Juhannus oli tullut! Juhannus, tuo ihmeellinen valon juhla,
joka kaiken pakanallisen kauneuden yhdistää kristillisen kirkon
synkkyyteen, tuo päivä, joka virrenveisuuseen liittää rakkauden
laulun, joka on täynnä taikauskoa ja suvista hartautta, jolloin
kirkkokin avaa ovensa luonnon vihannoivalle kauneudelle ja
koristautuu kuten morsian.
Juhannusaattona mikä hyörinä taloissa ja kaduilla! Viimeiset
puhdistuspuuhat ovat loppuneet, huoneet, pihamaat ovat kuin
juhlapuvussa, ja köynnökset, rehevät lehtipuut, limot, ne kaunistavat
portin ja oven pieliä, ne tuppautuvat huoneisiinkin, ja on kuin
tahdottaisiin valolla täyttää kaikki sopukat, ikkunatkin, joita ei
koko vuoteen ole avattu, ne nostetaan sijoiltaan pois, ja suvi tulee
suurena laineena kaupunkiin ja valloittaa sen.
Aattopäivänä kaupungin nuoret koristivat tuomiokirkon ja suuret
kuormat kauniita koivuja odottivat pääoven edessä tullakseen Herran
huoneen koristukseksi. Porvarien tytöt ja pojat koristivat sen osan
kirkkoa, jossa he istuivat, ylioppilaat taas sen, joka oli varattu
akademian opettajille ja oppilaille. Ja kilpailu oli ankara. Koivut
kilpailivat komeudessa ja köynnökset kauneudessa. Mutta voiton
kaikesta vei se penkki, jossa pormestari Schaefer istui, sillä hänen
renkinsä olivat kuljettaneet kirkkoon koivun niin korkean ja komean,
että useampi mies tarvittiin sitä pystyttämään. Hautaholvien ovien
luo kokoontui moni kaunis tyttöjen laatima kukkakiehkura, varsinkin
sen eteen, jossa Kaarina Maununtytär ja Sigrid Tott lepäsivät.
Ristikkoaitaus sen kuorin edessä oli aivan kukkien peitossa. Mutta
levotonveriset nuorukaiset koristivat suuren sotasankarin, Torsten
Stålhandsken hautakuorin kuusen oksilla, joista punaiset kävyt
riippuivat verenhohtavina.
Ja metsän raitis tuoksu täytti viileän temppelin, nuorten liikkuminen
ja puuhailu karkoitti sieltä pois peloittavan juhlallisuuden. Nyt oli
tuomiokirkko se huone, jossa palveltiin ikinuorta ja aina rakastavaa
Jumalaa, ja unohtuneet olivat hänen kostonsa salamat ja hänen ankarat
sanansa. Hän oli nyt maailmojen hallitsija, joka kaikkia rakasti ja
itse eli ihmisten rakkaudessa, jolle maallisen rakkauden ajatukset
olivat rukouksen arvoiset. Hän ei ollut hävityksen ja kuoleman kalpea
herra, vaan elämän, hedelmöitymisen voimakas ruhtinas. Ja kuten
pakanallisen maailman jumalalle, niin toi kansa hänen huoneeseensa
luonnon kauneimman vihannan, sen heloittavimmat kukat yhdessä
sykkivän sydämensä kanssa. Ja kuin ristinkuolemakin olisi kadottanut
ankaran vakavuutensa, niin hopeankirkkaina hohtivat alttarin
molemmin puolin haapapuiden lehdet, ja lehdet, jotka aina siitä
asti kuin Jeesuksen risti haapapuusta laadittiin ovat värisseet,
vielä kirkossakin kimaltelivat hiljaa liikahdellessaan ilta-auringon
valossa.
Aurajoen yli johtavan sillan kaidepuulla tuuheiden koivujen välissä
istui Sundelius näppäillen luuttua ja laulellen rakkaudenlauluja
käheällä äänellä.
-- Kaikkea tuonkin möhömahan pitää tehdä, huusi hänelle eräs tyttö
ohikulkiessaan, kun rakkaudesta laulaa!
-- Tänään puhuu jokainen rakkaudesta, yksin pirukin, sillä tänään hän
saapuu maailmaan ja kuiskii rakkautta pensaikoissa, vastasi Sundelius.
-- Eikö hän aina ole täällä?
