Sundelius muutti keväällä asuntoa. Hän oli asustanut sen talven
erään suutarin luona, syönyt heidän ruokaansakin, ollut, kuten hän
itse sanoi, "perhepurtilon porsaana" ja jättänyt sen maksamatta, ei
ilkeyksissään, vaan siitä yksinkertaisesta syystä, ettei hänellä
ollut rahoja, millä olisi velkansa suorittanut. Lopulta suutarin
akka jo kiukustui ja uhkasi ajaa Sundeliuksen pellolle. Tämä uhkaus
jäi täyttämättä, sillä suutari sairastui, ja akka unohti kaikki muut
asiat sen aikana.
Hän oli miestään julkeasti aina kuranssannut. Nyt hän kävi
katuvaiseksi, ja virsiä veisaten hän istuskeli miehensä vuoteen
ääressä itkeä pillittäen ja puhuen hänelle kuolemasta.
Akka oli aivan varma miehensä viimeiselle matkalle lähtemisestä; sen
vuoksi hän kerran kääntyi Sundeliuksen puoleen ja sanoi:
-- Loppu jo lähenee, loppu jo lähenee! Täytyy jo ajatella
hautajaisiakin.
-- Mitä sitä suotta ennen aikojaan niitä ajattelee, vastasi
Sundelius. Ainahan sitä kuolleen kuopata ennättää.
-- Erotus sitä kuolleillakin on!
-- Raato kuin raato!
-- Teidän haudallanne ei kukaan itke, se on tiettyä se.
-- Joutavaa se olisikin.
-- Mutta minun mieheni, hän ei olekaan mikään tavallinen suutari,
kaukana siitä. Hän on ollut Tukholmassa ja siellä monen hienon ja
ylhäisen herran jalkasuojia värkännyt. Ja täälläkin kreivi aina
teetti jalkineensa hänellä. Me emme olekaan mitään tavallista
väkeä! Ja kun hän nyt kuolee ja Herra hänen sielunsa korjaa ja vie
paratiisin niitylle, jossa ei enää tarvitse istua nakutella, niin
lähtölaulu hänen täytyy saada ja oikein komea. Ja nyt minä pyydän
teidän apuanne. Olettehan te oppinut mies, osaatte runoilla ja olette
minulle ruokarahaa velkaa, niin että te olette se oikea mies, joka
hänestä voitte tehdä hautalaulun.
-- Ei semmoista tehdä, ennenkuin toinen kuolee, sanoi Sundelius.
-- Mutta ajatelkaahan, sanoi akka, mikä ilo se olisi vainajalle, kun
saisi omin korvin kuulla runon omasta elämästään. Ehkä se helpottaisi
hengen erkanemista.
Ja kääntyen vuoteeseen päin, jossa mies virui, hän kysyi;
-- Kuulethan sinä. Joosua?
-- Kuulen, vastasi sairas.
-- Eikö se sinullekin olisi ilo kuulla hautarunosi ennen lähtöäsi?
-- Olisihan tuo.
-- Kas niin, sanoi akka kääntyen taas Sundeliuksen puoleen, se on
vainajankin tahto. Eikö se teidän mieltänne hellytä?
Sundelius katsoi vuoroin sairaaseen, joka ähki vuoteellaan,
vuoroin akkaan, joka itki. Ja hän arveli sopivan hetken tulleen
ansaitsemiseen.
-- Mutta ilmaiseksi en minä sitä tee! sanoi Sundelius.
-- Mitä! tiuskaisi akka. Vai et ilmaiseksi! Täällä sinä olet
kuukausia syönyt minun ruokaani, ja nyt. kun voisit sen jollain
palkita, sinä kehtaat vielä maksua vaatia. Ettet hiukan häpeä!
-- Sitä minä en koskaan ole joutunut tekemään, vastasi Sundelius.
Mutta mitä runoon tulee, niin pidettäköön se erillään kaikesta
muusta. Jos maksatte, niin minä teen sen ja teenkin niin kauniin,
että vesi valuu vieraista virtana.
-- Kuuletko. Joosua, kuuletko? sanoi akka. Sinä saisit sellaisen
runon, että vesi valuu vieraista virtana. Mitä sinä arvelet tästä
asiasta? Maksanko hänelle jotain?
-- Maksa pois, mitä sitä suotta säästää, kun kumminkin kuolee,
vastasi suutari.
-- Ja mikä se herra professorin taksa on hautausrunosta? kysyi akka
Sundeliukselta.
-- Alle neljän hopeatalarin en sitä tee. Jota pitempi, sitä enempi se
maksaa.
-- Se on hirmuinen summa rahaa. Mutta, kun asiaa ajattelen, niin
emmeköhän jotenkin sovi kaupasta. Vaikka summa on suuri, niin eihän
minun sovi tinkiä rakkaan mieheni hautausrunosta. Kun on saanut niin
hellän ja hyvän miehen kuin hänkin on ollut, niin kiitollinenhan
minun täytyy olla hänen lähtiessään maailmasta. Tosin hän on paljon
juonut ja humalassa räyhännyt, mutta vedetään viiva sen yli.
