ja ryhtyi itse melomaan.
Puolimatkassa ukko herkesi ähkimästä, nyökkäsi Miksiä kohti ja sanoi:
"Se koira olla suuren valkean herran kuunarilla. -- Te anta minu
kymmenen lehti tupakka", hän lisäsi hetkisen kuluttua nähdäkseen, mitä
hänen ilmoituksensa oli vaikuttanut.
"Annan sinulle melalla kalloon", vastasi Daughtry nauraen.
"Kuunarin valkoinen herra on minun hyvä ystäväni. Hän on juuri
_Makambossa_. Vien koiran hänen luokseen _Makamboon_."
Ukko ei sanonut enää mitään, ja vaikka hän eli vielä monta vuotta, ei
hän koskaan puhunut siitä keskiyöllä kulkijasta, joka vei Miksin.
Nähdessään ja kuullessaan, mikä elämä nousi rannalla myöhemmin yöllä,
kun kapteeni Kellar pani koko Tulagin ylösalaisin Miksiä etsiessään,
yksijalkainen ukko pysyi visusti hiljaa. Mikä hän oli rakentaakseen
riitaa vieraiden valkoisten herrojen kesken, jotka tulivat ja menivät,
retkeilivät ja hallitsivat kaikkialla mielensä mukaan?
Tässä ukko ei ollenkaan poikennut muusta heimostaan, tummaihoisesta
melanesialaisesta rodusta. Valkoiset toimivat outojen ja
käsittämättömien tarkoitusperien mukaan. He muodostivat kokonaan toisen
maailman, olivat ylempiä olentoja ja elivät elämänsä korkeammalla
tasolla, missä ei tapahtunut mitään mustaihoisten mielestä todellista
ja luonnollista, ja valkoiset herrat liikkuivat kuin unikuvat, kuin
varjot maailmankaikkeuden suurella, salaperäisellä taustalla.
Koska laskusilta oli alahangan puolella, kiersi Dag Daughtry ylähangan
puolelle ja pysäytti kanootin avoimen luukun kohdalle.
"Kwaque!" hän huusi hiljaa kerran, kahdesti.
Toisella kerralla aukkoon ilmestyi pää, joka kurkisti alas ja sanoi
kimeällä äänellä:
"Minu otta vastaan, herra."
"Ota koira vastaan", hovimestari kuiskasi. "Sulje se hyttiin ja odota
minua. Pidä varasi! Nyt!"
Hovimestari tarttui nopeasti Miksiin, nosti sen ylös, jätti sen käsiin,
jotka ojentautuivat laivan rautaisesta kyljestä, ja souti sitten
avonaiselle lastiaukolle. Hän pisti kätensä tupakkakukkaroonsa, ojensi
kimpun irtonaisia lehtiä ukolle ja sysäsi kanootin menemään ollenkaan
ajattelematta, pääsisikö sen avuton soutaja milloinkaan maihin.
Vanhus antoi melansa levätä eikä katsahtanutkaan mahtavaan höyrylaivaan
kanootin liukuessa sen kylkeä pitkin takaisin pimeään. Hän oli kokonaan
keskittynyt sen suuren tupakka-aarteen laskemiseen, mikä oli tipahtanut
hänen syliinsä. Viisi oli äärimmäinen luku, minkä hän tunsi. Kun hän
oli laskenut viiteen, hän alkoi alusta ja laski taas viiteen.
Niitä oli kaikkiaan kolme viittä ja näiden lisäksi vielä kaksi lehteä,
ja niin hän sai lopultakin yhtä varman käsityksen lehtien luvusta
kuin valkea mies määrittelemällä ne yhdellä ainoalla luvulla
_seitsemäksitoista_.
Se oli paljon enemmän kuin hän ahneudessaan oli toivonut. Mutta hän ei
hämmästynyt. Valkoisten miesten teot eivät häntä hämmästyttäneet. Jos
siinä olisi ollut kaksi nauhaa seitsemäntoista sijasta, ei hän olisi
sitäkään ihmetellyt. Koska valkoisten miesten kaikki teot olivat
hämmästyttäviä, ei mustaihoinen voinut niitä enää hämmästyä, paitsi
ehkä silloin, kun hän joskus ihmeekseen pystyi jonkun teon käsittämään.