-- Ei toki. Hän huomasi, että ihmiset hänettäkin tekevät maailman
toisilleen helvetiksi, ja lähti nauraen pois. Mutta juhannusyönä hän
on maalimassa, ja vanhat ämmät, noidat ja poppamiehet ratsastavat
hänen luokseen pitoihin. Ja oivat pidot, tanssit ja juomingit hän
pitää noille helluilleen. Sinne sinäkin, neitonen, vanhana vielä
lennät, jollet juhannuksena saa poikaa itseesi sidotuksi: Koeta
parastasi, koeta parastasi!
Nauraen juoksivat tytöt pois.
Kun kirkko oli koristettu, niin kävivät tytöt juhannustaikoja
tekemään, sitomaan rukiin olkiin erivärisiä lankoja ja lakaisemaan
teiden risteyksissä, saadakseen edeltäpäin tiedon tulevan vuoden
tapahtumista. Mutta tärkeintä kaikesta oli käydä uhraamassa ropo
Muhkurin lähteeseen, joka oli Ison-Heikkilän takana Pahaniemen
kylässä. Sinne oli kyllä matkaa, mutta eihän se tuntunut, kun
joukolla mentiin.
Illaksi oli kokoonnuttava Kupittaan lähteelle, sillä vanha,
miesmuistin kestänyt tapa vaati, että lähteen luona niityllä oli
tanssittava ja leikittävä. Siellä kävi laitumella kaupungin asukasten
karja, siellä näki suuret joukot sikoja ja vuohia, ja moni viimeiseen
vimmaan villitty pukki sai aikaan pakokauhun tyttölaumassa. Siellä
Ringiuksen ja hämäläisen ylioppilaankin porsaat olivat. Kuumalla
raudalla he olivat polttaneet nimikirjaimensa niiden selkään.
Lähteen vedellä sanottiin olevan parantavan voiman, ja
pitaalitautiset istuivat sen lähistöllä kesät pitkät. Mutta vesi ei
ainoastaan parantanut, se myös loihti, ja samasta astiasta juotu vesi
juhannusyönä sitoi kahden nuoren mielet ainaiseksi toisiinsa.
Varakkaat porvarit, yliopiston opettajat, aatelisherrat, kaikki
olivat saapuneet lähteen luo, ja lähetysten istuivat he nyt
palvelijoiden ja renkien kanssa kesäyön ihmeellisessä valossa,
joka ei ole päivää eikä yötä. Kaikki yhteiskuntarajat hävitti
kesän pisimmän päivän lumous. Ja hävisivät riitaisuudet eri
ylioppilasosakuntienkin välillä, eikä "Ruotsin koira", "hunsvotti"
eivätkä muut samanlaatuiset sanat kaikuneet.
Kun Matthias Mathesius läksi asunnostaan Kupittaan lähteelle päin,
niin hän tunsi oudon rauhan mielessään, ja hän erottautui muista ja
asteli yksinään. Hän tunsi, hän oli niin varma siitä, että onni kulki
häntä kohden, että jotain suurta oli tänä iltana tapahtuva. Hän ei
uteliaana itseltään kysellyt, mitä se olisi, sillä tiesihän hän, että
se saapuu, että se tulee häntä kohden, että hän ei sitä voi välttää,
että täyttymässä oli jokin kohtalon säätämistä lahjoista.
Hän seisahtui hiukan loitolle tanssivasta seurasta ja odotti.
Mutta Henrik Schaeferin pihamaalla suuren tasalatvaisen ja kukkivan
pihlajan alla seisoi kaksi nuorta tyttöä, toinen oli vaalea,
pormestarin kaunis Barbara, toinen tumma, maaherran veljentytär
Vendela.
-- Minä olen varma siitä, että kukaan ei minua tunne tässä puvussa,
sanoi Vendela.
-- Siitä voit olla aivan varma,
-- Eihän minua ole nähty kuin niin harvoin kaupungilla ja
sunnuntaisin kirkossa. Ja kuka uskoisi, että minä se olen
porvaristytön pukimissa. Minä tahdon nyt kerran pitää hauskaa,
tanssia sen kanssa, joka valikoi minut toverikseen oman itseni tähden
eikä nimeni tähden. Yksi ainoa ilta vapaa, mikä ilo! Mutta muista,
Barbara, mitä olemme sopineet! Minä olen tullut Tukholmasta ja olen
siellä ollut sinun toverisi.
Nauraen he juoksivat käsitysten katua pitkin ulos kaupungista ja
Kupittaan lähdettä kohden.
Gabriel riensi heitä vastaan. Ja kun hän hiukan kummastuneena katsoi
Barbaran vieressä olevaan tyttöön, sanoi Barbara:
-- Sinä et ole tänään käynyt meillä, Gabriel, etkä vielä tunne
Vendelaa. Hän tuli tänään Tukholmasta.
