VI

Martinus Stodius, itämaisten kielten professori, istui

työhuoneessaan, joka samalla oli hänen makuuhuoneensa. Talvinen

hämärä oli jo verhonnut kaupungin, ja varjot kulkivat huoneessa

peittäen kaikki sen esineet. Punainen juova taivaanrannassa kajasti

viimeisenä silmuna siitä suuresta verkosta, jonka aurinko oli

heittänyt yli maan ja nyt kokosi kultaisten porttiensa taakse.

Sinisenä hohti hanki ikkunan alla.

Stodius katsoi ulos ikkunasta, mutta hän ei nähnyt tästä mitään,

sillä hänen ajatuksensa kulkivat kauaksi ohi seutujen, yli

taivaanrannan, pois maan piirin rajasta, etsien vastausta siihen

suureen kysymykseen, joka aina hänen sielunsa pohjalla eli: mitä

elämä on? Liikkumattomina lepäsivät hienot, kalpeat kädet tuolin

käsipuilla, liikkumaton oli katse, ja huulilla oli juhlallinen

vakavuus. Hiljaa kohosi oikea käsi ja siveli pitkää valkoista partaa.

Hän ei kuullut ei nähnyt mitään. Hän ei havainnut sitä, että

hänen vanha palvelijattarensa, seitsenkymmenvuotias Leena, aivan

valkotukkainen vaimo, kuuro ja hieman ontuva, oli parikin kertaa jo

raottanut huoneen ovea, mutta aina jälleen vetäytynyt pois.

Kaikista niistä ihmisistä, jotka Stodiuksen pitkän elämänajan

varrella olivat hänen luonaan olleet, oli Leena ollut uskollisin,

uskollisempi kuin professorin oma tytär, joka mentyään naimisiin

erään yliopiston professorin kanssa ei koskaan käynyt isäänsä

tapaamassa. Hän uskoi sitä, mitä muutkin, mistä professoria

julkisesti oli syytetty, minkätähden häneltä oli uhattu ottaa

paikka konsistoriossa, paikka kirkon penkissä, oikeus luennoida,

vieläpä kieltää hoitamasta kirkkoherranvirkaansa Naantalissa, että

hän nimittäin harjoitti salaisia tieteitä, että hän seurusteli

paholaisen kanssa. Leena yksin, joka ei mitään kuullut toisten

puheista, uskoi, että professori oli maailman paras ja maailman

viisain mies. Heidän väliltään oli vähitellen kadonnut palvelijan

ja isännän suhde, ja haudan partaalla seisominen loi sen hellyyden,

joka ei koskaan ujostele itseään näyttämästä peläten muuten katuvansa

sen laiminlyömistä, kun se tulisi liian myöhään. Leenan kuurous

esti heitä puhelemasta, mutta puhuivathan silmät, ja usein laski

vanha professori hienon, valkoisen, melkein naisekkaan kätensä

Leenan kädelle, ja Leenan kasvot silloin aina kirkastuivat. Ja kun

professori istui työnsä ääressä, niin luki Leena raamattua, tuota

kauan toivottua kirjaa, jonka hän vasta vanhoilla päivillään oli

saanut ja jonka suurimman osan hän tiesi tuon rakkaan professorin

pitkinä talvi-iltoina suomentaneen. Se oli hänen lohdutuksensa, ja

tyynenä odotti hän elämänsä illan loppua, eikä hänen mielessään ollut

pelkoa eikä vapistusta. Joka kevät hän tuuletti niitä itse kutomiaan

ja ompelemiaan hienoimmasta palttinasta tehtyjä ruumisvaatteitaan,

jotka hän jo kaksikymmentä ajastaikaa oli pitänyt valmiina.

Jos porvarit professoria kammosivat, yliopiston miehet tuomitsivat,

niin ylioppilaat jumaloivat. Hän oli heille ainainen esikuva

ihmisestä ja hänen loppumattomasta pyrkimyksestään. Ja kun he eivät

muuten osanneet eivätkä voineet rakkauttaan osoittaa, niin toi

jokainen lomalta Turkuun tultuaan eväistään parhaimman osan Leenalle.

He uskoivat, että Stodiuksella oli salaiset voimat hallussaan,

sillä useinhan hän kulkiessaan jonkun nuorukaisen ohitse kadulla

oli pysähtynyt, kutsunut miehen luokseen ja silloin puhunut hänelle

kysymättä mitään, tuon salaisten voimien antaman tiedon kautta

ymmärtäen kaiken sen, mikä toisen mieltä lannisti. Hän ymmärsi kaiken

eikä mitään tuominnut.

-- Minä olen elämässäni saanut paljon kärsiä, siksi toisten

kärsimykset ovat tulleet minulle pyhiksi, sanoi hän.

Kun Gabriel Tuderus avasi oven professorin huoneeseen, kääntyi tämä

heti häneen päin ja sanoi:

-- Minä odotin sinua! Sinä tulet tänään niin myöhään. Miksi? Joko

taas olet ollut katukahakassa?

-- Katukahakat ovat unohtuneet sen jälkeen kuin aloin käydä teidän

luonanne.

