IV

Jonas Cajanus, jonka luo Matthias Mathesius oli matkalla, oli kookas,

pellavatukkainen mies; missä hän liikkui, siellä erotti hänet hänen

leveistä hartioistaan ja uljaasta ryhdistään. Kookas hän oli ja

väkevä, peloittavan väkevä, ja koska hänen pellavatukkansa joka

taholle haarotti ja poskilihakset hypähtelivät, niin tiesi, että

kohta hän lyö, ja silloinpa nähtiin verisiä leukaluita, katkenneita

sääriä ja verilihalla olevia läiskiä toisten syntisissä ruumiissa.

Harvoin tämä tällainen puuskaus kuitenkin tapahtui, sillä yleensä oli

Cajanus rauhan mies, ja moni toveri oli saanut tuntea ja tuta hänen

auttavaa mieltään.

Tämä mies, joka ei koskaan nauranut ja yksitotisena kulki tietään,

oli iskenyt silmänsä hentokaiseen tyttöön. Ja niinpä eräänä kauniina

päivänä kutsuttiin Cajanus rehtorin eteen, ja häpeissänsä ja ujona

seisoi roteva mies kuulemassa tuomiotaan, joka kuului niin, että

hänet oli vihittävä yhteen tytön kanssa kristilliseen avioliittoon.

Nöyränä alistui Cajanus tähän koettelemukseen, vaikkakin sisuksissa

myllersi pahasti.

Lassi Porjarin saunaan hän pääsi asumaan, ja siellä synnytti piankin

hänen vaimonsa tyttölapsen, joka viikon elettyään kuoli.

Sinne saunaan he sitten jäivät asumaan, ja kun elatuksen saanti oli

huonoa, piti Cajanuksen siippa, hento Katriina, pientä kauppaa,

myyskennellen viinaa ja tupakkaa. Ja näin he elää retustivat päivästä

toiseen.

Loma-aikoinaan käväisi Cajanus kotonaan Pohjanmaalla, mutta vaimoaan

ei hän koskaan mukanaan kuljettanut, koska kahden matka olisi

tullut liian kalliiksi. Pääasiassa johtui tämä varmaankin siitä,

että Katriina vasta äskettäin oli oppinut tavaamaan eikä muutenkaan

käytöksensä puolesta ollut sopiva pappilaan vietäväksi.

Kun Mathesius iso lekkeri kourassaan avasi oven Lassi Porjarin

saunaan, niin löyhähti hikinen höyrypilvi häntä vastaan ja kuului

saunan lauteilta kimakka parahdus. Katriina siellä kokoili

vaatteitaan alastomuutensa verhoksi. Mutta ikkunarähjän luota kuului

Cajanuksen jykevä ään:

-- Astu sisään vain!

Siinä istui Jonas Cajanus aivan ilkoisen alasti lavitsalla ikkunan

kulmauksen kohdalla lukien hebrean kielioppia, koska sitä kieltä

oli maallisessa paratiisissa viljelty ja enkelit sillä nytkin

kuhertelivat taivaallisen paratiisin niityillä.

-- Älä säikähdy, vaan kömmi peremmälle, sanoi hän tulijalle. Taidat

hiukan kummastua meidän asuamme asunnossamme. Syynä on se, että eilen

piti Porjari-isäntäni kemuja ylen komeita, ja niin tarvittiin oikein

aika löyly päitten selvitykseksi tänä aamuna. Porjarin vieraitten

kylvyn jäljeltä tämä asunto vielä on lämmin ja siksi meidänkin

pukumme ohuenlainen. Mutta mitä siitä, mitä siitä, syntinen ruumis

ei ole mikään hävettävä asia. Ja mikä tuo sinut tänne, koska näen

lekkerin ja oikein ison kädessäsi?

-- Viinojahan minä hakisin, vastasi Mathesius. Saimme muutamia

beaaneja käsiimme ja aiomme iltaa viettää yhdessä. Pojista on pari

oikein jymyrikasta. Siitä arvaat, että ilo tulee olemaan kattoon

asti. Sinäkin tulet arvattavasti joukkoomme.

