IX

Tuli kevät, ja Magnus Ringius rakastui. Se oli yhtä vähän hänelle

kuin toisillekaan uutta tai hämmästyttävää, sillä olihan tämä tauti

jo parina kolmena vuotena iskenyt kiukkuiset kyntensä häneen ja joka

kevät aina kovemmalla voimalla. Kun ensimmäinen kevätpäivä tuli, niin

havahti Ringius kuin unesta. Hän otti torven ja alkoi soitella.

-- Musiikki ja rakkaus, ne kuuluvat aina yhteen, niin oli hänen

tapansa sanoa.

Hän muuttui päivä päivältä yhä hiljaisemmaksi, ja jota vähemmän

hän sanan voimaa käytti, sitä enemmän hän torvea puhalsi. Hänessä

heräsi myös into opintoihin, ja nähtiin miehen usein tallustavan

yliopistolle luentoja kuulemaan. Kerran hän niin innostui

luennonpitäjän viisauteen, että hän sen loputtua pyysi saada tulla

professorin luo hänen kunniakseen soittamaan. Mutta professori pyysi

Ringiusta häntä tästä ilosta säästämään.

Ringius luopui tavallisesta seurastaan, kun rakkauden tauti hänessä

vallan sai, ja alkoi seurustella nuoremman sukupolven kanssa. Tälle

hän selvitteli rakkauden olemusta, ja aina hänellä oli innostuneita

kuulijoita.

Kerran hänellä oli taas seurassaan suuri parvi aivan nuoria

ylioppilaita, joille hän, joka jo oli niin perin vanha --

yhdeksäntoistavuotias -- saattoi selittää elämän suuria kysymyksiä.

-- Mitä on rakkaus? Se on se nasta elämän suuressa myllyssä, jonka

ympäri kaikki kiertää ja kieppuu. Minä kysyn: mitä on rakkaus? Se on

se koukku, joka taivaasta on alaslaskettu ja josta kiinniriippumalla

me pysymme yläpuolella maan. Minä kysyn kerta vielä: mitä on

rakkaus? Se on se lammikko, johon me tietämättämme loiskahdamme

ja josta nousemme uudesti syntyneinä. Minä sanoin tietämättämme,

sillä katso, kuka sanoa voi, milloin rakkaus meihin kyntensä iskee

ja miehen nöyräksi tekee naisen edessä? Ja mistä on tullut tämä

voima, joka meitä riivaa ja raatelee eikä yön eikä päivän rauhaa

anna? Näin tietoviisaat sen selittävät. Ennen muinoin olivat ihmiset

jättiläisiä, joilla oli kaksi päätä, neljä kättä, neljä jalkaa ja

kaikki muut ruumiin osat ja laitokset sen mukaan kaksittain. Ja he

olivat niin voimakkaita, että jumalatkin heitä pelkäsivät, sillä

mitään ei ollut, joka heitä olisi estänyt. Tämä voima johtui siitä,

että heillä ei ollut mitään tunnetta toisiaan kohtaan, ei vihaa,

ei rakkautta, eivät he tietäneet velvollisuuksista sukuansa ja

omaisiansa kohtaan. Sillä tarkastakaamme maailmaa ja sen menoa, niin

huomaamme, että kaikki suuret työt tulevat puolinaisiksi sen kautta,

että meidän tulee ottaa varteen muiden mielipiteet ja ajatukset.

Mutta palatkaamme taas noihin nelijalkaisiin. Heidän voimansa oli

niin suuri, että jumalat sitä pelkäsivät. Ja Jupiter otti miekan ja

halkoi jokaisen tuollaisen olennon kahtia. Sitten otti hän kiinni

nahasta, joka retkotti tuon ammottavan haavan kummallakin puolen,

kiskoi ja veti ja venytti sitä ja lopulta sen sai kootuksi yhteen.

Silloin hän sen sitoi siitä paikasta solmuun, ja näkyypä se vieläkin

meissä jokaisessa nappina vatsamme keskessä. Sitten hän otti ihmisen

pään ja väänsi sen katsomaan tätä omaa surkeuttaan. Mutta kun

puoliskot taas pääsivät jaloilleen, joilla, kun niitä nyt oli vain

kaksi jäljellä, he kävellä hoipertelivat, niin juoksivat he kiivaasti

toistensa syliin etsien omaa puoliskoansa. Kun he olisivat kuolleet

tähän surulliseen syleilyyn, niin antoi Jupiter heille rakkauden,

sen voiman, joka ihmiset yhteen vetää ja samalla heikentää. Sillä

mitä on rakkaus saanut aikaan? Kodin, ja kodista tuli sukukunta, ja

sukukunnasta pitäjä, ja pitäjästä maakunta ja maakunnasta valtio.