-- Niin, sinä olet jo kuukauden ajan käynyt minun luonani ja vieläpä

hyvin useinkin, sanoi Stodius, ja hänen silmissään oli veitikkamainen

välke. Kuka olisi uskonut, että Gabriel Tuderuksessa herää sellainen

tiedonjano, sellainen palava into salattuihin tieteisiin? Etkä sinä

ole ainoa, jonka mielessä on kysymysten suuri parvi herännyt. Minun

kummityttäreni Barbara, pormestari Schaeferin tytär, on myöskin

kuukauden ajan käynyt ahkerasti luonani.

-- Onko hän täällä, onko hän teidän luonanne? huudahti Gabriel.

-- Tuskin tällä haavaa, sillä ethän ole tullut tavallisella

hetkelläsi. Mutta joka kerta, kun sinä olet ollut minun luonani,

on hän istunut tuolla viereisessä huoneessa Leenan vieraana. Kun

seinä on ohut, niin hän on saanut kuunnella meidän keskustelujamme,

sillä, kuten tiedät, ei Leenan kanssa voi kukaan keskustella, kuuro

kun hän on. Ja näin olette te molemmat olleet minun oppilaitani, ja

usein sinulle puhuessani olenkin puhunut hänelle. Tiedätkö poika,

että minä jo heti alusta alkaen olen huomannut kaiken, ymmärtänyt

tuon tiedonjanon sinussa ja kummityttäressäni. Sinun matkasi minun

luokseni on joka päivä kulkenut pormestarin talon ohitse, ja kun

nämä talot ovat vieretysten, niin pahakielisten ihmisten puheita

välttääksesi aloit tulla minun luokseni. Näin voit tullen ja mennen

kenenkään mitään aavistamatta kulkea hänen asuntonsa ohitse. Minä

olen nähnyt tuon tunteen syntyvän, nähnyt, miten se on kaikki

vallattomat voimat sinussa taltuttanut ja tehnyt sinusta suuren

uneksijan. Ja minä olen käyttänyt hyväkseni aikaa ja istuttanut

sieluusi kaiken sen, minkä toivon siellä versovan. Ja minä tiedän,

niin varmasti tiedän, että se kylvö, joka silloin ihmissieluun

tehdään, kun hän ensi kertaa rakastaa, se kerran nousee suurena ja

voimakkaana laihona. Rakkaudesta meissä kaikki hyvä herää ja varttuu.

Nyt sinulla on elämän ihana toukokuu, toiveiden ja unelmien aika, ja

käyköön sinun kuinka tahansa elämässä, alku sinun elämäntyöllesi on

rakkauden varjossa laskettu, ja minä iloitsen siitä, että minä olen

se kylväjä ollut. Katsohan, lapsi, minä olen tahtonut sanoa tämän

sinulle tänä kauniina talvihämynä.

-- Te minun vanha, hyvä ystäväni! sanoi Gabriel ja puristi vanhuksen

kättä.

-- Lapsi, lapsi, minä olen elänyt sinussa omaa nuoruuttani, ja iloni

on ollut niin suuri. Minä olen tuntenut, miten kaikki sinussa on

niin erilaista ja kuitenkin niin samaa kuin minussakin. Minä olen

elänyt koko elämäni yhden suuren unelman keskellä heräämättä siitä

hetkeksikään. Siksi olen jotain saanut aikaan, siksi olen tullut

kyllä häväistyksikin, mutta myös sanomattoman onnelliseksi. Minä

olen uskonut, että kaiken näkyväisen takana on ihmeellinen salattu

maailma. Sen portilla olen seisonut ja kuunnellut sen maailman outoja

ääniä. Se on ollut minun unelmani. Sinä luot unelmasi toisin kuin

minä, jokainen luo sen omalla tavallansa, mutta minä tiedän, että

sinun elämäsi ei ole hukkaan heitetty, vaan kerta on elosi ehtoona

laihosi oleva runsas ja kullankuultava mailleen menevän auringon

valossa.

-- Minä tunnen, miten te otatte levottoman sydämeni kuin aran linnun

käteenne, ja minä tunnen, miten sen on siinä hyvä olla.

-- Minä tahdon painaa syvälle sieluusi nämä sanat: Älä koskaan epäile

unelmiasi, älä silloinkaan, kun niiden tähden saat kärsiä. Kun viime

kesänä kuljin lehdossa, näin linnun, -- muita kirkkaammin se lauloi.

Lentonsa arka oudoksutti minua, lähemmäksi astuin, sokea oli lintu.

Meidän täytyy jotain kadottaa, ennenkuin sävelet soivat syvimmin,

täytyy sinun niinkuin täytyi minunkin. Tyly on elämä, niin harvoin

se yhdessä katkoo elämän sekä lemmen langat. Niin harvoin voivat

ihmiset löytää sen, minkä kohtalo heille sääsi. Jos lemmen löydät,

niin et sitä tunne, jos sen tunnet, et osaa sitä luonasi säilyttää.

Sattumusten sarja kirjava, kohtalon lankojen leikki on elämä. Mutta

käyköön sinun kuinka tahansa, niin tiedä, että suurimmat ilomme me

saamme ostaa suruilla. Niin tein minä, ja niin teet sinäkin kerran.