-- En tiedä, tulenko, vastasi Cajanus laskien kirjan kädestään, ja

huutaen lauteille päin hän jatkoi: Tule alas, muija!

-- Anna kun jotain päälleni saan, kuului vastaus.

Sieltä tulla vilahti hento Katriina, tervehti tulijaa, aatuaan rahat

hän otti lekkerin käteensä ja meni Lassi Porjarin kellariin, jossa

hän sai varastoaan pitää.

Jonas Cajanus katseli, miten Katriinan hameen helma katosi oven

raosta, kurkisteli ikkunasta, miten hän kulki pihamaan poikki, loi

sitten vakavan katseen Mathesiukseen ja sanoi:

-- Sen minä sinulle kokeneena sanon, että varo sekaantumasta naisiin

Suloinen myllerrys se alussa on miehen sisälmyksissä ja levottomana

hän heittelehtii vuoteella, kun nainen ajatuksissa kiertää, mutta

kun olet naisen sitten omaksesi saanut, niin kirvelevä kiukku herää

sisässäsi oman lihasi heikkoutta vastaan. Kirvelevä kiukku, sanon

minä, oikea helvetin esimaku, ja silloin sitä huomaa, että nainen on

se viraapelityö, mikä tehtiin kaiken muun luomakunnan valmistuttua,

että hänet on annettu miehelle, jotta tämä uskoisi löytäneensä

paratiisin ja äkkääkin istuvansa helvetin kuumimmalla kiukaalla. Varo

sinä itseäsi naisesta, sen minä sanon.

-- Mutta minkä sille mahtaa, jos nainen väkipakolla pääsee

ajatuksiin? sanoi Mathesius.

-- Neuvonpa sinulle keinon, sanoi Cajanus. Kun huomaat, että

pääsi kuumenee ja pitkin ihosi pintaa kulkee kihelmöivä väristys,

kun kurkkua himo kuristaa ja sylki suussasi kuivaa, niin riisu

vaatteet yltäsi ja mene järveen. Ja kun siellä puhtaissa laineissa

uiskentelet, niin vannonpa, että nainen unohtuu. Jos on talvi, niin

kierittele ilkoisen alasti hangella, ja takaanpa, että kun kalisevia

hampain ja värisevin polvin huoneeseen tulet, niin autuaana hymyilet

vähän ajan päästä. sillä nainen on kadonnut mielestäsi.

-- Kun sinä keinon niin hyvin tiedät, niin miksi itse hairahduit?

-- Oli kesäinen ilta ja ukkonen kuljeksi ilmassa, vaikka ei vielä

paukahdellut, kierteli vain taivaan nurkkia kuin kettu haaskaa. Minä

istuin lehdossa tytön parissa, eikä järveä, ei jokea, ei lähdettä,

jonne olisin voinut mennä, ollut missään näkyvissä, sanoi Cajanus, ja

raskas huokaus kohosi hänen rinnastaan.

-- Tukala paikka!

