Henrik Schaefer oli Turun kaupungin pormestari ja samalla sen
äveriäimpiä kauppiaita, jonka monet laivat kesäisin ja vielä myöhään
syksylläkin tekivät loitolle matkoja.
Hän istui huoneessaan kirjoittaen hanhenkynällä kirjettä
ensimmäisestä avioliitosta saamallensa pojalle, joka Tukholmassa
hoiti isänsä laajoja kauppa-asioita.
-- Minä olen Gabriel Tuderus, sanoi Gabriel astuessaan sisään.
-- Tunnen miehen sekä muodon että maineen, sanoi Schaefer, ja totta
puhuen on muoto mainetta parempi. Mitä sinä haluat? Istu, aja asiasi!
-- Minä tulin tytärtänne kihlaamaan, sanoi Gabriel tyynesti.
-- Kuule, poika, sanoi pormestari, mene ensin nukkumaan, sillä taidat
puhua höyryn vaikutuksesta.
-- Koko eilisillan istuin professori Stodiuksen huoneessa, vastasi
Gabriel. Jos höyryä päässäni on, niin ei se ainakaan juomista ole
lähtenyt.
-- Mikä se sitten sinun päähäsi tuo tuollaisia järjettömyyksiä?
-- Rakkaus.
-- Vai rakkaus? Mene Jerikoon ja anna viiksiesi kasvaa ja tule sitten
vasta puhumaan rakkaudesta.
-- Ei se rakkaus kai viiksistä kiinni riipu, sanoi Gabriel.
-- Ei, mutta ei sitä lapset kaikkia asioita ymmärrä.
-- Kyllä kahdeksantoistavuotias jo tietää, mikä luonnon laki on.
-- Kuule, poika, minä luulin sinun laskeneen leikkiä. Ethän vain
tarkoita täyttä totta?
-- Täyttä totta, sillä ei minulla ole aikaa käydä kaupungin
pormestaria leikillä hauskuttamassa.
-- Minä voin potkaista sinut ulos ovesta.
-- Sitä minä tohdin järkiään epäillä, sillä eipä vielä ole kenenkään
jalka selkääni koskenut, mutta sitä useammin minun jalkani toisten
selkään.
-- Ja sinä aiot hävyttömyydellä saada tyttäreni?
-- Ei kai tässä livertelyt ja mairittelutkaan auttaisi.
Schaefer nousi, käveli huoneessaan ja katseli tuon tuostakin
Gabrieliin. Ensiksi hän ajatteli huutaa renkinsä sisään heittämään
hänet pihalle, mutta sitten häntä alkoi miellyttää Gabrielin reipas
menettely, ja hän päätti ainakin keskustella pojan kanssa.
-- Onko sinulla millä vaimosi elätät? kysyi hän.
-- Kyllä sekin vielä tulee. Kyllä kakku kierii tekevän tielle.
-- Miksi sinä aiot?
-- Papiksi.
-- Minun on vaikeata ajatella sinua evankeliumia saarnaamassa. Luulin
sinun lakia tutkivan, kun jo aina rangaistusta harjoitat.
-- Kyllä se kirkkokin kovaa kouraa tarvitsee. Jollei muualla, niin
Lapissa ainakin, jossa vielä pakanuus vallitsee.
-- No, kun ensin olet valmis pappi, niin tule sitten tänne, niin
keskustellaan asiasta.
-- Keskustellaan nyt jo, kun kerran yksissä ollaan, sanoi Gabriel.
-- Näyttää siltä, kun sinä aikoisit tämän asian yksinäsi päättääkin.
-- En yksinäni, vaan tyttärenne kanssa.
-- Tietääkö hän tästä?
-- En kai minä tässä omiani ole puhumassa.
-- Ja hän on tietysti ajanut sinut pois luotaan.
-- Ei juuri niin, ei se siltä näyttänyt.
-- Mitä sinä tarkoitat?
-- Sitä, että ei hän minua pois aja, koska hän suuteli minua.
-- Tiedätkö, mitä minun tekisi mieleni tehdä? huusi Schaefer.
-- En.
-- Lyödä sinua.
-- Lyökää vain, jos se mieltänne keventää, mutta takaisin teidän myös
saamanne pitää.
Schaefer käveli kiivaasti pitkin huonetta. Hän pysähtyi Gabrielin
eteen ja sanoi:
-- Sinä olet päättänyt ottaa tytön omaksesi.
-- Saada minä olen hänet päättänyt, en ottaa, saada teidän omasta
kädestänne.
-- Ja sinä uskot sen tapahtuvan, sinä todella uskot sen
mahdolliseksi?
-- Enhän kai muuten täällä olisi. Teidän luvallanne minä tahdon
hänet saada, sillä olen minä mitä muuta tahansa, varas en ole. Minä
suutelin häntä eilen ensi kertaa, mutta toistamiseen en sitä tee
teidän luvattanne. Ja kun tytärtänne rakastan, niin tahdon taistella
niin kauan kanssanne kuin hänet annatte minulle.
-- Onko tämä tänne-tulosi Barbaran neuvoma?
-- Ei. Minä en miesten asioissa kysele naisilta neuvoa.
-- Se oli oikea vastaus. Ja mitä sinä nyt minulta tahdot?
-- Lupaa käydä talossanne ja tavata tytärtänne.
-- Jos sen kiellän.
-- Jos sen kiellätte --
Gabriel katsoi maahan, nosti sitten silmänsä ylös ja katsoi suoraan
pormestaria silmiin.
-- Eiköhän mies sitäkin kestä, sanoi hän.