Gabriel vei Barbaran tanssiin, ja seisoessaan siinä yksin tunsi
Vendela äkkiä kaiken rohkeutensa katoavan. Hänen teki mieli juosta
pakoon, heittää kaikki huvitteluaikeensa sikseen.
Äkkiä hän tunsi käden tarttuvan käteensä. Tulija oli tullut takaapäin.
-- Tule tanssimaan! sanoi pehmeä miesääni.
Vendela kääntyi, näki Matthias Mathesiuksen, punastui, hymyili ja
seurasi häntä tanssiin.
-- Kuka sinä olet? kysyi Matthias.
-- Olen Vendela Schaefer.
-- Minä en ole sinua ennen nähnyt.
-- Minä tulin tänään Tukholmasta.
He liittyivät tanssileikkiin. Ja aina kun he leikin vuorojen tähden
olivat eronneet ja taas yhtyivät, niin iloitsivat he toistensa käden
kosketuksesta. Miksi, sitä eivät he itsekään tietäneet.
Leikki loppui. He seisoivat vieretysten, tietämättä, tuliko heidän
erota vai ei.
-- Minä tahtoisin mennä Barbaran luo, sanoi Vendela.
-- Hän on tuolla niityn toisella puolen menossa lähteelle.
Ja yhdessä he astelivat heitä kohden. Mutta kun he saapuivat
lähteelle, näkivät he toisten jo juoksevan jälleen niitylle suurta
piiriä kohden, joka sinne oli muodostunut. Nauraen, huutaen juoksivat
kaikki lähteellä olevat niitylle, ja niin jäivät Vendela ja Matthias
kahden sinne.
He eivät tohtineet sanaakaan sanoa toisilleen.
Vendela otti lähteen reunalla olevan lipin, ammensi sillä vettä, joi
siitä hiukan ja ojensi hymyillen sen Matthiakselle.
Kun Matthias oli juonut, sanoi hän:
-- Tiedätkö, että nyt me emme koskaan voi toisiamme unohtaa?
Kuin säikähtyneenä juoksi Vendela niittyä kohden. Piirissä yhtyi hän
Barbaraan ja sanoi:
-- Kuka on tuo ylioppilas, tuo, joka tulee tänne päin?
-- Jonka kanssa äsken tanssit? Hänkö?
-- Niin.
-- Hän on Matthias Mathesius.
-- Minä juotin hänelle lähteen vettä, ja hän sanoi --
Barbara purskahti heleään nauruun jo ennenkuin Vendela oli lauseensa
lopettanutkaan.
-- Kuka käski, kuka käski tulemaan tänne? Se on rangaistus.
Piiri pyöri, ja äkkiä näki Vendela Matthiaksen sen keskellä. Tämä
etsi jotakuta ja Vendelan nähdessään otti hänet parikseen.
Nyt oli jo Vendelan ensimmäinen arkuus kadonnut, ja hän uskalsi
katsoa Matthiasta silmiin ja nauroi. Ja Matthias tarttui häneen ja
nosti pelosta kirkuvan tytön korkealle ilmaan.
Lähestyä, loitota, etsiä, välttää, sitä oli heidän menettelynsä
kauan sen jälkeen. Kuten kaksi perhosta kesäauringon helossa kukasta
kukkaan pelmii ja ajaen toistaan lentää loitos, lähenee ja taas
pujahtaa pakoon, sellaisia olivat nuo kaksi ihmisolentoa, jotka nyt
tiesivät, että juhannus ei olisi ollut juhannus, juhla ei juhla,
ellei toinen olisi ollut siellä. Eikä heidän sielussaan ollut mitään
kysymyksiä, joilla elämä ihmisten ilon samentaa, ei muuta kuin
onnen ihanaa täyttymistä hetki hetkeltä. Ja tunnit olivat kuin luja
lanka, joka toisen heleän helmen pujottaa toisensa jälkeen kauniiksi
ketjuksi. He elivät tuota auvokasta aikaa, jolloin jokainen pieninkin
seikka on yhtä rakas kuin koko elämä ja yhtä rikas kuin iankaikkisuus.