-- Tukala paikka! Ja eikö se ole kirottu asia, että tuollainen

napataatta, tuollainen kruikka, tuollainen langanpätkä, kuin tuo

minunkin muijani on, tällaisen miehen, jolla on hartiat kuin härällä

ja ruumis kuin karhulla, voi tehdä aivan hervottomaksi ja saada

lankeamaan? Minä muistan, miten hän heiluttaa hiepautteli kädessään

mansikan vartta, jossa kaksi kaunista, punaista marjaa heloitti,

muistan, miten hän pisti toisen suuhunsa ja sitten ojensi toisen

tätä läpeäni kohden, joka järjen kulkuväyläksi on määrätty, ja miten

hän tuolla pienellä marjalla järkeni samensi, niin että koppasin

hänet syliini. Eevalla oli omena, ja me syytämme Aatamia, joka siitä

puraisi. Turha syytös, aivan turha syytös, sen huomaan, kun itseäni

katselen ja omaa kohtaloani visusti tutkin ja punnitsen. Ei omenaa,

ei omenaa, vaan mansikka, pieni punainen marjan pipana, ja mies on

naisen hallussa. Mutta jos hän silloin sai yliotteen ja luontoni

kumosi, niin kyllä hän sittemmin on saanut tuntea, mikä miehen voima

on. Ei löydy sitä paikkaa hänen ruumiissaan, ei pikkusormeni kokoista

länttiä, johon ei minun käteni olisi läiskähtänyt, eikä tässä

saunassa ole sitä palkinpiirtoa, johon en olisi häntä nutistanut, kun

hän alkaa mekastaa. Sillä tiedä, vaikka nainen sanan määräyksestä

on tuomittu miehelleen alamaiseksi, niin tyytyykö ja alistuuko hän

siihen! Ei tyydy, ei alistu, vaan silmille se hyppää kuin vihainen

kissa, ja kieli sen käy taukoamatta suussa, ja ääni on kovin kimeä.

Silloin ei auta muu kuin oikea kuritus ja Herran nuhde tuntuvassa

muodossa. Runsaasti sitä onkin saatu täällä tämän nokisen katon alla

viljellä, mutta niinpä on miehen valta vielä pysynyt.

Ja Cajanus nousi, ja alastomana hän käyskenteli pitkin pienoista

saunaa, pysähtyi, kun Katriina toi sisään lekkerin, ja karjaisi:

-- Pysy pihalla!

Nopeasti katosi Katriina ovesta.

-- Katsohan veljeni ja ystäväni, nainen hämmentää paljaalla

läsnäolollaankin miehen ajatusten tasaisen juoksun. Eipä suotta,

eipä suotta sielun vihollinen aina ole lähettänyt kiusausta

naisen hahmossa miehen luo, kuten katolinen kirkko niin selvästi

pyhimystaruissansa opettaa. Ja kun minä nyt tahdon puhella sinulle

niistä monista asioista, jotka ovat mielessäni kypsyneet hiljaisen

mietiskelyn varjossa, niin ajoin tuon naasikan ulos, jotta ei hän

tyhmyydessään sanoisi jotain viisaitten lauseitten väliin ja siten

pilaisi kaikkea. Tiedätkö, mitä minä olen pohtinut ja punninnut, mitä

kohtaa ajatukseni ovat kiertäneet? Minkätähden me suomalaiset olemme

niin kurjassa asemassa? Sitä olen ajatellut. Ja kun ajattelen, että

me, joilla on oma kieli omassa maassamme, otamme oppimme vieraalla

kielellä, niin julmistun omaa tyhmyyttämme. Jos meillä olisi kieli,

joka on ruma ja koruton, joka ei ajatuksille taivu, niin enhän

napisisi. Mutta kun lueskelen raamattua, joka meillä nyt omalla

kielellämme on, kun katselen sitä kielioppia, jonka professori

Petraeus yhdessä Stodiuksen kanssa on rakentanut, niin sanonpa, että

hävetä ei tarvitse, ei tarvitse koskaan meidän omaa kieltämme. Ja

minä olen huomannut, että kieli puhuttuna on kyllä kansan elinvoima,

mutta että se vasta kirjoitettuna on sen kuolemattomuus. Ajattelehan,

veli, sitä onnen päivää, kun me uskoisimme omaan itseemme ja omaan

kieleemme, kun me näkisimme, että sitä voi käyttää muuhunkin kuin

kiroilemiseen, haukkumiseen ja talouden askarten ohjaamiseen, että

se soi ja helisee meidän huuliltamme kaikkien kauniitten ajatusten

tulkkina ja että me sillä voimme leimata ajatuksemme ikuisiksi

ajoiksi. Ei se ole sattuma, joka kielen rakentaa, vaan koko kansan

sielu elää sen soinnuissa, se on, verta meidän verestämme, ja

meidän kielemme se kalskahtaa kuin miekka ja se hyväilee kuin äidin

käsi. Siitä me imemme voimaa itseemme, kuten pienokainen, jolle

äiti helmassaan ojentaa täytelään rintansa. Ja monesti kun istun

yksinäni, niin puolikovaa minä kuiskaan: Suomi, rakas Suomi ja kaunis

Pohjanmaa! Ja on kuin sydämeni sulaisi noita sanoja sanoessani.

Ja hän vaikeni ja katseli pienestä ikkunasta lumiselle pihamaalle, ja

hänen koko ruumiinsa värisi, ja suupielissä tempoili niin omituisesti.