Meloen, ähkien, leväten, unohtaen valkoisten miesten varjomaailman,
tajuamatta muuta todellisuutta kuin Tulagi-vuoren mustan harjanteen,
joka piirtyi rauhallisesti välkkyvää tähtitaivasta vasten, meren ja
kanootin, jota hän niin suurella vaivalla kuljetti, oman heikkenevän
voimansa ja kuoleman, joka siitä viimein oli tekevä lopun, vanhus meloi
hitaasti rantaan.
3.
Lyhyen ilmamatkansa jälkeen Miksi pysähtyi näkymättömiin käsiin; ne
nostivat sen kapean metallikehyksen läpi valaistuun huoneeseen, missä
se katseli ympärilleen Jeriä etsien. Mutta Jeri makasi sillä hetkellä
Villa Kennanin vuoteen vieressä _Arielin_ keinuvalla kannella.
Takanaan Melanesian saaret ja suoraan keulan edessä Uusi Guinea tämä
hieno alus kiiti yksitoista solmuväliänsä pasaatituulen ajamana, ja
laidan valurei'issä sihisi ja loiski, kun ne ryyppäsivät merivettä. --
Jerin sijaan, jonka se oli viimeksi nähnyt jossakin laivassa, Miksi
näki nyt edessään Kwaquen.
Kwaquen? Niin, Kwaque oli Kwaque, olio, joka hyvin vähän oli muiden
ihmisten kaltainen. Lieneekö elämänvirrassa koskaan ajelehtinut
omituisempaa hylkyä. Ihmisten tavallisen laskutavan mukaan hän oli
seitsentoistavuotias, mutta sadat vuodet olivat painaneet leimansa
laihoihin kasvoihin, ryppyiselle otsalle, sisäänpainuneille poskille ja
syvällä kiiluviin silmiin. Ohuet, hontelot jalat, joissa näytti olevan
vain luut velton nahan peitossa eikä ollut lihaksista merkkiäkään,
kannattivat paksua yläruumista. Suurta, esiintyöntyvää vatsaa tukivat
tanakat lanteet, ja hartiat olivat leveät kuin Herkuleella. Mutta
sivulta katsoen olkapäät ja rinta olivat aivan litteät. Tällä osalla
pojan ruumista näytti olevan vain kaksi ulottuvaisuutta. Käsivarret
olivat yhtä ohuet kuin sääretkin, ja Miksistä näytti poika
ensinäkemältä isomahaiselta mustalta hämähäkiltä.
Kwaque pukeutui nopeasti, veti päälleen purjekankaiset housut ja mekon,
jotka olivat pitkäaikaisesta käytöstä sekä liassa että risoina. Kaksi
vasemman käden sormea oli aina riepuun käärittyinä, ja ammattimies
olisi tästä kohta tehnyt johtopäätöksen, että hän oli spitaalinen.
Vaikka hän oli Dag Daughtryn omaisuutta yhtä varmasti, kuin jos tällä
olisi ollut kuitti siitä, että oli ostanut pojan, ei omistaja
kuitenkaan tietänyt, että tuossa omituisessa tylsähermoisessa oliossa
ilmeni niin kamalan taudin oireita.
Daughtryn omistusoikeudella poikaan oli jokseenkin löyhät perusteet.
Kuningas Wilhelmin maassa, joka kuuluu Amiraliteetti-saariin, Kwaque
oli juossut suoraan Daughtryn syliin spitaaleineen kaikkineen. Kun
hovimestari kuljeskeli alkuasukasten teitä ja polkuja viidakon reunassa
lähellä rantaa -- hän teki usein niin nähdäkseen, eikö sattuisi eteen
jotakin saalista -- hän oli tavannut Kwaquen. Ja hän sai viimeisellä
hetkellä pojan käsiinsä.
Kahden hyvin nopeajalkaisen, tulessa karaistuilla keihäillä varustetun
nuorukaisen ajamana Kwaque oli ravannut uskomattoman nopeasti hämähäkin
jaloillaan, vaipunut aivan näännyksissä Daughtryn jalkoihin ja katsonut
häneen rukoilevin silmin kuin metsän eläin, joka pakenee koiria.