Ja ihmisten välille tuli kaikki ne siteet, esteet ja kommervenkit,

joiden varteenottaminen estää heitä voimakkaiksi tulemasta, koska

alituinen riita, kinastus, sota, vaino ja vallanhimo on rakkauden

alkujuuresta putkahtanut esiin. Rakkaat sanankuulijani, välttäkää

rakkautta niin kauan kuin voitte, karttakaa sitä, jotta ette

heikontuisi. Minä sanon teille, koettakaa tuntea, että tulette ilman

sitä toimeen, että te olette henkisesti, jollette ruumiillisesti,

kaksipäisiä, nelikätisiä ja nelijalkaisia olentoja. Minä olen

teille varoittavana esimerkkinä. Katsokaa minua ja minun muotoani,

millainen se on? Onko se kaunis? Kaukana siitä. Rakkaus minutkin on

maailmaan tuonut, mutta se rakkaus on ollut sitä vihoviimeistä, koska

ei minulle ole mitään koreata ulkoasuuni jäänyt eikä sisälle muuta

kuin tuo kipeä tuska ja kolotus. Katsokaa minua, kuinka minä olen

laihtunut. Ja miksi minä laihdun? Siksi, että minä rakastan. Ja ketä

minä rakastan, sitä en tiedä, minä rakastan vain ylipäätänsä. Ja minä

odotan sitä, joka olisi minun puoliskoni.

Ja Ringius itki katkerasti, eivätkä kuulijat varmasti tietäneet,

laskiko hän leikkiä vai puhuiko hän täyttä totta. Kun Ringius oli

niistänyt nenänsä, sanoi hän:

-- Ja sen minä sanon, älkää ryypätkö sinä aikana, kun olette

rakkauden kiipelissä. Ei se tuskaa paranna, vaan pahentaa.

* * * * *

Kun ei Ringiuksella ollut ketään varmaa tunteen esinettä, niin alkoi

hän sitä etsiä.

-- Alkakaamme yläpäästä, sitä suurempi on sitten valikoimisen vara,

sanoi hän ja alkoi kuljeskella linnan lähettyvillä ja odotella,

milloin hän näkisi maaherran veljentyttären. Ja odotellessaan hän

puhalteli torvea ja houkutteli siitä kaipauksen päriseviä säveliä.

Ja näin istuessaan linnan lähellä hän ajatteli:

-- Kun hänen sydämensä pehmenee, ja miksi ei niin kävisi päinsä,

koska musiikilla aina on ollut perin lumoava vaikutus, kuten

Orfeuksestakin tiedämme, niin heltyy hän, ja viimein hän heittää

ikkunastaan kukkasen minulle merkiksi.

Ja kun hän kerran oli jo pitkän aikaa torveensa soitellut ja linnan

ikkunaan katsonut, niin aukeni se, ja kaunis käsi heitti häntä kohden

jotain valkoista.

-- Preivi se on! Hän on jo heltynyt enemmän kuin uskoinkaan, ajatteli

Ringius ja riensi ottamaan maasta paperin.

Kun hän sen avasi niin oli sen sisällä hopeamarkka. Paperissa oli

jotain kirjoitustakin. Hän luki sen:

"Maksanut Mats Kustaanpojalle kolmentoista lantakuorman kuljetuksesta

5 äyriä kuormalta, yhteensä 65 äyriä."

-- Ei tämä juuri yhteen sovi rakkauden kanssa, tuumaili Ringius.

Parasta on, että menen toisille ja paremmille markkinoille.

Näin tuumien hän alkoi astella poispäin, kun näki kasvot erästä

ruutua vastaan painuneina. Litteäksi oli katsojan nenä levinnyt

siinä, mutta mitä siitä, kun kasvojen vieressä oli sormi, joka näytti

viittaavan. Ringius vastasi samoin viittaamalla, ja katsojan naama

vetäytyi hymyyn, ja sormi liikkui yhä nopeammin kutsuen sisään päin.

Ringius asteli linnan portista sisään, ja kohta tuli häntä kohden

nainen, joka kutsui häntä luokseen.

-- Se on maaherran piika, ajatteli Ringius. Pian minä niitä tikapuita

alas tulinkin, kun neidille soitin ja piika minuun mieltyi.

Usein nähtiin Ringiuksen tästä lähin astelevan linnalle päin, ja

usein huomasivat toverit hänen istuvan asunnossaan pöydän ääressä

kirjoittelemassa, jolloin hänen jalkansa polki tahtia. Siitä toverit

arvasivat hänen runoilevankin.

