Komea oli kokko, korkealle leimahtelivat iloiset liekit, kauaksi
sinkoilivat kipinät, tuli hyppi kuivasta oksasta toiseen, nuoleksi
kuin tunnustellen tummia tervatynnyreitä, puraisi niihin kiinni
vihan vimmassa, ja pian hulmusi musta sauhu, ja kirkas valkea lensi
kauniina kielekkeinä kohden taivaan lakea, jossa ilta aamuksi
valmistui.
Valon ja tulen ihana juhla täytti maan. Päivä oli suurimman
pituutensa ennättänyt ja alkoi taas lyhetä. Johannes Kastajan
muistolle oli tämä päivä pyhitetty, hänen, joka uskoi suuren mestarin
tulevan. Hänelle kuului tuo aika, jolloin valon odotus yhä kasvaa ja
kiihoittuu, jolloin sydän yhä kiihkeämmin kaipaa sitä. Se väistyy
tieltä pois, varastaa hetken joka päivältä, kunnes joulu tulee ja
valon kaunis aika alkaa, jolloin pimeys väistyy askel askelelta ja
jolloin kevät herää, suvi saapuu ja lopulta aurinko uupumatta viihtyy
luonnon keskessä.
Juhannusyö on se hetki, jona kaikki pahat voimat taas alkavat
toimensa. Niitä vastaan, niiden häätämiseksi tuli leimusi. Ja siellä,
missä liekki leimusi, eivät ne uskaltaneet viipyä, vaan karkasivat
sille kaukaiselle kunnaalle, jossa pimeyden ruhtinas omiansa pitoihin
odotti. Valo ja pimeys aloittivat taistelunsa, ja niiden uhrit, arat
ihmislapset, koettivat valon valtaa pidentää.
Vanhukset, jotka jo olivat kadottaneet uskon elämän valoisaan
puoleen, ne näkivät ilmassa korkealla noitien kiitävän, mutta
nuoret, jotka, valohon uskoivat, ne tunsivat, miten kokkovalkean
leimutessa tuli heissä itsessään liekehti, nousi ja laski. Ja kuten
valkea poltti se kaiken huonon pois, kaiken sen, mikä oli kuivaa ja
kuihtunutta, ja jäljelle jäi vain polttavana elämän sula kulta. Se
kuonasta vapaana leiskahteli sydämessä, se suonissa suvea sousi,
se poltti nuorta mieltä ja ajoi naisen miestä lähemmäksi, jotta he
yhtyisivät elämän pyhässä tulessa, rakkaudessa.
Matthias ja Vendela pysyivät toisistaan loitolla kokkovalkean
ympärillä tanssivan nuorison keskuudessa. Mutta kun aika kului
pitkälle, kun aurinko jo heloitti ja kokko enää vain suurena,
hehkuvana roviona lepäsi kuten väsyneenä pilviätavoittavaan
leikkiinsä, kun kaupungin vanhemmat asukkaat jo kulkivat kotiaan
kohden ja nuoriso hajaantui parviksi, silloin he eivät enää voineet
hillitä ikäväänsä, vaan lähestyivät toisiaan. Ja kun he rinnatusten
istuivat nurmella, ei heillä ollut sanoja, joilla olisivat ikävätään
ilmaisseet.
-- Milloinka minä näen sinut taas? kysyi Matthias.
Vendela heräsi ajatuksistaan. Hän katsoi kukkiin, joita hänen kätensä
nyhti ruohikosta.
-- Minun täytyy saada kohdata sinut, jatkoi Matthias.
-- Älä etsi minua, sanoi Vendela, anna minun tulla luoksesi. Minun
täytyy puhella kanssasi kaikesta.
-- Mutta milloin?
-- Tule jumalanpalveluksen jälkeen Korpolaisvuorelle, vastapäätä
linnaa, joen toiselle puolelle. Minä tulen sinne. Ja nyt meidän
täytyy erota.
-- Minä seuraan sinua.