Daughtry oli sekaantunut asiaan jokseenkin väkivaltaisella tavalla,
sillä hänellä oli terveellinen basillikauhu, ja kun nopeajalkaiset
nuoret miehet uhkasivat lävistää hänet keihäillään, hän tarttui toisen
keihääseen ja löi toisen tainnoksiin iskemällä häntä leukapieleen.
Hetkistä myöhemmin makasi sekin, jonka keihäästä hän oli saanut otteen,
pyörtyneenä.
Vanha hovimestari ei tyytynyt ainoastaan keihäisiin. Pelastetun Kwaquen
yhä valittaen ja vaikeroiden vakuuttaessa kiitollisuuttaan hänen
jalkojensa juuressa hän ryhtyi ryöstämään alastomia nuorukaisia.
Vaatteita näillä ei ollut sipalettakaan päällään, mutta molempien
kaulasta hän irrotti pyöriäisvalaan hampaista tehdyn kaulanauhan,
jollaisen kauppahinta oli punta kullassa. Toisen alastoman nuorukaisen
kiharasta tukasta hän veti käsitekoisen, hienopiisen kamman, jonka
korkea yläosa oli koristettu helmiäisupotuksilla, ja sen hän möi
Sydneyssä kahdeksasta shillingistä. Luiset ja kilpikonnankuoriset
nenä- ja korvakoristeet hän myös anasti, samoin omituisen helmiäisestä
tehdyn rintakoristeen, josta voi saada viisitoista shillinkiä missä
tahansa. Keihäistä hän sai matkailijoilta viisi shillinkiä kappaleelta
Port Moresbyssa. -- Köyhän hovimestarin ei totisesti ole helppo
säilyttää kuuden pullon mainettaan! Kun hän kääntyi jättääkseen nuo
nopeajalkaiset nuoret miehet, jotka toinnuttuaan tähyilivät häntä
kirkkain, aroin villieläimensilmin, seurasi Kwaque häntä niin lähellä,
että astui hänen kantapäilleen ja sai hänet kompastumaan. Hän sälytti
sentähden saaliinsa Kwaquelle ja antoi tämän kulkea edellään rantaan.
Ja koko matkan höyrylaivalle hän irvisteli ja hymyili itsekseen
katsellessaan saalistaan ja Kwaquea, joka heilui holtittomana sinne
tänne ravatessaan eteenpäin kuin tynnyri keppien varassa.
Laivassa -- se sattui olemaan _Cockspur_ -- Daughtry houkutteli
kapteenin merkitsemään Kwaquen luetteloihin keittiöapulaiseksi kymmenen
shillingin kuukausipalkalla. Hän sai myös kuulla Kwaquen tarinan.
Koko juttu oli koskenut sikaa. Nuo nopeajalkaiset nuoret miehet olivat
veljeksiä ja asuivat naapurikylässä, ja sika oli ollut heidän, kertoi
Kwaque kamalalla Etelämeren englannilla. Hän, Kwaque, ei ollut koskaan
nähnyt sitä sikaa. Hän ei ollut tietänyt sitä olevan olemassakaan,
ennenkuin se kuoli. Nuoret miehet olivat pitäneet paljon siasta. Entä
sitten? Eihän se liikuttanut Kwaquea, joka yhtä vähän tiesi heidän
rakkaudestaan sikaa kohtaan kuin itse elukastakaan.
Hän väitti ensimmäisen kerran kuulleensa siitä, kun kylässä alettiin
jutella, että sika oli kuollut ja että jonkun oli nyt kuoltava
sovitukseksi. Se oli aivan oikein, selitti Kwaque kummeksivalle
hovimestarille. Niin oli tapa. Kun lempisika kuoli, meni sen omistaja
ja tappoi jonkun, kenet tahansa. Tietenkin oli parasta tappaa se, joka
taioillaan oli tehnyt sian sairaaksi. Mutta jos häntä ei saatu kiinni,
pääsi joku muu hengestään. Kwaque oli siis joutunut sovitusuhriksi.