Hyvänä häntä maaherran piika piti, sen huomasi kaikesta, sillä

vielä pitkän aikaa linnasta tulonsa jälkeen miestä röyhellytti,

kuten ainakin kauan kestäneen aterian jälkeen. Pian alkoi myös

näkyä ulkonaisiakin merkkejä hyvinvoinnista. Eräänä päivänä

oli Ringiuksella uusi verkakauhtana yllään, ja kerran hän veti

hopeatuopin viittansa alta esiin ja juhlallisesti asetti sen

asuntonsa pöydälle. Kun toverien ruokavarat alkoivat vähetä, niin

auttoi Ringius heitä. Hän toi kotiin kerran leiviskän voita,

leiviskän kapahaukia ja leiviskän kuivaa lihaa. Ja kerran hän

naama hymyssä kilisteli taskussaan rahoja ja ylpeästi mulkaisten

ympärilleen kapakassa heitti pöydälle kuusi talaria ja kaksi

tukaattia. Sitten alkoi hänelle karttua kaikenlaista omaisuutta,

kuten rihlapyssy ja ketunnahka, ja toipa hän kerran maltaitakin

kaksi tynnyriä, ja eräänä iltahämäränä hän ajoi asuntonsa pihalle

kokonaisen kuorman heiniä.

Kummastellen katselivat ylioppilaat eräänä iltana Ringiusta, joka

asteli Linnankatua pitkin salaten kauhtanansa alle säkkiä, josta

kuului outoa vikinää. Hän suuntasi kulkunsa Merthenin kapakkaan,

jossa pohjalaisia tapansa mukaan oli koolla.

-- Mitä sinä viittasi alla raksit? huusivat ylioppilaat.

-- Onpahan vain pieniä muistoja hellultani, sanoi Ringius.

Hän avasi säkin suun, ja sieltä juoksi esiin porsas.

Tämä elukka oli Ringiuksen ainaisen huolen esineenä, ja usein nähtiin

hänen kuljeksivan kadullakin kuljettaen elukkaa takajalkaan sidotusta

nuorasta. Oman karsinan hän sille rakensi asuntonsa pihalle ja syötti

ja juotti sitä.

Hyvinvoipa ja onnellinen oli Magnus Ringius, sillä olihan hänellä

huolettomat päivät. Mutta musta huolenlonka nousi hänen onnensa

kuulakkaalle taivaalle. Kerran hänen astellessaan linnaa kohden tuli

häntä kadulla vastaan roteva hämäläinen ylioppilas, jonka viitan alta

kuului Ringiukselle tuttua vikinää. Pahaa aavistaen ja muistellen,

että naisen kavaluudesta on historiakin suurena todistuskappaleena,

hän juoksi linnaan ja suoraa päätä sikokarsinaan. Eikös hän ollut

arvannut oikein! eikös se juutas ollut saanut porsasta matkaansa!

sillä laskettuaan porsaitten lukumäärän hän huomasi sen yhdellä

vähenneen. Kiukkua täynnä hän meni linnan keittiöön ja heti karjaisi:

-- Se on sikamaista!

-- Mikä? kysyi piika.

-- Se, että täältä maaherran omaisuutta ja tavaraa jaellaan pitkin

maailmaa. Älä siinä hölmönä töllistele, vaan häpeä, jos osaat, kun

kaikille maankiertäjille lahjoittelet muistoksi herrasi tavaroita.

-- Mitä tavaroita, mistä sinä puhut?

-- Tiellä tuli vastaani hämäläinen mullikka, oikea sonnin alku,

kantaen porsasta. Se on täältä peräisin. Jumal'auta, likka, jos sinä

tässä uskottomaksi rupeat! Tiedä, että sydän se minullakin on.

Piika koetti rauhoittaa kiivastunutta ylioppilasta, mutta tämä huusi:

-- Pysy loitolla, sinä Baabelin hekumallinen vaimo, sinä lihallinen

olento, joka nuoria miehiä luoksesi houkuttelet porsailla ja

rasvaisilla keitoksilla! Tiedätkö, että sinä olet särkenyt minun

hyvät ajatukseni naisen uskollisuudesta. Anna pois tänne ne runot,

jotka minulta olet saanut, sillä sinä et ole kelvollinen niitä

katselemaan; minä sanon katselemaan, sillä lukea sinä et osaa, sen

minä olen jo kauan sitten huomannut.

Ja niin äkäinen oli Ringius, että piika sanaakaan sanomatta etsi

paperit ja ojensi ne Ringiukselle, joka ne repi ja heitti palavaan

pesään.

-- Noin minä ne revin, noin, ja poltan ne, jotta ei mitään jäisi

jäljelle minun sydämeni tunteista, sillä sinä olet sen ottanut ja

tallannut jalkojesi alle yhdeksi liiskaksi. Mutta minä en tätä näin

vähiin jätä, sen sanon, enpä jätäkään, vaan selkäsaunan valmistan

sinun hämäläiselle ylkämiehellesi.

Näin sanottuaan ja heristäen nyrkkiään läksi Ringius pois ja jätti

entisen morsiamensa itkeä pillittämään.

Seuraavan päivän hän vaani ja odotteli hämäläistä ylioppilasta linnan

lähistöllä. Evästä hän oli ottanut matkaansa, koska odotus saattoi

tulla pitkäksikin.