-- Kauppa on siis päätetty!
-- On minun puolestani, vastasi akka. Mutta kun näin puhelemme hyvinä
ystävinä, niin etteköhän rahan edestä ottaisi jotakin rahan arvoista?
-- Miksei, jos se vain täydestä menee.
-- Odottakaahan tässä hiukan, sanoi akka ja meni tuvasta aittaa
kohden.
-- Laittakaakin kaunis runo, sanoi sairas heikolla äänellä. Ja
muistakaa sanoa siinä, että minä olin herra ja määrääjä talossa. Minä
olen tyytyväinen, kun sen sanotte. En minä muuta vaadi.
-- Minä kyllä sanon, että te olette ollut toinen Salomo.
-- Ei sitä sentään Salomoon tarvitse verrata, sillähän oli niin kovin
monta muijaa. Kyllä minä tyydyn Taavettiinkin.
Akka tuli tupaan käsivarrellaan kasa vaatteita.
-- Mitä, ottaisitteko rahan edestä vaatteita? sanoi hän.
-- Mitä vaatteita? kysyi Sundelius.
-- Tuon ukon vaatteita. Mitä minä niitä koin syötävinä pidän, kun hän
kumminkin kuolee.
-- Ethän sinä, perhanan akka, vain siellä anna pois minun
pyhävaatteitani! huusi sairas ja kohottautui vuoteessa.
-- Et sinä kai parhaita vaatteitasi hautaan ota, sanoi akka. Kelpaa
sinne huonommatkin.
Valittaen vaipui sairas vuoteelleen takaisin.
-- Olisivathan nämä kylläkin hyvät vielä, sanoi Sundelius käännellen
vaatteita, mutta ahtaat ne ovat.
-- Jos muuten vain sovimme kaupoista, niin se on autettu. Minulla
on vielä samaa kangasta, ja kun levitän takin selkäkappaletta ja
housujen istuinta, niin eiköhän ne sitten sovi, selitti akka.
-- Mutta ensin vaatteet, sitten vasta runo! sanoi Sundelius.
Samana päivänä akka vielä laajensi vaatteet, ja kun ne olivat
Sundeliuksen yllä, sanoi hän miehelleen:
-- Katsohan nyt sinäkin, kuinka hyvin ne hänelle istuvat!
-- Jaa, jaa, huokasi sairas, en minä enää niissäkään saa tepastella.
Mutta mitä siitä, kaikki on katoovaista.
Seuraavana päivänä luki Sundelius runonsa, jossa hän suutaria
ylisti toiseksi Davidiksi, uudeksi Krispinukseksi, suutarien
suojeluspyhimykseksi. Ja säteilivätpä sairaan silmät hänen sitä
kuullessaan. Mutta kun hän leskeä maalaili itkeväksi orvokiksi metsän
siimeksessä, niin huokaili akka syvään.
-- Onpa hauska kuolla, kun noin kaunista itsestään kuulee, sanoi
suutari, oikein hauska. Mutta hauska sitä olisi elääkin, kun tiedän
nyt, etten olekaan niitä huonoimpia seurakunnassa, kuten niin usein
vaimoni suusta olen kuullut.
-- Herrajestas, huudahti akka, ethän toki aio palata enää elämään,
kun vaatteesikin ovat jo toisella ja hautalukusi valmiina!
-- En, en, minä vain niin ajattelin!
Ja akka alkoi veisata hautausvirttä, johon sairaskin hartaudella
otti osaa.
Mutta sairaan tila alkoi parata, ja seuraavana päivänä hän jo
söi suuren kupillisen keitosta. Ja kolmantena päivänä hän jo oli
kävelyllä ja viidentenä jo etsi työkalujaan.
Silloin vaati akka Sundeliukselta vaatteita takaisin, ja kun ei
saanut, ajoi hänet pois talostaan.
Kun Sundelius viisitoista vuotta oli asunut Turussa, oli hänelle jo
kokoontunut kaikenlaista romua ja ryönää. Niitä hän kokosi rattaille
viedäkseen uuteen asuntoonsa. Akka syyti suustaan kiukkuaan ja
uhkasi mennä rehtorille kanteleenaan maksamattomista ruokarahoista.
Sundelius ei siitä välittänyt, vaan kokosi kimpsunsa ja kampsunsa
rattaille ja läksi.
Ja akka huusi:
-- Tuollainen epäsiveellinen elukka!
-- Minä en ole epäsiveellinen, vastasi Sundelius. Ja jos elukka
olen, niin olen kaino ja siveä kuin kissa. Minä olen ylioppilas, ja
sellaista teidän tulisi saattaa kunnialla eikä haukkumasanoilla.
-- Kyllä minä sinulle kunniaa annan, oikein juhlasoiton perääsi,
tiuskaisi akka ja sieppasi lehmän kellon ja sitä kalkutti voimiensa
takaa.
Portilla Sundelius kääntyi ja huusi:
-- Säilyttäkää runo, jotta sen sitten luette, kun miehenne niin
suututatte, että hän kuolee.
-- Älä hauku minun akkaani, karjaisi suutari ovelta, sillä se on
minun akkani, muista se!