Eräänä iltana hirttäytyi Matthias Mathesius Lauri Matilaisen navetan
ylisille.
Hän oli sinä päivänä ollut hyvin hiljainen ja kuin väsynyt. Hänen
serkkunsa Johannes Mathesius oudoksui sitä, ja kun hän näki miehen
menevän tuvasta iltahämärässä pihamaalle vastaamatta tiedusteluun,
minne hän aikoi, seurasi Johannes häntä salavihkaa. Hän näki miehen
nousevan navetan parvelle, seurasi kotvasen kuluttua häntä ja
löysi hänet hirrestä. Nopeasti kikkasi hän köyden poikki, juoksi
apua hakemaan tuvasta, ja nyt yhdessä asuintoverit kantoivat tuon
kookkaan miehen tupaan. Siellä hän virkosi ja nähdessään toveriensa
huolestuneet kasvot ympärillään purskahti itkuun.
Vaiti seisoivat miehet hänen ympärillään, sillä syvä juhlallisuus
valtasi miesten mielet, kun he näkivät tuon toverinsa itkevän.
He, jotka olivat hammasta purren ottaneet vastaan kaikki elämän
kolaukset, tiesivät, että vihlova se tuska oli ja raadeltu oli se
sielu, joka pakotti miehen lapsen tavoin itkemään.
-- Olisitte antaneet minun olla, sanoi Matthias. Ei minusta enää
miestä tule.
Kun hänen itkunsa oli tauonnut, istahti Gabriel Tuderus hänen
viereensä ja sanoi:
-- Minkätähden sinä tämän teit?
-- Minun täytyi se tehdä, vastasi Matthias.
-- Ihmisen ei täydy tehdä mitään sellaista, vastasi Gabriel.
Eteisestä kuului jalan astuntaa, joku siellä pimeässä etsi oven ripaa.
-- Älä päästä nyt ketään sisälle! sanoi Gabriel Pictoriukselle.
Tämä juoksi ovelle katsoakseen, kuka siellä oli, avasi oven raolleen
aikoen vetää sen kiinni, mutta hän hämmästyi nähdessään professori
Stodiuksen eteisessä, ja käsi heltisi oven rivasta.
-- Jumalan rauhaa huoneeseen! sanoi professori.
-- Oikealla ajalla tulettekin luoksemme. Jumala teitä siitä
siunatkoon, sanoi Gabriel.
-- Mitä on tapahtunut? sanoi Stodius ja loi katseen
tuvassa-olijoihin, jotka juhlallinen vakavuus kasvoillaan seisoivat
katsoen häneen.
Kun professori näki kumarassa istuvan Matthiaksen, hän kysyi
uudelleen, levottomuuden väre äänessään:
-- Mitä on tapahtunut?
-- Miksi teiltä mitään salaisimme, sanoi Gabriel. Veljemme Matthias
on aikonut lähteä luotamme pois, ja jollei Johannes olisi häntä
seurannut, niin ei hän enää olisi elävien joukossa.
Professori meni penkillä istujan luo, istahti hänen viereensä ja
kunnioittavasti väistyivät toiset loitommalle.
-- Poika parka! sanoi professori ja laski kätensä hellästi toisen
kumarassa oleville hartioille.
Ja oli kuin tuo pieni kosketus olisi päästänyt vapaaksi liian
kireälle pingoitetun jänteen; mies kohotti vartalonsa, kietoi kuin
pieni poika kätensä professorin kaulaan ja itki, itki kuin sydän
olisi ollut haljeta. Matthiaksen pään levätessä hänen poveaan vastaan
siveli professori sanaakaan sanomatta hänen tummaa tukkaansa. Ja
vähitellen vaimeni itkuntyrske, ruumis taukosi vavahteluistaan, ja
lopulta irroittautui mies professorista, pyyhkäisi tukan otsaltaan ja
sanoi:
-- Nyt te kaikki varmasti halveksitte minua!
-- Minkä tähden? kysyi professori. Senkö tähden, että aioit itse
päättää päiväsi?