Vasta iltamyöhäiseen hän näki hämäläisen astelevan linnaa kohden.

Kuten ilves, joka äkkiä kätköstään hyppää raavaan niskaan, niin

karahti Ringius piilostaan hämäläisen kimppuun. Lyhyt oli tappelu,

mutta sitä tulisempi, ja lopulta istuivat molemmat miehet keskellä

katua, ja ammottavasta haavasta pursui hämäläisen otsasta veri.

-- Onko tämä leikkiä, vai onko se täyttä totta? kysäisi hämäläinen

tyynesti katsellessaan vastustajaansa. Jos se on leikkiä, niin on se

vissisti hyvin sopimatonta. Jos se on totta, niin aloitetaan sitten

uusi ottelu, sillä tappeluunkin täytyy saada valmistautua, ei sitä

noin vain saa siihen ryhtyä kuin sinä olet tehnyt.

Kun Ringius näki toisen verissään, lauhtui hänen kiukkunsa, ja

hänessä heräsi äkkiä ajatus, että mies ehkä olikin syytön eikä ollut

tietänyt mitään hänen väleistään piian kanssa.

-- Tuki ensin tuo ammottava lähde otsastasi, sanoi hän.

-- Ei se taida tässä noin vain sormenpainamisella mennä umpeen.

Mennään haavurin luo. Mutta sen minä sanon, että sinä sen miehen

palkan saat suorittaa, koska hyökkäsit edeltäpäin ilmoittamatta

päälleni. Kun sitten uudelleen tapellaan, niin niistä haavoista saa

kukin itse pitää huolen.

Ja he läksivät yhdessä parturin luo, joka samalla oli haavurikin.

Ringius jäi oven ulkopuolelle, kun hämäläinen astui asuntoon. Vähän

ajan päästä hämäläinen tuli ovelle ja viittasi Ringiukselle.

-- Tule vähän sisälle!

Ringius astui haavurin asuntoon.

-- Tämä rohtomestari sanoo, että se maksaa hopeatalarin, sanoi

hämäläinen. Mitä sinä arvelet? Hopeatalari on paljon rahaa.

Kannattaako se?

Ringius seisoi hämäläisen edessä kotvasen ja katseli hänen veriseen

otsaansa.

-- Ei se minun mielestäni kannata! sanoi hän.

-- Ei makseta sitten, mutta mennään pois, sanoi hämäläinen

Kadulla horjahti hämäläinen hiukan.

-- Kas kun huimaisee, sanoi hän. Tarvitsisi saada joisin miestä

väkevämpää sisäänsä.

-- Mennään ottamaan, sanoi Ringius tarttuen hänen käsikynkkäänsä, ja

yhdessä he astelivat Merthenin krouvia kohden.

-- Viisainta on juoda ne rahat eikä antaa haavurille, sanoi Ringius.

Ja tiedänpä, että krouvarin Taava ilmaiseksi tekee sen, minkä

haavurikin.

Krouviin tullessaan huusi Ringius:

-- Taava, tulehan tänne parsimaan minun käsitöitäni! Ja sillä aikaa

saa krouvari tuoda kokonaisen talarin edestä olutta kahdelle miehelle.

Taava, joka oli tottunut sitelemään pohjalaisten lellikkiensä

haavoja, toimitti taitavasti tehtävänsä.

Juotuaan ensimmäisen tuopillisen olutta kysäisi hämäläinen:

-- Minä en oikein muista, mistä se meno meidän välillämme sai

niinkuin alkunsa.

-- Et sinä sitä taida tietääkään, sillä enhän ole vielä joutunut

puhumaan siitä, kun on ollut siksi paljon muuta hommaa, sanoi

Ringius. Se sai alkunsa naisesta, vaimonpuolisesta sikiöstä.

-- Kai sinä totta puhut, ja miksi et puhuisi, mutta minä en nähnyt

mitään naisenpuolista, vastasi hämäläinen.

-- Sinä olet käynyt sen maaherran piian luona, etkö olekin?

-- Onhan tuolla tullut käydyksi toisinaan.

-- Minä olen siellä myöskin käynyt.

-- No mutta --! Sellainenko kaksipuolinen otus se oli? En sitten

ihmettele, että minuun iskit, ja annan sen sinulle anteeksi, sillä

tuleehan meidän toisiamme ymmärtää tässä maailmassa. Mutta miksi

et sanonut sitä, ennenkuin sivalsit seipäällä otsaluuhuni? Jos sen

olisit tehnyt, niin olisimme yhdessä antaneet tuolle naiselle sen,

minkä jaoimme toisillemme, sillä sen hän olisi ansainnut.

-- Ei sitä joudu kaikkea ajattelemaan, kun kiukku kutittaa sisua,

sanoi Ringius.

-- Kyllä minä sen naisen nyt heitän hornan tuuttiin, ja pysyköön hän

siellä, sanoi hämäläinen.