Mutta kun hän katseensa käänsi ja näki Mathesiuksen lekkerin, niin

kumartui hän sitä kohden, avasi tapin ja sanoi:

-- Katsotaanhan, ettei se penteleen narttu vain taas ole suorittanut

vanhaa konstiaan ja, kun on yksin saanut olla mittaamassa, ole

jättänyt astiaa vajaaksi. Paljonko sinä pyysit ja paljonko edestä

maksoit?

-- Viidestä kannusta!

-- Enkös minä arvannut sen naisen juonta, enkös minä arvannut!

Tämähän on viiden kannun lekkeri. Ja on vajaa!

Hän avasi saunan oven ja huusi:

-- Muija, tule heti tänne!

Ja kun Katriina tuli sisään, sanoi Cajanus jyrisevällä äänellä:

-- Vai sellaista peliä pohjalaisille! Mene heti ja täytä lekkeri,

niin että tappi sisään pantaessa ruiskauttaa viinasäteen

tapinpainajan kädelle. Vai vajaa mitta, ettet häpeä, sinä naaras,

ettet häpeä!

-- Kyllä ne tästäkin jo juopuvat, puolusteli Katriina.

-- Mistä sen tiedät? Pohjalaisen pää ei olekaan mikään kananpää, vaan

se kestää vaikka millaisen höyryn. Mene hänen matkaansa, Mathesius,

ja katso, ettei hän ilkeyksissään pane vettä täytteeksi, sillä senkin

tempun hän taitaa. Ja tule sitten, vaimo, minun luokseni, niin

palkkasi sinun saaman pitää!

Ja kun Mathesius kantaen täyttä lekkeriä tuli Lassi Porjarin

pihamaalta kadulle, niin kuuluipa saunasta kaksi ääntä, joista toinen

ukkosena jyrisi ja toinen kimakasti parkui.

V

Lauri Matilaisen tuvassa asuivat molemmat Tuderukset, Mathesiuksen

veljekset, heidän serkkunsa Matthias Mathesius ja Petrus Pictorius.

Yhdessä he asuivat, yhdessä söivät kotoa tuotuja eväitä, ja kun

puute tuli, niin yhdessä he näkivät nälkääkin. Tupa oli avara, se

sai valonsa kahdesta pienestä ikkunasta. Kaksikerroksiset vuoteet

olivat vastaisella seinällä, katosta riippui suuri oljista kyhätty

"himmeli", Pictoriuksen käsien tuote, sillä hänen sormensa olivat

yhtä nokkelat liikkumaan kuin kielensäkin.

Tupa oli tungokseen asti täynnä kansaa, sillä kaikki pohjalaiset

ylioppilaat olivat tulleet kemuihin. Tuvan pitkällä pöydällä paloi

yhdeksän talikynttilää, tunnuskuvana yhdeksästä runottaresta, ja

pöydän päässä oli itse ilon lähde, iso viinalekkeri, jota ahkerasti

käytiin kallistelemassa. Matthias Mathesius oli isäntänä, ja hän

kullekin kaateli tuoppeihin ilolientä.

Jota runsaammin miehiä tupaan kasaantui, sitä suuremmaksi tuli hälinä

ja iloinen mieliala, mutta sitä nolommiksi äsken vihityt ylioppilaat,

sillä heidän kukkaronsahan kustannuksella tämä iloinen mekastus

pantiin toimeen.

-- Ei tarvitse pahaa tykätä, kun on millä pykätä, sanoi eräs heistä

ja veti taskustaan esiin paksun kukkaron. Kyllä tämä poika maksaa,

minkä toiset juoda jaksaa. Yksi kerta sitä vain ylioppilaaksikin

tullaan. Ja kun sitä varten on saanut jumalattomasti hikoilla, niin

kannattaa nyt jumalallisesti ryypätä.

Ja kääntyen vieraittensa puoleen hän huusi:

-- Juokaa, miehet, minkä jaksatte, ei pidä puutetta oleman liemestä

niin kauan kuin pystyssä pysytte!