-- Niin. Onhan se synti ja suuri häpeä.
-- Synti kyllä, mutta ei se mikään niin suuri häpeä ole. Ja
sitäpaitsi, kun kerran tässä taas istut, niin eihän siitä kenenkään
tarvitse tietää, jos se sinua vaivaa.
-- Jolleivät muut sitä saisikaan tietää, niin muistan sen ainakin itse.
-- Minä sanon sinulle jotain, sillä olethan jo niin vanha, että
uskallan puhua omista heikkouksistanikin, minäkin olen aikonut
päättää päiväni.
-- Te, professori!
-- Niin, minä juuri. Enkä minä häpeä sitä tunnustaa. Itsemurha-ajatus
tulee jokaiselle kerran nuoruudessa. Se on lastentauti, jonka
voitettuaan ihminen on entistään terveempi. Sinulla on tauti ollut
tavallista ankarampi, siinä koko erotus.
-- Jos te sen olisitte tehnyt, niin olisi se ollut vahinko, mutta
mitä minusta, tällaisesta.
-- Ei mikään ihmiselämä ole joutava hukkaan heitettäväksi. Mutta sano
minulle, mikä aiheutti tämän tekosi. Mikä?
Matthias oli vaiti.
-- Nainenko?
-- Äh! Ei sitä sentään naisen tähden hirteen mennä!
Hieno hymy värähteli Stodiuksen huulilla, niin hullunkuriselta kuului
Matthiaksen väite.
-- Mikä se siis oli?
-- Tunnettehan te ne asiat, koska teitä niistä on syytettykin, ja
voin siis kertoa. Minä sain Forstadiukselta Paletzin Kabbala nimisen
kirjan.
-- Vai niin, siis salatut tieteet sinut ovat rauhattomaksi tehneet?
sanoi Stodius hymyillen.
-- Te hymyilette! Kuinka te voitte hymyillä niin kamalille asioille?
Ensin minä en uskonut koko juttua, mutta sitten minä huomasin, että
ihminen voi toden teolla tehdä liiton paholaisen kanssa ja että hän --
-- Jatka!
-- Niin, minä viikko sitten lupasin itseni paholaiselle, minä tein
kaikki määrätyt valat. Ja hän kuuli minua.
Kauhistuneina seisoivat toverit katsoen penkillä-istujaan. Stodius
oli vakava ja tyyni, kun hän kysyi:
-- Sinä sait siis voiman?
-- Niin.
-- Missä muodossa?
-- Minä voin ajatella voimakkaasti yhtä asiaa, ja se tapahtuu. Minä
aloin kokeilla. Minä valikoin vennon vieraan kokeiluni esineeksi.
Minä käskin eilen erästä ruotsalaista, joka ei koskaan ole täällä
käynyt, jolla siis ei sattumankaan kautta ollut syytä tulla tänne,
saapumaan heti luokseni. Minä olin yksin täällä, minä ajattelin vain
tuota yhtä, että hänen täytyy tulla. Ja hän tuli. Hän seisoi tuolla
ovella ja katseli kummastuneena ympärilleen. Minä olin säikähtynyt
siitä, mitä olin tehnyt. Hän kääntyi kuten heräten, sopersi jotain
anteeksipyynnöksi ja meni. Minä olen antanut sieluni paholaiselle,
nyt minä sen tiedän. Minä olen koko yön rukoillut tekoani anteeksi
ja tänään minä päätin lähteä pois, jotta en kiusaukseen joutuisi
käyttämään näitä voimia. Minä olen tuomittu tässä elämässä ja
iankaikkisuudessa.
-- Rauhoitu, poika. Tuo voima ei voi olla pahasta, koska se sama toi
minutkin tänne.
-- Mitä te sanotte?
-- Minä tulin äkkiä levottomaksi, ja salamana välähti mielessäni
sinun kuvasi, minä riensin tänne. Sinä olit vaarassa ja
ahdistuksessa, ja minä tiesin ja tunsin sen. Suuri ja salainen voima
on meissä ihmisissä, jota me emme vielä tunne!