Näin he istuivat ja ryyppäsivät haarikan olutta toisensa jälkeen. Kun

se nousi hämäläisen päähän, niin alkoi hän tulla murheelliseksi, ja

lopulta hän sanoi:

-- Kovasti tämä sinun paljastuksesi kuitenkin koski mieleeni, sillä

olin tuohon naiseen jo ehtinyt niinkuin mieltyä. Mutta kestää

se täytyy, kestää kuin mies, sillä olenhan kuitenkin pelastunut

putoamasta kuiluun, joka on täynnä käärmeitä, sisiliskoja, sammakoita

ja muita matelevia elukoita, ja joka tuon naikkosen sielu näkyy

olevan. Kiitos sinulle siitä, veli, ja iloitsen nyt, että minua

seipäällä löit ja niin minut turmiosta varjelit. Juodaan sen asian

päälle. Mutta kovalle se ottaa, kovalle, ja täytyy minun itkeä, sillä

minulla on niin jumalattoman hellä mielenlaatu.

Kaulatusten he siinä istuivat, ja hämäläinen itki ja ryyppäsi aina

itkien väliin. Ja heltyi Ringiuksenkin mieli sitä enemmän, jota

useamman tuopin he tyhjensivät.

Lopulta, kun he jo olivat koko naissuvun mananneet helvetin alimmalle

kiukaalle ja ylistäneet onneansa, joka heidät oli pelastanut tämän

lohikäärmeen kidasta, he vannoivat toisilleen pyhän veljesvalan koko

yliopistoajaksi ja vielä senkin jälkeen, vielä haudankin toiselle

puolelle.

Ja sitten he kädet kaulatusten istuivat, ja humala himmensi

ajatuksen, ja he töllistelivät seinään koetellen harajavilla

katseillaan seurata torakan kulkua pitkin seinän mustunutta pintaa

kohden kattoa.

-- Noin sitä ihminenkin kiipee, sanoi hämäläinen, noin kuin tuo

torakka. Ylöspäin se pyrkii, ei aina suoraan, mutta kumminkin

ylöspäin. Ja jos se matkalla pahan esteen tapaa, niin kiertää se

sen ja yrittää taas ylemmäksi. Ja jos se putoo, kuten niin usein

havaitsemme tapahtuvan, niin vähäkös siitä, uusi yritys taas, uusi

ponnistus ja yhä kovempi kiinniotto, ja yli rakojen, ohi esteitten

sitä lopulta torakkakin pääsee katon rajaan asti, jossa sen on lämmin

ja hyvä olla. Tuollainen torakka minäkin olen, oikea iso torakka

olenkin, joka uhkamielisyydessään on aikonut esteen yli päästä,

joka este on tässä ollut tuo katala nainen, ja olen pahasti pudonnut

permannolle. Mutta ei anneta mielen lannistua, ei anneta, huonohan

se mies olisi, joka naisen tähden mielensä menettää. Sylkäistä

sitä pitää hyppysiinsä ja yhä lujemmin tarttua elämän ropuliaiseen

seinään kiinni. Eiköhän lopulta se katto minullekin tule vastaan ja

katon palkkien välissä ole rakoa, johon saan itseni lepoon laskea ja

iloita, että kilvoitus on kestetty ja matkan päähän päästy.

Näin he puhelivat ja istuivat veljeksinä sovussa ja rauhassa.

Seuraavana päivänä he panivat porsaat yhteiseen karsinaan. Ja

siinä seisoessaan kumarassa karsinan aidan yli ja raaputellessaan

porsaitaan selkään, kunnes ne hiljaa mielihyvästä horisten

laskeutuivat pitkälleen, he puhelivat naisista ja maailman

merkillisestä järjestyksestä, joka miehen elämän tekee niistä

riippuvaiseksi.

X

Kun ihminen on kysymysten äärimmäisen portin saavuttanut ja sen

suljetuksi löytää eikä hänellä ole voimia sitä auki murtamaan,

kun hän silloin kääntyy katsomaan tietä, jota hän on kulkenut.

ja tyynesti näkee kaiken sen matkan, minkä hän on ennättänyt,

silloin hän ymmärtää kaikki ihmiselämän yksityispiirrot, ymmärtää

ihmisluonteiden kummalliset yhtymät, eikä hän enää mitään eikä ketään

tuomitse.

Ja silloin saa hän sen lahjan, että häneltä ei mikään ole salattua,

että hänen silmänsä lukee kaiken ihmisten kasvoista. Näin oli käynyt

Stodiuksenkin. Ja tuo kaiken ymmärtäminen oli tehnyt sen, että hän

osasi ihailla toisia ihmisiä, nähdä jokaisessa sen kauniin puolen,

joka on osa ikivalkeutta, ja unohtaa huonot puolet. Kun Pietari Brahe

oli Suomen maaherrana, niin silloin olivat hän ja Martinus Stodius ne

kaksi ihmistä, jotka täydellä kunnioituksella katsoivat toisiinsa,

ymmärsivät toisiaan ja rakastivat toisiaan. Niin yhtäläisiä he

olivat, ja kuitenkin yksi seikka teki se, että kreivi aina ja joka

paikassa lumosi ihmiset suuremmassa määrässä kuin professori.