Ja nuoruuden ilo se lainehti heidän ympärillään. Kuten pyörre, joka
yhä laajenee, oli nurmella tanssiva pari; se tempasi toisen toisensa
jälkeen vanhoistakin, jotka iloa ihaillen nurmikolla istuivat. Moni
arvokas porvari nousi, tunsi omituisen eloisuuden jäsenissään,
tarttui nauravan ja vastustelevan aviosiippansa käteen ja veti hänet
tanssivien parveen. Ja notkuipa vanha vartalo vielä, ja kepeinä
kohosivat jalat tanssiin. Ja kun lihava Lassi Porjarikin hämmästytti
kaikkia jalkojensa kepeydellä, kun yliopiston professoritkin jo
piirissä keikkuivat ja huulilta kaikui kepeä laulu ja jo unohtuneet
laulunsanat äkkiä johtuivat mieleen, niin oli koko joukko humaltunut
nuoruudesta, ja hämmästyneinä katselivat laitumella käyvät
luontokappaleetkin ihmisten iloa, ja vasikat hetken töllisteltyään
juoksivat häntä pystyssä pitkin niittyä, ja moni jo monesti poikinut
lehmäkin hypähteli jonkin matkaa, pysähtyi sitten ihmettelemään omaa
villiintymistään, haukkasi suuren tukon heinää ja sitä pureskellen
katseli iloa ympärillään.
Nauraen, huutaen, remuten, läähättäen taukosi joukko tanssista.
Nyt katosi juhlallinen jäykkyys, ja niitylle tuodun oluen ääressä
pääsivät kielet vapaiksi jänteistään, ja puhe virtasi viljavana
kaikkien huulilta. Ja nuoret tarttuivat lujemmin toistensa käsiin,
ja kun vanhemmat unohtivat ujoutensa ja kun moni arvokas porvari
ensin kutitteli vaimoaan ja sitten toisten nauraessa painoi hänen
huulillensa kaikuvan suudelman, niin eihän kukaan kummastellut sitä,
että nuoret miehet uskalsivat antaa käsiensä kietoutua tyttöjen
vyötäisille ja että puiden siimekseen katosi moni pari.
Kuten turvaa etsien onnen tuloa vastaan pysyttelivät Matthias ja
Vendela siinä, missä joukko oli taajin, mutta lopulta se harveni,
ja silloin he tuntien sydänten yhteisen sopimuksen astelivat lehtoa
kohden. Ja mitä he puhelivat, mitä sanoivat, mitä jokapäiväisiä
asioita toisilleen kertoivatkin, niin oli äänessä heillä se sävy,
joka jokaisen sanan tekee salaiseksi hyväilyksi, jokaisen katseen
kiihkeäksi tunnustukseksi.
Näin kulkivat he yhä eteenpäin yksinäistä polkua pitkin, ja
loittonivat niityltä kuuluvat äänet.
Silloin heidän sanansa harvenivat, ääni vaimeni heikoksi, ja astunta
kävi hitaammaksi. He tiesivät, miten he molemmat kaipasivat toistensa
syleilyä, mutta eivät uskaltaneet sitä ottaa. He olisivat tahtoneet
paeta toistensa luota ja jäädä kuitenkin.
-- Minä en ole tanssista kiittänyt maan tavan mukaan, sanoi vihdoin
Matthias.
Ja hän kumartui Vendelan puoleen ja suuteli häntä.
Vendela tunsi äkkiä itsensä niin hervottomaksi, hän sulki
silmänsä. Kun hän ne avasi, näki hän Matthiaksen kasvoilla kauniin
juhlallisuuden, mutta hänen tummat silmänsä hymyilivät. Silloin
katosi Vendelan mielestä kaikki arkuus. Hän hymyili ja sanoi:
-- Tahdon minäkin kiittää tanssista!
Ja hän suuteli Matthiasta, ja sitten he nauroivat kumpikin ja
suutelivat jälleen. Mutta kun Matthias lujasti painoi tytön poveaan
vasten, niin katosi nauru, ja he suutelivat ensimmäisen rakkauden
palavassa poltteessa toisiaan. Ja käki kukkui heidän lähellään, ja
rastas raksutti lehdikossa.
Kun Vendela istui kivelle ja punastuen peitti kasvonsa ja Matthias
kävi nurmikolle hänen jalkojensa juureen istumaan, sanoi tämä:
-- Minä olen koko päivän aavistanut, että tämä tulisi, että minulla
olisi tänään elämäni suuri sunnuntai.
Ja kun Vendela siveli hänen tukkaansa, jatkoi hän nauraen:
-- Minä olen aina pilkannut toisia, jotka ovat rakastuneet. Minä en,
näetkös, ole koskaan ennen tyttöä suudellut. Minä pidin sitä niin
joutavana.
Mutta äkkiä hän tuli vakavaksi.
-- Ehkä minä tahdoin säästää kaiken tunteen sinulle. Ehkä kohtalo oli
sen niin määrännyt.
