Johannes Kemiensis hämmästytti kaikkia professoreja satumaisen
nopeilla opinnoillaan. Kaikki hänelle suurta tulevaisuutta
ennustivat, kaikki uskoivat tuon hennon, kalpean pojan tulevan
yliopiston kunniaksi ja ylpeydeksi. Vanha Stodius, hän yksin oli
vaiti joka kerta, kun kuuli näitä ennustuksia. Hän hoiteli poikaa
silloin, kun tämä voimattomana virui vuoteessaan, ja levottomana
katseli, miten hän siitä pian nousi jälleen ja jatkoi lukujaan.
Kun maaliskuu tuli ja silloin tällöin jo lämmin tuulen leyhähdys
lännestä lainehti ja ennusti suven saapuvan, hän eräänä
päivänä siirtyi asumaan vanhan professorin luo, ja hänen omaan
työhuoneeseensa, lähelle hänen vuodettaan laati Leena pojalle
makuusijan.
Ja nyt alkoi palava opintojen aika, ja hämmästyen kuunteli professori
lapsen kysymyksiä ja selityksiä elämän suurista ongelmista. Kuten
omenapuu, joka varhaisena kesäpäivänä äkkiä alkaa kukoistaa ja jonka
oksat heteinä hohtavat, kun kukka puhkee kukan viereen, kun oksat
unohtavat lehdet ja kaiken voimansa kokoovat vain kukkasiin, niin
oli pienen Johanneksenkin elämä. Ja kuten kuninkaana muiden puiden
parissa omenapuu loistaa luvaten satoisaa syksyä, jolloin oksat
hedelmien painosta notkuvat, ja sitten eräänä yönä saapuukin halla ja
kaiken hävittää, niin oli pienen Johanneksen elämä.
Eräänä päivänä huhtikuun puolivaiheissa sai hän pahan verensyöksyn
eikä enää noussut vuoteeltaan. Pitkät päivät istui professori hänen
vierellään tietäen lopun tulevan. Ja tiesi sen Johanneskin. Mutta
hän ei pelolla odottanut sitä hetkeä, vaan ajatuksensa yhä kiitivät
eteenpäin, ja entistään kauniimpana, selvempänä ja suurempana hän
näki elämän. Mutta sitten tuli se ilta, jolloin hän kaikkea epäili ja
jolloin hän vanhalle professorille ajatuksensa ilmaisi:
-- Minä en voi uskoa, sanoi hän.
-- Uskoa, mitä?
-- Kaikkea sitä, mitä meille opetetaan. Minä en voi ajatella kuolemaa
loppuna tälle kaikelle. Minä en tahdo mennä elämästä pois liian
varhain.
-- Meidän kypsyytemme ei riipu elämämme pituudesta, sanoi professori.
-- Niin, eihän se siitä riipu, eihän. Minä olen ajatellut niin paljon
näinä viimeisinä aikoina, ja minä olen alkanut uskoa, että minä
jo ennen olen ollut täällä ja että minä jälleen palaan, että, jos
nyt kuolen, niin olen lopettanut sen, mikä minulle tässä muodossa
on mahdollista, ja että minä palaan takaisin ja jatkan tästä. Ja
sitten, vasta sitten, kun minä kaiken tiedän, löydän myöskin tien
paratiisiin. Minun on niin vilu maailmassa, minun täytyy tulla
takaisin silloin, kun minulle annetaan sekin, mitä nyt en ennätä
saada. Ja minä palaan yhä uudelleen siksi, kunnes hänet löydän --.
-- Kenet?
-- Jeesuksen. Sillä minä tiedän, että hän palaa yhä uudelleen,
että hän kerran osuu minunkin tielleni, että kerran häntä seuraan
ja rakastan. Ja kun hänet olen löytänyt, niin tahdon silloin kuten
hänkin luopua kaikesta, jotta voin kaikki antaa ihmisille. Ettekö
usko, että jokainen suuri mies on saanut kuten Jeesuskin luopua
kaikesta onnesta voidakseen toteuttaa kaiken, että jokainen suuri
mies vasta ristillä, keskellä äärimmäistä kärsimystä, tuntee
antavansa ihmisille jotain suurta?
Kuten erämaassa kulkija, joka vaeltaa toivottomana eteenpäin ja äkkiä
näkee lapsen hymyillen leikkivän erämaan hiekassa, ja siitä pulppuaa
lähde esiin, niin vanha professorikin kuunteli tuon lapsen lauseita.
Ja hän näki Jeesuksen opin uudessa valossa, niin suurena ja kauniina.
* * * * *
Eräänä aamuna heräsi professori levottomasta unesta, ja kun hän
hoidokkinsa vuoteeseen katsoi, niin oli tämä kuollut, mutta hymy oli
huulilla ja pienet kädet olivat ojennetut professoriin päin.
Pohjalaiset ylioppilaat kantoivat pienoisen arkun hautuumaalle.
Kirkkaana paistoi ensimmäinen keväinen päivä, taivaan kuulakka sini
kaarsi kaiken kaupungin yli. Hiljaa astelivat miehet eteenpäin
hautuumaata kohden. Sinne he kirkon siimekseen laskivat pojan
lepoonsa.
Kun ruumis oli siunattu ja virsi haudalla vaiennut, astui vanha
professori haudan ääreen ja hänen miehekäs äänensä kaikui kevätpäivän
hiljaisuudessa kauas:
-- Mitä on ihmiselämä? Lentävän linnun varjo. Unelma, josta
me heräämme vapauteen. Sinä rakas lapsi! Jo varhain oli
sielussasi herännyt se varmuus, että luonto laatii suuret lakinsa
ihmiselämäänkin. Että kuten puu, joka keväällä kukoistaa ja syksyllä
hedelmänsä antaa ja talveksi kuolee, niin ihminenkin palaa uudelleen,
yhä uusissa muodoissa kasvaaksensa, kehittyäksensä ja noustaksensa
yhä ylemmäksi valkeutta kohden. Kuten kukkalatva puu, joka sylinsä
aukaisee ikuista valkeutta kohden, niin oli sinun sielusi. Kuten nyt
laajassa luonnossa, niin sinussakin tunsin tuon aran aavistuksen
suven sulosta. Ja minä iloitsin siitä kuten vanha puu, joka ei enää
kukkia jaksa, nuoresta iloitsee, joka kukkiin peittää oksansa. Nuku,
lapsi, nuku onnellisena. Rikkaana lähdit pois vieden sylin täyden
täyttymättömiä lupauksia, lähdit mukanasi suuri unelma, ja se on
paljon, äärettömän paljon, sehän on muru ikuisuudesta. Nuku, lapsi,
nuku ja uneksi uuden aamun heräämiseen asti.
Kun hauta oli umpeen luotu ja väki sieltä poistunut, niin nähtiin
nuoren tytön hiljaa saapuvan haudalle. Syrjässä hän oli pysynyt tähän
asti, nyt hän tuli, ja havuilla hän kauniisti koristi kummun. Hän ei
itkenyt, sillä ei suuri suru kyyneliä löydä. Arka ja sanaton tunne
oli hänen ja tuon haudassa nukkujan välille syntynyt, tunne, joka ei
edes täyttymistään uneksinut.
Ja kun hän oli kummun koristanut, hän läksi ja oli tuona lyhyenä
aikana, jonka onnen tunne oli hänessä saanut elää, kypsynyt naiseksi.
Ja hänestä tuli ihminen, joka aina oli iloinen, hyvä ja tyytyväinen,
sillä hän oli jo nuorena saanut surun ihmeellisen lahjan.