-- Hänellä on sulka hatussaan, minulla ei sitä ole, hänellä on sulka

kaikissa teoissaankin, minulla ei, oli professorin tapana sanoa

kreivistä.

* * * * *

Ja näin kuvasi professori kreivin nuorille ylioppilaille, jotka eivät

koskaan olleet häntä nähneet:

-- Häntä täytyi rakastaa, silloin hänen suuruutensa tajusi. Täytyi

pitää häntä täydellisimpänä miehenä, minkä luonto ihmeellisessä

rikkaudessaan on maailmalle antanut, silloin näki, miten hänen

voimansa, hänen älynsä oli niin monipuolinen, ettei mikään asia

ollut hänelle outo. Mitä hän tästä maasta ja kansasta kirjoitti

kuninkaalle, tulee aina ja kaikkina aikoina pysymään oikeana,

sillä kansat muuttavat tapojaan, olinmuotojaan, mutta niiden

sisäinen olemus pysyy aina samana ja kulkee polvesta polveen. Ja

sen olemuksen näki kreivi Brahe täydellisesti. Sellaiset ihmiset

kuin hän ovat elämän suola, sillä he estävät kaiken mädännyksen

leviämästä, hän on niitä olentoja, joiden ihaileminen tuottaa kunniaa

sille, joka sen tekee, ja kohottaa häntä. Sillä mitä on meidän

henkinen kohoutumisemme? Uskoa siihen, että suuria miehiä on, että

ne vaeltavat meidän keskellämme ja että me saamme palvella heitä.

Katsokaahan, palvelemisen ilo on meissä jokaisessa. Pietari Brahe

on aina väikkynyt edessäni esikuvana kaikesta suuresta, oikeasta ja

jalosta. Ja tiedättekö, mihin häntä vertaisin? Honkaan. Tuo puu, jota

ei suotta kohtalo ole meille esikuvaksi viereemme istuttanut, on kuva

miehestä, jommoiseksi meidän on tultava. Se ei kaipaa hedelmällistä

maata kasvaaksensa, karulle kankaalle se asettuu tai mäen töyrylle,

jossa ei mikään muu puu menesty. Se ei etsi kukkarikasta nurmea

eikä hedelmällistä multaa, sillä se tietää, että jota syvemmälle,

jota laajemmalle sen täytyy juurensa ulottaa, sitä lujempana se

seisoo. Ylöspäin, ylöspäin kohden taivaan kirkkautta se kohoo. Eikä

se turhilla kukkasilla tahdo loistaa, vaan runkonsa kauneudella.

Tuuheana kuin kruunu sen latva leviää, eikä se sure oksia, jotka

alempana kuihtuvat. Ja se rakastaa tuulta ja tuuli sitä, tuuli

on sen paras ystävä, sillä se katkoo kaiken kuivuneen ja huonon

pois. Se ei sorra toista puuta, vaan tukena myrskyjä vastaan se

nuoremmalle seisoo, ja sovussa ojentuvat niiden oksat ristiin.