-- Älä rehentele, senkin kapasaksa siellä, äidinisäsi rahoilla sinä

kuitenkin tässä herrastelet, huusi Pictorius. Se mies onkin jykevä

ukko, toimelias, työteliäs, mutta saita, niin saita, että ropo

hyppysissä venyy. Kerronpa teille, miten hän kaikessa säästää, sillä

tunnenpa hänet hyvin, koska hän on minulle sukuakin. Tosin väärän

koivun takaa, mutta sukua kumminkin.

Ja Petrus Pictorius kertoi Oulun rikkaimmasta miehestä seuraavan

tarinan:

-- Rahaa sillä miehellä on, rahaa kuin roskaa, ja kuluisipa monta

ajastaikaa, ennenkuin Hooperin äijä ehtisi niitä räknätäkään. Paljon

on hänellä maallista hyvyyttä, mutta ei kukaan voi väittää hänen

sen kokoomisessa luvattomia keinoja käyttäneen. Säästäväisyydellä,

työllä ja ahneudella se on koottu. Ja niin tarkka hän on kaikessa,

että kaikkialta hän lannankin kokoo pelloilleen. Ja mikä on seuraus?

Ei kenelläkään ole vilja niin rehevää, ei niin hallaa kestävää eikä

niin runsasjyväistä. Sonta on kultaa, sanoo äijä. Ja tätä kultaa

varten on hänellä aina reessä tai rattailla vasu. Ja hevosensa hän on

opettanut sellaisiksi, että ne sillä pinnistyksen hetkellä pysähtyvät

ja odottavat, kunnes ukko on vasunsa ottanut, jotta kulta lämpöisenä

siihen moksahtaisi.

Koko seura remahti nauruun, muttei Hooperin äijän tyttärenpoika

piiloittautui häpeissään toisten taakse.

-- Lisää tavaraa, minun vatsani on avara, huusi äkkiä Sundelius, joka

oli kellistänyt lekkeriä ja huomannut sen kummallisen kepeäksi.

Suurilla korvoilla kannettiin olutta esiin, ja yksi uusista

ylioppilaista läksi kahdella sangolla viinaa hakemaan.

Kun höyry nousi miesten päässä ja veri kuumana suonissa sykki,

niin kasvoi rähinäkin. Välillä pistettiin tanssiksikin, sillä

olihan moni ylioppilas taitava pelimanni ja hankki sievoiset summat

soittelemalla häissä ja kutsuissa, eikä hyvän sovun hallitessa

unohdettu professorejakaan, vaan käytiin heillekin soittelemassa.

Tosin he sentään usein pyysivät, että heitä tästä kunnianosoituksesta

säästettäisiin. Vuoroin suoritettiin sirot ja kaunista käyntiä

kysyvät tanssit, vuoroin yllyttiin hurjaan piirileikkiin. Lopulta

tehtiin monta piiriä, joista ulompi oli aina sisempää suurempi. Ja

nyt lähdettiin "kaikenmaailmantanssia" menemään, ja piirit siinä

pyörivät aina vastakkaiseen suuntaan. Oli siinä juoksua ja rehkinää,

ja oli siinä varpaat tallautumisen vaarassa. Hikisinä taukosivat

miehet vimmatusta hypystä, ja aika kulaus juomaa kaadettiin kurkusta

alas.

Miehet alkoivat muistella omaa pennaaliaikaansa, ja halu maksaa

uudelle sukupolvelle kaikki se, mitä olivat kärsineet, heräsi heissä.

Teljettiin tuvan ovi ja alettiin antaa kasvatusta nuorisolle. Missä

beaani liikkui, siinä häntä tyrkittiin, ja jota vahvempi lykkääjä

oli, sitä kauemmaksi lensi poika, lensi toiselle puolen huonetta,

josta uusi tyrkkäys tai potkaus kiidätti hänet uusia vainoojia

kohden. Purskahti siinä jo muuan itkuunkin, mutta se maksoi hänelle

heti kuusi korvapuustia, tosin lievemmässä muodossa vielä, sillä

ne lyötiin kämmenellä eikä nyrkillä. Ja kun hän kerran oli alkanut

ääntä päästää, niin sai hän laulaa, laulaa minkä jaksoi ja vielä

tanssiakin, kunnes hän iskuista ja tanssista uupuneena vaipui maahan.

