Linnankirkossa, avoimessa arkussa lepäsi Vendela von der Linden
ruumis. Valkoinen oli puku ja valkoiset kukat hänen tummaa tukkaansa
koristivat. Vieno puna pysytteli vielä poskilla, ja hän näytti
nukkuvan.
Polvillaan arkun vieressä, toinen käsi kuin syleillen ulottuen arkun
yli, oli Matthias Mathesius. Kahden he olivat, vainaja ja hänen
nuoruutensa ylkä, kahden viimeisen kerran. Ikkunasta pujottelivat
päivän arat säteet kirkkoon, ja kaukaa kuului tuomiokirkon kellojen
kuolinsoitto.
Kahden he olivat. Ja hiljaa puheli Matthias armaalleen:
-- Minun armaani, minun ainoiseni! Miksi et ottanut minua sinne,
minne läksit! Leveä on tuonen kynnys kahden käydä sen ylitse!
Rakkaani, morsioni, anna minun sopertaen sanoa ne sanat, joita en
eilen löytänyt, kun sydän oli onnesta nuori, mutta jotka nyt löydän,
kun sydän on surusta vanhaksi tullut. Minua kohden sinä kuljit,
kun tuoni tempasi sinut pois, ja antamatta jäi sinun viimeinen
suudelmasi. Minä näen sen huulillasi ja minä tahdon sen ottaa.
Lyhyeksi mittasi sallimus onnemme langan, niin perin lyhyeksi, mutta
se punoi siihen kauneimmat kukkasensa ja kirkkaimmat värinsä. Ja
nyt kun sinä läksit pois, läksit sylistäni, josta sinut päästin ja
johon palata tahdoit, nyt minä tiedän, kuinka sanomattoman rakas sinä
olit minulle, niin rakas, että olen kade kuolemalle, joka sinut sai
omakseen. Katsohan, minun sieluni oli kuin umppu, joka ei osannut
aueta, kunnes sinä tulit ja suudelmallasi päästit sen lehdet auki
ja minä vavisten näin, miten rikas olin ja miten paljon minulla oli
toiselle annettavaa. Sinä tulit ja niin rikkaaksi teit elämäni, että
kärsin, kun en sinulle siitä saa jakaa. Minä tahtoisin seurata sinua,
mutta minä en henno erota kaikesta siitä, mihin lyhyt onnemme on
sidottu. Jokainen katu, jokainen puu, Kupittaan lähde ja lehto sen
vierellä ovat niin täynnä kanssasi tuntemaani onnea, että minä en
vielä tohdi astua kuoleman kynnyksen yli peläten ne menettäväni. Minä
kuljin äsken siellä, missä kanssani käyskentelit. Minä menin sinne ja
luulin suruni suurentuvan, mutta sydämeni iloitsikin. Ja minä tunsin,
että vaikka lähditkin pois, niin sielusi jäi tänne. Minä poimin nämä
kukat sieltä, missä ensikertaa minua suutelit. Ja käki kukkui taas,
ja rastaan laulu soi lehdosta. Ja minä toin nämä kukat sinulle, jotta
ne mukanasi veisit haudan toiselle puolelle, sillä minä tiedän, että
paratiisinkin yrttitarhassa kaipaisit kukkia sieltä, missä onnellinen
olit, ja että sinun ilman niitä olisi ikävä. Minä tiedän, että sinä
minua odotat siellä, ja siksi minä vielä jaksan elää. Eikä odotus ole
käypä minulle pitkäksi, koska onnemme muisto minulla pysyy. Minun täytyy
nyt sinulle kaikesta puhua, sillä enhän sitä voi kenellekään toiselle
tehdä. Kun en enää sinua näe, niin kenelle puhuisin. Jos minun elämäni
matkalla päiväni joskus on raskas ja yöni on surua täysi, niin astele
silloin taivaan portin ulkopuolelle, tule yön aikaan, kokoa helmasi
täyteen taivaan tähtikukkia ja sirota ne tiellesi. Silloin olen katsova
kohden korkeutta ja etsiessäni Jumalaa olen löytävä sinut sieltä, missä
tähdet ovat kirkkaimmat ja niiden väike lempein. Ja silloin on rauha
palaava sieluuni, minä tiedän sen. Minä ikävöitsen sinne, minne
läksit; näytä minulle elämässä tie, jotta en hairahtuisi enkä luotasi
eksyisi loitos. Rakkaani, muista minua kirkkaudessa, kuten minäkin
täällä alati sinua ajattelen. Minä en vielä ole osannut itkeä; opeta
se minulle, sillä kyynelet polttavat sydäntäni!
Ja hän kumartui ruumiin puoleen ja kätki päänsä hänen povelleen. Ja
kirvoittavina kohosivat kyynelet hänen silmiinsä.
Kun hän päänsä kohotti, seisoi Stodius hänen vierellään, ja hänen
silmissään oli kostea kiilto.
-- Älä häpeä kyyneliäsi, sanoi hän, sillä kuten taivaan kaste on
kedon kukkasille, ovat kyynelet ihmisen sielulle. Ne kirvoittavat
tuskan ja surun tekevät siunaukseksi. Kohtalo on sinut armoittanut,
kun se antoi sinulle suuren surun. Kaikista taikalupauksistaan pitää
elämä vain yhden, kuoleman. Sinulle se antoi enemmän kuin muille, se
antoi onnen täydellisenä ja surun täydellisenä eikä ole tarjonnutkaan
sinulle muruja.
-- Niin, minä tunnen sen, sanoi Matthias. Vielä tänään minä kapinoin
kohtaloa vastaan, mutta nyt minä olen nähnyt, että se on minua
rakastanut, vaikka en sen aivoitusta heti ymmärtänyt. Viimeiset
epäilykseni ovat kadonneet, minä uskon elämään nyt täydellisesti.
Ehkä meidän täytyy suuri suru saada, jotta osaisimme olla iloisia.
-- Itämailla, sanoi professori, puhkaistaan satakieliltä silmät,
jotta ne laulaisivat kirkkaammin. Kun kohtalo tahtoo tehdä ihmisestä
suurta, antaa se hänelle suuren surun. Ja kellä suru on, hänen
hymynsä on lämpöisempi ja hänen katseensa kirkkaampi.
-- Siunattu olkoon elämä! sanoi Matthias. Siunattu silloin, kun se
sielumme onnella täyttää, ja tuhansin kerroin siunatumpi silloin, kun
se meiltä onnen riistää.