Kuningas metsän puiden joukossa se on, siksi sitä rakastavatkin

metsän kuningaslinnut. Sen latvaan laatii kotka pesänsä, ja sen

oksilla levähtää kiuru kohotakseen pyhässä ilossaan korkealle valon

ihmeelliseen sineen. Ja missä voimakas honka on, siinä puut sen

ympärillä kasvavat suoriksi ja muodostavat lopulta sen juhlallisen

pylväistön, jossa Jumalan pauhaava myrsky kohtaa kauniin kohinan

eikä löydä levotonta lehtien läpättämistä. Tuollainen honka oli

Pietari Brahe meidän keskenämme. Hänen mukanaan me uskalsimme

nousta, hänen seurassaan vapaasti ajatella ja uneksia, ja hän

opetti meille uskon tämän maan loistavaan kehitykseen. Kun hän oli

täällä, kuinka paljon kirkkaammat olivat minunkin unelmani. Minä

tohdin vetää vuosituhansien halki sen ajatuslangan, jonka kohtalo

maailmaan kutoo. Minä näin, että maailmojen sivistyksen kehto läksi

Indiasta, siirtyi Assyriaan ja sieltä Egyptiin. Kreikkalaiset saivat

sen sieltä ja Rooma otti sen sitten omakseen. Yhä pohjoisemmaksi

kulki tuo ahjo, jossa kaikki suuret ajatukset yhä uudelleen

syntyvät kuin Fenix-lintu. Nyt se on Saksassa ja Ranskassa. Ja

me, tämä pienoinen kansa täällä pohjoisessa, kerran me sen voimme

ottaa ja omistaa; Eikä siihen tarvittaisi muuta kuin uskoa, pieni

murunen uskoa siihen, että se on meidänkin kaunis oikeutemme ja pyhä

velvollisuutemme. Mutta sitä ennen meidän tulisi oppia näkemään

suurta toisissamme eikä aina pientä. Siten me voisimme kohota siksi

kauniiksi temppeliksi, jonka hongatkin muodostavat. Muistakaa, että

karu maa kasvattaa kestävimmät puut. Kun kreivi liikkui keskellämme,

uskoin siihen; nyt usein huomaan epäileväni omaa uskoani. Kreivi

Brahe oli miesten mies, ja kuten sulka on hatun kaunistus, niin

oli kepeä lause, mutta samalla ytimekäs hänen jokaisen tekonsa

korkeimpana kohtana. "Minä olin maahan ja maa oli minuun hyvin

tyytyväinen", sanoi hän täältä lähtiessään. Mikä ylpeä, mutta

mikä suora lause! Minun hatussani ei koskaan sulkaa ole ollut, ja

puuttunut se on kaikista teoistanikin. Mutta teille sanon, oppikaa

se sulka etsimään ja oppikaa se kiinnittämään kaikkeen, mitä teette.

Sulka ihmiselämässä on se urhoollisuus, joka vaaran hetkenä löytää

oikean sanankin, ei vain tekoa. Sulka on se hymy, joka ihmisellä on

kuoleman hetkellä, kun hän vaatimattomana ei tahdo kuolemaakaan ottaa

liian juhlallisesti vastaan. Sulka on se lempeä sana, joka avun tekee

avuksi eikä nöyryytykseksi. Sulka on se leikinlasku, jolla ihminen

kunnianosoituksetkin nöyränä syrjäyttää. Sulka on ennen kaikkea se

ilo, jolla ihminen elää koko elämänsä ja Jumalan eteen astuu, ei

pelolla, vaan hymyillen kuin poika isänsä syliin juoksee.

Jokainen Stodiuksen lause joutui lopulta piispan ja konsistoriumin

korviin, ja ahdasmielisiä kun sen jäsenet olivat, pitivät he

välttämättömänä professorin asettamista syytteeseen.

Kun Stodius sai siitä kuulla, vastasi hän tyynesti:

-- Minun elämäni on jo ennättänyt ehtoon saavuttaa. Sulkisinko

oveni ennen laskua auringon, joka sieluuni on paistanut? Tehkööt

he minulle mitä tahansa, en sure sitä, sillä mikään ulkoapäin

tuleva ei minulle tuota sieluun rikkautta, vaan kaikki onneni

lähtee täältä sisältä. Kohtalo säilytti sieluni aina nuorena; ikävä

kyllä se unohti ruumiilleni tehdä saman. Mutta vaikka he ruumiini

kahleilla sitoisivatkin, niin sielu on vapaa ja omistaa koko maailman

rikkauden. Minä olen tuntenut itseni niin rikkaaksi näinä viimeisinä

aikoina, että syvä nöyryys on samalla ottanut asuntonsa minuun.

Kohtalo, mittaamaton kohtalo, tuonne taivaan tähtilakeen piirretty,

se on kaiken jo edeltäpäin määrännyt. Ja yhtä vähän kuin ihmiskäsi

voi ainoatakaan tähteä radaltaan siirtää ja toisaanne asettaa, yhtä

vähän voivat ihmiset muuttaa mitään siitä, mikä minulle elämäni

juoksuksi on määrätty.

Koko kevään vanha professori päivä päivältä saattoi seurata Barbaran

ja Gabrielin tunteen kehitystä, nähdä, miten sen ensimmäiset

hiljaiset onnen päivät piankin katosivat ja sijaan astui tuo

mieletön kahden rakastavan välinen taistelu. Rakastaa, se on

vihata toisessa jotain, jonka yliherraksi tahtoisi tulla. Ja tuo

vallitsemishalu pisti piankin päänsä esiin, vuoroin toinen tai

toinen taipui, mutta sattui niinkin, että molemmat vaativat toistaan

taipumaan. Ja tuo miehen ja naisen ikuinen keskinäinen viha leimahti

tuleen. He taistelivat monesta aivan vähäpätöisestä asiasta, niin

vähäpätöisestä, että, äkkiä kesken riitaa muistaessaan taistelun

alkusyyn he saattoivat piankin sopia jälleen. Mutta aina ei käynyt

niin, vaan päiväkausia saattoi heidän välillään vallita tuo rakkauden

mieletön hallitsemisen halun synnyttämä tuska, joka estää nauttimasta

onnesta silloin, kun se en aivan saavutettavissa. Kumpikin vaati

toistaan osoittamaan tunnettaan sillä tavoin kuin se hänelle oli

mieluista, ei siten kuin se antajalle oli luonnollista. Näin he joka

hetki mielestään saivat vähemmän kuin mitä antoivat. Ja ihmissydämen

kummallinen katkeruus siitä, ettei saa täyttä korvausta antimistaan,

vallitsi heissä.