-- Tämä on sikamaista! karjaisi silloin se, joka depositiossa oli

uskaltanut Kempeä pilkata.

Kiljaisten syöksyi silloin pitkä Jurvelius hänen kimppuunsa, paiskasi

hänet maahan ja jyskytti hänen päätään permantoon.

Kiukkuisena, hammasta purren sähisi poika:

-- Jyskytä vain, jyskytä vain, ei se pää paperista ole!

Ja äkkiä hän ponnahti ylös, sylkäisi käsiinsä, hyppäsi tasakäpälää

korkealle ilmaan ja huusi:

-- Tulepas vielä, jos uskallat, sinä senkin humalasalko, sinä raato,

sinä ryökäle, sinä helvetin portinkanki. Tule, jos tohdit, ja minä

väännän sinut senkin seitsemään mutkaan, jotta koipiesi välitse

kurkistelet selkääsi, minkä näköinen se on.

Ja nyt alkoi heidän kesken rynnistys, jossa luut rutisivat ja miehet

läähättivät. Mutta lopulta makasi beaani suullaan, ja Jurvelius istui

hajareisin hänen päällään kuin satulassa kiskoen suuria hiustukkoja

hänen päästään.

-- Joko nyt on luonto otettu sinulta pois? sanoi hän, kun päästi

toisen silmät vetistävinä ja kiukun kuolan valuessa suupielistä,

kohoamaan pystyyn.

Ja ottaen päreen uunin korvalta ja halon uunin pielestä hän pani

päreen pojan toiseen ja halon toiseen käteen ja sanoi:

-- Seiso nyt siinä häpeämässä! Ja seiso yhdellä jalalla kuin haikara

ja ihmettele oman sisusi kiukkua ja luontosi kovuutta ja kiitä

Jumalaasi siitä, että olet joutunut oikean kurituksen alaiseksi.

-- Tuossa on sinulle kuritusta! huusi poika ja paiskasi halon

Jurveliuksen päätä kohden. Väistymällä vältti tämä iskun. Samassa oli

jo useampi mies pojassa kiinni, ja tämä oli kuin rautapihdeissä.

Jurvelius oikein tanssi vimmasta hänen edessään.

-- Tiedätkö, mitä sinä ansaitsisit, senkin peijuuni, tiedätkö? huusi

hän. Nöyryytystä ja oikein tuntuvasti, sillä huomaanpa, että sinulla

on kova luonto. Ja kurituksen sinä saapa oletkin!

Ja hän riisui kengän jalastaan ja löi sillä poikaa kummallekin

korvalle. Sitten täytti hän kengän oluella, sirotti pesästä tuhkaa

joukkoon ja sanoi:

-- Juo nyt!

Poika puri hampaansa yhteen.

-- Vai et aio juoda? karjui Jurvelius. Äitisi rinnoista sinä olet

kiukkusi imenyt, mutta nyt saat juoda nöyryytyksen maitoa.

Ja pistäen puukon terän pojan suuhun hän erotti hampaat toisistaan.

Nyt pitivät toiset väkipakolla suuta auki, kun Jurvelius sinne kaasi

kengästään juomaa.

-- No, mene nyt äläkä enää tee syntiä! sanoi Jurvelius, ja

kiukuissaan itkien väistyi poika tuvan nurkkaan.

-- Siitä tulee vielä esimerkiksi kelpaava ylioppilas, sanoi Matthias

Mathesius, ja oikea pohjalainen riitinki sen mielessä on. Mutta voi

niitä beaaneja, jotka tämänkin sarviaisjuhlan saavat hänelle korvata.

Minä en tahtoisi olla niiden miesten housuissa.

Tämän arvelun pitivät kaikki oikeana, ja moni ystävällinen katse

osui nurkassa olevaan poikaan. Hän oli napissut pennaaliaikansa

velvollisuuksia vastaan ja oli siis ansainnut rangaistuksensa, mutta

eihän hyvä kuritus ole muuta kuin ojennukseksi, arvelivat kaikki.