-- Me puhelemme tästä toiste enemmän, sanoi Schaefer. Täksi kertaa
saa tämä riittää. Mutta, jotta tietäisin, mistä sinut saan käsiini --
Schaefer hymyili, avasi viereisen huoneen oven ja sanoi:
-- Niin mene tuonne.
Gabriel katsoi hämmästyneenä häneen.
-- Niin, niin, jatkoi pormestari. Mene peremmälle taloon. Jostain
huoneesta löydät Barbaran. Ja sitten puhumme asiasta lähemmin tänään,
tai huomenna, tai ylihuomenna -- tai jonain muuna päivänä. No,
mitä siinä hölmönä seisot! Totta kai minun täytyy antaa tyttäreni
kihlatun käydä talossani. Mutta muista, lopullista lupaustani en ole
vielä antanut, sillä täytyyhän minun ensin laskea, paljonko annan
tyttärelleni myötäjäisiä. Ja täytyyhän isällesikin asiasta ilmoittaa.
Kuin huumaantuneena oli Gabriel kuunnellut Schaeferiä voimatta uskoa
omia korviaan. Hän meni osoitettua ovea kohden kuin unessa. Schaefer
pidätti häntä:
-- Sanohan suoraan, olitko sinä aivan varma minun suostumuksestani?
-- Olin alussa, mutta kyllä minä jo lopulla arvelin, että kaivoon
sitä ajettiin.
-- Siltä se minustakin näytti. No, tahdon minäkin nyt kertoa
sinulle jotain. Jo kuukauden päivät olen joka ikinen ateria saanut
kuulla sinusta puhuttavan. Poikani Erik ja Barbara ovat sinua
minulle syöttäneet. Erik varsinkin pitää sinua jonain uutena enkeli
Gabrielina. Ja niinpä tunnen tarkoin kaikki tappelusi ja tiedän
kaikki hyvätkin tekosi, sillä niitä näkyy olevan yhtä viljalti kuin
tyhmyyksiäsikin, vaikka eihän maailma hyviä juoruja levittele.
Lapset, kuten Erik, niitä huomaamattaan kertovat. Minä olen näin
tullut sinut tuntemaan tarkoin, ehkä paremmin kuin itse tunnetkaan.
Ja kun yhden ruokalajin nauttiminen väsyttää, niin eihän ollut
muuta neuvoa minulla kuin päästää sinut taloon kuullakseni jostain
muustakin puhuttavan kuin sinusta. Että Barbara sinua rakasti, sen
huomasin jo aikoja sitten. Hän alkoi käydä niin usein Stodiuksen
Leenan luona. Kun nuori, iloinen tyttö valikoi kuuron, vanhan akan
seurakseen, niin on sen takana aina nuori mies. Sitten huomasin sen
merkillisen yhteensattuman, että tyttö pujahti professorin asuntoon
aina vähän sen jälkeen, kuin sinä olit kulkenut ikkunani ohitse.
Ja kun näin, että sinä olit Stodiuksen ystävä, niin olit minunkin
ystäväni, sillä se mies on saanut sieluunsa ainaisen sunnuntain, ja
silloin ollaan vain hyvien ihmisten seurassa. Minä olen jo monta
aikaa odottanut käyntiäsi ja olen ihmetellyt viipymistäsi. Sinä et
juuri häikäile etkä viivästele, ja kummastelinpa, että näin paljon
aikaa tarvitsit tähän valmistuessasi.
-- Minä en uskonut onneani mahdolliseksi, sanoi Gabriel ja lisäsi
sitten: Ja olenhan minä niin vasta-alkaja tässä asiassa.
-- Jos missään, niin siinä me kyllä pian opimme, sanoi nauraen
pormestari.
-- Minä en tiedä, kuinka teitä kiittäisin --
-- Ole kiittämättä, se on viisainta. Mene nyt jo, sillä huomaanpa
sinun levottomana paikallasi seisovan, ja ajatuksesi ovat Barbaran
luona. Mene, mene, tämä hetki kuuluu hänelle. Meillä kahdella on
aikaa puhella myöhemmin.
Ja hän lykkäsi Gabrielin ovesta sisään ja sulki sen hänen jälkeensä.
Sitten otti hän hatun päähänsä, meni pihamaan poikitse ja avasi
Stodiuksen taloon vievän oven. Ja hetkisen päästä nuo ystävykset
istuivat viinin ääressä, jonka Leena kävi noutamassa pormestarin
kellarista.
Kun pikku Erik palasi kymnaasista ja Barbara hänet näki, niin hän
sulki pojan syliinsä ja suuteli kiihkeästi.
Mutta poika huitoi käsillään vastaan ja kiukkuisena puhisi:
-- Anna minun olla! Mikä noita likkalapsia riivaa aina, kun ne eivät
voi antaa miesten olla rauhassa?
-- Minä olen kihlattu Gabriel Tuderuksen kanssa, sanoi Barbara.
-- Oletko? Oikein todella? Se oli siunattu asia, sillä nyt hän saa
opettaa minulle, kuinka se toisen miekan katkaiseminen käy.
-- Vai itseäsi sinä heti ajattelet!
-- Itseäsi sinäkin ajattelet, kyllä minä jo tyttölapset tunnen, sanoi
Erik. Ja onhan hän lankona minullekin jotain velkapää neuvomaan.
Nauraen suuteli Barbara taas häntä, mutta Erik sylkäisi ja sanoi:
-- Hyi perhana! Älä tule enää minun suuhuni, sen minä sinulle sanon.
En minä ole mikään vauva, vaan mies.
Barbara nauroi.
-- Naura vain, sanoi Erik, mutta kun minä ensi Martin-päivänä täytän
yhdeksän vuotta, niin en annakaan enää likkojen lipiä ja nuolla
naamaani.