Hellyyden jano, joka aina nuoressa ihmisessä on niin suuri, ei

koskaan saanut siten tyydytystään. Gabriel oli suuri, hyväilynsairas

lapsi, joka miehekkäässä ylpeydessään piti kaikkea liiallista

pehmeyttä häpeänä itselleen. Näin oli hän tyly Barbaralle silloinkin,

kun tämä eniten hellyyttä kaipasi. Ja Barbaran herkkä mieli, joka ei

muuta tahtonut kuin antaa ja yhäti antaa, tunsi tuon tylyn käytöksen

estävän häntä niistä tuhansista pienistä hellyydenosoituksista,

joilla rakkaus elämän kaunistaa.

Näin taistelivat he tuota taistelua rakkaudestaan. Ja kun he siihen

uupuivat, kun molemmat menettivät ylpeytensä, jolla he tekojaan

verhosivat, niin silloin heidän lapsekas, arka mieli äkkiä puhkesi

helliin hyväilyihin. Ja salainen äidintunne, joka aina on naisen

tunteen pohjavirtana, sai Barbarassa voiton. Hänelle oli silloin tuo

pelätty katutappelija, tuo haaveilija vain suuri lapsi, joka itkien

siitä tuskasta, jonka nimi on elämä, nojasi päänsä hänen helmaansa.

Silloin Barbara tunsi, miten tunne hänen povessaan lainehti suurena

ja voimakkaana, ja hän hyväili tuota edessään olevaa suurta lasta.

Sellaisten hetkien jälkeen oli Gabriel pitkät ajat tyynempi, mutta

Barbaran tunne oli kasvanut voimakkaammaksi. Ja nyt löivät heidän

tunteensa laineet niin eri tavalla, toisen oli ylhäällä, kun toisen

alhaalla, ja toivottu rauha häipyi jälleen kauas.

Mutta kevään saapuessa valtasi molemmat outo ujous, jonka aiheutti se

tuska, joka ihmisellä on silloin, kun koko hänen olemuksensa kaipaa

toisen omistamista ja toiselle antautumista.

-- Ota minut, huusi Barbaran terve ruumis.

Gabriel pelkäsi ottaa sitä, minkä toinen olisi tarjonnut, pelkäsi

sen otettuaan vastaan menettävänsä kaiken. Ja hän tuli ujoksi eikä

tohtinut hyväilläkään Barbaraa. Monesti he sävähtivät, kuten unesta,

kuten nähden vaaran, jota he olivat toivoneet ja nyt pelkäsivätkin,

ja he erkanivat vavisten toisistaan, ja jokapäiväisen keskustelun

sanojen taakse he koettivat salata veren levottomuuden.

Stodius näki tuon kaiken, mutta hän tunsi itsensä avuttomaksi

auttamaan. Elämän taistelua ei toinen voi ottaa pois, jokaisen on se

itse taisteltava, eikä mikään elämää myrkytä, ei mikään kehitystä

niin estä kuin sielun taistelu, josta ihminen kesken on lähtenyt pois

tietämättä, olisiko loppu ollut hänelle voitoksi vai tappioksi. Sen

hän ymmärsi, ja ainoa, mitä hän voi tehdä, oli osoittaa kummallekin

hitusen hellyyttä.

Ei kumpikaan professorille hiiskunut sanaakaan kaikesta siitä, mikä

heidän välillään tapahtui, mutta joka kerta, kun toinen tai toinen

pujahti professorin luo, luki tämä heidän kasvoistaan kaiken. Silloin

se tyydytystä vaille jäänyt isän tunne, joka ilmeni professorin

kaikessa kanssakäymisessä nuorison kanssa, astui esiin ja löysi

lohduttavat sanat.

Pormestari Schaefer huomasi kyllä, että molemmat nuoret usein

olivat hyvinkin onnettomat, mutta hän, joka aina oli ottanut elämän

terveeltä kannalta, ajatteli, että rakkauden sokkeloista löytää

jokainen lopulta itse tien vapauteen ja että viisaat neuvot voivat

vain viedä harhaan.

-- Ei mikään ole sen parempi keino rakkauden joutavia hullutuksia

vastaan kuin avioliitto, sanoi hän professorille. Vuoden he vielä

voivat odottaa, mutta ensi syksystä vuosi olkoot häät. Kun he asuvat

saman katon alla ja samasta kupista syövät, niin täytyy heidän tehdä

sovinto kaikista pikku seikoistakin. He rakastavat toisiaan, eikä

sitä naimisissa silloin taukoamatta riitele.