-- Mutta kirkko --
-- Rakas lapsi, raamattu on laajempi kuin kirkko. Ja se, mitä meissä
voimia on, joita kirkko tuomitsee, ne raamattu selittää. Johannes
Kastaja tunsi Jeesuksen kenenkään sitä hänelle ilmoittamatta.
Jeesus tiesi Jairuksen tyttären nukkuvan silloinkin, kun kaikki
hänet uskoivat kuolleeksi. "Jos teillä olisi usko kuin sinapinsiemen,
niin te sanoisitte tuolle vuorelle: siirry, ja se siirtyisi",
sanoi hän. Minä olen usein uskonut lujasti, ja se, mitä olen
uskonut, on tapahtunut. Kaikki tuo lähtee siitä lähteestä, jonka
nimi on: ihmisen hengen voima. Kuten toinen on ruumiillisesti
väkevämpi, niin on toinen henkisesti. Sinä olet saanut voiman.
jonka voit yhteen koota. Olethan nähnyt, miten ihminen voi asettaa
erikoisen lasin ja koota sen avulla päivän voiman yhteen, ja se
sytyttää. Se taito yksinkertaisille ja tietämättömille näyttää
sangen kummalliselta, mutta onkin aivan luonnollinen. Kuten valon
voi koota, voi koota tahtonsakin. Tiedäthän myös, että sekoittamalla
alunaa veteen voit sillä kirjoittaa paperille, ja se kirjoitus säilyy
salassa, kunnes se osuu tulen luo, jolloin se näkyy. Ihmisen ajatus
voi äkkiä toisen ihmisen tahdon edessä näkyä, kuten tuo kirjoitus,
vaikka ei sanoja ole lausuttu. Tiedätkö, mikä olet ollut mielestäni,
lintu, joka häkissä on elänyt ja nyt äkkiä häkin oven auettua ja
tultuaan sen ovelle säikähtyneenä lentää takaisin häkkinsä pimeimpään
sopukkaan ja peloissaan tahtoo murskata päänsä. Astu ulos häkistä,
nuori kotkan poika, astu ulos ja avaa siipesi, ja hämmästyen näet,
että siipesi, joiden merkitystä et ahtaassa vankeudessasi käsittänyt,
ovat luodut lentoa varten!
-- Siis minä --, sopersi Matthias, -- siis minä en olisikaan tehnyt
liittoa paholaisen kanssa? Siis pimeyden ruhtinasta ei olekaan?
-- Se on, sanon minä, se on, mutta ei ulkopuolellamme, vaan meissä
itsessämme. Ja kuten hyvälle annat nimen Jumala, niin annat pahalle
nimen paholainen.
Kuten pilvi päivänkehrän päältä, niin katosi varjo nuorukaisen
sielusta. Mutta pian palasi taas epäilys:
-- Mutta jos se on oikein, mitä te sanotte, niin kuinka kirkko
silloin voi sen tuomita?
-- Mitä kohtalo käsittämättömässä viisaudessaan on meille voimia
antanut, niin ei ihmisten tule niistä päätellä ja määritellä. Kuten
kirkas virta maailman suuressa erämaassa, niin on ihmissielun
kehitys. Se on syvä ja mittaamaton.
-- Mutta kuinka minä jaksan elää, jos minulla voima on, joka on
muille peloittava ja outo?