-- Ethän minua koskaan unohda, sanoi Vendela,
-- Kuinka minä voisin! Minä tiedän, että vaikka kaikki nyt katoaisi
enkä sinua enää koskaan näkisi, niin tiedän, että aina juhannuksena,
kun aurinko laskee mailleen, kun käki kukkuu kuten nyt, niin sykkii
sydämeni muiston pauloissa. Mutta miksi puhuisin siitä, että tämä
katoaisi, kun sinä olet tässä minun vieressäni? Sinä, sinä, rakas
lapsi!
-- Lapsiko vain?
-- Minä en löydä mitään kauniimpaa sanaa kuin lapsi. Minä tahtoisin
koota kaikki kauniit sanat yhteen kimpuksi ja heittää ne ylitsesi
kuin kukkasateen.
-- Ja kuitenkin olisivat ne sanat kauneimmat, jotka ovat jääneet
sanomatta. Eikö niin? Joille ei löydy muotoakaan.
Mutta äkkiä valtasi Vendelan outo tuska. Hän kietoi kätensä pojan
kaulaan ja alkoi itkeä.
-- Mikä sinun on? kysyi Matthias.
-- Minä en tiedä. Minä olen niin onnellinen, ja kuitenkin tuntuu niin
raskaalta.
-- Mikä sinun mieltäsi painaa?
-- En osaa sitä selvittää. Uskotko, että kaikki on edeltäpäin
määrätty, että tämä ja kaikki se, mikä voi tulla, on jo ennen
säädetty? Uskotko sen?
-- Uskon.
-- Että me emme sitä voi välttää?
-- Niin, emme milloinkaan.
-- Ja uskotko, että jos me nyt kadottaisimme toisemme, me jälleen
kohtaisimme?
-- Siitä olen aivan varma. Kohtalo ei leikkien ole vienyt meitä
yhteen. Älä itke! Anna minun suudella silmiäsi. Kas noin! Nyt sinä
taas hymyilet.
-- Meidän täytyy mennä toisten luo.
-- Miksi?
-- He kaipaavat meitä.
-- Sitä he eivät joudu tekemään.
-- Niinkö luulet?
-- Siitä olen varma!
Nojaten päätään Matthiaksen olkaa vasten sanoi Vendela:
-- Minä kuulen aivan selvästi, miten sydämesi lyö.
-- Kuulen minäkin sinun sydämesi lyönnit. Ja minä tunnen ihosi ihanan
tuoksun.
Ja mielettömänä Matthias suuteli tyttöä.
-- Me olemme hulluja, sanoi Vendela korjaten päähinettään. Lähtekäämme
pois!
-- Etkö enää tahdo olla minun seurassani?
-- Sinä hullu poika, tahdonhan minä, mutta mitä meille jää, jos jo
ensimmäisenä iltana tuhlaamme kaiken hellyyden?
-- Sinä olet joutavan järkevä. Rakkaus ei koskaan köyhdy, sillä on
aina varaa antaa. Istu vielä hetkinen luonani ja anna minun puhella
sinulle, sillä minun ajatukseni ovat aivan täynnä sinua.
-- Ja mitä sinä aiot sanoa?
-- Kaikki!
-- Aivanko kaikki?
-- Niin.
-- Ja paljonko sitä on?
-- Paljon, paljon!
-- Sinä et puhukaan.
-- Minulla ei ole mitään sanottavaa. Minä en osaa mitään sanoa. En
muuta kuin sinä, sinä, sinä, sinä!
Ja sulkien tytön syliinsä sanoi Matthias:
-- Vaikka meidän tänä yönä täytyisi kuolla, niin olisimmehan
sittenkin rikkaita.
Etäältä kuului hurraa-huutoa.
-- Mitä se on? kysyi Vendela.
-- Kokko on sytytetty.
-- Menkäämme sinne.
-- Ei, jää tänne! Älä nyt lähde pois, sanoi Matthias.
Mutta Vendela irroittautui hellästi hänestä ja sanoi hiljaa:
-- Meidän täytyy. Minä pelkään, että minä rakastan sinua liian paljon.
Matthias tunsi, miten onni rautakädellä kosketti hänen sydämeensä.
Hän katsoi edessään seisovaan tyttöön ja tiesi, että elämän korkein
onni, sen kaunein hetki nyt oli hänellä.
Hiljaa, arasti, melkein ujostellen hän veti tytön luokseen. Kun he
suutelivat toisiaan, katsoivat he syvälle toistensa silmiin.
Hiljaa astuivat he kokkovalkeata kohden sanaakaan vaihtamatta. Mutta
kun he metsän reunaan ennättivät, karkasi äkkiä tyttö pojan luota ja
juoksi sinne, missä näki Barbaran.