-- Ei, ei. Minä lähden Barbaran seurassa. Sinä et saa tulla minun
matkassani.
-- Miksi en?
-- Kun tapaamme, niin selitän sinulle kaiken.
-- Mutta aika on oleva minulle niin pitkä, ennenkuin näen sinut taas.
-- Pitkä se on oleva minullekin.
-- Sinä olet niin kalpea, sanoi Matthias.
-- Näemmeköhän toisiamme?
-- Minä rakastan sinua, sanoi Matthias.
-- Minä olen niin iloinen siitä, että olen sinut nähnyt, sanoi
Vendela.
-- Älä lähde vielä!
-- Minun täytyy.
Ja Vendela läksi Barbaran seurassa astumaan kaupunkia kohden. Heidän
kulkiessaan raastuvan ohitse näytti sen kello jo kolmea aamulla.
Ja päivä vaikeni. Sen keralla katosi öinen ilo, pakanallinen
riemu, ja sijaan astui kirkollinen hartaus. Ihmiset, jotka vielä
Kupittaan lähteellä olivat elämästä iloinneet, kulkivat nyt vakavina
tuomiokirkkoa kohden. Mutta oli kuin kirkon vihannan koristuksen
luoma suvilumous ei kokonaan olisi kadonnut, vaan kepeänä autereena
pysytellyt sielun tyynellä ulapalla, sillä virsi kaikui entistä
heleämpänä kirkon holvissa, se kierteli pylväitä, se hyväili alttaria
ja se hiljaa jyskytti kuolleiden asunnoille. Ja sydämet sykkivät
terveinä ja voimakkaina.
Mutta kun piispa saamansa aloitti, niin tiesivät taas kaikki, että
elämä ei ollutkaan iloa, kuten he vielä yöllä olivat tunteneet,
vaan se oli surun laakso, jossa kärsimys oli pyhintä kaikesta. He
tiesivät, että pimeyden ruhtinas oli maailman herra, että kaikki ilo
oli kiellettyä, koska sen takana piili sielun vihollisen paula. Ja
kirkko, jonka holvi näytti vielä äsken kepeänä laskeutuvan ihmisten
yli, painoikin nyt kivisenä taakkana, se sulki ihmiset elävinä
suureen holviin, josta tietä ei ollut ulos. Ja he kaikki muistivat,
että enemmän kuin elämä olikin kuolema, että jokaisen lattialiuskan
alla lepäsi arkuissaan vainajia, jotka kerran olivat uneksineet
elämän valo juhlasta. Ja kirkko ja sen tyly oppi tuli hallana, joka
riipi pois yöllä auenneet kukat, teki elämänpuun alastomaksi ja
heitti ihmiset vaikertavina ikuisen kärsimyksen ristin juureen.
Mutta aurinko hiipi kuorin ikkunasta sisään, ja sen kultainen säde
osui seinällä riippuvaan ristiinnaulitun kuvaan. Ja oli kuin kaunis
hymy, ikuisen valkeuden kajastus olisi levinnyt ristiinnaulitun
kasvoille. Hän hymyili elämälle kesken sen kärsimyksiäkin.
Levottomana kulki Matthias kirkon edustalla, ja ennenkuin saarna
oli loppunut, hiipi hän kirkosta ja läksi rantaa myöten kulkemaan,
sivuutti monet aitat ja nousi mäelle, joka joen suussa on vastapäätä
linnaa.
Odotus, tuo ihmissydämen sulotuska, hänen mielessään eli. Vuoroin
hän iloitsi, vuoroin hiipi outo pelko, kuoleman kauhun nuorempi
sisar, häneen. Hän seisoi liikkumattomana, ja hänen katseensa olivat
suunnatut linnaan.
Jumalanpalvelus loppui ja kirkon kellot kaikuivat suvisen aamun
kirkkaudessa. Väkeä näkyi jo joen yli vievällä puusillalla.
Silloin erkani vene linnan luota. Veneessä oli tyttö, ja hän souti
reippaasti päästäkseen joen yli.