-- Ihmistenkö mielipiteitä ajat takaa? Jos sen teet, hukut heidän
keskeensä. Opi minusta! Mitä olen minä? Ihminen, joka kaiken tahtoo
ymmärtää ja siis voi myöskin kaiken antaa anteeksi. Niin sinäkin
kerran olet oleva, sielunpaimen, joka ymmärrät kaiken heikkouden,
rikoksetkin. Sinä tulet kyllä silloin vihatuksi, sillä ihminen
lopulta aina vihaa sitä, joka ei ketään tuomitse, mutta se ei estä
sinua kaikkia rakastamasta. Ja koska sinun mielesi voisi hyvyydessään
usein hairahtua, sillä täydellisesti hyvä ihminen, koska hän ei
noudata maailman tavallista järjestystä, voi tahtomattaan saada
paljon pahaakin aikaan juuri hyvyytensä tähden, -- niin rakentavat
kyllä ihmiset itsensä ja sinun välille kuilun, jonka yli vain
kaltainen silta vie. Niillä, jotka sen yli uskaltavat luoksesi tulla,
niillä on pää, jota eivät syvyydet huimaa. Ja koska he ennen tuloaan
luoksesi sinusta kaiken pahan ajattelevat, niin pettyvät he sinun
suhteesi, mutta hyvällä tavalla, itselleen eduksi. Näin säästät
heiltä sen elämän katkeran kokemuksen, joka sielussa hallana liikkuu,
että se, johon olemme turvamme panneet, ei olekaan kallio. Ja vaikka
toiset luoksesi tulevat asumaan, niin yhtäkaikki olet tunteva itsesi
yksinäiseksi. Jokainen ihminen on lopulta yksinäinen, mutta se tieto
ei meitä paina maahan, ellemme pelkureina kaipaa toisia tueksemme,
jos näemme, että ihminen on mikrokosmos, maailman kaikkeus yksinänsä.
Lujasti pusersivat Matthias Mathesiuksen kädet vanhuksen valkoista ja
hentoa kättä.
-- Jumala teitä siunatkoon sanoistanne! Jos elämän ikää saatte vielä
muutamia ajast'aikoja, niin sanova olette: Tuo kotkan poika tuli ulos
häkistään, ja se osaa lentää!
Ja äkkiä hän nousi paikaltaan, oikoi jäseniään kuin heräävä ja nauroi
miehekkään kirkkaasti.
-- Ei mies siitä pahene, vaikka se hirressä vähän roikkuukin, sanoi
hän. Alkuhetki se siinäkin on pahin!
Ja kuten oman ruumiinsa notkeudesta kirmaiseva orivarsa, joka syytä
kysymättä hypähtää korkealle ja kiivaasti kiitää laiduntaan pitkin,
niin tunsi Matthias Mathesius kaiken vakavan mietiskelyn äkkiä
kadonneen, ja elämisen ilo etsi tietä ulos.
-- Olisipa tässä nyt tasainen paikka ja tappelijoita oikein kasana
koolla, huusi hän, niin sekaan menisin, ja kylläpä nähtäisiin, kuka
hernerokkaa viimeksi on syönyt.
Hän otti hatun päähänsä ja sitoi miekan vyölleen.
-- Minne perhanaan sinä, riivattu mies, nyt menet! huusi Johannes
Mathesius.
-- No, en kai minä tällaista päivää tappelutta lopeta, sanoi
Matthias. Muistelen erästä smoolantilaista, jonka kimppuun tahtoisin
käydä.
-- No, en ole nähnyt mokomaa ennen! sanoi professori nauraen.
-- Älkää pahaksi panko, professori, jollen nyt istukaan täksi illaksi
nurkkaan kököttämään ja vaivaista syntistä lukemaan. Minähän elän
taas ja olen terve! Ja missä pohjalainen eläisi, jollei tappelussa?
Ja silloin se vasta itsensä terveeksi tuntee, kun on muutama haava
ruumiissa! Tulkaa, pojat! Minä haen sen smoolantilaisen, sillä
selkäänsä hänen saaman pitää.
-- Minkä tähden? kysyivät toiset valmistellessaan lähtöään.
-- Minkäkö tähden? Hän on erään koiran näköinen, joka pari päivää
sitten puraisi minua sääreen.
Ja nauraen läksi joukko tuvasta.
Makeasti nauroi professorikin. Kun hän nousi lähteäkseen kotiaan,
sanoi hän itsekseen:
-- Voi noita minun pohjalaisiani! noita minun pohjalaisiani! Kun
Jumala senkin vyyhden selvittää, niin näkee hän, että lujaa siinä on
lanka, mutta täynnä kireitä solmuja!