Dag Daughtry aloitti jo seitsemännen pullon juttua kuunnellessaan, niin
hänen mielensä oli vallannut tuo satumainen tarina viidakosta, missä
ihmiset tappoivat tuntemattoman ihmisen kuolleen sian tähden.
Vakoilijat -- kertoi Kwaque -- ilmoittivat surevien sianomistajien
olevan tulossa, ja koko kylän väki pakeni viidakkoihin ja kiipesi
puihin -- kaikki, paitsi Kwaque, joka ei osannut kiivetä.
"Tosi sana", sanoi Kwaque, "minu ei teke se sika sairas".
"Varmasti", väitti Daughtry, "sinä noiduit sen sian sairaaksi. Sinä
näytät itse pirulta. Sinä teet kaikki, jotka sinut näkevät, sairaiksi.
Sinä teet minutkin aivan sairaaksi."
Siitä lähtien hovimestari aina kuudetta pulloa tyhjentäessään illalla
ennen maatamenoa kutsui Kwaquen kertomaan juttuaan. Se palautti hänen
mieleensä lapsuuden, jolloin hän oli kiihottanut mielikuvitustaan
kertomuksilla villeistä ihmissyöjistä ja uneksinut itse sellaisia
kerran omin silmin näkevänsä. Ja tässä hän nyt oli, hän sanoi
virnistellen itsekseen, ja hänellä oli orjana oikea ihmissyöjä.
Kwaque oli orja yhtä varmasti kuin jos Dag Daughtry olisi hänet
orjahuutokaupasta ostanut. Aina kun hovimestari siirtyi uuteen toimeen
jollakin Burns Philp -linjan laivalla, hän asetti ehdoksi, että Kwaque
saisi seurata mukana kymmenen shillingin palkalla. Kwaquella ei ollut
siihen mitään sanomista. Vaikka häntä olisi haluttanut paetakin
jossakin Australian satamassa, ei Daughtryn olisi tarvinnut häntä
etsiä. Australian "aivan valkoinen" politiikka huolehti siitä. Ei
ainoakaan tummaihoinen, olipa sitten malaji, japanilainen tai
polynesialainen, saanut astua maihin jättämättä hallitukselle sadan
punnan käteistä takuuta.
Eikä Kwaque halunnutkaan paeta, kun _Makambo_ poikkesi johonkin
saareen. Kuningas Wilhelmin maa, ainoa maa, jota hänen jalkansa olivat
astuneet, oli mittapuu, jonka mukaan hän arvosteli kaikkia muita
saaria. Ja koska Kuningas Wilhelmin maassa syötiin ihmisiä, hän uskoi,
että kaikkialla muuallakin käytettiin samaa ruokaa.
Mitä Kuningas Wilhelmin maahan tulee, oli _Makambon_ tapana
poiketa sinne joka kymmenes viikko, kuten _Cockspur_ sitä ennen,
ja kauhein uhkaus, millä Daughtry voi Kwaquea pelotella, oli
maihinjättäminen sille paikalle, missä nopeajalkaiset nuoret miehet yhä
surivat sikaansa. Ja nämä olivat todellakin ottaneet tavakseen
_Makambon_ joka käynnillä soudella laivan ympärillä ja irvistellä
kamalasti Kwaquelle, joka puolestaan irvisteli heille laivan laidan
yli. Daughtry yllytti vain tätä kohteliaisuuksien vaihtoa
säikyttääkseen pojan niin, ettei tämä milloinkaan toivoisikaan
pääsevänsä takaisin syntymäkyläänsä.
Kwaque ei lisäksi ollenkaan halunnut jättää herraansa, joka oli aina
sävyisä ja oikeudenmukainen eikä koskaan kohottanut kättään häntä
vastaan. Kun oli selviytynyt meritaudista eikä sitten enää astunut
jalallaan maalle, jottei saisi sitä uudelleen, Kwaque huomasi
joutuneensa oikeaan paratiisiin. Hänen ei enää tarvinnut surra sitä,
ettei kyennyt kiipeämään puuhun, koska häntä ei enää mikään vaara
uhannut. Hän sai ruokaa säännöllisesti, ja millaista ruokaa sitten! Ei
kukaan hänen kylässään olisi osannut uneksiakaan sellaisista herkuista,
joita hän alinomaa sai syödä. Niinpä hän jokseenkin helposti selviytyi
pienestä koti-ikävän kohtauksesta ja oli pian onnellisin ihminen, joka
koskaan on meriä purjehtinut.