Sundelius istui penkillä nojaten seinään ja sääret harallaan imien

piippua. Viitaten kalpealle, hennolle pojalle hän huusi:

-- Hunsvotti! Lehmänsorkka! Pennaali! Tuo tänne kynttilä ja sytytä

piippuni.

Poika otti kynttilän pöydältä ja lähestyi arkana Sundeliusta. Kun hän

ei osannut pitää kynttilää niinkuin Sundelius tahtoi, neuvoi tämä

häntä, ja kun ei poika sittenkään osannut, löi hän tätä korville niin

että läjähti.

-- Sinä uppiniskainen nallikka! Kyllä minä sinua opetan palvelemaan.

Jollet sinä tee niinkuin minä käsken, niin annan sinulle niin vasten

pläsiäsi, että näet kaikkien taivaankappalten tanssivan polskaa

ympärilläsi.

Vavisten poika ojensi taas kynttilänsä ja pudotti sen samassa maahan.

-- Minä tapan tuon täin! karjaisi Sundelius.

Mutta samassa singahti äskeinen, kurituksen saanut poika hänen

eteensä ja huusi:

-- Anna sen pojan olla, sanon minä, tai sinun käy melkoisesti!

-- Sinäkö se olet? Etkö ole vielä saanut mielestäsi kylliksi nahkaasi

parkituksi? sanoi Sundelius.

-- Mitä siinä vielä valkoista paikkaa on, pian saat sen maalata

vaikka taivaankaaren väreillä ennenkuin tuohon poikaan koskea.

-- Älä sekaannu asioihin, jotka eivät sinuun kuulu, kaikui huutoja

pojan ympäriltä.

-- Peitotkaa minua, jos mielenne tekee, ärjäisi poika, ei tämä poika

hevillä nutistu. Mutta tuohon poikaan ette koske, ettekö näe, että

hän on heikko ja sairas. Hänen isänsä on kuollut, ja heitä on viisi

lasta, ja nyt hän on lukenut ja tehnyt työtä voidakseen kohta hankkia

niille elatuksen.

-- Älähän nyt viitsi suotta, esteli kalpea poika.

-- Pidä suusi kiinni, ärähti toinen, sillä minä se nyt puhun. Ja

nälkää hän on nähnyt ja puutetta sisarustensa tähden. Ja sellaiseen

mieheen en minä anna koskea, sillä totta vieköön, vaikka hän on

kalpea ja heikko, niin on hänessä ollut enemmän urhoollisuutta kuin

teissä yhteensä koko liudassa.

Syntyi hetkisen hiljaisuus.

-- Ei kukaan pohjalainen ole ennenkään yliopistossa puutetta nähnyt,

sanoi Matthias Mathesius, Ja mikä meidän on, on hänenkin. Leipää ei

hänen tarvitse surra.

-- Kyllä sitä minullakin vielä kakkua piisaa, sanoi poika ylpeästi,

en minä tullut kerjäämään hänen puolestaan. Mutta kajota ei häneen

saa.

-- Mikä sinä luulet oikeastaan olevasi? sanoi Sundelius, joka huomasi

toisten vaitiolosta, että kaikki hyväksyivät pojan teon, ja nyt

tahtoi kääntää huomion toisaanne. Mikä sinä luulet oikeastaan olevasi?

-- Tämmöinen olen kuin olen, pieni, mutta pahasisuinen.

-- Tuollainen vasikka, jonka päässä ei ammennettukaan viisaus pysy,

sanoi Sundelius.

-- Ainakin olen enemmän kuin sinä, joka et taida vuosikausiin olla

nähnyt kirjan kansiakaan.

-- Paljonkos tahdot, jos häpeet?

-- Sen näet sitten, kun sekin hetki tulee, sinä vanha haaska, sinä

haiseva raato, jonka piru on padastaan unohtanut, sinä ihmisten kiusa

ja Jumalan mieliharmi, sinä seivässääri, möhömaha, juopporatti, sinä

tieteen pesän mätämuna!

-- Vastaa nyt jo, Sundelius, huusivat toverit, jotka nauraen kuuntelivat

poikasen kiukkuisaa haukkumista.