Matthias tunsi hänet, tunsi päähineen ja tunsi kasvot, kun ne
kääntyivät häneen päin. Hän juoksi rantaan. Venhe viilsi vettä, se
tuli jo joen keskiuoman kohdalle.
Äkkiä se tärähti hirteen, joka puoliksi lahonneena pisti päänsä
hiukan veden rajan yläpuolelle. Vene heilahti, soutaja pudotti airot,
hän nousi puoliksi, samassa keikahti vene, ja tyttö putosi veteen.
Hänen päänsä näkyi veden pinnalla, kun hän koetti tarttua veneeseen;
hän ei ylettänyt siihen, vaipui veden alle, nousi taas veden
pinnalle, vaipui jälleen, eikä häntää enää näkynyt.
Matthias oli kuin kivettyneenä katsellut tätä näkyä. Äkkiä hän
kuin heräsi, riisui nopeasti yltään, ja voimakkaina halkoivat
käsivarret vettä. Hän oli jo hirren kohdalla, silloin hän sukelsi,
mutta yksinään palasi hän veden pinnalle taas, sukelsi uudelleen,
eikä vieläkään tavannut etsimäänsä. Kun hän läähättäen kohosi veden
pinnalle, niin kiljahdus kuului hänen huuliltaan. Hän oli kuin peto,
jolta saalis on ryöstetty ja joka nyt vimmaisena sitä etsii.
Mutta sillalta ja joen linnanpuoleiselta äyräältä oli nähty veneen
kaatuminen. Pian saapui useita veneitä, ja ranta oli mustanaan kansaa.
Vielä kerran sukelsi Matthias. Kauan viipyi hän veden alla, ja jo
luultiin hänenkin sinne kadonneen. Mutta viimein hän kohosi, ja
hukkunut tyttö oli hänen sylissään. Kun hän veneeseen oli nostettu,
ei hän tyttöä päästänyt käsistään, vaan sulkien kuolleen lujasti
syliinsä hän jähmettyneenä katseli poveaan vasten lepääviä kasvoja.
Autuas hymy asusti niillä, kuten korkeimman kirkkaus. Onnekas hymy
oli huulilla, ja tytön ohimolta, joka lepäsi pojan sydäntä vasten,
tihkui muutama punainen verihelmi haavasta, jonka hän kaatuessaan oli
saanut, ja punasi pojan alastoman rinnan.
Vene souti linnan luo. Poika astui rakas taakka sylissään maihin.
Kun maaherra kalpeana riensi hänen luokseen, silloin yhdellä iskulla
tiesi Matthias kaiken, tiesi kuka hänen armaansa oli. Ja tällä
hetkellä ei mikään häntä kummastuttanut.
Syliinsä aikoi maaherra ottaa kuolleen veljensätyttären, kun hento
käsi laskeutui hänen käsivarrelleen estääkseen häntä. Hän näki
Barbaran vieressään kalpeana seisovan. Silloin maaherra ymmärsi tytön
katseen eikä kajonnut kuolleeseen, vaan hiljaa astui hän linnan
portista sisään, ja armastaan kantaen seurasi Matthias.
Yhä raskaammaksi tuli pojan käsivarsille kantamus, mutta hän kokosi
voimansa. Ja kun he portaita astuivat maaherran huoneeseen ja hän
kuolleen laski permannolle, niin lyyhistyi hän sen viereen. Silloin
tuska tulvehti esiin, hän huudahti kuin sydämeen isketty, kohotti
hiukan kuollutta ja suuteli häntä.
Kuka hänelle pukimen toi, ja miksi hän pukeutui, ei Matthias
täydelleen tajunnut. Autio oli hänen mielensä.
Mutta maaherra lähestyi häntä, kun hän tuijottaen katsoi kuolleeseen,
erkani Barbarasta, joka oli kaiken kertonut, ja sanoi:
-- Oma, rakas veljeni!
Ja sulkien hänet syliinsä hän sanoi:
-- Veli olet nyt minulle, sillä meillähän on sama suru.