Kwaque se nosti Miksin lastiaukosta Dag Daughtryn hyttiin ja jäi
odottamaan, että isäntä itse tulisi sisään alahangan puolelta. --
Tarkasteltuaan nopeasti huonetta ja nuuskittuaan makuupaikkaa ja sen
alustaa ja tultuaan vakuutetuksi siitä, ettei Jeri ollut siellä, Miksi
alkoi tutkia Kwaquea.
Kwaque koetti olla ystävällinen. Hän päästi kurkustaan kaakottavan
äänen osoittaakseen ystävyyttään, mutta Miksi vain murisi julkealle
mustaihoiselle, joka oli uskaltanut koskea siihen -- Miksi oli oppinut,
että sellainen oli loukkaus -- ja vieläpä uskalsi puhua sille, joka
seurusteli ainoastaan valkoisten jumalien kanssa.
Kwaque vastasi koiran murinaan typerästi irvistelemällä ja läheni ovea
ollakseen valmiina avaamaan sen herralleen. Mutta heti kun hän nosti
jalkaansa, hyökkäsi Miksi hänen kimppuunsa. Kwaque laski heti jalkansa
takaisin, ja Miksi rauhoittui, mutta vartioi häntä valppaana. Mitä se
tiesi tuosta pojasta muuta, kuin että se oli musta, ja kaikkia mustia
oli valkoisen herran poissaollessa vartioitava hyvin tarkoin. Kwaque
koetti siirtää jalkaansa hitaasti pitkin lattiaa, mutta Miksi havaitsi
juonen ja teki murinallaan siitä heti lopun.
Silloin tuli Daughtry, ja ihaillessaan Miksiä kirkkaassa sähkövalossa
hän ymmärsi heti tilanteen.
"Kwaque, kulje kaksi kolme askelta", hän käski koettaakseen, oliko
arvannut oikein.
Kauhistunut katse, jonka Kwaque suuntasi Miksiin, oli jo kyllin
vakuuttava, mutta hovimestari piti itsepäisesti kiinni käskystään.
Kwaque totteli vastahakoisesti, mutta oli kohottanut jalkaansa tuskin
tuuman verran, kun Miksi oli hänen kimpussaan. Jalka pysähtyi kuin
olisi siihen paikkaan kivettynyt, Miksin kulkiessa uhkaavaa
puolikierrosta pojan edessä.
"Nyt olet totisesti naulattu kiinni lattiaan", Daughtry virnisteli.
"Onpa se koira villienvartija."
"Hei, Kwaque, mene hakemaan kaksi pulloa jääkaapista", hän huusi sitten
käskevästi.
Kwaque loi herraansa rukoilevan katseen eikä liikahtanut paikaltaan.
Kun käsky toistettiin, vaikutti se yhtä vähän.
"Tuhat tulimmaista", karjui hovimestari, "ellet heti hae olutta, lyön
sinut mäsäksi. Ellet heti hae olutta, ajan sinut maihin Kuningas
Wilhelmin maassa."
"Ei minu voi", Kwaque mutisi arkana, "koiran silmä liika paljo katso
minu päälle. Minu ei tahto se koira _kai-kai_ minu."
"Pelkäätkö sinä tuota koiraa?"
"Tosi sana, minu liika paljo pelkä se koira."
Dag Daughtry oli ihastunut. Mutta hän oli myös janoinen käytyään maissa
eikä tahtonut enää jännittää tilannetta.
"Hei, ressu", hän sanoi Miksille. "Se on kiltti mies. Ymmärräthän?
Hyvin kiltti."
Miksi heilautti häntäänsä ja luimisti korviaan osoittaakseen, että
koetti ymmärtää. Kun hovimestari taputti poikaa olalle, meni Miksi
nuuskimaan molempia jalkoja, joita se äsken oli pitänyt lattiaan
naulittuina.