-- Antakaa hänen puhua, antakaa hänen puhua, hänen sanansa ovat kuin

serafin soittoa, sanoi Sundelius. En ole vielä tavannut miestä, joka

veisi haukkumisessa minusta voiton, mutta nyt sen näen. Tuo poikanen

ei ole ainakaan suulleen langennut. Anna tulla vain!

-- Saamasi pitää, ja oikein kukkuramitalla, sinä maailmanlopun

villitys, sinä kaikkien paheiden ihana yhteenveto, sinä mädännyt

nauris. Oletko umpinainen, koska kupusi on niin paisunut niistä

juomista, jotka kurkustasi olet alasjuoksuttanut? Oletko päivääkään

selvänä ollut, koska silmäsi ovat nurin päässä? Milloinka olet

viimeksi nähnyt housujesi napit? Laihduttaa minä sinut tahtoisin,

laihduttaa siksi, kunnes siinä kuoppa olisi, missä nyt on pyöreä

kumpu, hikoiluttaa niin, että joki syntyisi sinun lähteistäsi.

Samassa sieppasi hän seinältä Sundeliuksen pään yläpuolelta piiskan,

ja heiluttaen sitä hän kiljaisi:

-- Jumal'auta nyt sinun syntistä hahmoasi!

-- Minä en ymmärrä, mikä meininki tässä on, sanoi Sundelius.

-- Näkemäsi pitää, sillä nyt sinä saat tanssia, loikkia polskan

jokaisesta korvapuustista, jonka äsken annoit.

-- Sinä olet villitty!

-- Kuka minut on siksi tehnyt? Sinä, joka sairasta löit. Ja nyt

ylös penkiltä! Minä en vastaa mistään, ellet heti paikalla nouse

jaloillesi.

-- Älä heiluta noin piiskaa minun nenäni edessä, taikka minun vihani

nousee.

-- Minä en pelkää sinun vihaasi! Nousetko siitä, vai sivallanko

punaisen raidan sinun mahaasi?

-- Johan minä nousen, mutta armias taivas, kiitä onneasi, etten

likistä sinua liiskaksi.

-- Millä sinä likistäisit? Oletko enää pitkään aikaan saanut käsiäsi

ristiinkään? Tanssi nyt, tanssi, taikka tästä syntyy sellainen

polska, että veri pursuu jokaisesta reiästä ruumiissasi.

-- Katsokaa, toverit, huusi Sundelius, kuinka hän minua häpäisee!

Ettehän salli, että beaani näin vanhaa ylioppilasta kohtelee?

-- Hoida itse asiasi! huusivat nauraen toiset, joita mekastus huvitti.

-- Näin minun oppilaani minut ylenantavat! huusi Sundelius.

-- Joko tanssit? huusi poika.

-- Johan minä sen teen. Kas näin, kas näin!

-- Peli soimaan, ja nyt se polska alkaa!

-- Eihän tähän peliä tarvita.

-- Jotta et tahdissa kompastu. Hyppää! Korkeammalle! Kyllä minä sinun

kinttujasi kiverrän!

Ja uhaten piiskallaan pakotti poika Sundeliuksen tanssimaan,

tanssimaan monta kierrosta tuvan ympäri. Lopulta hän aivan

henkihieverissä horjahti penkille pöydän luo, tarttui viinasankoon,

ryyppäsi pitkän ryypyn, horjui vuoteelle, ja kohta kuului sieltä kova

kuorsaus.

Mutta tanssin loputtua nousivat miehet paikoiltaan, ja Gabriel

Tuderus, joka tähän asti oli ollut vaiti, sanoi:

-- Tule, poika, niin suljen sinut syliini. Vielä se vanha pohjalainen

sisu elää, sen sinä todistat.

Ja ystävällisinä kättelivät kaikki poikaa. Mutta Gabriel Tuderus

sanoi:

-- Sellainen tulee oikean ylioppilaan olla. Sydän kuin kultaa, kieli

kuin puukko ja käsi kuin taivaan salama. Ja kun nyt olet tullut

meidän joukkoomme, niin tiedänpä, että osaat oikein elää. Toisella

kädellä pitelet valkeuden maan kerubia ja toisella nyit pirua

hännästä.