Sille, jota elämä rakastaa, se antaa suuren surun. Ja suru putoo

kuten hiekkajyvä simpukan sisään, ja simpukka kokoo sen ympärille

omasta itsestään kimaltelevan aineksen ja näin synnyttää helmen.

Kuten ihana helmi, jossa taivaan kaikki värit kuvastuvat, on jokainen

oikea ihmiselämä, ja suru on se pieni jyvä, joka sen keskessä on.

Näin on käynyt minunkin. Koko elämäni, koko työni on rakennettu surun

ympärille.

Stodius vaikeni. Ja sitten hän alkoi kertoa tarinaansa kuin itsekseen

puhuen.

-- Minä olin vain kaksi vuotta naimisissa. Vaimoni kuoli, ja ainoa

lapsemme, tyttäreni, jäi huostaani. Vaimoni ei koskaan minua

rakastanut, minä tiesin sen, ja hänen tyttärensä peri äitinsä

luonteen. Jo varhain huomasin, että hänellä ei ollut mitään tunnetta

isäänsä kohtaan, ja kun hän varttui naiseksi, meni hän naimisiin. Hän

asuu nyt täällä, samassa kaupungissa, ja on minulle vieraampi kuin

vieras. Silloin minun sydämeni, joka oli täynnä rakkautta, josta ei

kukaan ollut huolinut, etsi olentoa, jolle kaiken saisi antaa. Minä

näin Tukholmassa hänet, joka tuli kohtalokseni, ja minun ajatukseni

kutoivat sadun lukin lailla kimaltelevaa verkkoansa vangitakseen

hänet. Kuinka elämä rautaisella kädellä johtaa meitä. Hän oli minulle

kaikkeni, kun tuli toinen, vei omani, anasti aiottuni. Hän oli nuori,

minä jo keski-ikäinen, hän aatelisherra, minä köyhä oppinut: Minä

pakenin silloin Viipuriin ja olin siellä opettajana. Kun yliopisto

perustettiin, astuin sen opettajien riviin. Mutta tuota yhtä en

unohtanut.

-- Ja hän, tuo rakastettunne?

-- Eräänä päivänä oli ylhäinen herra hänet jättänyt. Silloin hän

meni naimisiin miehen kanssa, joka oli kyllin jalo ymmärtääkseen

kaiken. Minä sain tiedon, että heille syntyi tytär, jonka kummiksi

minut merkittiin. Ja sitten nuo molemmat vanhemmat saapuivat Turkuun.

Näin elimme onnellisina yhdessä, kunnes tuoni tavoitti äidin. Minä

olin valikoinut tämän talon asunnokseni, sillä hän asui viereisessä

talossa, ja pienen oven kautta voin olla heidän pihallaan. Usein tuo

nainen sen on avannut ja istunut tuossa, missä sinä nyt, ja äidin

jälkiä on seurannut tytär, sillä tuo nainen oli pormestari Schaeferin

toinen puoliso ja Barbaran äiti.

Hämärässä oli ovi auennut, ja kynnyksellä seisoi vavisten nuori

tyttö. Kun Stodius oli kertomuksensa lopettanut, juoksi hän

professorin luo ja kietoi kätensä hänen kaulaansa ja suuteli häntä.

Näin lepäsivät he kauan sylitysten talvi-illan hämärässä.

Mutta hellästi erotti Stodius tytön käsivarret kaulastaan ja sanoi:

-- Rakas lapsi, sinä olet tänään tuottanut minulle suuren ilon,

niin suuren, että mieleni pyytäisi jäädä luoksesi, mutta ehtoo on

jo pitkälle kulunut, ja minun on mentävä. Johannes Kemiensis kaipaa

minun apuani. Kuukausi sitten tuli hän ylioppilaaksi, on lukenut

yöt ja päivät, ja nyt hänet on tauti löytänyt. Hän on tänä aamuna

sylkenyt verta, ja minun täytyy mennä hänelle viemaan lääkkeitä.

Minun on nyt vaikea erota sinusta, lapsi, mutta tiedänhän, että

poissa ollessani sinä olet huoneessani, ja tiedänhän, että tunteesi

kukkivat.

Hän suuteli Barbaraa, puki ylleen pitkän tumman viittansa, otti

pöydältä rohtopullon ja poistui.

Ja hämärässä huoneessa seisoivat Gabriel ja Barbara liikkumattomina

uskaltamatta sanaakaan vaihtaa; heidän sydämensä löivät kiivaasti, ja

he tunsivat, miten outo verkko veti heidät yhä lujemmin apajaansa.

Vaistomaisesti he lähestyivät toisiaan, käsi etsi kättä, syli syliä.

Kun professori palasi huoneeseensa, istuivat molemmat nuoret

käsitysten sanaakaan vaihtamatta.

Viereisestä huoneesta kuului Leenan ääni, kun hän luki:

-- Jos minä ihmisten ja enkelten kielillä puhuisin ja ei minulla

olisi rakkautta, niin minä olisin kuin helisevä vaski, taikka

kilisevä kulkuinen.