"Mene", käski Daughtry. "Mene hitaasti", hän varoitti, mutta neuvo oli
tarpeeton.
Miksi pörhisti niskakarvansa, mutta salli pojan astua ensimmäisen
varovan askeleen. Toisella askeleella Miksi jo katsahti Daughtryyn
ollakseen varma asiasta.
"Hyvä on", oli rauhoittava vastaus. "Se on minun mieheni. Se on kiltti
mies."
Miksi hymyili silmillään merkiksi, että oli ymmärtänyt, ja kääntyi,
teeskennellen olevansa aivan välinpitämätön koko mustasta pojasta,
tarkastelemaan lattialla olevaa avonaista laatikkoa, jossa oli
kilpikonnan kilpiä, pyöräsahoja ja hiekkapaperia.
"Ja nyt", mutisi Dag Daughtry tärkeänä, nojautuen pullo kädessä
taaksepäin tuolissaan, sillä välin kun Kwaque polvillaan lattialla
avasi hänen kenkiään, "ja nyt on sinulle, herra Haukku, keksittävä
nimi, josta on kunniaa sekä sinun hienolle rodullesi että minun
keksimiskyvylleni".
4.
Täysikasvuiset irlantilaiset terrierit eivät ole ainoastaan erikoisen
rohkeita, viisaita ja uskollisia, vaan myös hyvin kylmäverisiä ja
hillittyjä. Ne eivät hevillä kadota tasapainoaan, ne tuntevat herransa
äänen ja tottelevat sitä meluisimmankin tappelun telmeessä, eivätkä ne
koskaan raivoa niin mielettömästi kuin esimerkiksi foxterrierit usein
tekevät.
Miksi ei ollut ollenkaan hermostunut, vaikka se oli pikaisempi ja
kiihkeämpi kuin Jeri-veljensä, ja sen isä ja äiti olivat vakava vanha
pari siihen verrattuina. Täysikasvuisena Miksi oli paljon leikkisämpi
ja meluisampi kuin Jeri. Sen kuuma luonne oli aina valmis kuohahtamaan
vähimmästäkin yllykkeestä, ja myöhemmin se sai tilaisuuden osoittaa,
kuinka se leikissä kykeni uuvuttamaan nuoren penikan. Sanalla sanoen,
Miksi oli iloinen sielu.
Käytän vartavasten sanaa "sielu". Mitä ihmissielu lopultakin lienee --
havaintokykyä, mukautumista, yksilöllisyyttä, itsetietoisuutta -- tätä
kaikkea vaikeasti määriteltävää oli Miksissä. Sen sielu erosi vain
kehitykseltään ihmissieluista, mutta sillä oli kaikki ihmissielun
ominaisuudet. Se kykeni rakkauteen, suruun, iloon, vihaan, ylpeyteen,
itsetietoisuuteen, mielialan vaihteluihin. Ihmissielun kolme
pääominaisuutta ovat muisti, tahto ja ymmärrys, ja muistia, tahtoa ja
ymmärrystä oli Miksissäkin.
Kuten ihminen sekin oli viiden aistinsa avulla kosketuksissa
ulkomaailman kanssa. Nämä kosketukset synnyttivät siinä kuten
ihmisissäkin tajuntaa. Ja nämä tajutut ilmiöt aiheuttivat aivankuin
ihmisellä sielunliikkeitä. Niinikään se osasi kuten ihminen ymmärtää,
ja nämä havainnot synnyttivät siinä käsitteitä -- ei tietenkään niin
laajakantoisia ja syvällisiä kuin ihmissielussa, mutta käsitteitä joka
tapauksessa.
Hiukan rajoittaakseni tätä ihmiselle "nöyryyttävää" yhtäläisyyttä
elämän korkeimpiin ilmauksiin nähden voin ehkä myöntää, ettei Miksin
tajunta ollut yhtä selkeä kuin ihmisen, jos esimerkiksi vertaa
neulanpistoa sen käpälään ja neulanpistoa ihmiskäteen. Myönnän myös,
että ajatus, jonka tietoisuus sen sielussa synnytti, oli hämärämpi,
muodottomampi kuin ihmisen ajatus. Vielä myönnän, ettei Miksi
milloinkaan, vaikka olisi elänyt miljoonia elinkausia, olisi voinut
todistaa yhtään Euklideen väitettä tai ratkaista neljännen asteen
yhtälöä. Mutta se tiesi hetkeäkään epäilemättä, että kolme jalkaa oli
enemmän kuin kaksi ja että kymmenen koiraa oli paljon pelottavampi
vastustajajoukko kuin kaksi koiraa.
Mutta sitä en myönnä, ettei Miksi olisi voinut rakastaa yhtä hellästi,
rajattomasti, epäitsekkäästi, mielettömästi ja uhrautuvaisesti kuin
ihminen. Se rakasti niin -- ei sen tähden, että se oli Miksi, vaan
siksi, että se oli koira.
Miksi oli rakastanut kapteeni Kellaria enemmän kuin omaa elämäänsä. Ja
kun aika kului ja se varmistui siitä, että kapteeni Kellar oli
auttamattomasti kadonnut samoinkuin Meringe ja Salomonin saaret, se
alkoi aivan yhtä rajattomasti rakastaa kuuden pullon hovimestaria, joka
niin hyvin ymmärsi koiria ja osasi niin vastustamattomasti maiskuttaa.
Kwaquen laita oli toisin, sillä Kwaque oli musta. Kwaque oli Miksistä
vain tarvekalu, joka välttämättömästi kuului ympäristöön, Dag Daughtryn
kotieläin.
Mutta Miksi ei tiennyt uutta jumalaansa Dag Daughtryksi. Kwaque nimitti
häntä "massaksi", mutta Miksi oli kuullut mustaihoisten sillä tavoin
nimittävän muitakin valkeita miehiä. Monet mustaihoiset olivat sanoneet
kapteeni Kellaria "massaksi". Kapteeni Duncan nimitti Daughtryä
"hovimestariksi". Miksi sattui kuulemaan hänen, alipäällystön ja
matkustajien käyttävän samaa nimitystä; siis Miksille sen jumalan nimi
oli "hovimestari"; sillä nimellä se aina tunsi hänet ja ajatteli häntä.
Sitten tuli kysymys sen omasta nimestä. Seuraavana iltana sen tulon
jälkeen Dag Daughtry keskusteli sen kanssa tästä seikasta. Miksi istui
hänen edessään kuono Daughtryn polvella. Sen silmät laajenivat ja
loistivat innosta, se höristeli korviaan kuunnellakseen, ja
häntätöpykkä pieksi innokkaasti lattiaa.
"Niin ovat nyt asiat, poikaseni", sanoi hovimestari. "Sinun isäsi ja
äitisi olivat irlantilaisia. Älä kiellä sitä, lurjus..."
Iloisen ja ystävällisen äänen kiihottamana Miksi heilutti ihastuneena
koko ruumistaan ja takoi hännällään lattiaa kahta innokkaammin. Se ei
tietysti ymmärtänyt sanaakaan, mutta se vaistosi puheen takana olevan
jotakin, ja se jokin antoi sanasarjalle sen salaperäisen viehätyksen,
mikä oli kaikilla valkoisilla jumalilla.
"Et saa koskaan hävetä vanhempiasi. Ja muista, että meidän Herramme
rakastaa irlantilaisia. -- Kwaque, mene hakemaan kaksi pulloa olutta
jääkaapista! Ja sinun pitkästä kuonostasikin näkee, että olet
irlantilainen. (Miksin häntä rummutti kuin iltahuutoon.) Älä koetakaan
pyrkiä minun suosiooni. Onpa hyvä, että tunnen sinun nöyrän imartelevat
tapasi. Minun sydämeni on voittamaton, se sinun tulee tietää. Se on
aivan liian kauan uinut oluessa jokikinen päivä. Olen varastanut sinut
myydäkseni sinut jälleen enkä suinkaan siksi, että mieltyisin sinuun.
Olisin ehkä ennen maailmassa voinut sinusta pitää, mutta se oli
ennenkuin oluesta ja minusta tuli tuttavat. Möisin sinut heti
kahdellakymmenellä punnalla, jos sattuisi tilaisuus. Enkä minä aio
mieltyä sinuun, tiedä se.